tiistai 29. maaliskuuta 2016

Oulanka ja muut Suomen kansallispuistot


Oulangan kansallispuisto on nyt näin reilun kahden viikon tutkimukseni perusteella yksi hienoimmista paikoista, missä olen Suomessa käynyt! Basecamp, missä olen työharjoittelussa, sijaitsee Juuman kylässä, joka on Oulangan kansallispuiston eteläosassa, ison Karhunkierroksen ehkä puolessavälissä. Basecampin pihasta lähtee myös erittäin suosittu kymmenkilometrinen pieni Karhunkierros. Sitä on tullut asiakkaiden kanssa hönättyä nyt pari viikkoa ja samalla, kun viikko toisensa jälkeen brittituristit haukkovat vähän henkeään ensimmäistä kertaa Myllykosken nähdessään, myös minä olen edelleen yhtä haltioissani kuin ensimmäiselläkin kerralla! Koitan aina vähän peitellä sitä innostusta asiakkaiden edessä, mutta olen tainnut jäädä kiinni joka kerta.

 
Myllykosken vuonna 1927 rakennettu mylly toimii nykyään autiotupana.

Joku putouksen tapainen. 

Myllykosken vanha mylly ja sen vieressä kuohuva vesi ovat vain yksi murto-osa siitä, mitä Oulanka tarjoaa. Kansallispuiston ilmettä hallitsevat korkeat kanjonit ja syvälle niiden väliin porautuneet Oulanka- ja Kitkajoet, jotka yhtyvät jossain itärajan kupeessa ennen virtaamistaan Venäjän puolelle Paanajärveen. Alue on siis täynnä uskomattoman kauniita, jylhiä kallioseiniä, kuohuvia koskia ja vesiputouksia, kuusimetsikköä, autiotupia ja riippusiltoja. Näin keväällä, lumen ja jäiden sulaessa ja luonnon heräillessä pikkuhiljaa eloon, paikka jotenkin oikein hehkuu elinvoimaa. Tästä yhtenä esimerkkinä näimme aiemmin tällä viikolla lennossa olevan maakotkan! Se tuli erittäin lähelle. Ja taas minä haukoin henkeäni. En tiedä, olenko oikeastaan mutta edes tehnyt ulkoillessani viime viikkoina. Unohdin myös ottaa kuvan.

Linnakallion dolomiittia, jota jääkausi ei vienyt mennessään. Sitä samaa, mitä Alpeilta löytyy.
Tässä on ennen ollut vuoria.

Jos pieni Karhunkierros on jo upea päivähaikki ja saa hymyn kasvoille, voin vain kuvitella millainen 80-kilometrinen Honkajärveltä starttaava isoveljensä on! Pitänee tulla mahdollisesti ensi syksynä iso Karhunkierros tekemään ihan ajan kanssa. Tai ensi talvena. Se sopisi hyvin viime viikolla pienenä päähänpistona syntyneeseen projektiini, jossa haluan kiertää kaikki Suomen 39 kansallispuistoa läpi tämän ja ensi vuoden aikana. Sillälailla stressittömästi, mutta niin, että jos nyt ainakin päiväretken saisi jokaiseen tehtyä, jos ei läpikotaisin kerkeä koluamaan. Oulangan kohdalla kuitenkin luulen, että se on vedettävä Karhunkierros tai ei mitään, jos tänne tulee. 

Kitkajoki yhdistyy Oulankajokeen noin kymmenen kilometrin päässä tästä, juuri ennen Venäjän rajaa.

Muut jo käymäni kansallispuistot ovat Nuuksio, Liesjärvi, Torro, Koli, Repovesi, Helvetinjärvi, Riisitunturi ja Syöte, joten ihan nollasta ei tarvitse lähteä. Joskin aika paljon koluttavaakin vielä on! Jostain käsittämättömästä syystä en ole esimerkiksi Sipoonkorvessa käynyt koskaan, vaikka meillä on kesämökki kymmenen kilometrin päässä paikasta. Siitä voisi aloittaa, kun takaisin etelään parin viikon päästä pääsee. 

Mutta vielä vähän Oulangasta. Olimme viime viikon tiistaina lumikengillä tutustumassa Linnakallion dolomiittimuodostelmiin, jotka ovat viimeiset pohjolan Alppien jäänteet Suomessa. Loput on edellinen jääkausi huuhtonut menemään jonnekin Espanjan suuntaan. Jossain vaiheessa retkeä ihmettelimme, että mikä ihme täällä pörisee ja surisee koko ajan jossain korvissa, kunnes huomasimme pienen kameradronen leijuvan Kitkajoen yllä. Siis sellaisen kauko-ohjattava minihelikopterin, jossa on kamera kiinni. Joku ohjaili sitä Siilaksen autiotuvan terassilta ja kuvasi Jyrävän putousta. Ja kuinka ollakaan, kopteri sattui myös kuvaamaan, kun yksi asiakkaistani meinasi tippua jokeen! Löysimme videon YouTubesta seuraavana päivänä.

