maanantai 26. syyskuuta 2022

Seikkailukasvatuksen opiskelija


Aloitin reilu vuosi sitten seikkailukasvatuksen ja yhteisöpedagogin opinnot HUMAKissa Nurmijärvellä. Hain kouluun puolivahingossa edeltävänä keväänä ja maaliskuussa sain tiedon, että aloittaisin elämäni ensimmäiset korkeakouluopinnot tuoreessa 42-vuoden iässä. Kaksi kuukautta myöhemmin sain ADHD-diagnoosin ja voin kertoa, että aika monta asiaa ehti pääni läpi kulkea pienoisessa paniikissa, kun tajusin diagnoosin myötä miksi en ole aiemmin ollut kykeneväinen opiskelijaksi. Meinasin luopua opiskelupaikasta ennen kuin ehdin sitä edes aloittaa, koska eihän näillä mun aivoilla voi kouluun mennä.  

Lopulta – onneksi – päätin ottaa haasteen vastaan. Ymmärsin, että vain diagnoosi oli uusi, oikeasti olen ollut ADHD jo koko ikäni. Alkuperäinen päähänpistoni hakea opiskelemaan oli siis kuitenkin tehty oikeista syistä: Minua kiinnosti pedagogiikka ja ajattelin, että opinnot ehkä tekisivät minusta paremman työssäni. Ehkä ne avaisivat myös uusia ovia johonkin. Meinasin kyllä silti paskoa alleni ja paeta syyskuun 1. päivä 2022 seistessäni koulun pihassa ensimmäistä kertaa. 


Korkeakouluopiskelu voi olla myös tllaista. 


Onneksi – jälleen – kävelin kuitenkin Kiljavan kampuksen ovista sisään ja laitoin elämäni ensimmäiset monitehorillit naamalle. Kyllä se siitä hiljalleen lähti ja nyt, kun opintoja on vuoden verran takana, alan päästä jo homman ytimeen. Olen saman ajan ehtinyt myös totutella ADHD-diagnoosiini ja tehdä rauhan sen kanssa, että tällainen minä nyt sitten olen. Monitehoihin en kyllä ole tottunut vieläkään. 


Vaikka vähän lintsailinkin koulusta viime keväänä Everestin takia, minulla on nyt noin puolet tutkintoon tarvittavista opintopisteistä kasassa. Osa niistä on tullut hyväksilukemalla jo tekemiäni asioita, koulutuksia ja töitä, ja osa ihan pänttäämällä. Ensimmäinen vuosi tuntui kuitenkin vielä isolta osin läpsyttelyltä ja vasta nyt, toisen vuoden syksynä, olen päässyt hommaan kiinni ja innostunut kunnolla. Tuntuu, että nyt opin juuri niitä asioita, joiden takia kouluun hain. Esimerkiksi meneillään oleva Leadership in Adventure Education -kurssi on ollut todella kiinnostava ja laajentanut näkemystäni johtamisesta ja etenkin itsestäni. Olen varma, että tämä tekee minusta taas vähän paremman oppaan. 


Johtajuuden kurssin jengipose Repovedellä



Oli jännä huomata kesällä töissä, miten koulu vaikutti tekemiseen. Mietin ja käsittelin eri tilanteita  uudella tavalla ja oikeasti yritin implementoida pedagogian teoriaa tekemiseeni. Välillä tosin törmäsin sellaiseenkin asiaan, että yritin korjata sellaisia asioita, jotka eivät olleet rikki. Yritin ikään kuin väkisin tehdä asiat ”oikein” huomaamatta, että itse asiassa olen tehnyt ne oikein aina ennenkin. On itse asiassa ollut palkitsevaa huomata, että monia asioita työssäni olen tehnyt ihan kirjan mukaan jo aiemminkin, mutta vain intuitiivisesti ja tietämättä, että niiden takana on ihan tutkimusta ja teoriaakin. Nyt tiedän miksi tiettyjä asioita kannattaa tehdä.


Viimeinen kuukausi on ollut kovaa puurtamista, kun olen uusien kurssien ohella koittanut hieman saada kiinni keväällä lintsaamiani asioita. Näppis on sauhunnut koulutöitä tehdessä viikonloputkin ja vaikka vähintään kerran päivässä ADHD-päissäni meinaan nakata koneen seinään, kun keskittymiskykyni on hetkittäin kanan luokkaa, en ole enää hetkeäkään miettinyt, etteikö tämä olisi sen arvoista. Opiskelu on nimittäin aika kivaa just nyt. Virkamiesruotsi tosin ei vieläkään. 


Parasta opiskelussa: Tää jengi



Otetaan tähän väliin kuitenkin pieni tauko ja lähdetään Nepaliin. Koska töidenkin tekeminen on aika kivaa just nyt, niiden perkeleen koronavuosien jälkeen.


Aamukahvit Repiksellä. Vähän ku Unicafe mut parempi.



 

maanantai 5. syyskuuta 2022

Kymmenen vuotta ja sikana!

Olen ollut tänään kymmenen vuotta raittiina.

Se on ollut melkoinen matka, jota on välillä vaikea hahmottaa itsekään. Ajattelin siispä juhlan kunniaksi tiivistää kuluneen vuosikymmenen tähän niin, että itsekin ymmärrän mitä, ja miten, on tapahtunut. Olen edellisessä Soberismia-blogissani muistellut aikaa ennen syyskuun viidettä 2012, nyt muistelen vuosia sen jälkeen!


2012

2012 oli erilaista

5.9.2012 kirjoitin viinipullon kylkeen päivämäärän ja sanat ”Neva forget” ja se pullo on tuossa hyllyssä edelleen puoliksi juotuna. Silloin päätin, että olen loppuvuoden selvinpäin, mutten koskaan ajatellut, että tämä raitistelu lähtisi näin lapasesta. Ajattelin vain vähän skarpata. Olin reilu satakiloinen masentunut ja velkaantunut alkoholisti, jolla oli rikossyytteet niskassa pahoinpitelystä ja vahingonteosta. Samaisessa syyskuussa avasin postini ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen, laskut oli maksamatta ja luottotiedot olivat menneet. Olin juonut omani ja firmani tilit tyhjäksi ja minulla oli velkaa yli 100 000 euroa. Piti alkaa laittamaan asioita järjestykseen, vaikka se silloin mahdottomalta tuntuikin. Loppuvuosi meni aikamoisessa kaaoksessa, kun samaan aikaan olin innoissani uudesta alusta mutta myös sokissa katsottuani itseäni ensimmäistä kertaa peiliin todeten, että you fucked up. Laihduin sen syksyn aikana kymmenisen kiloa pelkästään laittamalla korkin kiinni. 



2013

2013 maaliskuussa Färsaarilla

Aloin käymään aamukävelyillä rannassa. Näin varmaan 250 auringonnousua Kaivopuistossa, joiden innostamana päätin, että aion nähdä maailman kauneimmat auringonnousut maailman kauneimmissa paikoissa, mutten todellakaan tiennyt mitä sillä tarkoitin. Maaliskuussa lähdin Färsaarille telttailemaan auringonnousujen perässä ja päädyin myrskyyn ja paikalliseen aamuradioon. Pääsin maksusuunnitelmaan velkojien kanssa ja laitoin ainoan maallisen omaisuuteni, asuntoni, myyntiin päästäkseni maksujen kanssa alkuun. Aloitin vierotuksen masennuslääkkeistä, joka oli pitkä ja kauhea prosessi. Silloin päätin, etten enää ikinä ala syömään lääkkeitä. Oli ensimmäinen festarikesä selvin päin, Räsäsen Marko kysyi Tuskan jatkoilla, että lähdenkö mukaan kiipeämään Elbrusille seuraavana kesänä. Vastasin, etten todellakaan, en minä ole mikään vuorikiipeilijä.



