lauantai 23. joulukuuta 2017

Hyvää joulua!


Kuten kuvasta voi todeta, liikekannallepano on Lapissa käynnistynyt. 
Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille blogia, Facebookia ja ylipäänsä kaikkia tekemisiäni seuraaville, teidän alati kasvava määränne on saanut minut monesti iloiseksi kuluneen vuoden aikana. 

2017 on ollut huikea matka ja nyt on aika hiljentyä sen viimeisiä päiviä nauttimaan, ennen kuin laitetaan uusi vaihde ja vuosi sisään tammikuussa.

Blogi vaikenee nyt joulutauolle ja minä lähden parin päivän päästä Itävaltaan. 
Reissun tapahtumista päivitän pääasiassa Instagramiin.

Ottakaa iisisti, älkää juoko lasten nähden ja palaillaan ensi vuonna!


tiistai 19. joulukuuta 2017

PROJECT 5


Pääasin avaamaan laskukauden Pyhällä ja Sallassa viime viikolla. Pohjoisessa oli jo upea valkoinen talvi ja lunta tuntureilla riitti niin mäessä kuin offareillakin. Sitä satoi myös melkein joka päivä lisää. Alkukausi enteilee hyvää talvea ja upeita keväthankia Lappiin, kun lunta on maastossa puolisen metriä jo nyt!

Kauden ensimmäiset laskut sain alle Pyhä Free’kendin yhteydessä, missä kävin moikkailemassa tuttuja ja sopimassa hieman uusia työkuvioita ensi keväälle. Samalla pääsin tuuliseen mäkeen sisäänajamaan uutta Jonesin Mountain Twiniäni, jonka ostin rinnelaudakseni hyväksi havaitun Jonesin Solution-splitin oheen. Ihania molemmat! Olin myös hieman haaveillut skinnailusta Pyhän takamaastoihin, mutta keli oli lauantaina sen verran sketsi, että tyydyin ensimmäisenä päivänäni suosiolla mäkilaskuun ja Pyhän tuolihisseihin. Seuraava viikko sujahti sitten Sallassa. 

Sallan rauhaa

Vasta oikeastaan viime vuosina sukumme mökki Sallatunturin kupeessa on noussut minulla ansaitsemaansa arvoon. Jotenkin aiemmin kauhean kaukana sijainnut kelomökki tuntuu nykyään lähemmältä ja olen tajunnut, että eihän tuo lopuksi ole matka eikä mikään sinne ajella etelän mustaa talvea pakoon. Sallan isot plussat ovat sen rauhallisuus ja rinteiden tyhjyys, keskus kun on profiloitunut enemmän hiihtoon ja muuhun oheistoimintaan, eikä niinkään laskettelupaikaksi. Vaikka mökki- ja majoituskapasiteetti tunturissa olisi aivan täyteen ammuttu, rinteisiin asti ei väkeä pahemmin riitä. Niinpä Sallassa saa laskea yleensä melko omassa rauhassaan ja nytkin oli hetkiä, kun koko keskuksessa (!) ei ollut muita laskijoita kuin minä. 

Sallassa parasta laskua tarjoavat kuitenkin offarit mäkien sivuissa. Itä- ja pohjoisrinteiden suuntiin tunturilla riittää paljon metsää ja lumikenttää laskettavaksi ja melkein jokaiselta pätkältä pääsee laskemaan myös takaisin hissille. Kätevää! Tunturin eteläpuolelle laskee iso offarikenttä, missä myös tekemistä riittää, etenkin kun sitä ei ole koskaan kukaan muu laskemassa. Etelän puolelta pääsee laskun päätteeksi helposti sieltäkin skinnaamaan tunturia kiertävää hiihtolatua itä- tai eturinteiden hisseille. Joulukuun alussa eteläpuolen rinteillä oli kuitenkin vielä sen verran vähän lunta, että tyydyin idän ja pohjoisen metsiin. Pohjoisrinteet olivat vielä suljetut, mutta luonnonlunta oli sillä puolella niin reilusti, että mäet olivat silkkaa nautintoa laskea ja skinnata takaisin ylös. Viikon verran tuntui siltä, kuin koko keskus olisi valjastettu henkilökohtaiseksi leikkikentäkseni, kun jokaisen puuteripätkän laskujäljet olivat yksin minun tekemiäni. Täydellinen tapa aloittaa laskukausi!

