sunnuntai 22. heinäkuuta 2018


Jotenkin tässä nyt kävi niin, että juoksin tänään Saana-tunturin huipulle lämmittelynä huomenna alkavalle Haltin vaellukselle. Syytän mun uusia LaSportivan kenkiä. 

Viikon verran on vielä Lapin turneeta jäljellä. Se menee matkaten kohti Suomen huippua, joten palaillaan sen jälkeen vasta kunnolla asioihin täällä bloginkin puolella.

Mut silti: Juoksin tänään Saana-tunturin huipulle.

JUOKSIN.


maanantai 9. heinäkuuta 2018

Maailman kaunein Sarek, 3.-8.7.2018


Ruotsin Sarek on siitä kelju paikka, että sen lisäksi, että se on valtava jo itsessään, sinne on varsin haastava päästä nopeasti. Yhtä Euroopan viimeisiä todellisia erämaita suojaa joka suunnasta joku toinen kansallispuisto, eikä matkaa Sarekin virallisten rajojen sisäpuolelle taita helposti ilman helikopteria alle kahdessa päivässä. Me lähdimme matkaan Stora Sjöfalletista, Saltoluoktan tunturiaseman suunnasta. 

Ensimmäisen nousun aikana matkalla Saltoluoktasta kohti Pietsjauren ylänköjärveä nousi ukkosmyrsky ja otti ns. löysät pois. 400 metriä ylämäkeä, rinkat painavimmillaan, suoraan vastatuuleen ukkosrintaman riepotellessa päällä herätti ainakin jokaisen lähtijän siihen, että mitä tahansa saattoi olla tarjolla tulevina päivinä. Ja olikin! Suurin osa matkasta meni alun myrskyn jälkeen onneksi pilvisessä ja kosteassa, mutta pääosin sateettomassa säässä ja pilkahti se aurinkokin välillä. Viimeisenä, kuudentena vaelluspäivänä se paistoikin jo pilvettömältä taivaalta. Tuulet pysyivät varsin maltillisina koko matkan.

Nousu Guodekthjåkkalle

Leiri Pietsjauren rannalla

Vaelsimme kuudessa päivässä Pietsjaurelta Guodekthjåkkan massiivin yli Ähpàrin ja Sarektjåkkån välimaastoon ja sieltä Sluggàn komean pyramidivuoren kiertäen takaisin Saltoluoktaan. Vaikka reitti oli liki 90:n kilometrin pituudestaan huolimatta lähinnä pintaraapaisu Sarekin syvyyksiin, se tarjosi kuitenkin maisemien puolesta alueen kaikki tärkeimmät elementit: Yli 2000-metriset huiput, laaksojen virrat ja turkoosit järvet, lukuisia seitoja, koskia, lampia ja jäätiköitä. Erämaassa porotokat kulkivat öisin leirin läpi ja kettu päivysti ruokaa telttojen lähimaastossa. Piekanan pidemmät  ”phiiiiiiiiiii”-huudot jaättivät kapustarintojen surkean kuuloisen viheltelyn alleen ja kaikkien ylimpänä päivysteli kotka. 

Karkea vaellusreittimme. Ihan yksityiskohtaisen tarkkaa viivaa ei Ruotsin Maastokartta-sovellus piirtänyt ja oikoi joitain mutkia, mutta pääpiirteittäin reitti oli tämä. Matkaa kertyi noin 89 kilometriä.

Koita tätä nyt sit kuvailla. Pilvien peitossa Ruotsin toiseksi korkein huippu, 2089-metrinen Sarektjåkkå

365 Klubin vaellusporukassa oli 11 osallistujaa kahden oppaan seurana. Ikäjakaumalle 29-67 sijoittunut ryhmä liikkui ongelmitta, eikä päivistä kertynyt liian raskaita, vaikka maasto välillä haasteita tarjosikin. Rakassa kulkeminen on aina rankkaa, mutta kyllä viheliäintä alustaa Sarekissa on se sellainen sormen paksuinen tiivis pajukko, jonka läpi oli aika ajoin rämmittävä, jos laaksojen toiselle puolelle haluaa. Pari vuotta sitten nimesin sen vitukoksi, nyt asiakkaat käyttivät ryteiköistä nimeä Teemukko. Koskia ja kosteikkoja riitti ylitettäväksi, yksi oikean jalan Crocsi uhratiin tahattomasti vuorille ylityksien aikana.

