Pitäiskö lähtee Everestille?

Skypettelin muutama viikko sitten ihan muissa asioissa New Yorkiin Altitude Junkiesin Philin kanssa, kun yhtäkkiä Phil ehdotti, että lähtisin mukaan Everestille nyt huhtikuussa. Altitude Junkies on tekemässä pientä retkikuntaa poikkeuksellisesti Nepalin puolelta Kiinan –mistä Phil yleensä ryhmänsä tekee – rajojen ollessa edelleen suljetut. Lähtö olisi huhtikuun puolivälissä, muutaman viikon päästä. Let’s fucking smash Everest, dude! 

Voi luoja, että mietin asiaa. Aluksi melkein jo suostuin monen asian tukiessa sitä, että nyt, jos joskus, olisi hyvä aika lähteä. Ensinnäkin kalenterissa on tilaa (= täysin tyhjää), eikä tarvitsisi erikseen raivailla päiviä töiden tai tulevien koulujen kanssa. Toisekseen, Everestillä on todennäköisesti tänä vuonna varsin väljää monien edelleen pysytellessä kotona, mikä tekisi Nepalin puolen reitistä turvallisemman kuin monena muuna vuonna, jolloin suurin uhka etelän kapealla harjanteella on muut ihmiset. Tämä tosin on varsin epävarmaa, että kuinka paljon vähemmän siellä oikeasti nyt on jengiä, lupia on kuitenkin myönnetty arvion mukaan noin 300 (vrt. 381 ennätysvuonna 2019). Intian raja Nepaliin on auki ja intialaiset ovat olleet viime vuosina isoin ryhmä Everestillä ja samaten ehkä eniten onnettomuuksia aiheuttanut. 2019, jolloin viimeksi Nepalin puolelta on kiivetty, 9 kuolonuhrista puolet oli intialaisia. Kaiken kaikkiaan, henkilökunta mukaan lukien, base campiin odotellaan tänäkin vuonna noin seitsemää sataa ihmistä.  

Nims Purjan maailmaa kohauttanut kuva vuoden 2019 ruuhkasta Hillary Stepillä lähellä Everestin huippua

Mutta onhan se nyt aikamoinen päänsisäinen kamppailu, kun olet haaveillut jostain kohteesta vuosikausia ja siitä on tullut jonkinlainen unelma, ja sitten joku yhtäkkiä ehdottaa, että lähde toteuttamaan se heti. Kyllähän Everest minulla tuolla Covidin kovasti muokkaamassa kalenterissa jossain kohtaa on ja siinä mielessä voisin ihan yhtä hyvin lähteä sen tänä keväänä kiipeämään. Monista ajatuksista yksi varsin voimakas oli se, että näin saisin sen pois päiväjärjestyksestä ja voisin miettiä muita juttuja. Tässä olisi vahvasti sellainen ”out of my system” -mahis, jolloin ei tarvitsisi kyseistä nyppylää enää mietiskellä ja voisi keskittyä muihin, ehkä kiinnostavampiin vuoriin. 

Suhtautumiseni Mount Everestiin on muuttunut paljon vuosien varrella. Alun naiivista ja suuresta valloitusunelmasta aina hetkiin, jolloin olen todennut, ettei se kiinnosta minua enää ollenkaan. Totuus on jossain siellä välissä. Kiipeilyllisesti ja yksittäisenä kivikasana Everest ei ole minulle enää kovin kiinnostava, enkä näe sen nousua minään epäinhimillisenä megasuorituksena, joka on varattu jotenkin spesiaaleille yksilöille. En myöskään näe mitään erityistä arvoa siinä, että se on maailman korkein vuori. Se on vain vuori. Jos sen huipulla seisoo, onko silloin saavuttanut jotain? Onko jotenkin kovempi / parempi / rohkeampi / whatever kuin joku muu? 

En silti voi kieltää, etteikö Mount Everest olisi minulle edelleen unelma. Se on osa isompaa suunnitelmaa ja ehdottomasti yksi niistä paikoista, joissa haluan käydä.