2014

2014 viimeisiä keikkareissuja Lutakkoon

Päätin 14 vuoden jälkeen lopettaa musahommat, koska oli hankalaa. Keikat ei myyneet eikä rahaa tullut. En tiennyt yhtään mitä alkaisin tekemään, mutta arvelin, että se selviää aikanaan. Päätin alkuun julkaista kirjan Soberismia-teksteistäni. Samalla minulla oli yhtäkkiä lentoliput Elbrusia kiipeämään kesälle. Piti treenata tosi paljon, mutten treenannut. Pääsin kuitenkin toppiin ja se viikko muutti elämäni. Näin kauneimman auringonnousun 5000 metrissä ja päätin, että tätä minä haluan lisää. Keksin, että haluan kiivetä Seven Summitsin, jokaisen maanosan korkeimman huipun, joista Elbrus oli yksi. Syksyllä lähdin yksin sekoilemaan Kebnekaiselle ja päädyin sielläkin myrskyyn. Sen jälkeen mietin, että jos vaikka hakisi eräopaskouluun, niin ei tarvitsisi sekoilla myrskyissä ihan niin paljoa, ja josko siellä vaikka oppisi jotain. Julkaisin Soberismia – Kalliosta kukkulalle -kirjan ja esiinnyin varmaan 30:ssa mediassa pitkin syksyä. Tapasin Samuli Mansikan, joka halusi alkaa jeesaamaan vuoritouhuissa, vei minut Matkatoimisto Aventuralle ja sanoi, että Teemu on hyvä jäbä. Sovittiin siellä, että kattellaan, josko sen opaskoulun jälkeen jotain keksittäis. 



2015

2015 heti sen jälkeen kun olin solminut yhteistyöstä Partioaitan kanssa

Sain alkuvuodesta tiedon, että pääsen Eerikkilän urheiluopiston luonto- ja eräopaslinjalle, koulu alkaisi syksyllä. Lähdin Australiaan vaeltamaan ja nousemaan Kosciuszkon huipulle, se oli Seven Summit no. 2. Samuli kuoli Annapurnalla saman reissun aikana. Samun muistoillassa Hotelli Tornissa tapasin Jeren, joka oli Samun paras ystävä. Jere sanoi, että haluaa jatkaa siitä mihin Samu jäi ja auttaa hommissa eteenpäin. Jere oli Partioaitalla töissä ja toimitti kirjani Partioaitan toimarille Ninalle, joka halusi tavata. Sovimme että alamme jonkinlaiseen yhteistyöhön, kunhan opaskouluhommani on saatu käyntiin. Eerikkilä alkoi syksyllä ja 365-klubi perustettiin samana syksynä, missä olen ollut alusta lähtien mukana. Kesällä kävin Kebnekaisellakin, nyt ylhäällä asti. Kävin myös jäätikkökurssin Norjassa, jota koulutti vuoristo-opas Jussi Muittari. Se osoittautui myöhemmin merkittäväksi kohtaamiseksi. 



2016

2016 kävin moikkaamaassa Adam "MCA" Yauchia Brooklynissa

Huhtikuussa 2016 maksoin viimeisen velkaerän pois ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen minulla oli laskuista ja känniveloista tyhjä pöytä. Luottotiedot sain takaisin syksyllä. Valmistuin eräoppaaksi ja lähdin Mont Blancille. En päässyt toppiin. Vedin myös ensimmäiset 365-klubin Ruotsin vaellukset, joista ensimmäinen Kebnekaiselle oli osa eräoppaan tutkintoani. Syksyllä Matkatoimisto Aventuran Kari otti minut siipiensä suojaan ja ilmoitti, että vastedes minut lasketaan matkanjohtajien vahvuuteen mukaan. Yhtäkkiä olin eräopas, jonka yhteistyökumppaneina olivat Partioaitta ja Aventura. Se veti aika nöyräksi mutta samalla ylpeäksi. Jatkan molempien kanssa edelleen. Joulukuussa lähdin Kilimanjarolle ja sieltä suoraan Aconcagualle, Seven Summits -vuoret 3 ja 4. Kili meni toppiin, Acolla jouduin kääntymään pari sataa metriä ennen huippua alas huonon sään takia. 



2017

2017 Lobuchen yläleirissä huipun jälkeen

Ostin 25 lumilautailuvuoden jälkeen ensimmäisen splitboardini ja lähdin Itavaltaan. Löysin uuden tavan laskea ja liikkua vuorilla ja innostuin suunnattomasti. Kesällä tehtiin useampi 365-klubin vaellus Ruotsiin ja Haltille ja elokuussa tein viimein ensimmäiset keikkani myös Aventuralle vieden kaksi ryhmää vaeltamaan Islantiin. Kävin myös Mont Blancilla kokemassa elämäni ukkosmyrskyn, enkä vieläkään päässyt toppiin. Syksyllä lähdin Anne-Mari Hyryläisen oppipojaksi Nepaliin Lobuchelle, missä tiesin, ettei siltä tieltä ollut enää paluuta. Samalla kuitenkin hylkäsin ajatuksen Seven Summitsista, koska tajusin, että maailmassa on aika paljon kiinnostavampiakin vuoria. 



2018

2018 poseeraus Cheget-vuorella Venäjällä

Aloin satsaamaan laskemiseen tosissani. Aloitin lumiturvallisuusopinnot, jälleen Jussi Muittarin opissa ja päätin lukea itseni lumivyöryteknikoksi. Olin ison osan talvea Itävallassa ja pohjoisessa ja laskin enemmän kuin koskaan. Kesän alussa lähdimme kavereiden kanssa laskemaan myös Elbrusille. 365-klubin vaellukset jatkuivat Kebnekaisella ja Sarekissa ja lähdin myös ensimmäistä kertaa Aventuran matkanjohtajana Grönlantiin. Syksyllä liityin Altitude Junkiesin retkikuntaan ja suuntasin Cholatselle Nepaliin. Söin Namchessa pilaantuneen suklaakakun palan ja sairastuin. Lopulta käännyin puolivälissä Cholatsea vuoristotaudissa alas ja hallusinoin koko matkan takaisin basecampiin. Legenda Himalajan punaisesta mäyräkoirasta oli syntynyt. 



2019

2019 Cholatsen topissa Nepalissa

Lasku- ja lumiturvallisuushommia pitkin talvea. Keväällä laskin Itävallassa Serlesin kurun ja  Ruotsissa Tuolpagornin kraaterin ja ne ovat edelleen ehkä suosikkilaskupäiväni ever. St. Antonissa oli melkoinen seikkailu harjanteiden kanssa, joka sekin on jäänyt mieleen. Kesällä tein perinteisten 365-klubin reissujen lisäksi ensimmäiset privavaellukseni ja lähdin Aventuran kanssa Elbrusille, tasan viisi vuotta ensimmäisen, elämääni muuttaneen reissun jälkeen. Edellisvuodesta sisuuntuneena suuntasin syksyllä uudelleen Cholatselle, tällä kertaa onnistuen. Samassa yhteydessä olin myös Annapurna Circuitilla töissä. 2019 oli täydellinen vuosi sekä töiden, että omien tavoitteiden kannalta ja näin monta upeaa auringonnousua matkan varrella. Aloin myös juoksemaan enemmän ja enemmän.



