Aloitin kuusiviikkoisen Lapin seikkailuni viime viikolla Inarin suunnalta. Tai Ivalon? Ehkä molempien? Edelleen olen ihan pihalla että kumpi nyt on kumpi, vai onko ne sama asia, vai onko jompi kumpi joku kylä vai mitähäh. Joka tapauksessa, sieltä jossain Suomi-neidon pääkopan paikkeilta. En ollut ennen näillä main Lappia pyörinyt, ainoastaan tuolla joko käsivarren puolella tai sitten etelämmässä itärajalla ja Levillä, joten odotin innolla uusiin maisemiin tutustumista. Suomen päälaki oli oikeastaan ainoa osa Suomea - Pohjanmaan rantaruotsalaisten alueiden lisäksi - joka minulle oli vielä tuntematonta.
Lähdimme koululta Eerikkilästä maanantaina aamusta bussilla köröttelemään kohti pohjoista. Yön vietimme Pudasjärvellä, mistä jatkoimme seuraavana aamuna matkaa Rovaniemen kautta Sodankylään. Ensimmäinen varsinainen nähtävyysstoppi tuli Tankavaaran kultamuseolla, missä perehdyimme suomalaisen kullanhuuhdonnan historiaan. Jäimme yöksi Inariin (Ivaloon??) pieniin lomamökkeihin, jotka haisivat pahalle. Tai ei ne kai kaikki, ainoastaan juuri se, johon me Heikin, Jimin ja Mikan kanssa asetuimme. Väitän silti, ettei haju lähtenyt meistä.
Keskiviikon aloitimme tutustumalla
Siidan saamelaismuseoon, joka oli sanalla sanoen komea! Hienosti rakennettu paikka vei meidät Lapin ja saamelaiskansojen historiaan ja oman papukaijamerkkinsä ansaitsi myös oppaamme, joka todella sai etelän äijätkin kiinnostumaan ja etenkin kunnioittamaan saamelaisten historiaa. Ulkona lämpötila huiteli jossain viiden ja kymmenen pakkasasteen välillä jatkaessamme Siidasta paikalliselle porofarmille katsastamaan yhdenlaisen luontopalvelun toimintaa näillä lakeuksilla. Jos ehkä hidas pulkkaköröttely poron takamusta katsellen oli aikuisille suomalaisille hieman vaivaannuttavaa, kokemus aidosta joiku-laulannasta puukodassa kuksasta kahvia juoden oli vakuuttava. Pitääkin oikeasti perehtyä vielä hieman syvemmin saamelaisuuteen, sen verran hieno päivä meillä aiheen tiimoilta oli ja jätti kipinän kaivaa lisää.
Möö!
Illaksi suuntasimme vielä Saariselän pelastusasemalle, missä saimme lyhyen luennon lumivyöryistä sekä tyhjän luokkahuoneen, jossa nukkua. Autohallin nurkkaan kasaantui järjetön määrä varusteita, kun 20 ihmistä pakkaili vielä viimeisiä kamojaan tulevia maastopäiviä varten. Kokeilin salaa jonkun palomiesasua. Jos joskus liityn Tinderiin, tiedän minkä kuvan laitan profiiliini.
"Vähän" varusteita maastoon.
Torstaina aamulla viimein koitti matkan pääosuus, eli leiriytyminen Hammastunturin erämaahan Tunturi-Suivakon kupeeseen. Tämän takia tänne oli tultu! Bussi jätti meidät tien pieleen jossain jäteasemalla ja huristi takaisin sivistykseen. Nyt oltiin omillamme. Sää oli miellyttävä, hieman pilvinen ja pakkaslukema oli kymmenen asteen pintaan. Se ei ollut paha, täällä kun voi helpostikin olla vielä tähän aikaan vuodesta yli kahtakinkymmentä miinusta. Heitimme rinkat selkään ja ahkiot vyölle, Eeva aloitti ahkioparimme vetojuhtana, minun vuoroni koittaisi sitten paluumatkalla. Eräsukset lähtivät viemään meitä moottorikelkkauraa pitkin jonnekin metsän siimekseen. Välillä edessä oli hitaita ja raskaita nousuja, välillä leppoisia pitkiä laskuja ja suksi kulki hyvin. Porukka pysyi hyvin kasassa, taukoja ei liiemmin pidetty ja jo parissa tunnissa olimme saavuttaneet suunnitellun leiripaikkamme. Kun sukset otti jaloista pois, upposi hankeen vähintään vyötäröä myöten. Lunta siis riitti. Ja ne sukset kannatti pitää jaloissa.