Siinä se eräopas Suominen katselee vierestä, kun kaveri ottaa takapakkia tippuen jäille Kitkajoen reunalla. Onneksi jäälippa, jolle herrasmies tippui, kesti kevätauringosta huolimatta. Kellekään ei käynyt mitään, joskin suhteellisen läheltä liippasi. Videosta saa myös hyvän kuvan Oulangan maisemista. Kannattaa lähteä käymään.


perjantai 25. maaliskuuta 2016



Elvytin pari vuotta sitten vanhan harrastukseni lumilautailun.

Joskus aikanaan tuli rampattua Keravan Talmassa varmaan kolmen kerran viikkotahtia. Kai minä jotain osasinkin. Jossain vaiheessa kuitenkin hautasin kamat kaapin pohjalle, kun ei mukamas ollut enää aikaa kaiken maailman töiltä ja muulta vapaa-ajalta lähteä mäkeen. 

Viime viikolla oli vähän sumua. Tierrat ja Burtonit matchaa!

Kun pari vuotta sitten kiersin korkin kiinni, piti alka kehittelemään tekemistä viikonlopuille ja silloin muistin sen kaapin pohjan! Okei, päivitin varusteet ja lähdin mäkeen, sinne Talmaan taas. 

Sitä tajusi aika äkkiä, ettei ole enää 16-vuotias, mutta hauskaa laskeminen edelleen oli. Niinpä päätin, että jatkoa seuraa. Viime talvena pääsin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa isompiin mäkiin, kun lähdin Lappiin Sallatunturiin. Siellä (täällä) sitä vasta tajusikin, kuinka siistiä puuterilumen täytteisissä metsissä laudan kanssa laskeminen onkaan! 

Videoblogi vuoden takaa Sallatunturin metsistä.

Nyt olen täällä taas, vapaapäiviäni työharjoittelun ulkopuolella viettämässä. Minusta on tullut keski-ikäinen lumilautailija, joka ehkä kerran päivässä hyppää hyppyristä viimeisellä laskullaan, koska aiemmin en uskalla sen pelossa, että joku jalka menee poikki ja pilaa koko päivän. Muun ajan lasken metsiä, puuterikenttiä ja off-pisteitä kuvitellen olevani edelleen menevä ja nuorekas parikymppinen. 

Maailman siisteintä! 

Parasta puuteria auringossa eilen!

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016


Suuri ja kaunis Retkipaikka valitsi pienen ja piskuisen Luontoilmiön kuukauden retkeilyblogiksi!

Haastattelukin löytyy.

Kiitos, olen otettu! Lähden ulos!

tiistai 22. maaliskuuta 2016


Oulanka yöllä ja päivällä. 

Parin tunnin yöhaikkailu lumikengissä ilman lamppuja kirkkaassa kuutamossa. Päivällä sama setti, mutta suksin auringon upean halon alla.


perjantai 18. maaliskuuta 2016

Basecamp Oulanka ja työharjoittelijan sisäänheitto!


Vähintään parikymmentä kilometriä lumikenkäilyä, kaksi jääkiipeilysessiota, vähän hiihtoa ja yksi nousu Riisitunturin huipulle. Näiden lisäksi kolme kertaa aamiaisen valmistaminen kolmellekymmenelle ihmiselle, pari iltaa tarjoilijana ja tunnin sessio baarimikkona. Siinäpä minun sisäänheittoni Basecamp Oulankaan, missä suoritan koulun työssäoppimisjaksoa kuukauden verran. Eipä ole kerennyt tulemaan tylsää. Ensimmäiseen kolmeen päivään tein töitä reilusti yli 40 tuntia.

Aloitin Basecampissa maanantaina. Olin soitellut edellisenä päivänä respaan ja varmistellut, että moneltahan sitä pitäisi olla ovella aamulla kolkuttelemassa. Käskivät paikalle puoli kahdeksaksi, tekisin kuulemma kokin kanssa aamiaisen asiakkaille. Tapani mukaan olin paikalla jo puoli tuntia ennen sovittua aikaa. Pihamaa oli autio ja kaikissa mökeissä oli valot pimeänä. Mietin, että onkohan täällä asiakkaita lainkaan, joille aamiaista vääntää, kun niin kovin hiljaiselta näytti. Hetken päästä pihaan ajoi Taru, Basecampin keittiöstä vastaava, joka iloisena esitteli itsensä ja avasi ovet erämaahotellin syövereihin.

Sitä voisi ajatella, että kun opiskelee eräoppaaksi, ei työnkuvaan pitäisi ensimmäisenä kuulua kokin apurin hommat keittiössä. Ja voisi myös ajatella, että monilla tulee pientä nurinaa jostain arvontunnosta, kun ”ei tämä kuulu mulle tällainen homma”. On kuulemma tullutkin. Että mitäs helvettiä tässä jotain puuroa väännetään, kun tänne on tultu leikkimään vähintään eräramboa ja jotain superopasta. Minä olin kuitenkin päättänyt heittäytyä harjoitteluuni täysillä mukaan ja ottaa vastaan kaiken mitä tarjotaan. Hittoakos sitä valittamaan. Joillekin on kuulemma jo liian vaikeaa tällä iällä edes mitään työharjoittelua suorittaa, se kun helposti mielletään ihan lasten hommaksi. Minä laitoin kiltisti hiukset piiloon, hygieniapassin taskuun ja painelin keittiöön! Luulen myös, että aamiaispesti heti alkuun on pienimuotoinen testi, jossa vähän katsellaan että minkäslaisella asenteella sieltä uusi kaveri tulee sisään. Toivon läpäisseeni sen.