2020

2020 Pyhällä

Alkuvuodesta sain lumivyöryteknikon paperit, laskin paljon ja kesän keikat olivat ennakkoon loppuunmyytyjä. Niitä ennen piti lähteä Baruntselle Nepaliin. Sitten tuli korona ja kaikki peruuntui. Koko maailma oli yhtäkkiä kiinni ja kaikki ihan pihalla, että mitä ihmettä oikein tapahtuu. Sulkeuduimme Sipoon mökille, kun Uusimaa eristettiin muusta Suomesta. Pohjoisessa oli paljon lunta, mutta se oli saavuttamattomissa, ja kun Uudenmaan sulku viimein purettiin., minulta murtui kyynerpää skeitatessa. Oli aika turhauttava kevät, kun kaikki tulevaisuudessa oli epävarmaa ja ainoa asia, johon ahdistusta oli voinut purkaa, urheilu, oli murtuneen käden kanssa mahdotonta. Kesällä liikuntakiellon päätyttyä tein ainoastaan yhden privakeikan Hetta-Pallakselle ja kävin Lofooteilla kiipeämässä. Kaiken paineen alla masennukseni uusiutui ja palasin terapiaan. Lääkitystä en kuitenkaan suostunut enää aloittamaan ja syksy 2020 olikin varsin sekavaa aikaa pääni sisällä. Ei kuitenkaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: Keväällä aloitettiin koronaprojektina Radio Majava ja oli mahtavaa päästä tekemään radiotyötä pitkästä aikaa. Juoksin kesällä Sallassa ex-tempore tunturimaratonin ja syksyllä Kolilla Vaarojen maratonin. Palkkasin itselleni valmentajan ja fyysinen treeni alkoi ottaa ammattimaisempia piirteitä.



2021

2021 skeittasin aika paljon

Epävarmuus jatkui. Talvi meni edelleen kotimaassa, mikä ei tosin haitannut. Pohjoisessa oli jälleen paljon lunta ja tulipahan tutustuttua Ylläksen ja Pallaksen alueisiin viimein kunnolla. Minulla tunnistettiin viimein ADHD, mikä helpotti ahdistusta ja antoi ymmärrystä moniin asioihin itsessäni. Samassa rytäkässä olin kuitenkin vahingossa hakenut opiskelemaan ja vahingossa pääsin sisään! Kesän keikat Ruotsista peruuntuivat toista vuotta putkeen, joten tein lopulta muutaman viikon hommia Haltilla ennen kuin aloitin seikkailukasvatuksen opinnot HUMAKissa. En vieläkään ymmärrä, että ihan oikeasti sinne hain ja pääsin, mutta tässä sitä nyt mennään jo toista vuotta!. HUMAKissakin lehtorina on eräs Jussi Muittari. Syyskuussa tein yhden siisteimmistä työkeikoistani ikinä, kun viimein Ruotsin raja aukesi ja vein 11 vanhinta parasta ystävääni Kebnekaiselle katsomaan ruskaa. Juoksin keväällä 55 kilometrin kisan Karhunkierroksella ja Nuuksio Classic -maratonin syksyllä.



2022

2022 matkalla laskemaan Kebnekaiselta

Alkuvuodesta sain viimein koronan viivästyttämät lumiturvallisuuskouluttajan paperit taskuun. Laskukausi sen sijaan jäi kuitenkin hieman vajavaiseksi, koska Nepaliin pääsi taas. Olin jo jossain vaiheessa päättänyt, ettei se ole minua varten, mutta jotenkin varkain kuitenkin päädyin Mount Everestille huhtikuussa. En kylläkään päässyt ylös asti ja nyt tiedän, ettei se ole minua varten. Edelleen, maailmassa on paljon kiinnostavampia vuoria. Kesällä pääsin viimein koronatauon jälkeen takaisin Ruotsiin ja Grönlantiin ja tajusin, miten paljon rakastankaan työtäni. Onneksi sinnittelin korona-ajan läpi enkä vaihtanut alaa! Seuraavaksi lähden muutaman viikon päästä taas töihin Nepaliin ja koulukin jatkui kesätauon jälkeen viime viikolla. 


On klisee, että jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut missä olen nyt, en todellakaan olisi uskonut. Olisin nauranut. Mutta se on myös totta. Olen päätynyt tähän niin monien sattumusten, mutkien, murheiden, ilojen, surujen, haasteiden ja tyylipuhtaiden vahinkojen kautta, ettei niitä olisi kukaan voinut koskaan suunnitella tai käsikirjoittaa. Siitä pitää olla kiitollinen, etenkin tänään, kun vietän uuden elämäni kymmenvuotispäivää. Moni asia matkalla on ollut mullistava ja tärkeä, muttei yksikään niin tärkeä, kuin 5. syyskuuta 2012.


Tänään



lauantai 27. elokuuta 2022

Grönlanti oli edelleen Grönlanti


Reykjavik on ristiriitainen paikka. Samalla, kun se on älyttömän kaunis ja sympaattinen, se on timantiksi hiottu turismikone, jonka keskustassa haisee korostetusti epäaitous. Kaduilla on pelkkiä amerikkalaisia ja muutama satunainen ranskalainen matkailija, mutta vaaraa esimerkiksi islantilaisiin törmäämisestä ei maan pääkaupungissa ole. Paikalliset on ajettu poteroihin jonnekin esikaupunkialueille.
 


Samaa ei voi sanoa Etelä-Grönlannista, joka on edelleen ihan täysi kehitysmaa. Kolmen vuoden koronatauon jälkeenkään massaturismi – tai turismi lähes ylipäänsä – ei ole saavuttanut Narsarsuaqin aluetta, ja hyvä niin. Enemmänkin päin vastoin, päivän Reykjavik-visiitin jälkeen  Narsarsuaqin karu totuus korostui jo laskeutuessa, kun kiitoradan vieressä poltettiin jätekasaa, jossa oli iloisesti sekaisin kaikki autonrenkaista biojätteeseen. Kierrätys tai jätteiden käsittely ei ole tänne jumalan selän taakse vieläkään löytänyt. Se on tietenkin surullista mutta se on Grönlannissa myös arkea. Vaikka alue nimellisesti Tanskaa onkin, tuntuu, ettei sen kohtalo oikeasti juuri ketään kiinnosta.


Aurinko nousee leirissä Tasiusaqin rannalla



Onkin kiinnostavaa nähdä mihin homma tulevina vuosikymmeninä Grönlannissa kehittyy. Itsenäistymishanke on käynnissä, joskin hitaanlaisesti, mutta sillä on kansan tuki ja Tanskan lupa. Jos ja kun maailman suurin saari joku päivä itsenäistyy, uskon matkailun olevan yksi sen strategioista kasvuun. Sanotaan, että maan rikkaudet piilevät sitä peittävän valtavan, kahden miljoonan neliökilometrin jäämassan alla, missä todennäköisesti lojuu isot varannot öljyä, kaasua ja erinäisiä mineraaleja, mutta koska kukaan ei ole vielä keksinyt, miten niihin päästään kunnolla käsiksi, pitää Grönlannin keksiä kalastuksen oheen jotain muuta. Mallia yritetään varmasti ottaa naapurisaaresta Islannista.  