Valitsimme suojaisan leiripaikan noin viiden kilometrin päästä matkamme pääkohteesta, Tunturi-Suivakosta, ja aloimme kaivautua lumeen. Ensin omat majoitteet pystyyn, sitten käytävät niiden välille ja lopulta ryhmittäin nuotiopaikan ja riukujen tekoon. Majoitteet olivat vapaavalintaiset, ainoastaan yksi yö olisi pakko nukkua lumikammissa, joita aloimme myös rakentamaan. Kammi on siis kuin iglu, mutta sitä ei rakenneta erillisistä paloista, vaan ensin lapioidaan ja tampataan iso lumikasa, jonka jäädyttyä siihen koverretaan makuutila sisään. Itse päädyin kaivamaan itselleni poteron lumeen, johon virittelin hätämajoitteesta katon. Yksiöstäni tuli kodikas ja se osoittautui ehkä parhaaksi talvimajoitukseksi, jossa olen kuunaan nukkunut. Paljon mukavampi kuin esimerkiksi kupoliteltta, joka kerää kondensaation seurauksena hillittömän määrän kosteutta ja tekee olosta helposti epämukavan. Siinäpä se ensimmäinen leiripäivä sitten menikin. Keräsimme maastosta maapuut, joista yllättävän moni ihan tuosta noin vain nojaamalla vahingossa kaatui, ja teimme hyvästä tervaksesta tulet. Taisin nukahtaa yksiööni jo joskus yhdeksän aikoihin.
Lämpötila ei ollut kymmenestä pakkasasteesta yöllä pahemmin tippunut, mutta tuuli yltyi jossain vaiheessa kovaksi. Puuskat saivat lumen pöllyämään mutta yllättävän suojassa poteroni pysyi. Nukuin erittäin hyvin. En ollut ottanut talvipussia mukaan, vaan lähdin pienoisella riskillä liikkeelle Fjällrävenin kolmen vuodenajan
Sarekissa ja Therm-a-Restin Extreme -linerissa. Vaan hyvin toimi! Oikeastaan täydellisesti. Oli lämmin, oli mukavaa ja linerin kanssa ensimmäistä kertaa kävi niin, että asennonvaihto pussissa ei haitannut, kuten talvella yleensä. Koko sisäosa pysyi tasaisen lämpimänä läpi yöt. Alustoina minulla oli sekä tavallinen solumuovialusta sekä Therm-a-Restin
NeoAir-ilmapatja.
Aamukahvien perään jatkoimme kovettuneiden kammien rakentamista ja kovertamista. Taisimme Eevan, Jimin ja Karin kanssa tehdä kasastamme hieman liian pienen, joten sen sisuksiin kahden ihmisen mukavasti majoittaminen tulisi olemaan haastavaa. Vieressä Eetun ryhmä rakensi käytännössä kammien Taj Mahalin, jossa oli puureunaset sängytkin valmiina. Tulipa taas todettua, että hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty, me kun olimme sen enempää miettimättä vain alkaneet edellisenä päivänä lunta kasaan nakkelemaan.
Jimi kaivamassa kammia
Kammien valmistuttua lähdimme lounaan jälkeen hieman tiedustelemaan seuraavan päivän reittiämme Tunturi-Suivakon huipulle. Hiihdimme noin viiden kilometrin lähestymisen yli metsien, soiden ja pienten lampien mukavassa mutta edelleen pilvisessä säässä. Oikeastaan koko maastopäivien aikana aurinko taisi pilkahtaa ehkä yhteensä neljä kertaa. Muuten sää oli tasaisen lonkeron värinen koko ajan. Ei haitannut. Ainoastaan kova tuuli repi hieman naamaa kun järven jäille suojattomiin paikkoihin suksimme. Löysimme reitin tunturiin, jota seuraavana päivänä pääsisimme tulemaan, joten palasimme leiriin. Illalla teimme poronkäristystä avotulella ja nautimme ehkä komeimmasta koskaan näkemästäni rakovalkeasta. Kyllä talvileireily vain on hienoa kun sen oikein tekee. Uni hiipi kitusiin taas jo yhdeksän jälkeen.
When in Rome...