Kun aamiainen oli saatu tarkkojen ohjeiden mukaisesti aseteltua ruokasaliin, käski Taru mennä avaamaan oven ja hymyilemään leveästi, oli kuulemma asiakkaiden ensimmäinen aamu talossa. Ja niin tein. Pihassa odotteli kolmisenkymmentä hyväntuulista brittiä, jotka kohteliaasti tervehtivät kukin sisään astuessaan. Basecamp Oulangan systeemi toimii niin, että joka sunnuntai paikalle lennähtää brittiryhmä, joka asuttaa koko hotellin kapasiteetin aina viikon kerrallaan. He poistuvat seuraavana pyhänä, jonka jälkeen paikat siivoillaan ja illalla otetaan jo uusi ryhmä vastaan. Ja tällä kierrolla toimii koko Basecampin talvikausi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Niin sanottuja random-asiakkaita ei siis ole ollenkaan, sellaisia, jotka ajaisivat pihaan ja haluaisivat ostaa vaikkapa tunnin husky-ajelun. Yhden ryhmän kanssa mennään läpi viikon ja joka päivä heille tarjotaan erilaisia aktiviteetteja aina lumikenkäilystä kammien rakenteluun ja hiihdosta jääkiipeilyyn. Illat he saunovat, istuskelevat erämaahotellin takkahuoneessa ja parhassa tapauksessa ihastelevat revontulia terassilta ihan omassa hiljaisuudessaan parinkymmenen kilometrin päässä mistään muusta. Minä pidän tästä systeemistä. On huomattavasti mielekkäämpää viettää viikko yhden ryhmän kanssa pitkin Oulankaa kuin ohjata tunti tunnin perään samaa pullaa ihmiselle toisensa jälkeen. Ainakin näin työntekijän näkökulmasta. Viikon aikana saa huomattavasti paremman kontaktin asiakkaaseen ja sitä kautta pystyy varmasti tarjoamaan näille oppaana paljon enemmän kuin lyhyissä sessioissa.

Myllykosken vanha mylly ja Kitkajoen ylittävä riippusilta ovat osa Karhunkierrosta.

Jossain vaiheessa aamiaistohinaa keittiöön asteli viikon pääopas Martti. Oli tainnut juuri herätä ja huuteli kahvin perään. Se olisi kuulemma tärkein asia joka aamu, laittaa ihan ensimmäisenä kahvinkeitin päälle. Painoin mieleen. Saatuaan annoksensa Martti kertoi, että lähden tunnin päästä hänen apuoppaakseen viemään asiakkaat ensimmäiselle lumikenkäretkelleen Oulangan Myllykoskelle. Kannatti siis kuulemma lähteä vaihtamaan vaatetta päälle. Jälleen tein työtä käskettyä hymyillen, että asiaa, tässähän pääsee heti myös ulos ja niihin ”oikeisiin” hommiin aamiaisenlaiton lisäksi. Seuraavaksi paikalle asteli toinen viikon pääoppaista, Jukka, jonka muistin edelliskurssin eerikkiläläiseksi. Olin tavannyt hänet syksyllä aloitusvaelluksellamme. Hänen kanssansa lähtisin kuulemma iltapäivällä vetämään jääkiipeilyä. Asia selvä! Näköjään harjoittelijalle hommaa siis riittää. Katsastin nopeasti työvuorolistan ennen vaatteidenvaihtoa ja sen mukaan minulla olisi kolmen päivän välein kolme päivää vapaata. Kuulosti järkevältä, ottaen huomioon että tällä tahdilla työpäiväni eivät tulisi olemaan sieltä lyhyimmästä päästä.

Vaihdoin ulkoilukamat päälle ja valmistauduin lähtöön. Martti oli sitä mieltä, että hänen apuoppaillaan ei saisi olla niin iloisen värisiä kenkiä kuin kirkkaat La Sportivani olivat. Liian keltaiset kuulemma. Pahoittelin, mutta lupasin kompensoida tätä järkyttävää virhettäni pukeutumalla muuten kokomustaan Tierraan. Nauroimme. Aamun kahvia huudellut mörökölli-Martti alkoi pehmetä. 