Minulle Everestistä on tullut enemmän kulttuurihistoriallinen kohde siinä, missä vaikka Kheopsin pyramidistä jollekin muulle. Olen lukenut siitä kymmeniä ja kymmeniä kirjoja, nähnyt toisen mokoman verran dokkareita ja elokuvia ja kuullut niin paljon tarinoita, että haluan mennä, nähdä ja kokea paikan itse. Osaan vuoren päässäni ulkoa ja haluaisin jossain vaiheessa astella samoja askeleita kuin moni lukemieni tarinoiden kohde ja aistia menneiden vuosikymmenten pioneerien fiiliksiä paikan päällä. Onko se nykypäivän ruuhkissa enää mahdollista, en tiedä, mutta haluan silti kokeilla. En kuitenkaan enää tuijota Everestin huippua käsi housuissa miettien, että sinne on pakko päästä saavuttaakseen jotain. Haluan mennä sinne kokeakseni jotain itselleni. Ja saadakseni sen pois päiväjärjestyksestä. 

Toi pipo on varmaan kasvanut Philin päähän kiinni

En halua silti yhtään vähätellä Everestiä tai sen vaativuutta. Kiinnostavuudella ei ole sen kanssa mitään tekemistä ja fakta on, että Philin varsin arkisesta näkemyksestä huolimatta (16 kertaa huipulla voi aiheussaa sellaista) iso E on varmasti valtava fyysinen ponnistus ja sellaisena haasteena itse kullekin arvokas. Tekee sen miten ja mitä reittiä pitkin tahansa, Everest ei ole mikään sunnuntaikävely, vaikka kuinka moni nojatuoliretkeilijä yrittäisi niin väittää. Nykypäivän väheksyntä tai ruuhkien ja turistimatkojen vastenmielisyyden toitottaminen ei lopulta vuorelta mitään arvoa poista. Jokainen lähtee kiipeämään sitä omista syistään, joista yksikään ei ole toista parempi tai jalompi.

Kolme näistä neljästä on kiivennyt tai yrittänyt Everestiä. 

Tässä ryypätään Macchermossa.

Parin päivän mietinnän ja lapsenomaisen innostuksen jälkeen lopulta kuitenkin kieltäydyin. Vaikka moni asia puhui sen puolesta, että voisin ja haluaisin lähteä, en kuitenkaan voinut perustella itselleni, että juuri nyt olisi sen aika. Korona jyllää, rajoitukset kovenevat ja maailma on edelleen aika vinossa, vaikka kuinka sen haluaisi suorana nähdä. Olen vuosi sitten laittanut kaikki omat työni jäihin, koska mielestäni tällä hetkellä ei voi järjestää mitään matkoja täysin turvallisesti. Ei kotimaassa eikä etenkään ulkomailla. Olen puhunut vastuullisuudesta ja toitottanut sen tärkeyttä julkisestikin, sanonut, että paras tapa auttaa matkailualaa palaamaan jonkinlaisille raiteille on olla juuri nyt matkustamatta. Jos siis olisin Nepaliin itse näin helpolla lähtenyt, olisin syönyt omat sanani ja heittänyt kaikki periaatteeni romukoppaan. ”Älkää tehkö nyt mitään, älkää menkö minnekään ja pitäkää unelmanne nyt hetken vielä holdilla, niin tästä selvitään. Mutta kyllähän MINÄ voin Everestille silti lähteä, koska se on MINUN suuri haaveeni! Minä minä minä!” Lisäksi itse virus jännittää edelleen, enkä pystyisi todennäköisesti rentoutumaan tietäen, että sairastuminen matkalla olisi koska tahansa mahdollista.

Lähden siispä Lappiin ja sinnekin testien kautta. On pari kiinnostavaa mäkeä vielä tälle kaudelle laskematta, joten Iso-E saa nyt odottaa. Ei se kaiketi sieltä mihinkään ole menossa, joten kattellaan vaikka ensi vuonna sitten. Jos hyvin käy, syksyllä alamme mennä matkailun suhteen kohti normaalia, joten jos sitä silloin sitten Nepaliin pääsisi? Olisi töitä ja ehkä joku korkea vuorikin suunnitelmissa. Ei kuitenkaan Everest silloinkaan. 

Tähän loppuun vielä pieni disclamer, että en silti halua moralisoida ketään, joka tänä keväänä Everestille lähtee. Ainakin kaksi suomalaista sinne on matkalla ja toivotan molemmille onnea yritykseen! Stay safe. 