Lauantaina sää oli selkeästi lauhtunut, neljää astetta taisi näyttä Annukan lämpömittari. Kamat kasaan päiväreppuun ja sukset jalkoihin, oli aika lähteä huiputtamaan Tunturi-Suivakko! Eilisen reitti meni leppoisasti ja hiihto kulki. Tuulikin tuntui hieman tyyntyneen. Olimme tiedustelleet reitin aivan tunturin juureen asti mutta siitä eteenpäin oli mentävä siitä mistä pääsi. Avasimme Suivakkoa ympäröineen poroaidan Leathermanilla ja lähdimme painelemaan ylämäkeen. Lunta oli reilu metri, joten sauvat mennä hujahtelivat vähän väliä melko syvälle. Yritimme tehdä mahdollisimman loivaa kulmaa ja vetelimme siksakkia pitkin metsää ensimmäiselle suotasanteelle, joka sijaitsi vajaassa puolessavälissä rinnettä. Tasamaa suon poikki tuntui taivaalliselta ensimmäisen ylämäkiosuuden jälkeen. Siitä kuitenkin nousu jatkui koko ajan jyrkempänä jonkun vuorollaan availlessa reittiä kärjessä samalla yrittäen etsiä helpoimpia kohtia kiivetä. Puurajan saavutettuamme ei tuulensuojaa enää ollut, joten taukoja ei enää pidelty. Annukka avasi reittiä kunnes yhtäkkiä pysähtyi tuulettamaan. Huippu oli saavutettu! Tai no, ei ihan vielä mutta se näkyi jo. Pienen satulan kautta nousimme viimeiset metrit ja pääsimme ylös. Summit!
Välillä pitää levätä. Esim. istumalla rungon päälle joka pettää alta
Olen tottunut kiipeämään aivan erilaisissa olosuhteissa ja tyystin toisenlaisilla varusteilla, joten olin hieman jännittänyt päivää etukäteen. Minä kun en - edelleenkään - ole mikään hiihtäjä. Suksien pito oli vähän mitä oli, joten nousu kävi melkoisesta ojentajatreenistä. Vaan olipa siistiä seistä erämaassa tunturin laella, kun ympärillä ei näkynyt muuta kuin lisää erämaata! No okei, osittain tietenkin siksi, että oli kovin pilvistä ja sumuista, mutta silti! Tunturi-Suivakko, 460 metriä, noustu suksin!
Eerikkilän Luopas19-kurssi kokonaisuudessaan Tunturi-Suivakon huipulla!
Edessä oli toki vielä lasku alas. Sitä taisin pelätä lopulta enemmän kuin nousua. Mielessä oli edelleen kirkkaana muutaman viikon takaiset umpihankihiihdon MM-kisat, jotka alkoivat Pikku-Syötteen laskettelurinnettä laskien. Ja se mäki ei mennyt minulta kovin vahvasti. Mietiskelin Suivakon huipulla, että piru vie, nyt pitäisi olla lumilauta alla, niin tämä olisi oikeasti hauskaa. Mutta ei, laudan sijaan jaloissa oli kantittomat 80-luvun eräsukset, joten alamäki tulisi olemaan melko tuskaa. No, josko sitä suunnilleen samoja jälkiä palaisi kuin mitä nousimme, niin jyrkkyys ei pääsisi liian pahaksi. Osa jengistä, joilla kokemusta (tai ainakin uskallusta) oli enemmän, lähtivät omia polkujaan läpi korkkaamattomien puuterimetsien. Minusta ei siihen ollut, joten räpiköin alas minkä pystyin välillä vanhaa latua, välillä jostain hangen kautta oikoen. Parit lipat, pari kertaa naama lumeen ja olin alhaalla. Yllättävän kivutonta, joskin ei kyllä kovin mukavaakaan. Loppuhiihto takaisin leiriin ja tulille maittoi sen sijaan paremmin, vaikkakin aika poikki sitä alkoi jo olemaan. Perille päästyäni vedin varmaan kaksi litraa kuumaa mehua ja paketin pekonia naamaan nuotion äärellä. Eiköhän sitä noilla palautuisi. Sinnittelin johonkin kahdeksaan asti ennen vetäytymistä unille.
Viimeisenä aamuna edessä oli enää leirin purku ja siirtyminen takaisin sinne jonnekin tien pieleen, mihin meidät oli aiemmin viikolla jätetty. Jonkin verran paikat kivistivät edellispäivän huiputuksesta, mutta fiilis oli korkealla. Meillä oli ollut erittäin onnistunut talvileiri, kaikki oli mennyt hyvin, kohta pääsisi suihkuun ja saisi ehkä jotain epäterveellistä syötävääkin lautaselleen. Pakkasimme kamat ahkioon ja lähdimme sutimaan kohti bussin noutopaikkaa. Nyt oli minun vuoroni vetää.
