torstai 28. huhtikuuta 2016

Saimme viimein avattua melontakauden tänään!

Tarkoitus oli päästä inkkareilla vesille jo maanantaina, mutta yli 10m/s puhaltanut tuuli ja vesisade tulivat suunnitelmien tielle. Niinpä siirsimme aloituksen tälle aamulle ja vedimme GPS-suunnistuksen ympäri Ruostejärveä normaalin maastosuunnistuksen sijaan. Olipa nastaa! Ja olipa kivaa päästä taas kanooteilla pelleilemään talvitauon jälkeen. Aloitamme muutaman viikon päästä harjoitukset virtaavassa vedessä, joten pieni alkutuntuma ei ollut pahitteeksi. Kesäkuussa edessä on 80 kilometriä laskettelua Jongunjokea pitkin, reittiä, joka sisältää yli 60 koskea. Jokainen minuutti inkkarin kyydissä on siis tarpeen.

Mikko ja Pyry päättivät myös kokeilla millaista on tippua kyydistä. Tai no, Pyry päätti, koska ei uskonut, että kanootilla voisi tyynellä järvellä kaatua. Kyllä onnistuu! Mikko olisi uskonut kokeilemattakin.

Rantautua voi niin monella tavalla.

Eevan kanssa meillä lähti syksyllä hyvin parityöskentely käyntiin ja parin kuukauden tauko ei ollut sitä onnistunut pilaamaan. Hyvin sujui, hauskaa oli, ja illalla pitää varmaan muistaa vähän venytellä. 

Kanootillakin voi muuten eksyä kuivalla maalla. 

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Linturetki Yyteriin 19.-21.4.



Olen käynyt Porissa monestikin. Siskoni asuu siellä ja meillä on poikani kanssa ollut tapana tehdä vähintään kerran kesässä yksi ekskursio länsirannikolle sukuloimaan. Samaten kaupungissa on tullut rampattua erinäisten musiikkitapahtumien perässä, ensin Jazzeilla ja sittemmin Sonispheressa ja myös omilla keikoilla kiertuemanagerina. Lukuisista reissuista huolimatta en ollut silti koskaan nähnyt Porin matkailun sydäntä, Yyterin rantoja. Tai no, olin minä kerran marraskuussa siinä kylpylähotellissa, mutta silloin satoi räntää, joten ulos ei tullut lähdettyä. Nyt oli siispä aika ottaa Porin maastot haltuun, tällä kertaa linturetkeilyn merkeissä.

Ajomatkaa Eerikkilästä Poriin ei ole paljoa sataa kilometriä enempää. Keli lupaili muutamaa sadepäivää ja lopuksi mahdollisesti vähän aurinkoa, joten aika vähissä olisi ranta-aktiviteetit tälläkin kertaa. Tai niin ainakin luulimme. Mutta se ranta itsessään ei matkan tarkoitus ollutkaan, vaan aikeenamme oli nähdä mahdollisimman paljon erilaisia lintuja, joita näillä seutuvilla pitäisi vuoden aktiivisimpaan muuttoaikaan parveilla, Pori ja Preiviikinlahti kun ovat kuulemma lintujen tarkkailun ykköspaikkoja Suomessa ja ihan kansainvälisestikin merkittävää lintualuetta. Meillä on kesäkuun alussa seuraava lajitentti, jossa pitäisi tunnistaa 82 lintulajia, joista myös 26:n äänet. Vielä kaksi kuukautta sitten taitotasoni oli osastoa varis ja varpunen, mutta nyt alkaa olla kaikenmaailman nokikanat ja kapustarinnatkin hiljalleen jo hallussa. Asetin Porin matkalleni ainoastaan yhden tavoitteen: Nähdä merikotka.

Ennen Yyterin rannoille siirtymistä kävimme Porin keskustassa sijaitsevassa Satakunnan maakuntamuseossa, joka oli mielenkiintoinen. Itse olen syntynyt Helsingissä mutta perheeni on alun perin Kankaanpäästä kotoisin, joten sukelsin vierailulla omiin juuriini.  Museokierroksen jälkeen ajelimme Porin merivartioasemalle kuulemaan merivartioston arjesta ja ajelemaan partioveneellä. Tai siis, upseerit sillä ajeli ja eräopasopiskelijat istuivat valkoisina paikoillaan kun muutama tuhatheppaista bensakonetta huusi perseen alla veneen mennessä mojovassa aallokossa jotain 50:tä solmua. Melkoinen kokemus.