Viimeisen päivän Pietsjauren järven ylitys oli hieman helpompi kuin 
ensimmäisenä päivänä sama myrskyssä

Sarek on edelleen yksi jylhimpiä, monipuolisimpia ja upeimpia paikkoja, joissa olen koskaan käynyt. Se on jotenkin niin valtava, että tuntuu, että sitä on turha edes yrittää kuvailla sanoin tai edes kuvin. Siksi tämä blogipäivityskin on tällainen tynkä, en vain yksinkertaisesti pysty laittamaan sanoiksi sitä kaikkea, mitä paikka tarjoaa. 

Kiitos Lasse, Kössi, Jake, Heli, Kristiina, Tuulia, Anne, Tytti, Terhi, Liisa, Aleksi ja maailman paras kollegani Marko, teille tätä ei tarvitse kuvata. Te tiedätte.

Aamiaismaisema ok

Eihän tätä voi oikeasti mitenkään kuvailla.

Beachlife


Nyt parin viikon loma, blogitauko ja irtiotto Itä-Lapissa ennen 365 Klubin Haltin vaellusta heinäkuun lopussa!


maanantai 2. heinäkuuta 2018

Klubin perinteinen vaellus Kebnekaiselle 26.-30.6.2018


Vuosi toisensa perään Kebnekaise jaksaa toimittaa. Viime viikko taisi olla kahdeksas kerta, kun Nikkaluoktasta lähdin kohti Ruotsin korkeinta huippua vaeltamaan, enkä vieläkään tunne minkäänlaista kyllästymistä paikkaan. Viimeksi kävin näillä kulmin kääntymässä laskuhommissa huhtikuussa ja nyt oli vuorossa kesän perinteinen työreissu Partioaitan 365 Klubin kanssa. Mukana oli 11 asiakasta ja kyseessä oli neljäs kesä peräkkäin, kun Kebnekaisella mentiin.

Sää oli ollut viime viikot varsin oikukas ja tuulinen ja oli sitä edelleen. Saavuimme Kiirunaan vaellusta edeltävänä iltana ja ruokaa keskustassa metsästäessämme tuuli puhalsi lippikset päästä. Aamu ei keliin tuonut muutosta ja tendenssi tuntui olevan sama koko alkavalle viikolle, hatuista pitäisi pitää siis kiinni. Lähtiessämme iltapäivällä Nikkaluoktasta asiakkaiden kanssa kohti Kebnen tunturiasemaa vastatuuli puhalsi suoraan lännestä naamaan. Jouduimme sijoittamaan leirin edellisvuosista poiketen Laddujavrin rannassa tiheään koivikkoon harjanteen taakse piiloon, jotta edes jotain toivoa unesta olisi. Illan pieni vesisade toi oman lisänsä ensimmäiseen maastoyöhön. 

Aamukahvi pusikossa

Aamulla ei olosuhteissa muutosta juuri ollut. Viitisentoista metriä sekunnissa puhaltava tuuli ja heikot sateet sen kylkiäisenä rytmittivät vaellusta tunturiasemalle, missä sielläkin jouduimme ensimmäistä kertaa vaihtamaan leiripaikkaamme aiemmista vuosista tutuksi tulleesta laaksosta aseman takana olevan harjanteen suojaan. Epäilys heräsi, että näinköhän tässä edes kohti huippua kannattaa huomenna lähteä, jos tätä menoa meinaavat säiden jumalat jatkaa. 40 metriä sekunnissa oli ylhäällä mitattu tuulta aiemmin päivällä. 