Käytyämme asiakkaiden kanssa ensin lumikenkien perusteet läpi lähdimme metsän kautta tallustelemaan Pientä karhunkierrosta kohti Myllykosken vanhaa myllyä. En ole aiemmin ollut Oulangassa muuten kuin läpikulkumatkalla ja paikan upea luonne kävi hetkessä selväksi. Aluetta halkoo kaksi isompaa jokea, Oulankajoki ja Kitkajoki, jotka ovat porautuneet syvälle kanjoneihin. Kansallispuistoa piirtää upeat korkeat kallionseinämät, joiden väleissä joet kuohuvat koskina ja putouksina kohti etelää. Sää oli aurinkoinen ja muutaman asteen plussalla, selkeästi kevät on hiljalleen saapunut Oulankaan. Vakuuttavan metelin säestämänä kosket virtasivat jo vuolaina ja jääpadot olivat auki. Luulen, että hymyilin pitkin matkaa vähintään yhtä paljon kuin asiakkaat. Paikkani oli letkan viimeisenä varmistamassa että kaikki pysyvät mukana. Martti kehoitti lähdössä minua vain seuraamaan ja oppimaan. Hän on vakuuttava opas, joka selkeästi kokemuksen rutinoimana upottaa jokaiseen puheenparteensa sekä asiaa, historiaa että huumoria oikeina annoksina. Hän ei sano yhtään ylimääräistä lausetta mutta saa asiakkaiden vankkumattoman huomion joka kerta avatessaan suunsa. Minä seisoin porukan takana hiljaa ja mietin, että tuollainen minäkin haluan olla isona. 

Kevät on saanut Oulangan joet virtaamaan jo vuolaina.

Matka oli leppoisa ja sää hyväili. Juttelin jonon viimeisten kanssa ja kerroin mitä on naava ja miten tykkylumi syntyy. Kerroin puiden rungoille kasvaneista kääpistä. Oli siistiä huomata, että kahdeksan kuukauden aikana koulussa opeteltu luonnontuntemus oli jäänyt ainakin joiltain osin päähän ja sitä pääsi käyttämään. Välillä joutui tosin hakemaan vähän puiden englanninkielisiä nimiä, mutta aina ne jostain löytyivät. 

Iltapäivällä vuorossa oli jääkiipeilyä Basecampin pihaan jäädytetyllä noin kymmenmetrisellä seinällä. Siinä tehtäväni oli lähinnä vain avustaa Jukkaa, joka kiipeilyn ohjasi. Autoin asiakkaille cramponeja jalkaan, annoin käytännön vinkkejä seinällä pysymiseen ja lähinnä tsemppasin mukana näiden kiivetessä. Pari päivää myöhemmin pääsin jo itsekin seinälle, kun Martti lähti antamaan yksityisopetusta brittiherralle ja pyysi minut mukaan, kun ei yksi asiakas jaksaisi putkeen kiivetä koko aikaa kuitenkaan. Tulipa siis vedettyä hyvä aamujumppa itsekin seinällä.

Aamutreeni jääseinällä, Martti varmistaa.

Päivän aktiviteettien päätteeksi oli edessä vielä illallinen. Sitä en sentään joutunut valmistamaan, mutta plokkarina ja jonkin sortin tarjoilijana kyllä toimin läpi ruokailun. Niin tekivät kaikki muutkin, jotka työvuorossa olivat. Basecampissa kaikki tekevät kaikkea ja kaikki jeesaavat muita, oli oma titteli sitten pääopas tai kokki tai siivooja. Pidän tällaisesta meiningistä. Unohdetaan statukset ja autetaan kaveria. Täällä kuitenkin päätarkoitus on, että asiakkaat viihtyvät ja se on lopulta aika pieni porukka, jonka vastuulla se on. Yhteishenki on hyvä ja ensimmäisen päivän päätteeksi, kun 14-tuntisen työrupeaman jälkeen sänkyyn pääsin, tuntui, että minut oli päästetty heti mukaan. Fiilis oli hyvä, eikä unta paljoa tarvinnut huudella.

Basecamp Oulangan erämaahotelli by night,

Samantyyppisellä rytmillä etenivät myös seuraavat päivät. Heräsin aamulla laittamaan aamiaisen kaikille, tällä kertaa yksin. Klikkasin ensimmäisenä kahvinkeittimen päälle, kuten oli käsketty, mutta juojia ei kyllä näkynyt ainakaan vielä pariin tuntiin. Päivällä kävimme tekemässä ensin pidemmän lumikenkävaelluksen, jonka jälkeen Martin kanssa opetimme vanhempaa paria vielä murtomaahiihdon saloihin. Yritin esittää mahdollisimman vakuuttavaa hiihtäjää samalla nauraen hiljaa mielessäni muistellen umpihankihiihtojen mäenlaskujani. Että tässä sitä vaan vedellään yhtäkkiä hiihdonopettajaa, kun vielä pari viikkoa sitten mentiin perse edellä jokaiseen puuhun ja nietokseen, jotka matkalle osuivat. 

Illalla taivaan valaisivat upeimmat revontulet, jotka olen koskaan nähnyt ja jälleen kävi työstä naaman pitäminen peruslukemilla, kun britit ihastelivat taivaan näytöstä haltioissaan. Olin itse vähintään yhtä innoissani vieressä samalla kiroten, etten omista kunnollista kameraa.

