maanantai 22. heinäkuuta 2019

Östra ledenin kautta kotiin!


Neljän viikon Ruotsiputken viimeinen veto oli kahden kaverin yksityiskeikka Kebnekaiselle Östra ledeniä pitkin. En ole reittiä aiemmin asiakkaiden kanssa tehnyt, koska se onnistuu ainoastaan pienemmällä porukalla, maksimissaan yhden tai kahden pienen köysistön voimin. Isommalla ryhmällä riskienhallinta kasvaa jäätiköllä ja kiviseinällä vähän liian haastavaksi suhteessa työkeikkojeni turvallisuussuunitelmaan.

Kesä asettui Pohjois-Ruotsiin jo edellisviikon vaelluksella ja jatkui aina vain helteisempänä aloittaessamme jälleen matkan Nikkaluoktasta kohti tunturiasemaa. Samalla myös hyttysten määrä oli moninkertaistunut ja yö Laddujaurin rannassa alkoi olla melkein jo tukala, etenkin kun edes pienintä tuulenvirettä ei tuntunut. Samanmoista keliä luvattiin koko loppuviikolle, mutta Fjällstationin kupeessa seuraavana päivänä itikoita oli onneksi hieman jo vähemmän johtuen korkeuserosta ja puuttomasta maastosta. Ennuste huiputuspäivälle lupasi hellettä ja nollatuulia koko reitille.

Vähän pienempi ryhmä lähtöportilla tällä kertaa

Itse huiputus meni ilman ongelmia, jos tolkutonta hikoilua ei lasketa. Björlings glacierilla oli jopa tukalaa, kun helteinen jäätikkö heijasti aurinkoa kaksinkertaisesti, eikä minulla tainnut olla kalsareissa enää yhtään kuivaa kohtaa päästessämme kiviseinän alle. Muutama pilvi silloin tällöin tarjosi pientä suojaa, mutta muuten armoa auringolta ei juuri saanut. Tilannetta hieman hankaloitti se, ettei vesitäydennystä ollut saatavilla alun polkujen ja huipun välillä. Lumi tosin suli pulloon suhteellisen nopeasti helteessä. 

Östra ledenin skrämbläyspätkä on hauska, sellaista via ferrata -tyyppistä tohellusta ja ruuhkaa on huomattavasti vähemmän kuin perinteisen vaellusreitin varrella. Saimme kiivetä pitkälti omassa rauhassamme aina topstuganille asti, missä reitit yhdistyvät. Huipullekin osuimme sopivasti varsin tyhjään saumaan ja saimme nautiskella topista hetken omillamme. Ainoastaan paluumatkalla Östra ledenin fiksatuille köysille muodostui hieman jonoa. 

Helteinen Björlings glacier

Töis

Topis

Hieno päivä ja mukavaa vaihtelua totuttuun reittiin! Östra leden oli oiva tapa päättää neljän viikon komennus Ruotsin Lappiin. Kolme kertaa Kebnekaisella ja viikko Sarekissa, siinä välissä pieni piipahdus Kilpisjärvellä juoksentelemassa ja olinkin jo aika valmis lähtemään kohti kotia. 

Vaellusten välinen juoksulenkki Mallan luonnonpuistoon Kilpparilla

En ollut aiemmin tehnyt näin pitkää ja fyysistä työputkea ja on pakko myöntää, että jossain vaiheessa keväällä mietitytti, että mitenköhän sitä tulee jaksamaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Oli ilo huomata, että helposti! Fyysisesti mitään ongelmia ei missään vaiheessa ollut ja aina uuden viikon alkaessa enemmänkin nautin, että pääsi taas touhuamaan. Henkisesti pari-kolme lepopäivää vaellusten välissä olivat todella tärkeitä, 24 tuntia vuorokaudessa päivystäminen asiakkaiden kanssa on välillä uuvuttavaa, vaikka siitä kovasti nautinkin. Onneksi oli hienoja asiakkaita koko kesä! Mukavien ryhmien lisäksi erittäin tärkeää on saada tehdä duunia hyvien kollegojen kanssa ja haluankin lausua suuren kiitoksen tänä kesänä ensimmäistä kertaa pidemmän pätkän mukanani olleelle apuoppaalleni Petrille. Oot yksi parhaista. 