Merivartioston kyydissä. Veneestä ei saanut ottaa kuvia, joten tässä teille taiteellinen maisema.

Ja sitten Yyteriin. Ajatus telttailusta leirintäalueella ei jotenkin kuulostanut houkuttavalta ja sateisena huhtikuun päivänä Yyterin Top Camping oli aika surullisen näköinen. Pystytimme kukin majoitteemme tiedostaen, kuinka paljon kauniimpaa olisikaan leireillä parin sadan metrin päässä hiekkadyynien takana makaavalla beachilla. Se ei kuitenkaan ollut lain puitteissa sallittua, joten päätimme totella. Kun teltat olivat pystyssä, lähdimme kuitenkin sitä rantaa saman tien ihailemaan. Suunnitelma oli kävellä Yyterin pohjoiseen päätyyn, kiertää siellä kulkeva Herrainpäivien luontopolku ja mahdollisesti bongata muutama lintu siinä samalla.

Herrainpäivien reitin varrelta.

Yyterin ranta oli pitkä ja kaunis. Vesi oli matalalla, joten lääniä riitti. Tallustellessamme kohti Herrainpäiviä alkoi aurinko horisontissa pilkottamaan, vaikkei sitä oltu lupailtu kuin vasta ylihuomiselle. Löysimme luontopolun ja kiersimme niemenkärjen. Näimme meriharakoita ja koskeloita. Maasto oli merituulen repimää koivikkoa ja kivikkoa ja kaikessa karuudessaan melko kaunista. Vastaan tuli pari peuraa. Palatessamme takaisin päin kohti leirintäaluetta aurinko päätti valaista koko kilometrejä pitkän hiekkarannan ja tunnelma oli liki harras. Väsymys kuitenkin painoi pitkän päivän ja seitsemän kilometrin kävelylenkin jälkeen, joten hetken päivänlaskua ihailtuamme painelimme nukkumaan.

Rantaelämää huhtikuussa.

Aamulla vuorossa oli lintutornien kiertoa. Ajelimme ensimmäisenä Teemunluodon tornille. Hieno nimi! Satoi ja tuuli puhalsi kymmentä metriä sekunnissa, joten kovin lämmin ei pitkospuiden päässä seisovalla tornilla nimestä huolimatta ollut. Näimme kaikenlaisia siivekkäitä tavista ruskosuohaukkaan, mutta merikotka pysytteli piilossa. Siirryimme Lietteiden lintutorniin ja ihmettelimme haikaroita. Näpit alkoivat kuitenkin olla sen verran jäässä, että suurin into aamubongailusta oli jo hiipumaan päin.

Iltapäiväksi jätimme lintujen tarkkailun vähemmälle ja lähdimme tutustumaan Reposaareen. Ensimmäisenä rastina oli Merimesta -niminen lounaspaikka, jonka kalapöytä olisi kuulemma legendaarinen. Sellainen, jonka ääreen tullaan kauempaakin. Me tulimme Eerikkilästä, joten testattavahan se oli. Ja kun kuhafileeni viimeisiä siivuja ahdoin naamaani, en voinut olla oikein muutakaan mieltä kuin että olin juuri syönyt yhdessä parhaista kalaravintoloista ikinä! Samalla mietin, miten ihmeessä kykenen kiertämään Reposaaren ympäri kulkevan kuusikilometrisen kävelylenkin. Se kymmenen metriä sekunnissa kasvoille puhaltava vastatuuli mietti samaa.

Reposaaren vanhat puutalot olivat hienoja ja rantakatu on kesäaikaan epäilemättä aika idyllinen. Täällä varmaan kuunnellaan paljon Eino Gröniä, joka on Reposaaresta kotoisin. Rantaan oli nostettu vanha jäänmurtaja ja tuhopoltetun sahan savupiippu oli vielä pystyssä. Puutaloalueen jälkeen siirryimme metsäpolulle ja tutustuimme Reposaaren sota-ajan linnoituksiin, jotka ovat edelleen paikoillaan. Juoksuhautoja, bunkkereita, pari ammusvarastoa ja tykkiä muistuttavat ajasta, jolloin Suomea piti puolustaa sen joka kolkassa.