Kolmantena työpäivänäni, ennen muutaman päivän (tarpeeseen tullutta) lepoa, lähdimme 14 hengen ryhmän kanssa lumikenkäilemään Riisitunturin kansallispuistoon, joka sijaitsee muutamankymmenen kilometrin päässä Oulangasta. Sää oli edelleen komea, mutta alueelle oli annettu tuulivaroitus. Matkalla tsekkasimme säätietoja ja Rukalla, joka Riisitunturia vastapäätä Tolvaselän toisella puolella seisoo, oli laskettu 16 m/s keskituuli, joka puuskissa yltyi yli 22 m/s:iin. Rapea keli olisi siis luvassa meillekin. Mutta koska taivas oli pilvetön, ei tuulen annettu liikaa haitata. Huipulla ei tosin viihdytty muutamaa minuuttia pidempään vaan mieluumin suuntasimme läheiselle autiotuvalle kahvitaukoa pitelemään. Tuuli oli myös puhaltanut parissa päivässä tykkylumestaan tunnetun Riisitunturin puut täysin puhtaiksi, mikä taisi olla aika monelle kameran kanssa matkaan lähteneelle britille kova pettymys. Koitimme selitellä, että luonnolle ei ikävä kyllä voi mitään, mutta että näin kauniit päivät muuten ovat harvinaista herkkua vierailijoille. Luulisin, että lopulta kaikki palasiva kuitenkin Basecampiin hymy kasvoillaan. Myös minä. Oli aika lähteä vapaapäivien viettoon.

Urheat britit kiipeämässä Riisitunturin huipulle.

Kaiken kaikkiaan aikamoinen sokkialku harjoitteluun oli erittäin hyvä. Se oli sellainen sisäänheitto, ettei paljoa tarvinnut ihmetellä että mitähän täällä touhuaisi, kun saman tien pääsi tekemään. Basecamp paikkana osoittautui tietämättäni juuri sellaiseksi paikaksi mitä olin toivonutkin. Eli ei tehdä bulkkina tunnin parin settejä kymmenen kertaa päivässä uusille asiakkaille, vaan laajemmalla pensselillä viikoittaista seikkailua yhdelle ryhmälle. Luulen myös, että tällä mallilla opin paljon enemmän, kun asiakkaiden kanssa ehtii tutustua ja keskustella pitkin viikkoa. Isoin kiitos pitää tässä vaiheessa kuitenkin antaa Basecampin porukalle ja Martille etenkin, jotka ottivat minut ennakkoluulottomasti sisään ja päästivät irti. Parempaa alkua en oikeastaan olisi voinut toivoa ja tältä pohjalta odotan alkaneelta kuukaudelta paljon. Kaksi vapaapäivää on nyt takana. Ensimmäinen meni lähinnä nukkuessa mutta nyt olisin jo aivan valmis ajelemaan takaisin Oulankaan.

"Huipulla tuulee" sanoi eräopas, kun buffilla hymynsä peitti!


Basecampin Instagram & Basecampin Facebook



torstai 17. maaliskuuta 2016


Yksi lyhyemmän aikavälin tavoitteistani on tehdä vähintään päiväretki jokaiseen Suomen 39:stä kansallispuistosta. Eilen sain ruksattua Riisitunturin listalta yli. Päivä oli liki pilvetön ja lämmin, mutta huipulla puhalsi 16 m/s tuuli, joka yltyi puuskissa yli 22 m/s:iin. Buffi peittää hillittömän hymyn huipulla 465:ssä metrissä!

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Lapin leiri 29.2.-7.3.



Aloitin kuusiviikkoisen Lapin seikkailuni viime viikolla Inarin suunnalta. Tai Ivalon? Ehkä molempien? Edelleen olen ihan pihalla että kumpi nyt on kumpi, vai onko ne sama asia, vai onko jompi kumpi joku kylä vai mitähäh. Joka tapauksessa, sieltä jossain Suomi-neidon pääkopan paikkeilta. En ollut ennen näillä main Lappia pyörinyt, ainoastaan tuolla joko käsivarren puolella tai sitten etelämmässä itärajalla ja Levillä, joten odotin innolla uusiin maisemiin tutustumista. Suomen päälaki oli oikeastaan ainoa osa Suomea - Pohjanmaan rantaruotsalaisten alueiden lisäksi - joka minulle oli vielä tuntematonta.

Lähdimme koululta Eerikkilästä maanantaina aamusta bussilla köröttelemään kohti pohjoista. Yön vietimme Pudasjärvellä, mistä jatkoimme seuraavana aamuna matkaa Rovaniemen kautta Sodankylään. Ensimmäinen varsinainen nähtävyysstoppi tuli Tankavaaran kultamuseolla, missä perehdyimme suomalaisen kullanhuuhdonnan historiaan. Jäimme yöksi Inariin (Ivaloon??) pieniin lomamökkeihin, jotka haisivat pahalle. Tai ei ne kai kaikki, ainoastaan juuri se, johon me Heikin, Jimin ja Mikan kanssa asetuimme. Väitän silti, ettei haju lähtenyt meistä. 

Keskiviikon aloitimme tutustumalla Siidan saamelaismuseoon, joka oli sanalla sanoen komea! Hienosti rakennettu paikka vei meidät Lapin ja saamelaiskansojen historiaan ja oman papukaijamerkkinsä ansaitsi myös oppaamme, joka todella sai etelän äijätkin kiinnostumaan ja etenkin kunnioittamaan saamelaisten historiaa. Ulkona lämpötila huiteli jossain viiden ja kymmenen pakkasasteen välillä jatkaessamme Siidasta paikalliselle porofarmille katsastamaan yhdenlaisen luontopalvelun toimintaa näillä lakeuksilla. Jos ehkä hidas pulkkaköröttely poron takamusta katsellen oli aikuisille suomalaisille hieman vaivaannuttavaa, kokemus aidosta joiku-laulannasta puukodassa kuksasta kahvia juoden oli vakuuttava. Pitääkin oikeasti perehtyä vielä hieman syvemmin saamelaisuuteen, sen verran hieno päivä meillä aiheen tiimoilta oli ja jätti kipinän kaivaa lisää.