Skinnailumaisemat kohillaan

POW POW POW 



Viikko Sallassa oli myös lähtölaukaus vuoden 2018 ensimmäisen puoliskon projektilleni, jonka olen nimennyt juhlavasti PROJECT 5:ksi! (Teininä paras lumilautaleffa ever oli vuonna ’93 julkaistu Project 6 , ja minä tolleen tosi nokkelasti otin siitä mallia.) Project 5 tarkoittaa viittäkymmentä laskupäivää, joista viimeinen on lasku Elbrusin 5642-metriseltä huipulta alas. Eli 50 laskupäivää ja lopuksi laskua yli viiden tonnin korkeudessa. Paljon vitosia = Project 5. Get it? Niin nokkelaa!

Project 5 sai alkunsa päässäni joskus viime kesänä. Pohjalla oli paras laskukausi vuosiin ja spltiboardin hankinta. Huomasin talven päätteeksi, että laskin paremmin ja rennommin kuin ehkä koskaan, vaikka kyseessä oli jo 25. kauteni lumilaudalla. Jotenkin tällainen ihanan harkitseva aikuisuuden tuoma viisaus (tsek edellinen blogini) yhdistettynä erittäin hyvään fyysiseen kuntoon tekivät laskemisesta todella nautinnollista. Viihdyin yhtä lailla Itävallan Alpeilla kuin Talman parkissakin ja laskemisen ilo jotenkin pursui läpi kaikessa mitä tein. 

Old is not dead!

Samalla mielessä on ollut paluu Elbrusille. Haluaisin nousta huipulle independenttinä ja hakea uuden kokemuksen ensimmäiseltä isolta vuoreltani, joka on lopulta – vaikka aivan upea reissu ja kokemus olikin – jättänyt hieman mälsän jälkimaun muista henkilökohtaisista syistä. Haluaisin sitäpaitsi käydä siellä huipulla ottamassa kunnollisen huiputuskuvan, edellisellä reissulla kun sellainen unohtui lähinnä itkiessäni kontrolloimattomasti koko huipulla vietetyn vartin.  

Huiputuskuva, Elbrus, Heinäkuu 2014

Jotenkin sitä sitten päätyi kelailemaan, että millaistahan se olisi laskea yli 5000:ssa metrissä, missä happea on noin puolet merenpinnan tasosta. Suorituskykyni ohuessa ilmassa on ollut varsin hyvä, joten haluaisin päästä kokeilemaan vähän high altitude lumilautailua ja hakea laskemiseen vähän uusia rajoja sitä kautta. Kun vielä kylkeen löytyi mukaan muita halukkaita samoilla haaveilla, homma alkoi olla selvä: Kesäkuussa 2018 koitetaan kiivetä ja skinnata Elbrus etelän puolelta ylös ja laskea 1800 metriä alas basecampiin. Meitä on nyt kuuden hengen porukka lähdössä ja detaljit alkavat vahvistumaan alkuvuodesta. Emme käytä oppaita Elbrusilla ollenkaan.

Project 5:n toinen osuus, eli 50 laskupäivää, tuli sitten mukaan tavallaan tukemaan tuota kesän tavoitetta. 50 päivää on kuitenkin liki kaksi kuukautta ihmisen elämästä ja niillä pohjilla luulisi olevan kunto ihan kohillaan Kaukasuksen rinteille. Edellytyksenä projektin onnistumiselle on toki etelän lumikeskusten – Talman ensisijassa – aukeaminen mahdollisimman pian, muuten voi mennä hankalaksi. Päiviä tulen keräämään Talman lisäksi Itävallassa uutenavuotena, Lapissa ainakin tammi- helmi- ja huhtikuussa sekä Kebnekaisen kupeessa pääsiäisen jälkeen. Jos oikein hyvin käy, myös Norja ja/tai Ruotsi kutsuvat toukokuussa. 

Noille rinteille kesällä

Kamat on nyt testattu ja pohjat otettu Lapissa, 6/50 on tilanne tänään! Ensi viikolla splitin kantit suuntaavat Innsbruckin lähimaastoihin ja homma etenee. Viisi ja puoli kuukautta on aikaa!


Project 5:sta tukevat:

Partioaitta | Tierra | VAI-KØ Clothing  | Oatlaws | Matkatoimisto Aventura

Wheeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee !



keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Vuorikiipeilyn ihana keskinkertaisuus


Ed Viesturs on yksi Jenkkien tunnetuimmista vuorikiipeilijöistä. Hän oli ensimmäinen amerikkalainen, joka onnistui kiipeämään jokaisen yli 8000-metrisen vuoren maailmassa, ja vielä ilman lisähappea. Suomalaisille Viesturs saattaa olla tuttu siitä, että hän kiipesi noista huipuista suurimman osan yhdessä pitkäaikaisen kiipeilypartnerinsa Veikka Gustafssonin kanssa. Nykyään vuonna 2005 urakkansa kasitonnisilla päätökseen saattanut Viesturs työskentelee mm. New York Rangersin mentaalivalmentajana ja nauttii mainetta suosittuna luennoitsijana.