Reposaaren Linnakepuiston vanha tulenjohtopaikka

Palasimme illaksi vielä Preiviikinlahden perukoille lintutornihommiin. Viimeinen tornimme, jonka nimeä en muista kuollaksenikaan, oli sekä maisemaltaan, että anniltaan tähänastisista bongailupaikoistamme paras. Edessä siinsi saaristoa ja erinäisiä lintulajeja vilisi kiikareissa enemmän kuin tähän mennessä yhteensä. Juuri, kun olimme noin tunnin bongailun jälkeen tekemässä lähtöä leiriin, joku löysi taivaanrannasta mustan pisteen, joka liiteli paikoillaan. Se katosi kaukana olevan niemen taakse kunnes ilmestyi lähemmäs pilvien rajaan. Se oli selvästi isompi kuin muut paikallaolijat ja lensi selvästi korkeammalla. Tarkensimme kiikareita ja putkia koitimme saada varmistusta, kunnes luontokappale oli sen verran lähellä, että liitäessään kertaakaan siipiään räpäyttämättä sen muodon tunnisti taivasta vasten. Kiilamainen pyrstö. Harottavat siipien kärjet. Onko se? Onko? On! Merikotka! 

Siinä se viimein liiteli. Saimme kunnian seurata taivaiden kuningasta usean minuutin tämän päivystäessä reviirillään. Olin jo pitkään haaveillut merikotkan luonnossa näkemisestä eikä päivä olisi voinut siis paremmin päättyä. Hymy oli kaikilla aika herkässä ja heittelimme femmoja tallatessamme pitkospuita takaisin autolle. Matkan tavoite oli saavutettu! Palattuamme leiriin meitä helli sauna, jonka jälkeen, oltuamme ulkona tuulisessa säässä käytännössä koko päivän, uni tuli vaivatta.

Janne vahvistamassa havaintoa merikotkasta.

Torstai valkeni pilvettömässä säässä. Otin katon pois ja makoilin aamun teltassani kahvia keitellen. Fiilistelin kevätkauden saapumista ja kuuntelin, kuinka käpytikka luuli löytäneensä uuden puun nakuttaessaan viereistä lyhtypylvästä. Teltan yli lensi joutsenpari noin kymmenen metrin korkeudelta. Taisi olla kansallislinnuilla soidinmenot käynnissä. Aamiaisen jälkeen lähdimme vielä kertaalleen nauttimaan Yyterin rantahiekoista ja rakentamaan hiekkalinnoja. Välillä on vain niin siistiä taantua kuusivuotiaaksi! Meillä oli hienoin riippusilta.

Fort Pori ja tammikuja portilla

Oli aika lähteä takaisin kohti Eerikkilää. Matkalla poikkesimme vielä Nakkilassa Härmälän tilalla, jota pyörittävä Markku on vanha eerikkiläläinen ja vastaa mm. näyttöjemme arvioinneista. Härmälässä saimme pienimuotoisen tietopaketin paikallisesta luonto- ja matkailualasta tutustessamme vanhalle maatilalle rakennettuun majoitusliikkeeseen. Linturetki alkoi olla päätepisteessään ja kunhan Markun tarjoama täytekakku oli vedetty naamariin, lähti autokolonnamme kohti kotia. 

Luonnontuntemukseni on ennen viime syksyä ollut melko heikko. En ole aiemmin jotenkin kokenut tärkeäksi tunnistaa jokaista rehua tai luontokappaletta, joka vastaan tulee niiden muutamien pakollisten lisäksi. Mutta aivan samoin kuin aiemmissa tenteissä nisäkkäiden ja kalojen kohdalla, myös lintumaailma on alkanut innostaa sen myötä, kun niihin on alkanut kunnolla tutustumaan. Jos ennen tiesin ne mainitut variksen ja varpusen, tänään laskin, että tunnistan taivailtamme jo myös ainakin kuikan, kuukkelin, sinitiaisen, talitintin, viherpeipon, peipon, käen, punatulkun, töyhtöhyypän, töyhtötiaisen, punarinnan, käpytikan, palokärjen, hippiäisen, tilhen, sepelkyyhkyn, meriharakan, nokikanan, kapustarinnan, kotkan, merikotkan, korpin, käpylinnut, kuovin, suokukon, mustarastaan, räkättirastaan, punakylkirastaan, haarapääskyn, tervapääskyn, hiirihaukan, piekanan, teeren, metson, huuhkajan, helmipöllön, varpuspöllön, kalalokin, harmaalokin, naurulokin, laulu- ja kyhmyjoutsenen, sinisorsan, silkkiuikun, metsähanhen, merihanhen, tavin, tukkasotkan, telkän, tukkakoskelon ja isokoskelon.