Möö!

Illaksi suuntasimme vielä Saariselän pelastusasemalle, missä saimme lyhyen luennon lumivyöryistä sekä tyhjän luokkahuoneen, jossa nukkua. Autohallin nurkkaan kasaantui järjetön määrä varusteita, kun 20 ihmistä pakkaili vielä viimeisiä kamojaan tulevia maastopäiviä varten. Kokeilin salaa jonkun palomiesasua. Jos joskus liityn Tinderiin, tiedän minkä kuvan laitan profiiliini.

"Vähän" varusteita maastoon.

Torstaina aamulla viimein koitti matkan pääosuus, eli leiriytyminen Hammastunturin erämaahan Tunturi-Suivakon kupeeseen. Tämän takia tänne oli tultu! Bussi jätti meidät tien pieleen jossain jäteasemalla ja huristi takaisin sivistykseen. Nyt oltiin omillamme. Sää oli miellyttävä, hieman pilvinen ja pakkaslukema oli kymmenen asteen pintaan. Se ei ollut paha, täällä kun voi helpostikin olla vielä tähän aikaan vuodesta yli kahtakinkymmentä miinusta. Heitimme rinkat selkään ja ahkiot vyölle, Eeva aloitti ahkioparimme vetojuhtana, minun vuoroni koittaisi sitten paluumatkalla. Eräsukset lähtivät viemään meitä moottorikelkkauraa pitkin jonnekin metsän siimekseen. Välillä edessä oli hitaita ja raskaita nousuja, välillä leppoisia pitkiä laskuja ja suksi kulki hyvin. Porukka pysyi hyvin kasassa, taukoja ei liiemmin pidetty ja jo parissa tunnissa olimme saavuttaneet suunnitellun leiripaikkamme. Kun sukset otti jaloista pois, upposi hankeen vähintään vyötäröä myöten. Lunta siis riitti. Ja ne sukset kannatti pitää jaloissa.

Valitsimme suojaisan leiripaikan noin viiden kilometrin päästä matkamme pääkohteesta, Tunturi-Suivakosta, ja aloimme kaivautua lumeen. Ensin omat majoitteet pystyyn, sitten käytävät niiden välille ja lopulta ryhmittäin nuotiopaikan ja riukujen tekoon. Majoitteet olivat vapaavalintaiset, ainoastaan yksi yö olisi pakko nukkua lumikammissa, joita aloimme myös rakentamaan. Kammi on siis kuin iglu, mutta sitä ei rakenneta erillisistä paloista, vaan ensin lapioidaan ja tampataan iso lumikasa, jonka jäädyttyä siihen koverretaan makuutila sisään. Itse päädyin kaivamaan itselleni poteron lumeen, johon virittelin hätämajoitteesta katon. Yksiöstäni tuli kodikas ja se osoittautui ehkä parhaaksi talvimajoitukseksi, jossa olen kuunaan nukkunut. Paljon mukavampi kuin esimerkiksi kupoliteltta, joka kerää kondensaation seurauksena hillittömän määrän kosteutta ja tekee olosta helposti epämukavan. Siinäpä se ensimmäinen leiripäivä sitten menikin. Keräsimme maastosta maapuut, joista yllättävän moni ihan tuosta noin vain nojaamalla vahingossa kaatui, ja teimme hyvästä tervaksesta tulet. Taisin nukahtaa yksiööni jo joskus yhdeksän aikoihin.

 
Pieni keidas erämaassa

Lämpötila ei ollut kymmenestä pakkasasteesta yöllä pahemmin tippunut, mutta tuuli yltyi jossain vaiheessa kovaksi. Puuskat saivat lumen pöllyämään mutta yllättävän suojassa poteroni pysyi. Nukuin erittäin hyvin. En ollut ottanut talvipussia mukaan, vaan lähdin pienoisella riskillä liikkeelle Fjällrävenin kolmen vuodenajan Sarekissa ja Therm-a-Restin Extreme -linerissa. Vaan hyvin toimi! Oikeastaan täydellisesti. Oli lämmin, oli mukavaa ja linerin kanssa ensimmäistä kertaa kävi niin, että asennonvaihto pussissa ei haitannut, kuten talvella yleensä. Koko sisäosa pysyi tasaisen lämpimänä läpi yöt. Alustoina minulla oli sekä tavallinen solumuovialusta sekä Therm-a-Restin NeoAir-ilmapatja. 

Aamukahvien perään jatkoimme kovettuneiden kammien rakentamista ja kovertamista. Taisimme Eevan, Jimin ja Karin kanssa tehdä kasastamme hieman liian pienen, joten sen sisuksiin kahden ihmisen mukavasti majoittaminen tulisi olemaan haastavaa. Vieressä Eetun ryhmä rakensi käytännössä kammien Taj Mahalin, jossa oli puureunaset sängytkin valmiina. Tulipa taas todettua, että hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty, me kun olimme sen enempää miettimättä vain alkaneet edellisenä päivänä lunta kasaan nakkelemaan.