Isoimmat esteet matkailun todelliselle kehittymiselle Grönlannissa ovat kuitenkin sen saavutettavuus ja toisekseen maan omat logistiset haasteet. Grönlannissa ei esimerkiksi kulje yhtäkään autotietä kaupungista toiseen. Pieniin ja toisistaan irrallaan oleviin yhdyskuntiin ei juuri Hiltoneita rakenneta, kun kyliin tuskin saadaan edes viemäröintiä kuntoon. Paikalliset itse keskittyvät omissa eristyksissä olevissa kuplissaan lähinnä selviytymiseen, eikä matkailu ole elinkeinona kovinkaan suosittu. Ei ehdi, koska pitää hoitaa lampaat ja niittää maat, jotta perheellä on ruokaa talven yli. Ei siinä, etteikö matkailijoiden rahat olisi tervetulleita, kaikki otetaan kyllä vastaan, mutta on helpompaa antaa muiden hoitaa bisnes. Aventuran Qassiarsukissa käyttämä operaattori esimerkiksi on espanjalainen. 


Vaellus pilviin Mellemlandetin vuoristossa



Palava kaatopaikka ei silti pilannut fiilistäni astuessani ulos koneesta Narsarsuaqin vanhalle sotilaskentälle pari viikkoa sitten. Yllättäen jopa hieman liikutuin jälleennäkemisen riemusta. Koronan lykättyä reissuja useamman kerran ei Matkatoimisto Aventuran ja Partioaitan melonta- ja vaellusmatkaa ollut järjestetty kolmeen vuoteen ja vasta oikeastaan paikan päällä huomasin miten paljon olinkaan Grönlantiin ikävöinyt. Olen sen verran jo monta keikkaa Narsarsuaqiin tehnyt, että paikalliset yhteistyökumppanitkin ovat tulleet tutuiksi ja jälleennäkemisen riemu oli vahva jo kentällä, kun kasvo toisensa jälkeen tuli toivottamaan taas tervetulleeksi tauon jälkeen. Iltapäivällä juodessani kahvia Leif Eriksson Hostellin terassilla katselin merikotkan lentävän ohi ja olo oli kuin olisi kotiin palannut. 


Eteläisen Grönlannin luonto on täysin omanlaisensa ja jo itsessään hyvä syy palata. Erik Punainen karautti laivansa Qassiarsukin rantaan tuhat vuotta sitten ja nimesi maan sen rantojen vehreyden mukaan autuaan tietämättömänä, että kymmenen kilometrin päästä alkoi maailman suurin jäätikkö, eikä nimi oikeasti kauheasti saarelle tehnyt oikeutta. Nimi ”Grönlanti” kuitenkin säilyi, koska se oli myös hyvä markkinointikeino saada muitakin houkuteltua myöhemmin mukaan. Mutta rannat ja vuoriylängöt Qassiarsukin alueella todella ovat vihreitä ja vehreitä ja älyttömän kauniita. Samalla alueen suuret jäätikön suut puskevat päivittäin satoja tuhansia tonneja jäätä mereen synnyttäen valtavia jäävuoria, jotka sitten kirkasvetisissä vehreissä vuonojen lahdissa lilluvat. Näkymä ja äänimaailma on täysin poikkeuksellinen mihinkään muuhun paikkaan verrattuna. 


Sermilikin jäävuorimeri vetää aika sanattomaksi



Jos on Suomessa ollut elokuu poikkeuksellisen lämmin, niin sama velloi ilmassa Grönlannissa. Kahden ryhmän ja kahden viikon aikana sadepäiviä osui tutkaan vain muutama, vaikka yleensä säänkuva tässä kohtaa vuotta on jo ollut varsin kolea ja kostea. Nyt aurinko paistoi päivästä toiseen meloessamme ja vaeltaessamme lähitienoon maastoja ja molemmille ryhmille osui oikeastaan ainoastaan yksi sadepäivä ikään kuin muistuttamaan, että mitä elämä täällä voisi olla. 


Muutenkin reissulle jaettiin melkoinen värisuora grönlantilaisia elämyksiä. Meloessa näimme isoimmat jäävuoret, mitä tähän mennessä minulla on kohdalle osunut ja pääsimme seuraamaan niiden romahduksia ja kaatumisia poikkeuksellisen läheltä. Hylkeet viihdyttivät kajakkien ympärillä päivisin ja revontulet leirissä öisin. Qooroqin jäätikkö järjesti jälkimmäiselle ryhmälle melkoisen näytelmän sylkiessään mereen New Yorkin vedenkulutuksen verran jäätä silmiemme edessä auringon paistaessa läpi lähes koko matkan. 


Se o hylje!



Sää ja maisemat tarjosivat hienon taustakankaan matkalle, mutta kyllä matkanjohtajan työn todellinen suola on ihmiset. Grönlantiin matkasi tänäkin vuonna moninainen joukko mahtavia asiakkaita, joiden kanssa tuli käytyä hienoja keskusteluja ja koettua upeita hetkiä pitkin matkaa. Alan varmaan jo toistaa itseäni, mutta kylläpä vain tuntuu kolmen vuoden tauon jälkeen hyvältä olla takaisin työssä jota rakastan. Jos pahimmissa koronakriiseissäni ehdin jo miettimään uranvaihtoa, tällä hetkellä olen maailman onnellisin, että sinnittelin niiden yli. Iso kiitos kaikille matkakumppaneille, että teette tästä maailman parhaan duunin!


On ristiriitaista olla edistämässä matkailua Grönlantiin samalla, kun toivoo, ettei matkailu Grönlantiin kehittyisi. Alueen oma mahdottomuus ja haasteet tekevät siitä juuri sellaisen, millaisena toivoisin sen säilyvän ja huomaan tuntevani jonkinlaista mustasukkaisuutta siitä, että muutkin sen löytäisivät. Samalla matkailun kehittyminen alueella luultavasti parantaisi paikallisten elämää ja esimerkiksi niitä kierrätysasioita, mikä toisaalta tekisi kohteesta matkailijoillekin mukavamman. Aika näyttää mihin suuntaan asiat etenevät. En kuitenkaan näe tai usko, että Grönlannista voisi koskaan tulla Islannin kaltaista turismikonetta, ja hyvä niin. Ainoa mitä itse paikan päälle toivoisin olisi, että jostain saisi hyviä ranskanperunoita. Mutta toisaalta, Reykjavikissa niitä saa joka kulmalta ja jos se on hinta, joka massaturismista on maksettava, olen Grönlannissa mieluummin ilman. 


Ensi vuoden Grönlannin melonta- ja vaellusmatkat ovat myynnissä Matkatoimisto Aventuran sivuilla.





torstai 4. elokuuta 2022

Onko olemassa ekologista matkailua?


Onko olemassa ekologista matkailua? Ei ole. 


