Minä en ole juoksija. En ole koskaan ollut, enkä koskaan tule olemaan. En oikeastaan edes pidä juoksusta, vaikka viimeiset muutamat vuodet olen sitä kuivan maan aikaan välillä harrastanutkin. Lenkkeily on ollut treenivalikoimassani lähinnä se viimeinen vaihtoehto. Jos en ole muuta keksinyt, olen käynyt muutamat kilometrit köpöttelemässä pitkin Kaivopuistonrantaa. En jostain syystä pidä siitä, miltä lenkkeily tuntuu, joten olen korvannut sen pyöräilyllä, sauvakävelyllä ja portailla.
Silti, kun Bodom Trail, yksi suurista polkujuoksutapahtumista, otti yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko lähteä kokeilemaan polkujuoksua, suostuin heti. Viisi minuuttia suostumiseni jälkeen jo ihmettelin miksi, mutta suostuin. Suurin ongelma oli, että olin juuri lähdössä kuukaudeksi Lappiin, mistä palaisin päivää ennen juoksutapahtumaa, enkä ehtisi reissussa treenata kertaakaan. Eihän minulla ollut edes kenkiä!
Suostuin mukaan Bodom Nightiin, eli kymmenen kilometrin pimeäjuoksuun, joka tuntui siltä, että se on sentään minullekin mahdollinen. Bodomin päämatka on 21 kilometriä ja se olisi ollut vähän liian hevi ensikertalaiselle ilman treeniä. Lähtiessäni ajamaan Lappiin koukkasin viimeisenä vielä Partioaitan kautta ja hain kyytiin Salomonin polkujuoksukengät.
Poluilla liikkuminenhan on minulle varsin tuttua. Myös nopeasti poluilla liikkuminen, käyn usein tiedustelemassa esimerkiksi viikonloppuretkien reittejä ennakkoon kevyessä varustuksessa vauhdilla painaen. En juokse, mutta askel on pitkä ja nopea. Saatan hyvin mennä 16 kilometriä kolmessa tunnissa, nou problemou. Mutta se ei ole polkujuoksua, se on edelleen polkukävelyä. Juoksussa askelluksen ja vauhdin lisäksi se asennoituminen on erilaista ja jotenkin se muuttuu sen yhden sanan myötä retkeilystä urheiluksi. Minun mielestäni kovimpia urheilijoita maailmassa ovat kasitonnisten kiipeilijöiden lisäksi polkujuoksijat, jotka vetävät jotain Karhunkierrosta edes takaisin. Ultramatkojen juoksijat. Minun päähäni ei vain mene, että miten voi olla mahdollista juosta joku 80 kilometriä putkeen, saati pidempään. Olin joitain vuosia sitten Chamonix’ssa seuraamassa UTMB-kilsaa, joka on käsittääkseni polku/vuorijuoksun kauden päätapahtuma Euroopassa. Olin maaliviivalla jäätelö kädessä tuulettamassa kun voittaja tuli maaliin ajassa 22 tuntia ja 2 minuuttia. Hänellä oli takanaan joku 120 kilometriä ja 10 000 nousumetriä ja minä mietin, että eihän vuorikiipeilijät ole mitään näihin kavereihin verrattuna. Sitten jatkoin jäätelöni syömistä.
Bodom Trailin tyypit olivat sitä mieltä, että siirtymä poluilla liikkujasta polkujuoksijaksi on helpompi kuin asfalttijuoksijasta polkujuoksijaksi. Siihen tuudittautuen vietin kuukauden pohjoisessa skinnaillen ja laskien ilman yhtäkään juoksuaskelta. Sallassa kävin lopulta yhden puolituntisen köpöttelemässä viikko ennen kisaa testatakseni niitä uusia kenkiä. Ihan hyvältä tuntuivat, juoksu ei niinkään.
On kuulkaa kompressiosukat ja kaikki.
