tiistai 20. elokuuta 2019

Helppoa elämää Elbrusilla


Tämä on tylsä kirjoitus, koska ensimmäinen kertani Matkatoimisto Aventuran matkanjohtajana Elbrusilla ei olisi voinut paremmin mennä. On kovin vaikea kuvailla dramaattisia tapahtumakäänteitä matkasta, missä sää oli täydellinen, ryhmä oli täydellinen ja nousu Euroopan korkeimmalle vuorelle oli kutakuinkin tapahtumaköyhä. Sitä voi tässä tapauksessa pitää kuitenkin ainoastaan hyvänä asiana. Reissua voisi kuvata vaikkapa Veikka Gustafssonin sanoin: ”Menimme sinne ja tulimme pois.”

13:n hengen ryhmä oli sekoitus kokemusta ja keltanokkaa. Osa porukasta oli noussut vuoria Nepalista Kilille, kun taas osalle kerta oli ensimmäinen isommilla nyppylöillä. Elbrus on kuitenkin sen verran suoraviivainen ja yksinkertainen nousu, että varsin samalla viivalla koko ryhmä seisoi tavoitteen edessä. Lopulta ainoastaan yksi lähtijä joutui kääntymään huiputusaamuna alas huonovointisena muiden noustua toppiin ongelmitta. Tätä voitanee pitää varsin hyvänä prosenttina.

Sopeutumispäivänä matkalla takaisin basecampiin

Sopeutumispäivät ensin 3000, sitten 4100, 4500 ja 4800 metriin paistateltiin pilvettömässä säässä. Jos jotain moitetta löytyy, niin keli oli melkeinpä liian kuuma! Viimeistään joka iltapäivä Elbrusin eteläpuoli oli muuttunut sulavien jokien sokkeloksi ja alas basecampiin palatessa joutui ylittämään enemmän virtoja kuin Sarekin vaelluksilla viikossa. Muutaman kerran jalat humpsahtivat lumikannen läpi ja joku sai päivittäin palata perusleiriin ylävuorikengät märkinä. Ne kuivuivat kuitenkin nopeasti paahtavassa auringossa. 

Huiputusaamuun lähdimme kello 01:00 lämpimässä, joskin hieman tuulisessa säässä. Mittari oli kuitenkin plussan puolella vielä viiden tuhannen metrin korkeudessakin. En muista, että olisin koskaan ollut näissä korkeuksissa niin lämpimässä säässä! Reitti Euroopan korkeimpaan pisteeseen on helpohko ja tasaisella, hitaalla askelluksella siitä selvittiin yllättävänkin nopeasti. Huipulla seisoimme juuri auringon noustua kello 05:55 ja takaisin perusleirissä olimme hölmistyneinä jo kahdeksan jälkeen. Ajoitus oli ollut kaikin puolin täydellinen, koska saimme tehdä nousun varsin rauhassa ja omissa oloissamme, ainoastaan yksi pieni ryhmä oli meitä ennen käynyt jo topissa sen alle saapuessamme. Paluumatkalla vastaan tuli jo ruuhkaa ja etenkin viimeinen nousu Elbrusin huippujen välisestä satulasta, missä on reitin ainoa kiinteä köysistö, alkoi olla tukossa. Jos olisimme lähteneet tuntia tai paria myöhemmin, olisimme juuttuneet samaan pullonkaulaan. Nyt saimme kulkea reittiä täysin yksin. 


Huipulla hymyilyttää

Palattuamme perusleiriin päiväunien ja lounaan jälkeen taivaalle ilmestyivät ensimmäiset pilvet viikkoon. Muutamassa tunnissa ne muuttuivatkin jo ensin sateeksi ja heti perään ukkoseksi, joka lopulta uhkaili taivaalla koko loppumatkamme ajan. Olimme juuri ehtineet vaihtuneen sään alta pois. Mikä tsägä! Seuraavina päivinä huipulle nousu olisi todennäköisesti jäänyt jo väliin mutta alhaalla laaksossa, huiputtaneina, myrskyt eivät enää haitanneet. Vuokrasimme saunan ja paljun ja otimme ilon irti Chegetin kylän ainoasta espressokoneesta.