Turismin osuus globaaleista kasvihuonepäästöistä on noin kahdeksan prosenttia. Päästöjä syntyy matkailussa kaikesta: liikkumisesta, asumisesta, hotellien ylläpidosta ja matkailijoiden ostoksista, kulutuksesta kohteessa jne., jne. Ehkä jopa yllättäen, eniten tikunnokkaan nostetun lentämisen osuus kaikista matkailun päästöistä on ”ainoastaan” 12%. Mutta se on osa kokonaisuutta ja se kokonaisuus on iso. Mietin sitä joka kerta pakatessani varusteita töihin lähtiessä. 


Aiheesta on taas viime viikkoina kirjoiteltu ja keskusteltu paljon käytettyämme tämän vuoden uusiutuvat luonnonvarat loppuun jälleen jo kesään mennessä. Paino sanalla ”käytettyämme”. Me kaikki olemme käyttäneet, yhdessä. 


Olen töissä matkailualalla ja katselee sitä miltä kantilta tahansa, olen osa ongelmaa. Tunnen pistoja sydämessäni joka kerta hypätessäni ryhmän kanssa koneeseen, esimerkiksi ensi viikolla kohti Grönlantia. Samalla kuitenkin ajattelen, että työni on tärkeää ja rakastan sitä. 


Matkailu on osa arkeamme tavalla tai toisella. Joillekin se on työn sanelemaa, mutta suurimmalle osalle se on luksusta, jotain, mikä tekee hyvää henkilökohtaisella tasolla. Ja se on myös syy, miksi matkustaminen on helppo nostaa tikunnokkaan, sitä ei tarvitsisi tehdä. Esimerkiksi tekstiilituotannon osuus päästöistä on kymmenen prosentin luokkaa, mikä on enemmän kuin kaikki kansainväliset lennot ja laivaliikenne yhteensä, mutta vaatteita on ihmisen pakko käyttää. Matkoille ei ole pakko lähteä. Pikamuotiketjun kassajonosta on helppo osoitella sormella, että toi on pahempi. 


Näen pääasiassa töissäni ihmisten hyvinvointia. Katsellessani asiakkaiden onnistumisia vaikkapa Kebnekaisen huipulla tai Everestin basecampissa näen, miten tärkeää se heille on. Miten tavoitteen saavuttaminen, joskus jopa vuosien valmistautumisen, odottamisen, harjoittelun ja jännittämisen jälkeen, tekee ihmiselle ihmeitä. Se tunne kantaa pitkään ja parhaassa tapauksessa se voi muuttaa koko elämän suunnan, kuten minulle kävi kahdeksan vuotta sitten Elbrusilla. Vaikka on totta, ettei sinne EBC:lle ole pakko lähteä, loma ja irtiotto on tutkitusti ihmiselle hyväksi ja sen merkitys jaksamiselle ja sitä kautta esimerkiksi kansanterveydelle on kiistaton. Matkailu tekee meille hyvää.



Onnistumisen iloa Kebnekaisen huipulla



Se tekee hyvää myös kohteille. Samalla, kun lokaa kaadetaan turismin niskaan, unohtuu usein matkailun sosiaaliset vaikutukset. Monille kehitysmaille turistit ovat, tottakai, toimeentulon elinehto, mutta samalla ne myös kehittävät paikallista yhteiskuntaa. Esimerkiksi nyt vaikka Nepalissa, joka on yksi maailman köyhimpiä valtioita, matkailu on tuonut maahan puhtaa(mma)n veden, kiinteän sähkön, internetyhteydet ja tietoa, ymmärrystä ja kunnioitusta omaa ympäristöä kohtaan. Mutulla kehtaisin väittää – enkä nyt välttämättä juuri Nepaliin viitaten – että monesti matkailijat kunnioittavat ja arvostavat matkakohteensa luontoa enemmän kuin paikalliset. Samaa voi havaita myös meillä Suomessa. Turistit vaativat nykyään, ainakin sillä segmentillä, millä minä toimin, tiettyjä standardeja kohteestaan, liittyen esimerkiksi kierrätykseen, tasa-arvoon, ihmisoikeuksiin ja luonnonsuojeluun. Ajan myötä näistä standardeista on tullut osa myös paikallisten arkea ja yhteiskunnan kehitystä. Nepalissa esimerkiksi nykyään vähintään yritetään lajitella ja kierrättää jätteet, ei ainoastaan polttaa niitä yhdessä kasassa viikon päätteksi. 


Sama ei toki ehkä ihan päde viikon Bling bling -lomiin Dubaissa, mutta se onkin eri sektori kuin se, millä minä toimin. Vähän kuin että on eri asia ostaa kolmen euron lapsityövoimapaitoja kuin Patagonian takki, samalla tavalla matkailun sisällä on erilaisia tapoja toimia ja joilla on erilaiset vaikutukset. Minulla tulee tänä vuonna yhteensä kolmisen kuukautta töitä vaellusmatkoilla, joissa ei kuluteta yhtään tai juuri ollenkaan sähköä, lämmintä vettä, autoja, ravintoloita, hotelleja tai kauppoja. Päivittäistasolla kulutus, ja siten oma jalanjälki, on neljäsosan vuodesta olematon verrattuna siihen mitä se olisi, jos olisin saman ajan kotona. Saati siellä Dubaissa.


Sarekin vaelluksella oltiin omavaraisia


Mutta, kuten todettua, työni on silti mörkö, joka takaraivossa kummittelee ja aiheuttaa omatunnontuskia. Siksi pyrin parantamaan toimiani muussa arjessani joka päivä pienillä teoilla. Koitan kierrättää paremmin, olen siirtynyt koko ajan enemmän kasvisruokaan, vaihdoin vähäkulutuksellisempaan autoon ja viime reissut pohjoiseen olen tehnyt autojunalla. Kompensoin vuosittain lentojani ja lahjoitan hyväntekeväisyyteen. Säännöstelen kotona lämpimän veden ja sähkön käyttöä ja pyrin joka päivä kiinnittämään huomiota toimiini, joista varmasti löytyy aina parannettavaa. Kuitenkin siis teen progressiivisesti jotain. Yleisin öyhötysargumentti tuntuu olevan se, että miksi minä tekisin mitään, kun kuitenkin teollisuus ja Kiina ja Intia ja lentoyhtiöt ja öhö öhö, en minä ole tästä itse vastuussa. Mutta jokainen meistä on. Me olemme yhdessä kuluttaneet tämän vuoden luonnonvarat heinäkuuhun mennessä loppuun. Me voimme myös yhdessä olla tulevaisuudessa tekemättä niin. Jokainen voi yrittää muuttaa elämäänsä aloittamalla niistä pikkuasioista.    


Tämä teksti ei ole viherpesua. Ymmärrän hyvin omien toimieni vaikutuksen ongelmaan sekä isommassa, että pienemmässä kuvassa.Ymmärrän myös, että joka päivä voin yrittää parantaa.  Tämä on vastaus niille, joiden mielestä minulla ei ole oikeutta pitää ääntä ekologisuuden puolesta tai vaikkapa korostaa luonnon, oman työpaikkani, arvoa, koska samalla kannustan ihmisiä matkailemaan. Mutta onhan! En usko syyllistämiseen enkä sormella osoitteluun, uskon peiliin katsomiseen ja reflektointiin ja niin kauan, kun pyrin parempaan, minullakin on oikeus asiasta puhua.









keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Paluu Ruotsiin koronan jälkeen


Kolme viikkoa ja työkeikkaa Ruotsissa takana, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen! Peruttujen koronakesien jälkeen paluu pohjoisen vuorille oli odotettu, onnistunut ja kulki varsin tutuissa merkeissä. Sää vaihteli helteestä lumimyrskyyn ja itikoita oli enemmän kuin koskaan ennen, perinteinen Lapin kesä siis.