Kirjoja Viesturs on julkaissut neljä, joista sain juuri viimeisteltyä itselleni kolmannen, No Shortcuts To The Topin. Olen lukenut kirjat hieman nurjassa järjestyksessä, No Shortcuts… kun oli julkaisujärjestyksessä ensimmäinen ja se kertoo Viestursin Endeavour 8000 -projektista kokonaisuutena. Muut ovat yksittäisiin vuoriin pureutuvat The Will To Climb (Annapurna), The Mountain (Mount Everest) sekä K2: Life and Death on the World’s Deadliest Mountain. Näistä enää viimeisin on minulta lukematta.

Ed Viesturs tunnetaan erityisesti turvallisuusajattelustaan. Hän kiipesi maailman vaarallisimmilla vuorilla niin riskittömästi kuin moista nyt voi tehdä. Monet pitävät Viestursia jopa tylsänä ja nössönä kiipeilijänä, koska tämä ei koskaan tehnyt mitään uhkarohkeaa matkoillaan, ainakaan siinä määrin kuin monet  tunnetut ensinousuja tai isoja huimapäisiä seiniä kiivenneet aikalaisensa tekivät. Jopa hieman pilkallisesta lisänimestä ”Steady-Ed” nauttiva Viesturs tunnetaan eritoten kuuluisasta sanonnastaan ”Getting to the top is optional, getting down is mandatory”. (Voi olla, että sen on joku muukin sanonut, mutta Viesturs sitä ainakin kirjoissaan on toistellut ja tehnyt tunnetuksi.)

 Joskus onnistuu! Kilimanjaro, joulukuu 2016

No Shortcuts To The Topissa Viesturs avaa turvallisuusajatteluaan paljon. Useammalla vuorella hän saattoi yhdessä Veikan kanssa kääntyä alas vain muutama sata metri ennen huippua, koska loppuosa vaikutti turvattomalta. Hän saattoi lähteä kymmeniä tuhansia dollareita maksaneelta retkeltä kotiin kesken kaiken, koska ei kokenut oloaan syystä tai toisesta hyväksi. Hän toistelee teksteissään ja ajatuksissaan usein sitä (totuutta), että yksikään vuori ei ole kuolemisen, eikä edes paleltumisen arvoinen. Ja kuitenkin juuri tällä toimintatavalla hänestä tuli ensimmäinen kaikki kasitonniset huiput saavuttanut jenkki. Moni muu kuoli yrittäessään. Viesturs ei koskaan menettänyt yhtäkään kiipeilykumppania matkalla eikä häntä tarvinnut koskaan pelastaa yhdenkään vuoren rinteiltä. Itse hän kyllä pelasti lukuisia kiipeilijöitä uhraten samalla omat huiputusyrityksensä.

Viesturs avaa myös motiivejaan paljon. Niissä kiteytyy mielestäni vuorikiipeilyn ydinajatus: Laji ei ole kilpailua. Tai sen ei pitäisi olla. Steady-Edia ei kiinnostanut pätkääkään olla ensimmäinen jossain tai tehdä suuria, näyttäviä ensinousuja. Häntä ei ajanut eteenpäin näytönhalu tai maine, vaan ainoastaan oman itsensä haastaminen. Hän kiipesi itselleen, omilla säännöillään ja oman turvallisuusrajansa sisällä ottamatta sellaisia riskejä, joihin jotkut muut olivat ehkä valmiita. Samalla Viesturs korostaa, ettei halua arvostella ketään,. Heidän riskinottotasonsa olivat erilaisia ja moni häntä teknisesti parempi kiipeilijä pystyi häntä kovempiin suorituksiin. Niitä saattoi jopa kadehtia välillä ja silti olla nostamatta omaa riskitasoaan. Lajin ydin kun Viestursille oli edelleen sen henkilökohtaisuus,