Chegetin kylän uusin luksus on Eco Villagen saunat ja paljut, 
joissa oli helppo viihtyä huiputuksen jälkeen.

Tämä oli minulle ensimmäinen keikka matkanjohtajana isolla vuorella. Kiitos erinomaisen mukavan ja hegemonisen ryhmän, työ oli helppoa. Koko viikko soljui eteenpäin iman yhtäkään maininnan arvoista insidenttiä, joten pitää tietenkin olla tyytyväinen. Itselleni merkittävin, ja samalla myös henkisesti jännittävin osa oli se, kun huiputuspäivän liidaaminen lankesi hieman yllättäen minulle kahden paikallisoppaan jäädessä ryhmän peräpäähän hitaampia varmistamaan. Yleensä olen tottunut juuri päinvastaiseen järjestelyyn.

Matkan pelottavimmat hetket ja varmasti tilastollisestikin vaarallisimmat osuudet koettiin autojen kyydeissä. Ensin siirtymissä Mineralnye Vodyn lentokentän ja Chegetin kylän välillä ja viimeisenä päivänä Moskovassa, missä lentojen välissä päätimme piipahtaa punaisella torilla viheltelemässä Wind of Changesia. Yli satasta taajamassa ajellut taksikuski ohitteli suurimman osan ruuhkasta pientareen kautta ja pisti viheltelyyn vähän värinää. Näimme Kremlin, söimme Mäkkärissä ja illaksi olimmekin jo kotona.

Hieno reissu, toivottavasti pääsen ensi vuonna taas uudelleen!

Turre Moskovassa


maanantai 5. elokuuta 2019

Jaksamisen rajat?



Viime viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun omituisten sattumusten kautta päädyin kiipeämään Elbrusille. Siitä alkoi seuraava omituisten sattumusten ketju, joka on johtanut tähän päivään ja siihen, että tällä viikolla lähden kiipeämään samaiselle Elbrusille työn merkeissä. 

Tavattuani syksyllä 2014 Samuli Mansikan vakuutuin, että haluan vaellusoppaaksi. Että saisin viedä ihmisiä vuoristoihin ja näyttää kaikille sen fiiliksen, mitä vuoren – koosta riippumatta – huipulle nouseminen aiheuttaa. Hain opaskouluun, pääsin, päädyin Partioaitan toimistolle suunnittelemaan vaelluksia ja lopulta myös Matkatoimisto Aventuralle, samaan taloon, missä Samulikin istui. Se oli ollut se tärkein itselleni asettamani tavoite koulutusta aloittaessani. 

Nyt lähden lauantaina kohti Kaukasusta Aventuran natsat kauluksessa. Sen jälkeen edessä on Grönlanti ja myös viime viikolla kalenteriin lisätty Annapurna Cirquit Nepalissa, molemmat nekin Aventuran palkkaamana. Voisi siis sanoa, että elän nyt unelmaani ja teen juuri sitä, mistä viisi vuotta sitten aloin haaveilemaan. 

Viisi vuotta sitten en todellakaan haaveillut aamulenkeistä

Pohjilla on tälle kesälle jo neljän viikon Ruotsi-putki Kebnekaisella ja Sarekissa, eli kesä-lokakuun työmäärä on siis varsin vakuuttava. Kuten kirjoittelin aiemmin vuositulojeni jakautumisesta, tuo aikaväli muodostaa käytännössä yli puolet tienesteistäni. Kesällä ja alkusyksystä ihmiset tuppaavat vaeltamaan ja silloin on taottava, kun rauta on kuumaa.

Samaista kliseetä olen toistellut viime viikot muutenkin. Viiden vuoden takainen haaveeni on tässä toteutumassa as we speak, ja hommaa on painettava juuri nyt, kun kysyntää on. Sitä on enemmän kuin koskaan aiemmin ja ajattelen, että nyt on se hetki, kun sementoin itseäni tähän hommaan niin, että alan vakiinnuttaa paikkaani alalla. Tällä kesällä ja syksyllä valetaan se kivijalka, jonka pohjalle tämä ”ura” seuraavina vuosina rakentuu. Yhtään toki vähättelemättä jo tähän mennessä tehtyä työtä, se on kaikki tuonut tähän hetkeen. 