Ei huonosti kaupunkilaispojalle.






perjantai 15. huhtikuuta 2016


Paluu arkeen oli tehokas. Jos Sipoonkorpi oli alkuviikosta pettymys, Torronsuo (yllä) ja Liesjärvi (alla) paikkasivat aika hyvin. Kuten teki myös koko viikon taivaalla möllöttänyt aurinko ja Ruostejärven jo tutuiksi tulleet auringonlaskut. Kevät taitaa ihan oikeasti olla täällä.

Tänään vedeltiin 34 kilometriä Liesjärveä fatbikeilla. Minä en pidä pyöräilystä, en sitten yhtään, ja päivä oli aika rankka. Etenkin kun alla oli tältä viikolta jo parit sählytreenit, lisää pyöräilyä noilla helvetinkoneilla, maanantain haikkailut ja kevään ensimmäinen suunnistustreeni. Kesäperse 2016 huudettu!

Taidan levätä tämän viikonlopun.



maanantai 11. huhtikuuta 2016

"Suomen turhin kansallispuisto", eli päiväretki Sipoonkorpeen 11.4.



Avasin tänään kevään retkikauden ja suuntasin auton keulan kohti Sipoonkorven kansallispuistoa. Tarkoitus oli vähän sisäänajaa uusia varusteita ja samalla ruksata yksi kansallispuisto lisää tavoitteestani vierailla niistä kaikissa tässä jonkinsortin aikataululla. Jostain käsittämättömästä syystä, vaikka minulla on mökki kymmenen kilometrin päässä Sipoonkorvesta, en alueella ollut koskaan aiemmin käynyt. Olen tyytynyt mökin omiin metsiin ja sen lähistöllä kulkeviin reitteihin, joten luonnonsuojelualue on ehkä siitä syystä vain jäänyt käymättä.

Vuonna 2011 perustettu Sipoonkorpi jää etelän puistoista helposti Nuuksion varjoon, joka on kaikilla mittareilla mitattuna Suomen suosituin kansallispuisto liki puolella miljoonalla vuosittaisella kävijällään. Niistä tuskin edes kymmenen prosenttia käy Sipoonkorvessa, missä on siispä todella väljää. Verrattuna ainakin Nuuksioon. Niin oli nytkin, reissun aikana vastaan tuli ainoastaan kaksi koiranulkoiluttajaa ja sauvakävelemässä ollut pariskunta. Okei, on toki maanantai, mutta silti. 

Olimme valinneet kohteeksemme Sipoonkorven eteläisemmän alueen tarkoituksenamme kiertää 4,8 kilometrinen Kalkkiruukin luontopolku. Mikä taisi olla virhe. Ensimmäinen ärsytyksen aihe oli se, ettei Tasakalliontien parkkipaikalta ollut mitään opastetta luontopolulle. Kansallispuiston kartta ja säännöt löytyivät tuttuun tapaan parkkiksen reunalta, mutta mitään reittimerkkejä ei lähtenyt. Sille yhdelle ainoalle eteläpuolen merkatulle polulle oli matkaa reilu kilometri ja se piti löytää itse. Aika hankalaa, etten sanoisi, etenkin kun se ei ihan yksinkertaisesti löytynyt.

Talven viimeiset rippeet sulavat Sipoonkorven auringossa.

Högberget on ilmeisesti Vantaan korkein piste. Oli oikein cairnit rakennettu huipulle ja kaikkea. Kalliovuorelle löytyi sentään muutama hätäisesti printattu opaste ja sieltä matkaseuralaiseni tiesi Kalkkiruukin reitin lähtevän. Nousimme ison kallion ylös. Maisema olisi varmaan ollut ihan hieno, jos siihen ei olisi piirtynyt tehtaiden piippuja ja Koivukylä. Ainakin luulen että se oli Koivukylä. Joku Vantaan betonilähiöistä joka tapauksessa. Vähän nakersi luontofiilistä kun katseli savun kohoavan isoista piipuista. Söimme eväät kallioilla, tuulensuojassa oli jo todella lämmin. Vaikea kuvitella, että pari päivää sitten olin vielä Lapin tuntureilla kahlaamassa hangessa.