Tikku nenään ja pohjoiseen!

Juuri, kun Suomi alkoi paukuttaa ennätyslukemia koronatartuntojen määrässä, sain pyynnön lähteä takaisin Lappiin. Olin palannut muutamaa päivää aiemmin kotiin, kun kaveri laittoi viestiä, että pitäisi lähteä kuvaamaan jotain sarjaa Pyhälle ja mukaan tarvittaisiin hieman lumiturvallisuustietämystä. Samaan aikaan THL toitotti, että reissut pitäisi perua ja hallitus asetteli Suomea sulkutilaan.

Aika paljon minä sen kanssa kipuilin, että mitenkäs tässä nyt pitäisi tehdä. Toisaalta en ollut tehnyt minkäänlaisia ulkotöitä pitkään aikaan ja ne olisivat varsin tervetulleita, toisaalta olin juuri toitottanut vastuullisuutta ja kuinka matkailualan ammattilaisena haluan toimia oikein. Olin mm. perunut poikani Lapin matkan THL:n suositusten mukaisesti. Sanna Marinin ”nyt ei ole oikea aika lähteä mihinkään” -hokema kaikui takaraivossa. 

Kuuden hengen kuvausseurueemme päätyi lopulta ratkaisuun, että lähdemme, mutta teemme sen mahdollisimman vastuullisesti. Sovimme, että kaikki käyvät testeissä ennen lähtöä ja paikan päällä olemme kontaktissa ainoastaan oman porukan kanssa. Kauppareissut pidetään minimissä ja kaikki ylimääräinen norkoilu jätetään pois. Ravintolatkin olivat kiinni, joten after skin uhka loisti poissaolollaan.

Vuoden verran tässä on pandemiaa menty, joten olihan se jo aikakin käydä ottamassa ensimmäistä kertaa se tikku nenään. Tekstiviesti kertoi jo muutaman tunnin päästä tuloksen olevan negatiivinen.

Ohhhhhh the pleasure

Sain testin jälkeen useammaltakin tutulta ja tuntemattomalta viestiä pohjoisesta, että tervetuloa! Siitä tuli hyvä fiilis ja ikään kuin oikeutus lähdölle. Kuulemma mielellään ottavat porukkaa tunturiin, kunhan vain jengi hoitaa visiittinsä kunnolla. Ei ole pakko lähteä bussilla Saariselälle ryyppäämään ja järkkäillä mökkibileitä pitkin Leviä, vaan reissun voi oikeasti suunnitella vastuu edellä ja silti nauttia Lapin antimista. 

Ja me myös nautimme. Aurinko paistoi koko viikon, mitä nyt tuuli vähän puhalteli paikoitellen varsin navakasti. Ensimmäistä kertaa tänä talvena tuli aurinkorasvalle käyttöä ja kamerakin tallensi suunnilleen kaiken tarvittavan tulevaa projektia varten. Aika kului takamaastoissa ja majoituksessa, eli ylimääräisiä kontakteja ei syntynyt ja bileetkin hiljenivät joka ilta joskus kympin aikoihin, kun läjä väsyneitä äijiä painui unten maille viimeistään urheiluruudun ja mudcake-siivun jälkeen. Hyviä laskuja, hyvää seuraa, hyvä reissu. 

Lunta piisaa Pyhällä edelleen

Ensi viikolla koittaa pääsiäinen ja lähden tekemään vielä kauden todennäköisesti viimeisen pariviikkoisen pohjoiseen, testin kautta tietenkin. Joulu- ja hiihtolomavaiikot eivät aiheuttaneet mainittavia tartuntaketjuja rinnekeskuksissa, kuten pelättiin ja ne osoittivat, että suurin osa jengistä toimi turvallisuus edellä. Nyt kun vielä kauden kolmas ja viimeinen sesonki, pääsiäinen, saadaan kunnialla pakettiin, niin voidaan taputella itseämme olalle. Lapin elinkeinolle nämä sesongit ovat olleet elintärkeitä tänä vuonna, joten ehkä uskallan kannustaa ihmisiä nyt lähtemään, kunhan se tehdään oikein. Eli tikku nenään, negatiivinen tulos ja matkaan! Maskit naamaan, käsidesit taskuun ja turvavälit myös hissijonoissa kuntoon. Älä lähde kipeänä, älä järkkää bileitä ja kunnioita paikallisia ja kansallisia turvaohjeita, niin saadaan tämä homma hoidettua kunnialla. Ehkä ensi vuonna olisi sitten jo terassitkin auki!