Uraa luomassa

Jos katsoo kalenteriani juhannuksesta lokakuulle, löytyy siitä seuraavat työkeikat:

25.-29.6. Kebnekaise
2.-7.7. Sarek
10.-14.7. Kebnekaise
18.-21.7. Kebnekaise
10.-19.8. Elbrus
26.8.-4.9. Grönlanti
9.-13.9. Kebnekaise
19.9.-5.10. Annapurna Cirquit

Samalla nyt testataan jaksamiseni. Kirjoittelin jo aiemmin siitä, kuinka neljä viikkoa Ruotsissa meni melko siivillä, fyysistä väsymystä ei ollut, eikä henkisenkään puolen kanssa joutunut juurikaan painimaan. Nyt, kun toinen puolikas kesätöistä lauantaina alkaa, onkin mielenkiintoista nähdä, minkälaisella fiiliksellä sitä ollaan lokakuussa. Etenkin, kun jään vielä Annapurnan trekin jälkeen vielä Nepaliin tekemään omaa kiipeilyreissuani ja palaan kotiin oikeasti vasta marraskuussa. 

Ei, ettäkö epäilisin jotenkin jaksamistani. Lähden jokaiseen keikkaan innoissani, koska tämähän on juuri sitä, mitä halusin – ja haluan. Mutta samalla tämä on ensimmäinen vuosi, kun kiire on näin kova, ja siinä mielessä pitää pysyä tarkkana sen kanssa, miten koko prosessin läpi runnoo, jotta se oma jaksaminen ei lopu. 

Päikkärit on aina hyvän lepopäivän merkki

Vaellusten väleihin jää muutamia kiireisiä lepopäiviä, jotka vietän poikani kanssa. Pidempiä yhtäjaksoisia poissaoloja ei onneksi tule, mutta toisaalta mietin, että se olisi välillä helpompaa. Raskaampaa on aina palata hetkeksi kotiin, päästä ehkä juuri ja juuri omien arkisten rutiiniensa pariin juomaan aamuespressoja sohvalle ennen kuin pitää taas lähteä uudelleen. Luulisin, että niistä lähdöistä tulee aina vaikeimpia. Onneksi lapsi (teini) on jo sen verran iso, että poissaolot vaivannevat enemmän minua kuin häntä. Näin hän ainakin sanoo. Sijaiskärsijä on enemmänkin lapsen äiti, joka joutuu seuraavat kuukaudet kestämään teinin arkea minun poissa ollessani. 

Kun välipäivät menee lapsen kanssa ja kamoja huoltaen, jää kaikki muu ”oma” elämä nyt paitsioon aina sinne marraskuulle asti. Se on sinänsä huvittavaa, että tässä sohvalla makoillessa jotenkin kuvittelen, että nyt joudun olemaan ystävistä ja perheestä kauheasti erossa, vaikka todellisuudessa näen heitä todennäköisesti ihan yhtä paljon kuin näkisin silloin, jos makaisin tässä koko ajan. Se on sellainen Don’t know what you’ve got ’til it’s gone -tyyppinen paradoksi, jota ei oikeasti ole olemassa. 

Tämä ei todellakaan ole mikään itkuvirsi. Kesätöiden ensimmäinen puolikas oli ihan mahtavaa aikaa ja ihan samalla innolla sukellan seuraavaan. En usko, että väsymys iskee yhtään sen enempää ja nipistän itseäni päivittäin siitä, että oikeasti elän nyt tätä viisi vuotta sitten tavoitteeksi asetettua unelmaa! Tämä on nyt erittäin hyvä vuosi kokeilla niitä omia jaksamisen rajoja, joista sitten tulevaisuuden vuodet voi viisaampana rakentaa. Todennäköisesti marraskuussa vähän väsyttää, mutta se tulee todellakin olemaan kaiken sen arvoista. Samalla aion myös vähän niin kuin lomailla ainakin helmikuulle asti. Joten ystävät, nähdään silloin!

Ystäviä. Tällä jengillä mentiin koko peruskoulu läpi ja edelleen going strong. 
Yhdestä tuli joku fyysikko, toisesta taloustieteilijä, kolmannesta kirurgi 
ja yks vie jengiä maastoon.