Petri tuulettaa Störa Sjöfalletissa

Se on hassua miten mieli toimii. Olin koko neljä viikkoa painanut menemään ilman mitään ongelmia tai väsymystä, mutta hypättyäni autoon Nikkaluoktassa sunnuntaiaamuna suunnitelmissani ajella suoraan illaksi kotiin, hullu väsymys iski. Vain pari tuntia ajettuani alkoi jo olla vaikeuksia pysyä hereillä ratin takana. Pysähdyin jo Ruotsin puolella pari kertaa tien sivuun joko happihyppelylle tai ottamaan kymmenen minuutin nokoset, mutta tuntui ettei mikään auttanut kuukauden väsymyksen vyöryessä päälle. Päätin lopulta siirtää kotiinpaluuta päivällä ja otin hotellin Oulusta, minne sinnekin jaksoin hädin tuskin körötellä. Menin Mäkkärin kautta nukkumaan jo ennen kahdeksaa, enkä muista koska olisin ollut viimeksi niin poikki. 

Nyt kotona olo on edelleen hieman väsynyt, mutta onnellinen. Pari päivää ajattelin suoda itselleni tässä lepoa ennen ensimmäistä juoksulenkkiä merenrantaan. Ensi viikon pidän tyylipuhdasta lomaa, eli meilit ja puhelin kiinni ja mökille ja sitten edessä siintääkin jo matkanjohtajan tehtävät Elbrusilla!

I'M DONE.



PS. Jos sinua ja/tai kaveriporukkaasi kiinnostaa opastettu keikka Kebnekaisen huipulle Östra ledenia pitkin, ota toki yhteyttä. Kesälle 2020 on (toistaiseksi) vielä muutama viikko vapaana, jolloin voin yksityiskeikkoja toteuttaa! --> teemu@metalheim.fi


maanantai 15. heinäkuuta 2019

Toinen kerta toden sanoi Kebnekaisella



Jos kaksi viikkoa sitten Kebnekaisella tuuli hajotti telttoja ja riepotteli ihmisiä yli 25 metriä sekunnissa puhaltavin puuskin, kesän toinen vaellus Ruotsin huipulle oli käytännössä sen täydellinen vastakohta. En ole koskaan ollut Kebnellä niin tyynessä säässä kuin tällä kertaa! Muutenkin reissu oli melkoista linnunmaidossa kylpemistä. 

15:n klubilaisen voimin lähdimme Nikkaluoktasta kohti tunturiasemaa mukavan puolipilvisessä säässä ennusteen povatessa poutaa koko viikolle. Ja se ennuste piti. Tyynen lisäksi suurin muutos parin viikon takaiseen oli se, että hyttyset olivat kuoriutuneet ja täyttäneet Laddujaurin laakson. Ei nyt vielä mitenkään häiriöksi asti, mutta kuitenkin niin, ettei lähestymispäivinä huvittanut etenkään tiheimpiin koivikoihin kovin pitkäksi aikaa jäädä kahvittelemaan. Suurin mainitsemisen arvoinen asia menomatkalla oli varmaan se, että törmäsimme Antti Tuiskuun. 

Kesän toinen loppuunmyyty Kebnekaisen vaellus!

Huiputuspäivä ei olisi voinut paljoa komeampi olla. Ehkä vähän viileämpi kyllä. Hikeä puski heti aamusta varsin tanakasti, kun auringossa lähdimme Västra ledenia lompsimaan. Tyyni ja aurinko jatkuivat käytännössä koko päivän, välillä Vierramvarelle noustessa pienet pilvet sentään tarjosivat helpotusta. Lounaskin saatiin Kaffedalenissa nauttia hienossa säässä ja huipulla nautiskeltiin täydellisen tuulisesta kesäpäivästä! Nousu sujui ilman suurempia kommelluksia, yksi epäonninen joutui kääntymään puolimatkasta alas vatsaoireiden takia, toinen oli jäänyt jo aamulla telttaan kuumeessa. Loput 13 lähtijää saavuttivat huipun yhden aikoihin. Paluumatkallekaan ei mainittavia ongelmia tullut ja olin viimeisenä leirissä puoli kahdeksan aikaan, 13,5 tuntia lähdöstä. Aika peruspäivä mäessä ryhmän kanssa siis.

Toppen 12.7.2019!