Kuva ylhäältä siihen suuntaan, ettei lähiöt näy.

Viher-valkoisilla nauhoilla merkattu luontopolku löytyi viimein. Lähdimme tallustelemaan. Högbergetiltä laskeuduimme alas peltojen tasolle ja taas edessä näkyi tehdas. Mitä helvettiä? Kinttupolku jatkui pellon laidasta metsään ja puikkelehti koivikossa välillä kuitenkin katketen mökkiteille, joita pitkin piti kävellä jotta pääsi palaamaan luontopolulle. Nyt maisemana oli sikala. Mitä helvettiä taas? Ei tämä luontopolulta tuntunut. Teimme luuppia saavuimme ja Kalkkiruukin pohjoisemmalle parkkipaikalle, mistä lähti vastikään uudistettu hiekkapolku takaisin kohti Högbergetin kallioita. Missään vaiheessa mökkiteitä lukuunottamatta reitiltä ei näkynyt muuta kuin metsää. Ei minkäänlaista maisemaa tai vaihtelua missään. Aika tylsää. Saavuimme reitin ainoalle tulipaikalle, missä oli laavu. Eipä huvittaisi täällä kyllä yöpyä. Puikkelehdimme kallioden välissä kulkevaa reittiä, jonka varrella oli mm. kunnostamattomat lahonneet portaat ja, no, ei oikeastaan muuta. Jos nuo portaat piirtyivät matkan ikimuistoisimmaksi kohdaksi, siitä voinee päätellä jotain.

Ihan hyvät ne vielä on.

Lopulta saavuimme taas sen cairnin luo Högbergetin huipulle ja lähdimme suuntaamaan takaisin autolle. Koko ajan joutui  vähän muistelemaan ja miettimään, että mistä sitä oltiin tultu, jotta löysi lähtöpisteelle. Kun niitä opasteita ei edelleenkään ollut. Tasakalliontien parkkipaikalle päästessämme taisin todeta, että oli nimittän Sipoonkorpi Suomen turhin kansallispuisto, jossa tähän mennessä olen käynyt. Parkkiksen uusi vessa kuulemma oli kuitenkin todella siisti. Että sillä suosituksella voi sitten vaikka eteläisimpään Sipoonkorpeen lähteä. Ehkä se Hindsbyn ja Byabäckenin pohjoisen puoli olisi ollut miellyttävämpi? Pitänee joskus kokeilla. Ehkä. Jos jaksaa. Tämän päivän perusteella ei silti kyllä hetkeen huvita. 

Vantaan huipulla ei tuule.

Onneksi aurinko paistoi ja uudet varusteet sentään toimivat! Hain Lapista tultuani Partioaitasta kevyempää kamaa päälle kevään ja kesän ulkoilut mielessäni. Tierran Ace Pantit ovat olleet läpi talven heittämällä parhaat koskaan käyttämäni ulkoiluhousut, enkä odottanut kesäisemmiltä Lite Trackeilta yhtään sen vähempää. Ensimmäisen lämpimän päivän testin jälkeen en myöskään joutunut pettymään. Ainoastaan koko hieman ihmetytti, tuntui että näissä Tierran M-koko oli isompi kuin esim. Ace Panteissa. Tai sitten olen laihtunut Lapissa? Joo, sovitaan niin. 

Ja sitten ihanat Hanwagini. Talvella ajossa olleet Ivalot olivat nekin parhaat talvikengät jotka ovat jaloissani saaneet muhia, eikä Comox GTX:t pahemmin taakse ensitestissä jääneet. Minulle on aina ollut kengissä - kuten muissakin varusteissani - ensisijaisen tärkeää niiden paino. Haluan kevyet, ketterät ja nopeat vaelluskengät alle, en liian jäykkiä tai etenkään raskaita. Pitkälti siksi valitsin hyvin hengittävät ja ainoastaan reilut 300 grammaa per jalka painavat Comoxit Ja vaellus oli nautintoa. Pito toimi hyvin jyrkillä kallioilla, joilla ei jalka lipsunut edes kostealla alustalla. Kengät hengittävät vaelluskengiksi huomattavan hyvin eikä jalka kompressiosukissa hikoillut nimeksikään. Pohja oli sopivan jäykkä mutta silti ketterä ja muutenkin kenkä oli mukava jalassa. Lätäköt eivät tulleet Gore-Texistä läpi. Täydellistä. Luulisin, että meistä tulee kesän aikana uudet parhaat ystävät.

