Juoksukännit

Luulin, että pystyisin kieltämään addiktioni ja olemaan ratkeamatta, mutta eilen viimein selkärankani varisi kuin kuivunut joulukuusi lattialle, enkä kestänyt enää. Kun ihmisen mieltä tarpeeksi ruuvaa koko ajan tiukemmalle ja elämä jakelee iskuja vähän joka suunnasta, jossain vaiheessa sitä ei vain enää jaksa. Silloin on helppo luovuttaa, unohtaa päätökset, tauot, lopettamiset ja lupaamiset ja antaa riippuvuudelle periksi. Eilen se lopulta tapahtui: minä juoksin.

Se alkoi kävelynä, mutta jo lähtiessä olin laittanut juoksukamat päälle, ehkä alitajuisesti enteillen tulevaa ikään kuin siten sallien itselleni retkahtamisen. Olin mökillä, oli pakko päästä tuulettamaan päätä joten lähdin ulos. Kävelin ja seurasin sykkeitäni, jotka eivät tällä hetkellä saisi nousta yil 130:n. Orastava ylikuntoni on pitänyt minut kävelytahdissa jo monta viikkoa ja se on turhauttanut. Eilen uutisoitu, todennäköisesti loppuvuoden kestävä yleisötapahtumien kielto Helsingissä oletettavasti perui myös 16. joulukuuta suunnitellun stand-up -keikkani ja se otti päähän. Keikka oli ainoa valopilkku, jota oikeasti – joskin aika pelonsekaisin tuntein – tälle vuodelle enää odotin. Eikä niitä montaa ole koko vuonna ollut. Rintakehää pakotti, pää oli sumua, harmitti, vitutti ja turhautti, kunnes se tapahtui: otin juoksuaskelen. 

Otin toisen, otin kolmannen. Se tuntui niin hyvältä. Lähdin lönköttelemään alamäkeä huijaten vielä hetken itseäni, että ei tämä ole väärin, koska tässä on alamäki. Sitten polku tasoittui ja minä vain kiihdytin ja kiihdytin. Tuttu lämpö valtasi kehoni, kun veri alkoi kiertää. Sanoin ääneen edessä aukeavalle pellolle, että ”ihan vitun sama” ja jatkoin yhä kovempaa. Löysin tutun rytmin ja katselin kellosta sykkeiden nousevan. 140. 150! 160!! Aaaaaaaaaaaaahhh.

Juoksin koko loppumatkan, vaikka kuinka kaikki PT:stä lääkäriin ovat kieltäneet. Mutta kun se tuntui vain niin hyvältä yli kuukauden juoksemattomuuden jälkeen. Voin kuvitella, että juuri tältä tuntuisi vetää kännit. Krapula todennäköisesti olisi kyllä aika paljon pahempi, nyt on vain vähän morkkis. 

Kunhan virallisia päätöksiä saadaan ja tehdään, uusi keikkapäivä ilmoitetaan pian.

Born to be mild

Eilen ilmestyneessä Partioaitan 365-lehdessä on minusta lyhyt juttu, jossa tittelini on ”suomalainen seikkailija Teemu Suominen”. Haastattelu on tehty muistaakseni joskus kesällä ja minua hieman naurattaa.

Minä en todellakaan ole seikkailija. Viime aikoina olen lähinnä makoillut sohvalla, käynyt mökillä,  juonut terassikahvia rannassa ja lönkötellyt olemattomia pikkulenkkejä, koska ylikunnon uhka leijuu edelleen ilmassa ja pitää ottaa iisisti. Sen lisäksi olen syönyt donitseja, tehnyt radio-ohjelmaa ja kuunnellut paljon musiikkia. Olen oikeastaan niin kaukana seikkailusta kuin pääsee ja jännittävin hetki tänä syksynä on ollut antibiottikuurin aiheuttama ripuli.

Termi ”seikkailu” on toki varsin subjektiivinen ja merkitsee jokaiselle eri asiaa, mutta minä olen yrittänyt sitä vältellä. ”Seikkailija” tittelinä on jotenkin vähän liian iso, jos ei satu olemaan esimerkiksi Jimmy Chin. Toisaalta uskon, että Jimmykään ei itseään sellaiseksi tituleeraa. Seikkailu on lupaus jostain suuresta, jännittävästä, pelottavasta ja vaarallisesta ja ainakin minulle ne ovat asioita, joita lähinnä pyrin toiminnassani välttämään. Minä haluan, että on kivaa, keskiluokkaista ja turvallista. Olen born to be mild.

George Mallory oli ehkä seikkailija, samoin Roald Amundsen. Edellisen vuosisadan taitteen tutkimusmatkat ja kaikenlaisten juttujen ensiyritykset edustavat minulle seikkailuja. Niistä tuli sellaisia, kun hommat menivät päin mäntyä. ”Adventure is what happens when everything goes wrong” sanoi Yvon Chouinard alleviivaten sitä, että seikkailuja ei voi suunnitella. Itse asiassa juuri ennakkosuunnittelulla pyritään niitä välttämään. Täten – jos nyt viedään tätä vähän metatasolle – ”seikkailija” olisi joku, joka suunnittelee tekemisensä huonosti ja sössii aina jotain, jolloin reissusta tulee arvaamaton. En ole ihan varma, onko se titteli, jonka ammatikseen ulkoileva ja ihmisiä maastoon vievä haluaa. Ne omat reissuni, joista on muodostunut jonkin määritelmän mukaan seikkailuja, ovat juuri sellaisia, missä olen mokannut jotain.

Ehkä otan tämän vähän liian dramaattisesti, mutta mielestäni seikkailu-termi on kokenut hienoisen inflaation, kun jokainen, jolla on kamera ja Instagram-tili, on adventurer ja urban explorer. Ollaan aika kaukana siitä, kun Frodo lähti kiikuttamaan sormusta Mordoriin ja Amudsen ja Scott kisasivat etelänavasta. 

Mutta haettiin termillä ja tittelillä sitten mitä tahansa, minuun se ei osu. Minä olen keski-ikäinen, keski-luokkainen ja keski-kiinnostava, joka sopisi Sohvaperunoiden seuraavalle tuotantokaudelle. Itse asiassa, paras vähättely-yritys -titteli, jonka olen itsestäni kuullut, on ”helsinkiläinen city-vuorikiipeilijä”. Se ei  lupaa oikeastaan mitään muuta kuin keskinkertaisuutta ja sopii minulle oikein hyvin. Siitä on seikkailu tosi kaukana.