Jimi kaivamassa kammia

Kammien valmistuttua lähdimme lounaan jälkeen hieman tiedustelemaan seuraavan päivän reittiämme Tunturi-Suivakon huipulle. Hiihdimme noin viiden kilometrin lähestymisen yli metsien, soiden ja pienten lampien mukavassa mutta edelleen pilvisessä säässä. Oikeastaan koko maastopäivien aikana aurinko taisi pilkahtaa ehkä yhteensä neljä kertaa. Muuten sää oli tasaisen lonkeron värinen koko ajan. Ei haitannut. Ainoastaan kova tuuli repi hieman naamaa kun järven jäille suojattomiin paikkoihin suksimme. Löysimme reitin tunturiin, jota seuraavana päivänä pääsisimme tulemaan, joten palasimme leiriin. Illalla teimme poronkäristystä avotulella ja nautimme ehkä komeimmasta koskaan näkemästäni rakovalkeasta. Kyllä talvileireily vain on hienoa kun sen oikein tekee. Uni hiipi kitusiin taas jo yhdeksän jälkeen.

When in Rome...

Lauantaina sää oli selkeästi lauhtunut, neljää astetta taisi näyttä Annukan lämpömittari. Kamat kasaan päiväreppuun ja sukset jalkoihin, oli aika lähteä huiputtamaan Tunturi-Suivakko! Eilisen reitti meni leppoisasti ja hiihto kulki. Tuulikin tuntui hieman tyyntyneen. Olimme tiedustelleet reitin aivan tunturin juureen asti mutta siitä eteenpäin oli mentävä siitä mistä pääsi. Avasimme Suivakkoa ympäröineen poroaidan Leathermanilla ja lähdimme painelemaan ylämäkeen. Lunta oli reilu metri, joten sauvat mennä hujahtelivat vähän väliä melko syvälle. Yritimme tehdä mahdollisimman loivaa kulmaa ja vetelimme siksakkia pitkin metsää ensimmäiselle suotasanteelle, joka sijaitsi vajaassa puolessavälissä rinnettä. Tasamaa suon poikki tuntui taivaalliselta ensimmäisen ylämäkiosuuden jälkeen. Siitä kuitenkin nousu jatkui koko ajan jyrkempänä jonkun vuorollaan availlessa reittiä kärjessä samalla yrittäen etsiä helpoimpia kohtia kiivetä. Puurajan saavutettuamme ei tuulensuojaa enää ollut, joten taukoja ei enää pidelty. Annukka avasi reittiä kunnes yhtäkkiä pysähtyi tuulettamaan. Huippu oli saavutettu! Tai no, ei ihan vielä mutta se näkyi jo. Pienen satulan kautta nousimme viimeiset metrit ja pääsimme ylös. Summit! 

Välillä pitää levätä. Esim. istumalla rungon päälle joka pettää alta

Olen tottunut kiipeämään aivan erilaisissa olosuhteissa ja tyystin toisenlaisilla varusteilla, joten olin hieman jännittänyt päivää etukäteen. Minä kun en - edelleenkään - ole mikään hiihtäjä. Suksien pito oli vähän mitä oli, joten nousu kävi melkoisesta ojentajatreenistä. Vaan olipa siistiä seistä erämaassa tunturin laella, kun ympärillä ei näkynyt muuta kuin lisää erämaata! No okei, osittain tietenkin siksi, että oli kovin pilvistä ja sumuista, mutta silti! Tunturi-Suivakko, 460 metriä, noustu suksin!

Eerikkilän Luopas19-kurssi kokonaisuudessaan Tunturi-Suivakon huipulla!

Edessä oli toki vielä lasku alas. Sitä taisin pelätä lopulta enemmän kuin nousua. Mielessä oli edelleen kirkkaana muutaman viikon takaiset umpihankihiihdon MM-kisat, jotka alkoivat Pikku-Syötteen laskettelurinnettä laskien. Ja se mäki ei mennyt minulta kovin vahvasti. Mietiskelin Suivakon huipulla, että piru vie, nyt pitäisi olla lumilauta alla, niin tämä olisi oikeasti hauskaa. Mutta ei, laudan sijaan jaloissa oli kantittomat 80-luvun eräsukset, joten alamäki tulisi olemaan melko tuskaa. No, josko sitä suunnilleen samoja jälkiä palaisi kuin mitä nousimme, niin jyrkkyys ei pääsisi liian pahaksi. Osa jengistä, joilla kokemusta (tai ainakin uskallusta) oli enemmän, lähtivät omia polkujaan läpi korkkaamattomien puuterimetsien. Minusta ei siihen ollut, joten räpiköin alas minkä pystyin välillä vanhaa latua, välillä jostain hangen kautta oikoen. Parit lipat, pari kertaa naama lumeen ja olin alhaalla. Yllättävän kivutonta, joskin ei kyllä kovin mukavaakaan. Loppuhiihto takaisin leiriin ja tulille maittoi sen sijaan paremmin, vaikkakin aika poikki sitä alkoi jo olemaan. Perille päästyäni vedin varmaan kaksi litraa kuumaa mehua ja paketin pekonia naamaan nuotion äärellä. Eiköhän sitä noilla palautuisi. Sinnittelin johonkin kahdeksaan asti ennen vetäytymistä unille.