Kebnen västra ledenia on paranneltu viime vuosina ja reitti on nykyään sekä turvallisempi että nopeampi kuin vain muutama vuosi sitten. Tuolpagornin ja Vierramvaren väliin viime vuonna nousseiden sherpaportaiden lisäksi tänä vuonna viitoitus ja reitin merkinnät oli uusittu ja polulle tuotu uutta sepeliä. Se oli välillä jopa hieman kelju kulkea uuden soran valuessa irtonaisena ihmispainon alla, mutta oletettavasti viimeistään yhden talven jälkeen alusta asettunee hyvin paikalleen. Parannukset eivät toki edelleenkään tee reitistä aiempaa kevyempää tai helpompaa, mutta ehkä paikoitellen sentään mukavamman. Se on tervetullutta 18:n kilometrin ja 1800:n nousumetrin päivämatkalle.

Huiputuksen varapäivä, aka. lepopäivä, meni sekin upeasta kelistä nauttien. Aika harvoin sitä tulee paistateltua ilman paitaa leirissä ja ylipäänsä ihan liian usein ei maastossa ole aikaa siirtää makuualustaa pihaan ja vain makoilla. Pieni tallailu joenvarteen kahville, iltapäivän sauna ja illan dinneri kruunasivat päivän. Edessä oli enää matka takaisin Nikkaluoktaan, joka alkoi yllätyksellä, kun asiakkaat kutsuivat meidät oppaat aamulla tunturiaseman pihaan ja ojensivat lahjaksi Kebnekaise-tarjottimet, joille olen jo useamman vuoden tunturiaseman kaupassa hihitellyt, että kuka helvetti sellaisia ostaa. Nyt selvisi sekin!

Harvinaista herkkua. Myös sää. 

Kesän toinen vaellus Ruotsin huipulle oli minulle jo 11. kerta Kebnekaisen maastoissa, mutta vieläkään ei ala kyllästyttää. Ehkä enemmänkin päin vastoin! Kun alkaa jo hiljalleen tunnistamaan jokaisen kiven polulla ja rutiinit alkavat olla syvässä, sitä jotenkin nauttii paikasta vain joka kerta enemmän, kun turha spennaaminen on poissa. Parin päivän päästä luvassa on vielä kolmas keikka tälle kesälle, tällä kertaa kahden kaverin privaporukka ja Östra ledeniä pitkin. Ei harmita yhtään! Sen jälkeen pääsee sitten kotiin juomaan espressoa pitkästä aikaa.

30:n euron Kebnekaise-tarjottimet
omistuskirjoituksilla! Olemme otetut!



maanantai 8. heinäkuuta 2019

Kaikkia olosuhteita Sarekissa


Kun mukavan aurinkoinen kesäaamu muuttuu kahdessa minuutissa ensin vesisateeksi ja siitä nopealla siirtymällä rakeiksi, tietää olevansa Sarekissa. Koska juuri tätä Ruotsin suurin erämaa on, arvaamatonta ja armotonta. Se ei paljoa kysele. Missään muualla kuin Sarekissa en ole tuntenut olevani niin luonnon armoilla, vaikka monenmoista maastoa olen minäkin ehtinyt jo koluta. 

Ehkä se on se, että Sarekissa todella tuntuu, että ollaan omillaan. Ei ole polkuja, eikä valmiita reittejä. Ei muita ihmisiä eikä edes puhelinyhteyksiä muihin ihmisiin. Ja kun koko ajan takaraivossa jomottaa tieto, että takaisin sivistykseen ei ihan hetkessä pääse, se lisää armottomuuden tunnetta. Kun sitten raekuuro alkaa äsken vielä aurinkoiselta taivaalta, se tuntuu jotenkin vielä rankemmalta kuin se oikeasti on, koska nyt ollaan kaukana kaikesta.

Äsken paistoi...

Se on kuitenkin juuri ne samat seikat, jotka tekevät Sarekista upean. Se jylhyys, yksinäisyys ja eristys. Niiden ansiosta Ruotsalaisessa erämaassa sielu lepää ja, kunhan vain pilvet edes hetken pysyvät loitommalla, maisemissa saa tuntea itsensä kerrankin todella pieneksi. Se on hassua, että vaikka kuinka on Himalajalla ja Andeilla käynyt, Sarekin ”vain” 2000-metristen huippujen välissä olo tuntuu paljon vielä pienemmältä. Se on paras fiilis.

Kaikkee o.