Turvallisuustaso (toistaiseksi) ok. Mont Blanc, heinäkuu 2017

Minä olen ihan Steady-Ed -fani. Jo ennen ensimmäistäkään hänen kirjansa lukemista ajattelin monista asioista samoin. Minulle vuorille lähteminen on alusta alkaen ollut henkilökohtaista, eikä perustu odotuksiin. Ensimmäisestä Elbrusin keikastani alkaen haluni on ollut ainoastaan haastaa itseäni, kehoani ja etenkin psyykettäni ja puolivahingossa valjastin vuoret haastamiseni välineeksi. Minä olen keski-ikäinen, en ole kiinnostunut ensinousuista, hurjista, vaarallisista huipuista, vaikeimmista reiteistä tai teknisesti haastavimmista pohjoissseinistä. Hitto vie, minä kiipeän maksimissaan helppoja kutosia sisäseinällä ja olen siihen varsin tyytyväinen. Minulle ei ole väliä miten joku Lobuche tai Mont Blancin Goûterin reitti sijoittuu jonkun muun vaikeusasteikolla, ne ovat sopivia juuri minulle juuri nyt. Cholatse on minulle jo vaikea. Ehkä, en tiedä. Se selviää ensi syksynä. Ja kaikista tärkeintä minulle on se nautinto, jonka vuorilta saan. Enkä pysty nauttimaan, jos en tiedä, että se on turvallista.

Kaikista eniten koenkin yhtäläisyyksiä Viestursin turvallisuusajattelun kanssa. Ehkä se tulee opastaustastani (kuten Viestursillakin, hän toimi vuosikausia oppaana Mount Rainierilla Seattlen kupeessa), mutta minulle turvallisuus on kaikessa tärkeintä. En tee eroa sinä, olenko yksin vain asiakasryhmän kanssa, toimin aina samojen standardien mukaisesti. Olen toistellut usein sitä, että vuorille lähteminen itsessään ei ole vaarallista, päätökset paikan päällä ovat ne, mitkä ratkaisevat. Ja turvallisuudesta en noin yleisesti ottaen ole valmis tinkimään, vaikka se tarkoittaisi kotiin kääntymistä 600 metriä ennen huippua, kuten vuosi sitten Aconcagualla kävi. Samana päivänä, kun kaksi kanssakiipeilijääni nousivat huipulle. Heidän riskinottotasonsa oli erilainen. Toki virhearviointejakin tapahtuu, kuten vaikka Mont Blancilla viime kesänä. 

Ei päästy ylös. Selvittiin alas. Bileet! Mont Blanc, heinäkuu 2017.

Yksi Viestursin suosikkilausahduksistani on ”Saftey First, fun second, summit third.” Ensin varmistetaan turvallisuus, sitten keskitytään pitämään hauskaa ja jos näiden yhdistelmä vie huipulle, hienoa!  

Samalla kuitenkin kun näin toimin, katselen kunnioituksella ja kadehtien nuorempien ja/tai minua parempien kiipeilijöiden, kuten vaikka Juho Knuutilan, tekemisiä. Samalla, kun haaveilen, että kyllä minäkin joku päivä vielä, tiedän, etten ikinä pystyisi samaan. Eikä se oikeastaan haittaa yhtään.

Juttelin muutama viikko sitten kaverin kanssa aikuisena aloitetuista harrastuksista. Hän sukeltaa ja juoksee maratoneja, minä kiipeilen vuorille. Tulimme siihen tulokseen, että keski-iän paras puoli on se, että tässä iässä tietää, ettei pysty olemaan maailman paras jossain. Ettei tarvitse olla. Että voi vain touhottaa omiaan sillä itse määritellyllä ihanan turvallisella keskinkertaisella tasolla ja antaa muiden juosta ohi.

Käännyin alas 600m ennen huippua, kuukauden reissaamisen jälkeen. Aconcagua, tammikuu 2017.



tiistai 5. joulukuuta 2017


Tää kuva on mun mielestä tosi suomalainen. Siinä naapurin mummo ja vaari lähtivät usvaiselle Vehkajärvelle kokemaan verkkoja aamutuimaan. 

Hyvää satavuotista syntymäpäivää Suomelle ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille Suomea juhliville!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Upea, upea Utö 24.-26.11.2017



Olen joskus uhonnut viettäväni eläkepäiväni veneillen. Hankin selaisen putputtavan, koko ajan hajoilevan puuveneen, jolla lillun pitkin saaristoa laiska Englannin bulldogi mukanani ja kerään lähinnä kylähullun mainetta, koska en puhu koskaan kellekään ja veneen kajuutasta soi aina täysillä Emperorin Anthems To The Welkin At Dusk. Suunnitelma on pohjautunut lähinnä siihen, että rakastan Suomen saaristoa. 

Meillä on lapsena ollut vene, jonka lisäksi olen nuoruudessa viettänyt paljon aikaa partiotouhuissa purjehtien. Sieltä jostain se rakkaus on tullut ja olen vakaasti sitä mieltä, että Suomen toinen luonnonihme Lapin lisäksi on saaristo ja sen uniikki tunnelma. Joku rauha tuolla pienten punaisten puutalojen ja laiturien seassa velloo ja se rauha on ehkä se, jonka perässä olen niitä eläkepäiviänikin suunnitellut. 