Kevätlaskut best!

Valmentaja, Lapin boot camp ja itsetuntoruiske

Olen treenannut marraskuusta alkaen valmentajan johdolla. Voisi varmaan sanoa, että vihdoin. 

Loppuvuodesta minulla oli alkavan ylikunnon oireita ja sain silloin lääkäriltä käskyn olla tekemättä mitään kuukauteen. Jouduin ensimmäistä kertaa (ja tähänkin varmaan voisi sanoa, että vihdoin) alkaa seuraamaan sykkeitäni, joten kävin hakemassa Partioaitalta Garminin ranteeseen ja totesin, että enhän minä pysty suunnilleen kioskilla käymään ilman, että sykkeet nousevat jonnekin 150:aan. Piti tehdä jotain. 

Olen jo useamman kesän istuskellut Kaivopuiston kompassin mutterikahvilan terassilla jokaisen mahdollisen aamun ja niin on myös vanha tuttuni Wille. Willen tausta on hyvin samantyyppinen kuin omani ja ensimmäiset kerrat olemmekin tavanneet lähinnä ryypäten joskus 20 vuotta sitten, kunnes hänkin laittoi tilanteet uusiksi, alkoi treenaamaan ja valmentaa nykyään kestävyysurheilijoita. Joskus viime kesänä, kun aloin tekemään suunnitelmia yhä vain korkeammista tavoitteista, heitin Willelle ajatuksen, että jotain voisi joskus tehdä kimpassa, ja nyt marraskuussa oli viimein sen aika. Soitin Willelle, että tilanne on se, että päällä on ylikunto ja vuoden päästä pitäisi kiivetä kasitonnisia, että kuinkas lähettäis? Tapasimme ja Villen ohje oli sama kuin lääkärin: aloitetaan sillä, etten tee mitään. Ylikunnon oireet pois, pieni hengähdys, ja sit kattellaan. Kalibroidaan tilanne ja aletaan rakentamaan alusta. 

Kuukauden levon jälkeen alkoi olla jo aika kova palo päästä treeniin kiinni. Ylirasitustila saatiin ammuttua alas ja sykkeet ja stressitasotkin tasoittuivat terveemmälle tasolle. Fiilis alkoi olla taas parempi, joten pääsimme suunnittelemaan ja aloittamaan treeniohjelman. Sen lyhyempi tähtäin on muutamat pidemmät juoksukisat ja pidempi korkeat vuoret, joten hommaa suunniteltiin heti noin 1,5 vuotta eteenpäin. 

Joulukuussa pääsi viimein taas juoksemaan

Ihan ensimmäiseksi jouduin opettelemaan juoksemaan uudelleen. Kohta tulee kolme vuotta surkuhupaisasta aloituksestani polkujuoksun parissa, ja vaikka sen jälkeen toki on hommaan tullut jonkinlaista tolkkuakin, on se silti ollut varsin päätöntä. Siis siinä mielessä, että en ole koskaan enempää ajatellut mitä olen tekemässä, kunhan olen painellut fiiliksen mukaan menemään. Ajattelin aina, että treenin pitää olla sellaista, että hiki lentää, kropassa tuntuu ja homma pitää vetää överiksi. Saatoin lähteä lönköttelemään puolimaratonin verran vain, koska niin päätin. Kuten sanoin, sykkeitä en ole seurannut aiemmin ikinä, enkä ole antanut niille minkäänlaista painoarvoa. Olen mitannut juoksuja ainoastaan matkan kautta, eli mitä pidempi lenkki, sitä kovempi jätkä! Ensimmäinen asia mitä Wille teki, oli että hän poisti kelloni näytöltä matkan kokonaan. Ainoastaan ajalla ja sykevälillä oli nyt merkitystä ja yhtäkkiä piti juosta ihan helvetin hitaasti. Se oli aika vaikea pala nieltäväksi ja joulukuu meni lähinnä kiroillen suorituksen mahdottomuutta. En uskonut mitenkään, että voisin juosta niin, että syke pysyy 130:n paikkeilla ja aika monta turhautunutta lenkkiä tuli räntäsateessa tehtyä. Hiljalleen löysin kuitenkin oikean askelluksen ja rytmin, ja etenkin oikeat musat sitä tahdittamaan. Fleetwood Macin 70-luvun hittilevyjen tempo on aika täydellinen. Ja kun rytmi löyty, alkoi vauhtikin kasvaa, ja kolmessa kuukaudessa olen saanut kolmisen minuuttia per kilsa ajasta pois ja homma siis etenee! Olen oppinut juoksemaan ihan uudella tavalla.