Ajelin Lapista kotiin vappupäivänä, pari päivää ennen Bodom Nightia. Kävin ostamassa juoksushortsit ja lähdin Helsingin Keskuspuistoon testijuoksulle, jotta edes yksi oikea treeni olisi alla ennen kisaa. Muistan sanoneeni ääneenkin, että onpa tämä jotenkin hölmöä juosta polulla. Mietin, että tässä kun nyt kompuroi polven johonkin juurakkoon, niin se on sitten kesän työt (ja yrittäjän tulot) siinä! Viikonlopun läheneminen alkoi hieman jännittää mutta samalla ajattelin, että eihän se nyt niin paha voi siltikään olla, kymmenen kilometriä nyt menee vaikka pää kainalossa. Seuraavana aamuna iski kuitenkin jackpot!
Oli syntymäpäiväni ja heräilin jo ennen viittä. Hikoilutti, väsytti ja vähän etoi. Nousin ylös ja tipahdin takaisin alas. Juoksin vessaan. Tadaa! vatsatauti! En tiedä mistä se tuli ja mikä se tarkalleen ottaen oli, mutta päivää ennen kisaa tyhjensin kaiken kehostani. Joka ikiseen lihakseen sattui ja välillä oli kuumetta ja välillä ei. Oksetti. Oli ripuli. Seuraava vuorokausi meni sohvalla, mistä en päässyt ylös hädin tuskin edes juomaan. JACKPOT!
Kisapäivän aamuna pahin kuvotus oli ohi. Se oli muuttunut närästykseksi. En ollut syönyt yli 30:een tuntiin kun sain pienen kulhon mysliä alas. Jossain vaiheessa kolme pinaattilättyäkin. Tällä olisi mentävä. Juoma sentään alkoi jo maistua, mutta eipä siitä liikaa apuja ollut kun ei se neste kiinnittynyt mihinkään. Mietin vakaasti, että perun koko leikin, mutta lopulta päätin tekeväni lopullisen päätöksen vasta lähtöviivalla. Edelleen, ei se kymmenen kilometriä ihan mahdoton ole. Samaten olen tässä jo useamman vuoden totuttanut kehoani toimimaan miinuksilla, jotta ääritilanteissa mikään ei tulisi sille shokkina, joten nythän sekin sitten testattaisiin. Päivä meni vähän mehukeittoa vedellen ja torkkuen illan starttia odotellen. Joka toinen minuutti olin jo laittamassa viestiä järjestäjien suuntaan, että kiitos kutsusta, mutta minun on pakko perua. Jostain syystä en kuitenkaan niin suostunut tekemään ja lopulta seisoin kuin seisoinkin pimenevässä Espoon Pirttimäen illassa ihmetellen ympärillä venytteleviä urheilijoita. Näytin peuralta ajovaloissa. Yritin tehdä jotain alkulämmittelyltä näyttäviä liikkeitä jotka eivät näyttäneet alkulämmittelyltä eivätkä liikkeiltä. Lopulta tyydyin imeskelemään energiageeliäni.
Vähän oli valoa vielä ennen starttia
Kun lähtölaukaus kajahti, oli edellisestä ateriastani kulunut yli 52 tuntia. Jättäydyin suosiolla jonon viimeisten joukkoon, jotta saisin hölkkäillä pahimman tungoksen ulkopuolella. Tavoitteenani oli ainoastaan päästä maaliin ja toivoin, etten olisi viimeinen. Tämä oli toinen kerta elämässäni, kun osallistuin urheilukilpailuihin ja edellisissä – Umpihankihiihdon MM-kisat 2016 – olin toiseksi viimeinen. Toivoin vain, ettei Bodom Night menisi huonommin.