Kamat kunnossa ok!

Eli ei se nyt ihan hukkaan mennyt se päivä. Sipoonkorpeen tuskin tarvitsee ihan heti uudelleen lähteä kun luontoon mieli tekee, mutta nyt on ainakin oikea varustus lähteä parempia paikkoja ja seuraavia kansallispuistoja koluamaan!


perjantai 8. huhtikuuta 2016


Kiitos Talvi 2015-2016, olit minulle hyvä!

Ajelin eilen Oulangasta 850 kilometriä takaisin kotiin ja Helsingissä on kevät. 
Talvi oli pitkä, se oli luminen ja se oli antoisa. Ehdottomasti suosikkivuodenaikani retkeilyyn ja ulkoiluun. Mutta nyt, kun tuolla jotkut sirkut lirkuttelevat puissa, aurinko lämmittää ja näin ensimmäistä kertaa nurmikon sitten viime vuoden, en harmittele silti yhtään. 

Kesäreissut, bring it on!

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kiitos Lappi 28.2.-8.4.2016, neva forget!



Niin se vain sujahti kuusi viikkoa Lapissa ja kohta pitäisi lähteä ajelemaan kotiin. Reissua ei ehkä sellaisenaan voi seikkailuksi kutsua, koska seikkailut sisältävät aina jotain yllättävää ja haastavaa ja ihan siinä mittakaavassa ei matka ole täällä Sallan mökin sohvalla makoillessa puun takaa hyökännyt. Mutta pieniä seikkailuja on matkaan toki mahtunut paljonkin. Joka tapauksessa kevään viettäminen Lapissa on ollut etuoikeus ja unohtumaton kokemus ja saa varmasti jatkoa tulevina talvina. Mitä enemmän täällä olen aikaa viettänyt, sitä enemmän monella tapaa koen, että tänne kuulun.

Helsingissä on kevät jo pitkällä ja olen nauttinut suunnattomasti mahdollisuudesta viettää pidennettyä talvea pohjoisessa. Toki täälläkin on mittari noussut jo pysyvästi plussan puolelle ja siten terminaalinen kevät on virallisesti käynnissä, mutta lunta piisaa maastossa ja metsissä vielä reilusti. Oulangassa se kuitenkin sulaa jo kovaa vauhtia samalla, kun kosket kohisevat koko ajan kovempaa sulamisevesien liittyessä virtaaviin Oulanka- ja Kitkajokiin. Tykkylumet tippuivat puista jo muutama viikko sitten ja hiljalleen on alkanut kallioiden sammaletkin tulemaan esiin hangen kadotessa auringossa. Luonto tuntuu heräävän eloon. Karhutkin ovat kuulemma heränneet.

Keväinen Kitkajoki

Työharjoittelu Basecamp Oulangassa on ollut antoisa. Tahti on ollut kiivas ja päivät yleensä 14-15 tuntisia, mutta kaikennäköistä on päässyt tekemään. Olen ollut baarimikko, huonesiivooja, kokki ja talonmies yhtälailla kuin eräopas. Asiakkaiden kanssa olemme hiihtäneet, lumikenkäilleet, huiputtaneet tuntureita, jääkiipeilleet ja vaeltaneet Pientä Karhunkierrosta. Olemme puhuneet niin luonnontuntemuksesta kuin Suomen Venäjän suhteistakin. Olen saanut kerrata itsenäisyytemme historiaa vähintään yhtä paljon kuin puhunut naavasta puiden oksilla.