Ennuste kuitenkin lupasi yhden päivän sääikkunaa seuraavalle aamulle ja viideltä kellon soidessa oli aivan hiljaista. Ensimmäistä kertaa kolmeen päivään ei tuuli ulvonutkaan tunturien välissä, joten äkkiä ylös, aamiainen naamaan ja kuudelta liikkeelle! 

Matkalla Kaffedalenista toppiin

Matka eteni hyvällä vauhdilla, ryhmä oli varsin tasainen eikä isoja välimatkoja syntynyt. Päivä rullasi kevyen oloisesti. Matkalla ylös oli jopa kuuma, kun yhtäkkiä ennen Vierramvaren huippua alkoi aurinkokin paistaa. Aiemmin aamulla oli Kebnekaise ollut tyystin sinkissä ja vastaantulijat kertoivat näkyvyyden olleen muutamaa metriä, mutta nyt vuori aukeni auringossa edessämme. Pari tuntia myöhemmin saavuttaessamme koko ryhmän voimin huipun, ohuet pilvet peittivät kuitenkin taas maiseman. Se ei tunnelmaa haitannut koko ryhmän seistessä kahden aikoihin yhdessä Ruotsin korkeimmassa pisteessä 2100 metrissä!

Lähenee, lähenee...

...Ja sit perillä!

Paluumatkalla Kaffedaleniin pilvisyys lisääntyi ja lopulta Vierramvaren paikkeilla alkoi sataa lunta. Sade jatkui loppupäivän laaksoon asti muuttuen alempana vedeksi. Tuuli onneksi loisti edelleen poissaolollaan, joten säästä huolimatta homma eteni hyvässä vauhdissa kohti maalia. Itse tulen paluumatkan leiriin aina letkan viimeisenä varmistellen, ettei kukaan jää polulle ja tällä kertaa olin takaisin teltoilla puoli kahdeksan aikaan. Päivälle kertyi mittaa 13,5 tuntia, eli tämä oli nopein ja tasaisin ryhmä, jonka kanssa olen huipulla käynyt tähän mennessä! 

Matka alas on pitkä

Välillä TOSI pitkä

Sääennuste oli oikeassa ja kovat tuulet palasivat seuraavana aamuna, joten voitanee puhua melko hyvästä tsägästä huiputuspäivän osalta. Se yksi ikkuna saatiin hyödynnettyä ja sen jälkeen vapaapäivää kelpasi makoilla tunturiaseman kahvilassa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen vuosi, kun terassilla ei tehnyt mieli istuskella, sen verran viileää poikkeuksellisesti oli. Teimme päivällä vielä perinteisen kahviretkemme Elsa’s bron kupeeseen ennen saunaa ja tunturiaseman dinneriä. Viimeisenä päivänä Nikkaluoktaan kulkiessa edelleen lännestä puskeva tuuli oli kuitenkin onneksi myötäinen.

365 Klubin Kebnekaisen vaellus tuntuu vuosi toisensa perään toimivan erittäin hyvin. Tämä oli nyt neljäs kerta, kun kyseinen keikka asiakkaiden kanssa tehtiin, enkä näe syytä, miksi perinne ei jatkuisi taas ensi kesänä! Reissu on ollut antoisa niin aloittelijoille kuin kokeneimmillekin menijöille ja kun vuoristomaisema alkaa viimeistään siinä Vierramvaren nousun aikana yleensä aukenemaan, alkaa edelleen jokainen haukkoa hieman henkeään! Myös minä, kerta toisensa jälkeen. Tänä vuonna palaan rikospaikalle vielä Venlojen Vaelluksen ryhmän kanssa syyskuussa, enkä usko, että homma kyllästyttää vielä silloinkaan. 

Maailman kaunein Tuolpagorni, mun suosikkivuori

Nyt makaan Stora Sjöfalletissa hotellissa, toinen lepopäivä tässä vielä kärsitään alta pois ja huomenna jatketaan uuden klubilaisryhmän kanssa kohti Sarekia. Onhan tää nyt paras duuni ikinä!

Kebnekaise Fjällstation, mun kesätoimisto