Pertti ja Pertin rusketusrajat

Ensimmäinen Kebnekaisen viikko oli helteinen. Mittari huiteli parhaimmillaan jossain 25:n asteen paikkeilla ja pääasiassa aurinko paisteli koko matkan, mitä nyt muutama kesäsade osui kohdalle ja pieni ukkoskuuro huiputuspäivänä matkallamme alas. Kevät oli ollut pohjoisessakin viileä ja lunta oli vielä monin paikoin poikkeuksellisen paljon, mikä tarjosi pienen pelastuksen auringon sulattaessa sitä juomavedeksi paikoissa, joissa sitä ei yleensä ole. Juoda nimittäin piti ja paljon, jotta pysyi toimintakykyisenä. Koko jengi saatiin Västra ledenia pitkin huipulle ja alas turvallisesti, vaikka mittaa päivälle tuli lopulta yli 16 tuntia mm. lukuisten ylimääräisten juomataukojen takia. 


Leiri Laddjujavrin rannalla

Hellettä Vierramvaren päällä Kebnekaisen Västra ledenilla

Kebnekaise sydtoppen!


Toiselle viikolle sentään jo vähän viileni. Nyt nousimme Kebnekaiselle Östra ledenia pitkin Tarfalasta, mikä oli itsellenikin uusi reitti. 17 kertaa vuorella käyneenä oli mukavaa saada vähän vaihtelua ohjelmaan. Ruotsin kuluttajaviranomainen vaatii nykyään kaupallisessa toiminnassa Östra ledenille mukaan vuoristo-oppaan, joten nousu tehtiin yhdessä Arctic Guidesin Anders Bergwallin kanssa, hence the uusi reitti jäätiköiden kautta. Huiputuspäivä oli Västra ledenia huomattavasti lyhyempi, mutta sen hintana oli edellispäivänä pitkä ja raskas nousu Laddjujavrin rannasta Tarfalaan rinkkojen kanssa. Toppiin lähdimme aurinkoisessa säässä, mutta ylös päästessä keli oli jo ehtinyt muuttua varsin syksyiseksi, eikä näkymiä enää ollut. Matkalla tuli oikeastaan kaikki veden muodot tihkusta lumeen ja rakeisiin. Kaikki pääsivät jälleen huipulle ja reissu meni heittämällä omaiin Top 5 -työpäiviini! Illalla leirissä tuuli nousi myrskylukemiin ja saimme varsin tehokkaan telttatestin yöksi.


Kohti Östra ledenia Tarfalasta, kuva Storgacierenin ylityksestä

Huipulla oli talvi

Selittäjät selittää



Kebnekaisen viikkojen perään vuorossa oli Sarek ja Stora Sjöfallet, mistä sieltäkin pääsimme aloittamaan matkan auringossa ja helteessä. Sitä iloa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, koska Sarekissahan sataa aina. Toisesta päivästä eteenpäin olimme lopun matkaa sumun ja sateen verhoamia ja samalla jäi suurin osa maisemista kokematta. Ja niin jäi lopulta myös Sarek itsessään, koska emme lopulta päässeet huonon sään ja liian vuolaiden virtojen takia ylittämään kansallispuiston rajaa suunnitellusti. Jäimme lopulta noin kymmenen metrin päähän. Paluumatkalla Saltoluoktaan onnistuimme kuitenkin ja sentään kiipeämään Sluggan pyramidin päälle, mikä hieman paikkasi pettymystä. Viimeiselle illalle saimme taas myrskyn niskaan ja siellä litimärkänä sateessa ja tuulessa palellessani ehdin jo unohtaa, että on heinäkuu. Ehdin myös miettiä monta kertaa, että kannattaako Sarekiin vaelluksia edes järjestää. 


Ekana päivänä vielä paistoi...

...mutta todellisuus oli lähinnä tätä

Sluggan huipulle sentään päästiin!



Vaeltajien muisti on kuitenkin lyhyt ja jo nyt, päivä kotiinpaluun jälkeen, mieli tekee takaisin. Jos ei nyt myrskyyn, niin Ruotsiin ainakin. Kuten edellisessä kirjoituksessani rustailinkin, kolmen vuoden tauon jälkeen ei sanat riitä kuvaamaan sitä onnea, jota koin päästessäni taas normaalisti töihin ja asiakkaiden kanssa vaeltamaan. Olin kaivannut tätä niin paljon! 


Minulta usein kysytään, että enkö kyllästy samoihin paikkoihin ja itseään toistaviin reissuihin? En. Ensinnäkään en usko, että niihin maisemiin, missä töitäni teen, voi ikinä kyllästyä ja toisekseen, jokainen reissu on erilainen, koska sen tekee asiakkaat. Ihmiset. Ja ihmisten takia minä tätä teen, maisemat tarjoavat vain kauniin taustakankaan kohtaamiselle.


Nyt lomailen pari viikkoa ja alan samalla valmistautumaan paluuseen Grönlantiin, sinnekin ensimmäistä kertaa sitten kesän 2019. Työt best! 


Ensimmäisen ja viimeisen kuvan on ottanut Ville Koskiniemi Kebnekaisella




maanantai 20. kesäkuuta 2022

Oman elämäni kukkakauppias


Kävin taannoin kukkakaupassa, jota pyörittävä miekkonen oli melkoinen erikoisjouko. Kun pieneen liikkeeseensä astui asiakas, mies ei tehnyt elettäkään palvellakseen mahdollista ostajaa. Kun asiakas hyöri hämmentyneenä pitkin puotia, myyjä ei yrittänyt palvella tätä millään tavalla. Hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä: Kukkien hoito. Hän kyllä hymyili lempeästi tiskinsä takaa samalla, kun jollain kasviväreillä maalasi ruusuja siniseksi. Kun asiakas kysyi jotain, myyjällä oli leveä hymy kasvoillaan, mutta hän ei silti vastannut. Kukkien hoito oli tärkeämpää.

Silti myyjä ei silti ärsyttänyt minua yhtään, vaikka yleensä näen punaista turhankin nopeasti, jos koen, että palvelu jossain ei pelaa. En osaa selittää tarkalleen mikä siinä oli, mutta jotenkin kaveri vain tuntui elävänsä ja hengittävänsä sitä kukkakauppaansa ja niitä kukkiaan niin vahvasti, että asiakkaana tuntui melkein rikolliselta häiritä häntä. Mies oli niin täydellisessä harmoniassa niiden rehujensa keskellä, ettei sitä voinut kuin vähän ihailla. Myyjä, joka itsekin näytti jo kukalta, oli käsittääkseni pyörittänyt kauppaansa vuosikymmeniä ja edelleen, ja ehkä jopa joka päivä vain enemmän, hän huokui sitä, että se kauppa on hänen elämänsä rakkaus, josta hän nauttii vieläkin täysin siemauksin. Se oli melkein kahdehdittavaa.