Yksi antoisimmista asioista tässä reissussa on ollut nähdä, kuinka Suomen luonto on ulkomailta tulevalle suuri ihme. Basecampissa on ollut asiakkaita brittien lisäksi mm. Intiasta sekä Jenkeistä ja kaikki ovat haukkoneet henkeään Oulangan kansallispuiston edessä. Se on avannut omiakin silmiä sille, kuinka upea paikka Suomi on. Tai siis, olenhan minä sen tiennyt aina, mutta jotenkin fiilis on vain vahvistunut, kun on päässyt katsomaan sitä muunmaalaisten näkökulmasta. Jotenkin sitä edelleen suomalaisena ottaa monet asiat täällä liian itsestäänselvyyksinä. Esimerkiksi vaikka meidän raittiin ilmamme, joka on yksi maailman puhtaimmista. Mumbailaiselle se on kokemus ylitse monien muiden. Ylipäänsä talvisen luonnon kauneus metsissämme on asia, jota jotenkin uskon arvostavani työharjoittelujaksoni jälkeen jopa enemmän kuin ennen.

Kallioportti Pienen karhunkierroksen varrella.

Haluan myös kiittää kaikkia Basecampin tyyppejä. He ottivat minut sisään ja pitivät tasavertaisena ensimmäisestä päivästä alkaen ja olen arvostanut sitä kovin. Erityisesti ohjaava kouluttajani Martti, mutta myös Henkka, Sonja, Tessa, Taru, Jukka, Hande, Mario ja Maria, sydämeni pohjasta kiitos teille kaikille. 

Vapaa-aikani kulutin Sallassa Oulangasta vajaa sata kilometriä pohjoiseen. Suvullamme on ollut täällä mökki jo parikymmentä vuotta mutta vasta nyt olen päässyt nauttimaan paikasta täysin siemauksin. Viidessä viikossa sitä ehtii jo kotoutua paikkaansa ja nyt tuntuu aivan hölmöltä palata täältä kotiin ja kaupunkiin. Tulen kaipaamaan tätä parvekemaisemaa ja ympäröiviä tuntureita ja aion aivan varmasti palata ensi talvena. Jos sitä saisi vaikka jostain näiltä kulmilta töitä. Ehkä jopa Basecampista?

Sallalainen parvekemaisema ei vituttele.

Sallassa olen pääasiassa vain levännyt työpäivistä uupuneena mutta on täälläkin tullut ympäristöä hyödynnettyä. Laudan kanssa kävin mäessä niin paljon kun vain jaloiltani jaksoin, samaten tuli pari pidempää päivähaikkia ja kelkkareissua tehtyä. Kiipesinpä kerran cramponeissa tuon Sallan jäisen mustan rinteenkin ylös. Hyvä treeni ja hyvät termarikahvimaisemat! 

Kiipeilyä se on tunturikiipeilykin!

Vapaapäivien kohokohta oli, kun äitini tuli poikani kanssa tänne moikkaamaan. Emme olleet nähneet kuukauteen ja ikävä oli jo kova. Poikani on kokeillut lasketteluhommia suksilla jo parina edellisenä talvena mutta vasta käytyään helmikuussa hiihtokoulussa hän innostui lajista enemmän. Ja kun pieni mies pääsi ensimmäistä kertaa etelän keskuksista isompiin mäkiin, ei riemulla ollut rajaa! Ei myöskään ylpeän isän. Sovimme, että ensi talvena lähdemme mäkeen heti, kun sellainen jossain päin aukeaa.

Nuorempi Suominen mäessä ihan Alberto Tombana.

Kaiken kaikkiaan talvileireineen, työharjoitteluineen, lasketteluineen ja kiipeilyineen tämä kuusiviikkoinen on ollut upea. Luontokokemus Lapin keväässä on ollut vaikuttava ja fiilis täällä on ollut koko ajan jotenkin levollinen. Olen varma, että iso syy siihen on ympäröivä luonto ja esimerkiksi nuo parvekkeelta näkyvät tunturit. Ensi viikolla etelän keväässä odottelee hiljalleen käynnistyvä kanoottikausi ja talvikamat voi pakata piiloon odottelemaan kesän Kebnekaisen reissua. Sitä ennen minulla on onneksi vielä kaksi päivää aikaa ottaa kaikki ilo irti lumesta ja jäästä!




maanantai 4. huhtikuuta 2016


Partioaitan tuoreessa 365-lehdessä on haastattelu ja melko hapokas kuva. 
Mutta otsikossa on totuus: Onneksi löysin vuoret!

Lehden voi poimia mukaansa Partioaitoista ja jos liittyy 365 Klubin jäseneksi, sen saa ihan kotiin toimitettuna! Voi saada kaikkea muutakin kivaa.