Yllättävän hyvältä tuntui ensimmäiset pari kilometriä. Tosin tässä kohtaa maastokin oli lähinnä sellaista highwayta. Huomasin kyllä voimattomuuteni mutta kaikkeen nähden homma eteni ihan leppoisasti. Taakseni taisi jäädä muutama tyyppi, mutta muilta osin loput kilpailijat olivat edessäni. Puolessa tunnissa kaula oli kasvanut jo niin isoksi, etten nähnyt enää yhtäkään heiluvaa valokiilaa missään. Kaikki olivat yksinkertaisesti minua nopeampia. Polku muuttui hiljalleen haastavammaksi. Se kapeni ja muuttui mudaksi. Välillä oli kuin olisi suossa mennyt. Jos olisin ollut oikeasti tosissani mukana, minun olisi varmaan pitänyt vain juosta suoraan mutalammikoista läpi välittämättä pätkääkään, nyt hukkasin jokaisen lätäkön kohdalla aikaa yrittäessäni etsiä kuivimman reitin yli. Maaston vaikeutuessa tuntui, ettei kilometrit kuluneet enää ollenkaan. Kelloni tracker oli mielestäni koko ajan jossain kolmessa kilometrissä, vaikka kuinka yritin painaa. Motivaatio alkoi tippumaan kun homma ei edennyt. Samalla vatsani oli ihan krampissa, enkä uskaltanut hellittää hetkeksikään, koska pelkäsin, että kohta tulee tavaraa ylhäältä tai alhaalta läpi. Olo ei ollut varsinaisesti mieltä ylentävä.
Viiden kilometrin rajapyykillä kelloni oli näyttänyt viittä kilometriä jo ainakin puoli tuntia ja minulla paloi hihat. Nakkasin sen ranteestani irti johonkin juurakkoon kovaa ääneen kiroillen, että perkele, olkoot, kun ei toimi! Takana tullut juoksukumppanini hieman naureskellen poimi sen takaani talteen minun jatkaessani matkaa kirosanojen saattelemana.
Yhtäkkiä tapahtui kuitenkin koko yökisan suurin ihme: ohitin kolme juoksijaa. Kaverini takana sanoi hiljaa selostajamaiseen ääneen, että ”Teemu Suominen ohitti juuri juoksukilpailussa juoksijoita” ja minua alkoi naurattaa. Olen maailman vähiten kilpailuhenkinen ihminen, mutta tuo ohitus nosti motivaatiota hetkeksi todella paljon. Rinta rottingilla jatkoin kunnes ne kaksi juoksijaa, jotka jo lähdössä olivat jääneet taakseni, ohittivat minut. Se siitä riemusta.
Olo alkoi olla aika huono. Vatsani oli niin krampissa, ettei juoksemisesta tullut enää mitään. Maastokin oli mäkeä ja mutaa ja tyydyin lähinnä kävelemään, välillä raahautumaan kohti maalia. Matkalla odotteli vielä seitsemän kilometrin kohdalla juomapiste, jonka lähestyminen motivoi kuivaa kehoani liikkumaan. Huvittavaa oli, että pisteellä päivystäjänä oli yhtäkkiä vanha tuttu musapiireistä, joka tunnistaessaan minut kysyi ensimmäisenä, että mitä helvettiä sä TÄÄLLÄ teet? Sanoin miettiväni samaa. Kaksi ja puoli kilometriä enää matkaa maaliin, anna mennä, hän huusi.
Ja minähän annoin. Lähinnä kävellen, välillä vaivalloisesti pari juoksuaskelta ottaen. Ei ne kilometrit kuluneet mitenkään. Reitillä oli vähän väliä ratavahteja, jotka lehmänkellojaan soittaen kannustivat iloisesti. ”Hyvähyvä, hyvältä näyttää, jaksaa jaksaa klongklonklongklong”. Jossain vaiheessa taisin vannoa, että jos joku vielä kerran soittaa sellaista kelloa ohi raahustaessani, minä tirvaisen naamaan saman tien. Koska olin heittäyt Suuntoni metsään, katsoin puhelimesta kelloa ja olin ollut radalla jo tunnin ja 50 minuuttia. Säännöissä luki, että maali laitetaan kiinni klo 24 ja näytti siltä, etten ehtisi perille ennen sitä. Tuntui pahalta. Fyysisesti ja henkisesti. Se purkautui kirosanoina ja aggressiona. Viimeinenkin motivaatio meni siihen, kun olin ajatellut, että ehkä puoleentoista tuntiin voisin tästä jotenkin selvitä. Kun vielä viimeisen kilometrin aikana ne ainoat aiemmin ohittamani kanssakisailijatkin juoksivat ohitseni meinasin purskahtaa itkuun. Olin ihan loppu.