Sanon ”melkein”, koska myös minulla on oma kukkakauppani: Kebnekaisen alue Ruotsissa. Se on paikka, jonka kanssa tunnen syvää yhteyttä, jota on vaikea kuvailla. Kun pääsen perille Nikkaluoktaan, muutun itsekin Kebnekaiseksi. Yleensä kai ihmisillä tuppaa stressilevelit nousemaan töitä tehdessä, mutta kun minä pääsen kukkakauppaani, syke laskee, maailma vähän pysähtyy ja jonkinlainen palo silmissäni syttyy, vaikka olen Kebnekaisella sen 15 kertaa jo käynyt. 


Kebnekaisella maaliskuussa



Juhannuksen jälkeen luvassa on 16. ja 17. kerrat ja kukkakauppias sisälläni heräilee jo. Olen niin onnessani lähdössä takaisin töihin, ensimmäistä kertaa kunnolla sitten kesän 2019, että pakkasin jo rinkan. Siis viikon etukäteen. Luvassa on kolme viikkoa 365-klubin vaelluksia Ruotsissa ja aion nauttia jokaisesta askelesta kuin ne olisivat ruusuja, liljoja ja syreenejä.


Aikanaan musa-alalla työskennellessäni tuppasin vaikeina päivinä uhoamaan, että kohta lopetan kaiken ja rupean kukkakauppiaaksi! Olisi pitänyt sanoa, että vaellusoppaaksi, koska oikeastaan ne on vähän sama. 




Kävin Barcelonassa skeittamassa viime viikolla

Myös kiipeilykauden olen saanut avattua

Ja festarikauden!




tiistai 31. toukokuuta 2022

Harmittaako? Kaduttaako?


Olen ollut kotona kaksi ja puoli viikkoa ja koko Everestin matka tuntuu nyt jo aivan absurdilta. Olinko siellä edes oikeasti? Tapahtuiko se? Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun istuin perusleirissä kahvikuppi kädessä tuijottaen Khumbun jääputousta ja vielä pidempi ikuisuus on siitä, kun sitä kiipesin. Tuntuu kuin en olisi koskaan siellä ollutkaan. 


Yleensä pidempien reissujen jälkeen fyysinen palautuminen on helpompaa kuin henkinen. Se ottaa aina aikansa, että pään saa taas oikeaan asentoon ja matkan mielessään sulateltua kropan sen sijaan vetreytyessä varsin nopeasti. Nyt asia on ollut juuri päinvastoin ja kotiinpaluu on ollut fyysisesti todella rankka. Viisi viikkoa yli viidessä tuhannessa metrissä on keholle aivan valtava stressi, jota ei paikan päällä edes tajua, kun kroppa keskittyy lähinnä selviytymiseen. Vasta palatessa kotiin stressi laukeaa ja minun kohdallani se tarkoitti fyysistä romahdusta. Minulta oli lähtenyt viidessä viikossa kymmenen prosenttia painostani ja se, muiden asioiden lomassa, on ollut elimistölle melkoinen sokki. Palattuani ensimmäisen reilun viikon aikana en saanut syötyä kunnolla, uni oli olematonta ja leposykkeet pysyttelivät jossain 90-100 paikkeilla. Elektrolyytit olivat aivan sekaisin, kaikki ravinto tuli suoraan läpi ja joka paikkaa särki. Vasta nyt, paria viikkoa myöhemmin, olo alkaa hellittämään ja pystyn esimerkiksi syömään kunnolla. Olen viimein päässyt toteuttamaan niitä ruokahaaveita, joita minulla teltan pohjalla oli! Treeniä alan hiljalleen myös taas aloittelemaan, joskin vielä todella, todella, rauhallisesti. Kuukauden päästä pitäisi olla työkunnossa Ruotsissa, joten pienin askelin on silti liikkeelle päästävä. Mutta onpahan ollut kotiinpaluu! Vuoritouhuissa aina puhutaan sopeutumisesta korkeaan ilmanalaan, mutta kukaan ei koskaan puhu siitä, millaista on sopeutuminen takaisin merenpinnan tasolle!


Yhdeksän kiloa jäi Nepaliin



Pääkoppa sen sijaan on ollut yllättävänkin levollinen ja sinut reissun kanssa. Olen vähän odotellut, että iskeekö jonkinlainen post-expedition blues ja etenkin olen odottanut, että jossittelu pääni sisällä alkaisi., mutta niitä ei ole tullut. Kaksi eniten minulle esitettyä kysymystä viime viikkoina ovat olleet, että harmittaako, ettet päässyt huipulle ja kaduttaako, että käännyit alas? Vastaus molempiin on vilpitön ”ei”. 


Katsellessani somessa kuvia onnistuneista huiputuksista olen kokenut enemmänkin jonkinlaista haikeutta. Kausi Everestillä oli tänä keväänä uskomaton menestys ja onnistunein vuosiin. Toukokuun 10. päivän paikkeilla alkanut sääikkuna jatkui käytännössä kaksi viikkoa putkeen, kun yleensä Himalajalla harmia aiheuttava suihkuvirtaus loisti poissaolollaan. Huipulla on ollut tuuletonta ja lämmintä ja päivä toisensa perään tiimit pääsivät toppiin ilman suurempia ongelmia. Kuolonuhreja on ollut vain kolme, eikä yksikään niistä ole ollut onnettomuus. Yksinkertaistaen, tämä kevät on ollut paras ja turvallisin Everestillä pitkään aikaan ja tänä vuonna, jos joskus, olisi minunkin pitänyt huipulle mennä! Mutten mennyt. 


Olen hiljaisina hetkinä tässä sohvalla kysynyt itseltäni monta kertaa, että olenko tyhmä? Kuvittelinko ja näinkö riskejä, joita ei oikeasti ollut, sellaisia, joita ne kaikki sadat onnistuneet eivät edes ajatelleet? Mutta siitähän ei ole kyse. Fakta on se, että Mount Everest on, sekä obektiivisesti että subjektiivisesti, vaarallinen paikka. Yhtä varmasti sen rinteillä on vuosittain ihmisiä, jotka eivät riskejä näe tai niitä ymmärrä. He palkkaavat oppaan, mikä antaa heille kuvitelman siitä, että kiipeäminen on siten turvallista. Näen samaa ihan omassakin työssäni joka vuosi. Sitten on ihmisiä, jotka ymmärtävät riskit mutta hyväksyvät ne. Joillain se on ihan tietoista, toisilla halu ja pakko päästä huipulle sumentaa ajatuksen. Ja lopulta on sellaisia kuin minä, jotka eivät pysty harkinnan jälkeen riskiä hyväksymään ja lähtevät kotiin. 


Ensimmäisellä rotaatiolla



Kun joku on kysynyt, että miksi lopetin ja käännyin alas, helpoin vastaus on ollut, että ei huvittanut. Se on totuus, johon toi monta polkua, joita on vaikea kuvata. Ei huvittanut, en halunnut, ei tuntunut hyvältä, pelotti, ahisti, ei tuntunut oikealta jne. jne. En koe, että minun oikeastaan tarvitsisi sen tarkemmin asiaa selittää ja usein tuntuu siltä, etten pystykään. Se tunne sisälläni oli – ja on edelleen – vahva, mutta niin henkilökohtainen, etten sitä osaa kuvailla. Enkä oikeastaan edes halua. 