-28°C on ihan hyvä juoksukeli

Toinen iso muutos on ollut se, että minut on pakotettu salille. Minulla on ollut aina varsin naiivi lähestyminen punttistreeniä kohtaan, enkä ole siitä koskaan pitänyt. (Toim. huom, en pidä edelleenkään.) Nyt ymmärrän sen paremmin osana kokonaisuutta. En ole jotenkin hiffannut lihaskunnon treenaamista osana juoksua tai kestävyyttä, vaan lähinnä pitänyt sitä minulle tarpeettomana, koska siinä juostessahan ne juoksulihakset kehittyy, daa! Turns out, että niitä voi kuitenkin salilla kehittää vielä lisää. Hups. Edelleenkään en lihaskuntotreenistä varsinaisesti nauti, mutta sen ollessa tärkeä osa valmennusta olen siihen viimein ehdollistunut. Onneksi Willellä on oma privasali Punavuoressa, joka ei mene kiinni tänään alkaneen sulkutilan takia. 

Jos joulu- ja tammikuu menivät totutellessa ja opetellessa, helmikuussa alkoikin sitten kunnon boot camp. Lähdin viideksi viikoksi Lappiin ja sain treeniohjelman mukaan. 5-6 kertaa viikossa lenkkiä / kävelyä / skinnailua ja 2-3 lihaskuntoa päälle. Olin aivan varma, että viimeistään parin viikon päästä alan lintsaamaan treeneistä, koska Wille ei ole vieressä käskyttämässä ja olen mestari valehtelemaan itselleni, mutta ei! Tein jokaisen annetun harjoituksen perkele pilkulleen! 32 päivää, 41 treeniä. Garmin kertoi viiden viikon keskikulutukseksi 3200 kaloria per päivä. Välillä toki väsytti, eikä ollut yhtään harvinaista, että painelin illalla joskus puoli yhdeksän aikaan nukkumaan, mutta parasta oli tajuta, että seuraavana aamuna olin valmis lähtemään taas! Kroppa palautui hyvin ja jaksoi koko kuukauden ilman mitään ongelmia. Ainoastaan takareidet jouduin käymään kotiin palattuani hieromassa, kun hieman jumitti. 

Viime viikon otin iisimmin, eilen kilahti meiliin seuraavat treenit ja homma etenee hienosti kohti kesää. Tämä on jo nyt ollut hyvä oppimatka treenin ja etenkin oman kropan syvempään ymmärtämiseen, mutta isoin voitto on silti ollut mentaalipuolella. Korona on pitänyt minut poissa töistä nyt vuoden ja etenkin viime syksynä kipuilin ja stressasin aika paljon oman toimettomuuden kanssa. Olen tottunut menemään ja tekemään töiden ja matkailun parissa niin paljon, että tämä koko maailman pysähtyminen on nakertanut paljon omaa identiteettiä ja sitä kautta myös itsetuntoa. Nyt minulla on ensinnäkin muutama isompi tähtäin ja tavoite taas kalenterissa ja toisekseen kalenterissa on täytettä treenin takia. Olen saanut päiviini rutiinia ja ymmärrys siitä, että tämä ohjelma, jota teen, vie minua kohti jotain suurempaa, antaa taas arvoa omalle tekemiselle. Se kohottaa kadoksissa ollutta itsetuntoa. Eikä Lappiin jääneet muutama lisäkilokaan sille hallaa tee. 

En yleensä postaa paidattomia kuvia internettin, mut kun postaan, 

varmistan, etten ole kammannut hiuksia ensin