Maalialue häämötti. Siinä oli jotain hienoja vihreitä valoja ja tuikkuja laitettu radan varteen. Kaarttaessani Pirttimäen kentälle kuuluttaja puhui mikrofoniinsa, että sieltä tulee Teemu Suominen, jee jee! En ymmärtänyt miksi hän edes vaivautui, eihän paikalla ollut enää ketään muita kuin järjestäjiä ja vapaaehtoisia purkamassa kamoja. Ylitin maaliviivan. Olin rajalla, että alanko itkeä, huudanko täysillä voi vittua vai olenko vain hiljaa enkä puhu enää kellekään ikinä mitään. Valitsin viimeisen. Kuuluttaja lauloi mikrofoniin ”joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö” samalla todeten, että no niin, Teemu olikin sitten viimeinen kilpailija ja voimme lähteä kotiin. En tiedä oliko se todella nöyryyttävää vai ihan älyttömän koomista, siinä hetkessä kaikki tuntui vain pahalta.
Loppuaikani Bodom Night by Petzl:ssa oli 2:01:10. Voittoaika (Jani Virta) oli 45:52. Morjens.
Maalissa oli aika hiljaista
MUTTA! En lopulta ollut viimeinen. Aikavertailussa olin miesten sarjan toiseksi ja kokonaiskilpialussa neljänneksi viimeinen! Paremmin kuin siellä Umpihankihiihdoissa!
Bodom Trail Night oli mielenkiintoinen kokemus. Oman mausteensa siihen toi olotilani, jota ilman kisa olisi varmasti ollut hieman miellyttävämpi, mutta noin kaiken kaikkiaan osallistuminen vahvisti kahta ajatustani: Että polkujuoksijat ovat maailman kovimpia tyyppejä ja että minä en ole polkujuoksija.
En tiedä kuinka moni ihminen sanoi minulle ennen kisaa, että varo vaan, ettet jää polkujuoksuun koukkuun, se kun on sellaista! Muistan miettineeni jossain kohtaa kesken kisan, että jäisin mieluummin uudelleen vaikka viinaan koukkuun kuin tähän. Minä vain en pidä juoksemisesta eikä näköjään ympäristön muutos siihen vaikuta. Aion siis vastakin nauttia polkuni kävellen ja niin, että pysähtelen ja nautin matkasta. Olen pitänyt yhtenä luonnossa liikkumisen filosofianani sitä, että metsässä ei saisi koskaan olla kiire ja sen mukaan aion jatkaa. Mutta ne, jotka lajia harrastavat, saavat kyllä kaiken kunnioitukseni. Etenkin ultramatkaajat. Kymmenen kilometrin kokeilun jälkeen ällistykseni niihin suorituksiin, mitä lajin kovikset vetävät, vain ja ainoastaan kasvoivat. Uskomattomia fyysisiä puristuksia, joiden rinnalla joku oma vuorilla kekkulointini ei tunnu oikein miltään.
Vaan mitäpä sitä vertailemaan. Minä tykkään haastaa itseäni fyysisesti ääritiloihin ja olen löytänyt sen muodon ohuesta ilmasta ja korkeista vuorista. Ne ovat minun bodomtrailini, hettapallakseni ja vaarojenmaratonini.
Mietin kuitenkin tuossa tänään aamulla, että aion antaa tänä kesänä polkujuoksulle vielä yhden mahdollisuuden. Ihan vain, koska haluan kokeilla millaista se on terveenä. Aion juosta joku päivä ihan omaksi ilokseni (?) kymmenen kilometrin polkulenkin normaalilla tankkauksella ja katsoa, jos edes vähän lähemmäksi sitä puolentoistatunnin haamuaikaa pääsisin. Sitä varten tarvitsen ehjän ajanottolaitteen, joten lähdenkin tästä seuraavaksi häntä koipien välissä viemään sitä jorpakkooni heittämääni Suunnon kelloa korjattavaksi. En todellakaan aio kertoa miten se hajosi, jos ne huollossa kysyy.
Bodom Traililla mukana olivat:
Onneks metsässä, poluilla ja kaikrnmoisilla nyppylöillä saa mennä just niin kuin ite tykkää 😊 Hats off että lähit testaamaan yökisaa ja noissa tiloissa!
VastaaPoista