Marraskuu Utössa

Olen hiljalleen alkanut myöntyä siihen, että ei sen tarvitse välttämättä vene olla, missä Emperor raikaa, pieni alkeellinen mökki jossain niemessä kelpaa ihan yhtä hyvin. Se saattaa olla talvella hieman mukavampikin. Ainoa vaatimus siis on, että se sijaitsee jossain saaristossa, mieluiten mahdollisimman ulkona.

Veneillyt en ole enää vuosiin ja kesätkin menevät pääasiassa töissä vaeltaessa, joten saaristoreissut ovat viime vuosina jääneet vähemmälle. Niinpä otin ilolla vastaan mahdollisuuden lähteä Utöön marraskuun viimeisenä viikonloppuna! Ajatus oli lähteä kuvaamaan ja testaamaan vähän varusteita mahdollisimman huonoon keliin ja toiveissa oli pienimuotoinen syysmyrsky ulkosaaristoa moukaroimaan. Ihan sitä ei saatu ja kuvatkin olivat hieman suunnitelluista erilaisia, mutta mitäpä tuosta, viikonloppu Utössä palkitsi silti.


Paraisten kaupunkiin kuuluva Utö on Suomen eteläisin kunta ja löytyy Saaristomeren lounaiskulmasta. Sieltä kun lähtee länteen, seuraavana vastaan tulee Ruotsi ja jos etelään meinaa purjehtia, saa painella Latviaan asti. Matka Utöön marraskuussa taittuu Nauvon kautta, mistä yhteysalus Eivor kuljettaa harvat matkaajat reilussa neljässä tunnissa perille. Matka Helsingistä perille kestää siis käytännössä saman verran kuin jos ajelisi Rovaniemelle. Lähdimme Helsingistä puoliltapäivin ja Eivor kolahti päätöslaituriinsa iltakymmenen aikoihin. Auto jäi jo kauas Nauvoon ja matkatavarat Utön satamasta vuokramökille kulkivat maitokärryllä. 

Kuten todettu, syysmyrskyä ei saatu, vaan harmaana ja tyynenä valjennut aamu muuttui pian aurinkoiseksi upeaksi syyspäiväksi. Jos kesällä Utössa on kylänraitti pullollaan veneilijöitä ja mökkeilijötä, marraskuussa vastaan ei kävellyt ketään. Saaressa asuu vakituisesti ainoastaan parikymmentä ihmistä ja suurin osa mökeistä oli pimeänä. Entisiin armeijan tiloihin rakennetussa hotellissakin oli tähän aikaan vuodesta ainoastaan muutama majoittuja. Saariston rauha oli siis vahvasti läsnä. Lauantaina kylän ainoa kauppa oli auki ainoastaan tunnin aamupäivällä, viereinen kahvila taas tunnin verran iltapäivällä. Mitään tekemistä Utössa ei siis ole ja se siellä onkin parasta.

Eläkepäivätreeniä

Utön luotsiasema sekä sen tunnetuin maamerkki: majakka

Varustetestit kun sai hienon kelin takia unohtaa, viikonloppu meni lähinnä pitkin rantoja pyörien, (mantereelta tuotuja ruokia) syöden ja lukien. Syvä, vellova hiljaisuus kylällä ja mökissä tuntui jotenkin koko kehossa ja olen melko varma, että pulssini hidastui vähintään puoleen reissun ajaksi. Siinä mielessä viikonlopun pikavisiitti tuntui aivan liian lyhyeltä, olisin voinut jatkaa elämääni ameebana helposti vaikka viikon. Tai aloittaa sen eläkkeen saman tien. 


Ei stressaa


40 tuntia Utössä vahvisti suunnitelmani. Heti kun vain aikaa, rahaa ja mahdollisuus löytyy, aion hankkia mökin saaristosta ja parhaassa tapauksessa asettua siihen pysyvästi. Sitä ennen tyytyminen on vuokramökkeihin ja lyhyempiin visiitteihin, joita pitää ehdottomasti tehdä useammin taas vastaisuudessa, Saaristomeren off season -rauha kun on täydellistä vastapainoa kaikelle muulle kaupungissa ja vuorilla juoksemiselle. Verenpaine kiittää.


Hei Utö, nähdään pääsiäisenä!




Partioaitta | Tierra | VAI-KØ Clothing  | Oatlaws | Matkatoimisto Aventura