Otsalamppuja Khumbun jääputouksella basecampista kuvattuna



Kaksi hetkeä matkalla on kuitenkin piirtynyt mieleeni niin vahvoina, että niihin palaan usein. Ensimmäinen oli kakkosleirissä, suoraan Everestin West Facen alapuolella, kun tuijottelin huippua, joka tuntui olevan lähellä. Se tuntui siltä kuin sitä voisi melkein koskettaa. Koko loppureitti näkyi ja polku vain odotti, että lähtisin sitä kiipeämään. Ja silti tuntui, ettei se kutsunut minua yhtään. Se oli erikoinen fiilis. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, jotka olen Everestistä haaveillut, ei tuntunut yhtään siltä, että se olisi minua varten. Yleensä reissuissa on sellainen positiivinen innostus ja hillitön lataus mitä lähemmäs huippu tulee, sellainen let’s fucking do this -draivi, mutta nyt sitä ei ollut yhtään. Muistan tunteneeni, että mitä lähemmäs huippua pääsen, sitä vähemmän haluan sinne kiivetä. 


Toinen oli hetki, kun tulin lopulta viimeiseksi jääneeltä rotaatioltani alas Khumbun jääputoukselta ja istuin väsyneenä crampon pointille ottamaan jäärautoja pois jaloista. Sanoin Philille, että jään tähän nyt hetkeksi istumaan ja tulen sitten leiriin, minne oli enää parinkymmenen minuutin matka. Takana oli seitsemän tunnin laskeutuminen kakkosleiristä basecampiin, aurinko porotti helteisenä suoraan jääputoukselle ja sanoin ääneen, että ”minä en vittu tuonne enää lähde”. Se oli niin vahva se fiilis, että vaikken sitä vielä lähes viikkoon myöntänytkään, se hetki päätti kiipeämiseni Mount Everestille. En ollut koskaan aiemmin tuntenut sellaista selittämätöntä uhkaa kuin icefallia kiivetessä enkä halunnut sitä enää tuntea. Se oli primitiivinen vaaran tunne, sellainen koko ajan päällä vellova, jota ei päässyt pakoon. Ajattelin siinä piippua tuprutellessani, ettei riski vain ole sen arvoinen. 


Sanovat ne sadat ja vuosien mittaan tuhannet huipulle nousseet mitä tahansa, olen edelleen samaa mieltä. Henkilökohtainen rajani hyväksytystä riskistä oli ylittynyt ja päätös oli lopulta helppo. Se on edelleen vaikea sanoittaa, mutta se oli minun päätökseni ja minun sääntöjeni mukaan. 


Yksi mieleenpainuvimmista onnenhetkistä reissussa oli tämä aamukahvi ykkösleirissä 6000 metrissä



Päättäessäni lähteä Everestille päätin myös, etten halua sponsoreita mukaan. En halunnut ulkopuolista rahaa, enkä mitään ulkopuolista painetta, joka voisi vaikuttaa päätöksentekooni matkalla. Samasta syystä en kertonut matkastani julkisesti kellekään ja varsin rajattu määrä ihmisiä tiesi mihin olen lähdössä. Sulin myös somekanavani matkan ajaksi. Kaikki tämä teki matkasta syvästi henkilökohtaisen kokemuksen ja sellaisen, jonka tein vain itselleni. En siis ollut myöskään kenellekään mitään velkaa, mikä teki keskeytyspäätöksestäni helpon. Tein juuri niin kuin minusta itsestäni tuntui ja omista syistäni, sellaisista, joita en tämän enempää osaa avata. Eikä minun tarvitsekaan. 


Mutta että harmittaako? Ei todellakaan. Everestin matka oli jotain, mistä olen pitkään haaveillut ja se oli aivan mieletön kokemus. Sain nähdä ja kokea sen kaikkine vivahteineen ja se tulee kulkemaan mukanani loppuelämäni. Olin Nepalissa kuusi viikkoa ja sain matkalta kaiken mitä halusin ja niin paljon enemmän, ettei harmitukselle yksinkertaisesti ole sijaa. Ja kuten Tom, tiimikaverini, joka huipulle kiipesi, totesi, missasin kuuden viikon reissusta lopulta vain neljä viimeistä päivää, jotka nekin olivat aivan perseestä sitä kymmenen minuutin huipulla seisomista lukuun ottamatta. 


Khumbu icefall



Henkisellä tasolla tuntuu, että matka Everestille resetoi monia ajatuksia ja loi tavallaan uuden nollapisteen. Se pakotti minut näkemään itsestäänselvyyksiä ja sai minut tutustumaan itseni entistä paremmin. Uskon myös, että jos kaikki olisi mennyt kuin elokuvissa ja olisin kiivennyt huipulle, niin ei olisi tapahtunut. Isointa on ollut ymmärrys siitä, että minulla on jo kaikki mitä tarvitsen ja että ne arkiset asiat, joilla olen itseni kotona ympäröinyt, riittävät. Minulla on terveys, perhe, ystävät ja työ, joita rakastan. Olen onnistunut rakentamaan ja luomaan itselleni juuri sellaisen elämän, jota haluan elää, ja se on valtava etuoikeus, jota en ehkä ole osannut arvostaa tarpeeksi. Ne ovat täällä, vaikken Mount Everestille kiivennyt, eikä mikään olisi ollut toisin, vaikka niin olisin tehnyt. Yksi vuori ei itsessään määritä elämääni, ja kaikista vähiten minua itseäni. Olisinko ollut jonkun silmissä jotain muuta kuin mitä olen, jos olisin huipulle päässyt? Sillä ei ole mitään väliä. Niin kauan kuin minä itse en määritä itseäni sitä kautta, teenkö jotain ”suurta” tai ”haastavaa”, tapahtuvat asiat ovat vain pieniä ohimeneviä hetkiä elämässä, jota kokonaisuutena olen oppinut rakastamaan. Minä riitän ilman niitäkin. 


Joka kevät siitä lähtien, kun nousin ensimmäiselle huipulleni Elbrusille 2014, olen miettinyt Mount Everestiä. Olisiko minusta siihen? Uskaltaisinko lähteä yrittämään? Millastahan siellä on? Olen seurannut jokaista kiipeilysesonkia kuin jääkiekkoturnausta, lukenut jokaisen kirjan ja katsonut jokaisen dokumentin, joka on vastaan tullut miettien, että ehkä joku päivä. Nyt se on tehty ja nyt tiedän, ettei Everest ollut minua varten, eikä minulla ole minkäänlaisia suunnitelmia palata takaisin. On äärimmäisen vapauttavaa voida sulkea tämä kirja näihin kansiin ja jatkaa elämää tietäen, että haluan tehdä mieluummin jotain muuta. Sanotaan, että näin ison projektin jälkeen pitäisi olla seuraava suunnitelma valmiina, ettei tippuisi jonkinlaiseen tyhjiöön, mutta minulla ei ole ja se tuntuu upealta. Minä haaveilen töihin päästystä Kebnekaiselle kuukauden päästä ja siitä, että pääsisin juoksulenkille. Haaveilen rantakahvista Kaivopuistossa ja skeittaamisesta. Niistä ihan tavallisista asioista, joita opin arvostamaan maatessani viisi viikkoa teltassa 5400 metrissä. Se on suurinta, mitä Everestiltä sain ja paljon enemmän kuin osasin odottaa.