Viimeisenä aamuna edessä oli enää leirin purku ja siirtyminen takaisin sinne jonnekin tien pieleen, mihin meidät oli aiemmin viikolla jätetty. Jonkin verran paikat kivistivät edellispäivän huiputuksesta, mutta fiilis oli korkealla. Meillä oli ollut erittäin onnistunut talvileiri, kaikki oli mennyt hyvin, kohta pääsisi suihkuun ja saisi ehkä jotain epäterveellistä syötävääkin lautaselleen. Pakkasimme kamat ahkioon ja lähdimme sutimaan kohti bussin noutopaikkaa. Nyt oli minun vuoroni vetää. 

Aika paljon raskaammaksi muuttuu tuo eteneminen, kun perässä on ahkiollinen kamaa ja selässä rinkka. Ensimmäiset kilometrit metsän läpi menivät vielä suhteellisen ketterästi, mitä nyt vanha sotavamma nilkassa alkoi taas ilmoittelemaan olemassaolostaan, mutta kun pääsimme leveämmän kelkkauran pitkiin ja raskaisiin nousuihin, hyytyi hymy. Eeva teki parhaansa tsempatessaan takanani, kun minulta pääsi jo ensimmäiset ihan oikeat ja tarkoitetut kirosanat tämän reissun aikana. Ei nimittäin naurattanut enää yhtään. Puolessavälissä matkaa saimme tehtäväksemme vielä pakata Eetun ahkioon evakuointiharjoitusmielessä, mutta minä en niihin kisoihin paljoa osallistunut. En vain jaksanut. Eikä kiinnostanut. Minä halusin vain mahdollisimman pian määränpäähän. Pidimme pieniä taukoja melko usein ja ne alkoivat ärsyttää. Minä mieluumin kärsin enemmän mutta lyhyemmän aikaa kuin vähän väliä vedän tien pieleen keräämään voimia. Sama se on aina kiipeilyreissuillakin. Lepotauot ovat enemmän myrkkyä kuin hyödyksi, kun sitä joutuu joka kerta keräämään itsensä uudelleen jatkaakseen. Helpompaa on vain painaa kuin kone ja päästä perille nopeammin.

Viimein saavuimme tien pieleen ja sain ahkion perästäni irti. Vannoin, etten koske siihen enää ikinä, en ainakaan ennen ensi talvea. Sukset suunnittelin jälleen polttavani. Bussi kaarsi pian eteen ja nostettuamme varusteet kyytiin se vei meidät Inariin (Ivaloon???) sivistyksen pariin. Pysähdyimme syömään ja voin kertoa, että ravintola Kultahipun lehtipihvi tuli tarpeeseen. Ajelimme illaksi vielä Saariselän Kiilopäähän Suomen Ladun retkeilymajalle. Saunan, suihkun ja suklaakeksipaketin jälkeen olisinkohan kahdeksan aikoihin vetäytynyt sänkyyni. Edessä oli enää viimeinen aamupäivä, ennen kuin eroaisin opiskelutovereistani Rovaneimellä ja suuntaisin viideksi viikoksi Sallaan. 

Nukuin todella huonosti. Keho varmaan ihmetteli sisätiloja siinä määrin, että hikoili pois kaikki maastossa kerätyt kuonat. Onneksi järjettömän hyvä aamiainen korvasi kaiken pahan ja siinä jossain lihapullien ja suklaamoussen välissä alkoi taas jo hymyilyttää. Se hymy leveni entisestään, kun siirryimme Saariselän keskustaan hakemaan moottorikelkat alle. Olen ajanut kelkkaa kerran elämässäni, olin silloin 14 ja ajoin puuta päin. Siitä tuli 1500:n markan lasku. Mutta koska seuraavan kuukauden tulen Lapissa työharjoittelussa viettämään, lienee varmaa, että kelkallakin joudun sinä aikana operoimaan. Niinpä oli hyvä päästä ottamaan vähän tuntumaa ajeluun. Ensimmäiset kilometrit mentiin varovasti, sitten se 14-vuotias sisälläni heräsi taas! Hana pohjaan ja jotain kahdeksaakymppiä Kaunispään huipulle ja alas. Ai että oli siistiä! Parin tunnin ajelun päätteeksi taisi meistä jokaisella olla aika miljoonan dollarin ilme kasvoillaan. Tätä parempaa lopetusta hienolle reissulle ei olisi voinut saada!

En ajanut puuta päin. Koska puita ei ollut.

Nyt makoilen sukumme Sallatunturin kämpän sohvalla. Ajelin tänne eilen illalla Rovaniemeltä, missä autoni minua odotteli. Tämä viikko lepäillään ja ensi maanantaina suuntaan Basecamp Oulankaan neljän viikon työharjoitteluun. Eihän tätä hienompaa kevättä voi olla!