365 Klubin kolmas vaellus Sarekiin oli jälleen sitä itseään. Auringosta rakeisiin minuutissa vaihtuvaa arvaamattomuutta. Reitti Saltoluoktan asemalta Pietsjauren ohi Vuovresin massiivin yli Nienndoon ja sieltä Sluggan kautta takaisin Pietsjaurelle oli noin 70-kilometrinen, mikä on näissä maastoissa melkeinpä maksimi, jotta homma pysyy mukavana. Sarekiin lähtiessä voi aina tehdä tavoitteita ja suunnitelmia vaikka minkälaisista päivämatkoista, mutta niitä kannattaa olla valmis muuttamaan, kun ensimmäiset kivikot ja pajukot tulevat eteen. Kiire mihinkään ei kannata olla.

Kaikenlaisissa sääoloissa saavutimme Sarekin rajat toisena vaelluspäivänä ja teimme kolmantena leiristä käsin huiputusreissun Vuovnesvàràsjllle kevyemmässä varustuksessa. Siitäkin tuli puolivahingossa 20-kilometrinen päivä. Pari päivää myöhemmin ahkerimmat keräsivät reissusta vielä toisenkin huipun käytyään kirjoittamassa nimensä ikonisen Sluggan topissa olevaan vihkoon. Huippujen välissä käveltiin mättäitä ja kivikoita, ylitettiin jokia ja lumikenttiä ja nautittiin edes melko vakaista keleistä. Vähän sadetta, välillä aurinkoakin.

Paistoi siellä välillä vähän aamuaurinkokin

Kuuden päivän vaelluksella ehtii Sarekista lopulta raapaista hädin tuskin edes pintaa. Matka kansallispuiston rajalle vie helposti jo pari päivää ja kun paluuseen varaa saman, ei itse kohteesta ehdi nähdä kuin vilauksen. Mutta juuri sitä vilausta varten Nienndon laakso on erinomainen kohde. Sen reunoilla nousee toisella puolella Ähpárin upeat huiput ja jäätiköt ja toisella Ruotsin toiseksi korkein vuori Sarektjåhkkå. Kolmen laakson risteyksessa virtaa vuolaat kosket, jotka rauhoittuivat alhaalla ikonisiin turkooseihin järviin. Alueella ei yleensä liiku porojen lisäksi juuri muita, joka vuosi vastaan on tullut koko kuuden päivän aikana yksi toinen vaellusporukka. Huvittava yksityiskohta on se, että joka kerta ne ovat tulleet vastaan täsmälleen samassa kohdassa! 

Yhden vaellusviikon aikana Sarekissa jokaisesta tulee virtojen ylittämisessä vähintään puoliammattilainen

Harvinainen sinitaivas Pietsjauren yllä!

Sarek on valtava ja poluttomuus ja reitittömyys alleviivaavat sen kokoa. Mutta vaikka kuinka pintaraapaisuksi kuusipäiväinen vaellus jää, se on vuosi toisensa jälkeen ihan älyttömän vakuuttava kokemus. Kun olisi aikaa ja, no, lisää aikaa, joku vuosi teksisi mieli syventää omaa alueen tuntemusta ja surffailla Sarekin vähän muissakin kolkissa. Rapadalenissa etelässä tai Ahkkan kupeessa pohjoisempana. Lääniä vaan on niin älyttömästi, että se alkaa vaatia jo eläkepäiviä, jotta Ruotsin suurimman erämaan ehtisi ottaa kunnolla haltuun. Sitä odotellessa onneksi tällaiset kuuden päivän pistotkin täyttävät vatsan varsin hyvin.

Vuovnesvàràsjn huipulla

Kiitos matkaseuralle tämänkertaisesta! Meillä oli mahtava seitsemän asiakkaan ryhmä, joka nöyrästi otti vastaan kaiken mitä eteen tuli. Joet, lumet, kivikot, pajukot ja ne raekuurot. Pahimmat sateet saatiin onneksi vasta paluumatkalle, mutta kyllä sitä ihmiset taas varsin tyytyväisiltä näyttivät päästessään läpimärissä kamoissa sunnuntaina takaisin Saltoluoktaan. Se on aina sellainen katkeransuolainen hetki, kun samalla on onnellinen, että saa viimein kuivat kalsarit jalkaan, mutta samalla toivoo, ettei reissu loppuisi koskaan.

Ensi kesänä taas!

At your service.