Aika paljon raskaammaksi muuttuu tuo eteneminen, kun perässä on ahkiollinen kamaa ja selässä rinkka. Ensimmäiset kilometrit metsän läpi menivät vielä suhteellisen ketterästi, mitä nyt vanha sotavamma nilkassa alkoi taas ilmoittelemaan olemassaolostaan, mutta kun pääsimme leveämmän kelkkauran pitkiin ja raskaisiin nousuihin, hyytyi hymy. Eeva teki parhaansa tsempatessaan takanani, kun minulta pääsi jo ensimmäiset ihan oikeat ja tarkoitetut kirosanat tämän reissun aikana. Ei nimittäin naurattanut enää yhtään. Puolessavälissä matkaa saimme tehtäväksemme vielä pakata Eetun ahkioon evakuointiharjoitusmielessä, mutta minä en niihin kisoihin paljoa osallistunut. En vain jaksanut. Eikä kiinnostanut. Minä halusin vain mahdollisimman pian määränpäähän. Pidimme pieniä taukoja melko usein ja ne alkoivat ärsyttää. Minä mieluumin kärsin enemmän mutta lyhyemmän aikaa kuin vähän väliä vedän tien pieleen keräämään voimia. Sama se on aina kiipeilyreissuillakin. Lepotauot ovat enemmän myrkkyä kuin hyödyksi, kun sitä joutuu joka kerta keräämään itsensä uudelleen jatkaakseen. Helpompaa on vain painaa kuin kone ja päästä perille nopeammin.
Viimein saavuimme tien pieleen ja sain ahkion perästäni irti. Vannoin, etten koske siihen enää ikinä, en ainakaan ennen ensi talvea. Sukset suunnittelin jälleen polttavani. Bussi kaarsi pian eteen ja nostettuamme varusteet kyytiin se vei meidät Inariin (Ivaloon???) sivistyksen pariin. Pysähdyimme syömään ja voin kertoa, että ravintola Kultahipun lehtipihvi tuli tarpeeseen. Ajelimme illaksi vielä Saariselän Kiilopäähän Suomen Ladun retkeilymajalle. Saunan, suihkun ja suklaakeksipaketin jälkeen olisinkohan kahdeksan aikoihin vetäytynyt sänkyyni. Edessä oli enää viimeinen aamupäivä, ennen kuin eroaisin opiskelutovereistani Rovaneimellä ja suuntaisin viideksi viikoksi Sallaan.
Nukuin todella huonosti. Keho varmaan ihmetteli sisätiloja siinä määrin, että hikoili pois kaikki maastossa kerätyt kuonat. Onneksi järjettömän hyvä aamiainen korvasi kaiken pahan ja siinä jossain lihapullien ja suklaamoussen välissä alkoi taas jo hymyilyttää. Se hymy leveni entisestään, kun siirryimme Saariselän keskustaan hakemaan moottorikelkat alle. Olen ajanut kelkkaa kerran elämässäni, olin silloin 14 ja ajoin puuta päin. Siitä tuli 1500:n markan lasku. Mutta koska seuraavan kuukauden tulen Lapissa työharjoittelussa viettämään, lienee varmaa, että kelkallakin joudun sinä aikana operoimaan. Niinpä oli hyvä päästä ottamaan vähän tuntumaa ajeluun. Ensimmäiset kilometrit mentiin varovasti, sitten se 14-vuotias sisälläni heräsi taas! Hana pohjaan ja jotain kahdeksaakymppiä Kaunispään huipulle ja alas. Ai että oli siistiä! Parin tunnin ajelun päätteeksi taisi meistä jokaisella olla aika miljoonan dollarin ilme kasvoillaan. Tätä parempaa lopetusta hienolle reissulle ei olisi voinut saada!
En ajanut puuta päin. Koska puita ei ollut.
Nyt makoilen sukumme Sallatunturin kämpän sohvalla. Ajelin tänne eilen illalla Rovaniemeltä, missä autoni minua odotteli. Tämä viikko lepäillään ja ensi maanantaina suuntaan
Basecamp Oulankaan neljän viikon työharjoitteluun. Eihän tätä hienompaa kevättä voi olla!