maanantai 17. tammikuuta 2022

Mitä odottaa vuodelta 2022?


Mitä tässä uskaltaa odottaa alkaneelta vuodelta, kun maailman tila on edelleen mikä on? Aloitamme kohta kolmannen koronavuoden ja kaikista toiveista huolimatta tilanne ei juurikaan tunnu rauhoittuvan, tällä hetkellä enemmänkin päin vastoin. Tekniseltä death metal -bändiltä kuulostava Omikron jyllää, eikä kovasti odotetut rokotteet tilannetta juuri hidasta. Pojallani oli koulussa viime viikolla kirjoitustehtävä, jossa piti muistella aikaa ennen koronaa, se oli kuulemma tuntunut absurdilta.
 

Olen lopen kyllästynyt puhumaan ja kuulemaan koronasta. En vain jaksa enää. Olen jo pitkään järjestäen kieltäytynyt osallistumasta yhteenkään aihetta sivuavaan keskusteluun sosiaalisessa mediassa ja oikeastaan koko somen seuraaminen on jäänyt vähälle, koska tuntuu, ettei edelleenkään muusta puhuta. Etenkin Facebookista on tullut niin negatiivinen ympäristö, ettei siihen viitsi tuhlata juuri hetkeäkään, Instassa onneksi pystyy vielä vähän säätelemään millaisia kuvia haluaa katsoa. Mielipiteitä minulla kyllä on, mutten niitä julki enää lausu. Otan kiltisti rokotteet ja odotan parempaa. 



Tässä minä odotan.



Mutta uskaltaako tässä toivoa? Pakkohan se on. Eniten toivon, että vuonna 2022 pääsen palaamaan töihin, että kahden peruuntuneen kesän jälkeen Ruotsiin pääsee taas lähtemään. Viime syksynä se jo onnistui ja kaikki merkit viittaavat siihen, että Kebnekaisen ja Sarekin vaellukset viimein ensi kesänä taas onnistuvat. Samaten uskon, että elokuussa päästään Grönlantiin ja parin kuukauden päästä Nepaliin lähtö pitää sekin toistaiseksi pintansa. Varmasti töissä tulee olemaan vähän erilaista kuin aiemmin, mutta töitä yhtä kaikki. Asiakkaita on kova ikävä.


Tammikuun alussa sain viimein koronan viivästyttämän FINLAV-lumiturvallisuuskouluttajaoikeuteni suoritettua, joten vuosi ainakin alkoi positiivisissa merkeissä! Nyt saan järjestää Lumiturvallisuus 1 -kursseja ja muutama on jo sovittuna talvelle. Jos siis sinulla on kaveriporukka, joka lumitvyörytietoutta kaipailee, olehan yhteydessä!



FINLAV-kouluttajakoulutus saatiin viimein järjestettyä joulukuussa Ylläksellä



Yhteisöpedagogikoulutukseni on hetkellisessä käymistilassa, koska muilla opiskelijoilla on työharjoittelu päällä ja minä sain sen hyväksi luetuksi menneellä työkokemuksella. Maaliskuussa olisi tarkoitus palata taas pulpettiin Kiljavalle ja siihen asti verkkokurssit pyörivät. Näyttäisi siltä, että pääsisin halutessani valmistumaan huomattavasti 3,5 vuoden tavoiteaikaa nopeammin, mutta en aio suotta kiirehtiä. Pedagogiaopinnot ovat kiinnostavia ja yritän saada niistä mahdollisimman paljon irti, eikä sillä ole isommassa kuvassa mitään merkitystä valmistunko kahdessa vai kolmessa vuodessa. Kunhan nyt jossain vaiheessa. 


Henkilökohtaisia toiveita ja tavotteita on niitäkin monenmoisia. Vajaa pari vuotta sitten uusiutunut masennus alkaa olla aisoissa ja suurin toiveeni tälle vuodelle onkin, että se siirtyisi taas kokonaan taka-alalle. Tämä on jollain tasolla sidoksissa suoraan myös koronatilanteeseen, joten sen helpottaminen auttaisi henkilökohtaisellakin tasolla eteenpäin. Olen kuitenkin varma – oli koronaa tai ei –, että tulen täältä taas entistä vahvempana takaisin. Ehkä jo tänä vuonna. Toki fyysisestikin olisi kiva pysyä terveenä. Olen toistaiseksi onnistunut välttämään luodin ja arpajaisbingon ja toivon loppuun asti, ettei pandemia osu omaan tuulettimeen. 



Mielenterveyttä edistämässä Talmassa



Ehkä tässä isossa kuvassa eniten toivookin vain sitä, että tilanne tasoittuisi ja asettuisi omaan uomaansa. Että pandemia laantuisi ja elämä sitä kautta taas normalisoituisi jonkinlaiseen status quoon. En haikaile menneen perään, enkä usko, että aika ennen koronaa palaa, mutta toivon, että uusi aika pandemian jälkeen on samalla tavalla hyvä kuin se oli sitä ennen. Niin kasiluokkalainen poikanikin oli kirjoitustehtäväänsä kirjoittanut ja kysynyt, että miksei jopa parempi? Niinpä! Miksei!


Työreissujen lisäksi henkilökohtaisiakin harrastustavoitteita minulla on, mutta olen ottanut linjan, etten puhu niistä enää ennakkoon. Näin saan pidettyä ne henkilökohtaisina ja omanani. Kattellaan sitten kun ne on tehty.  It’s about adaptation. To speak in forehand simply makes no sense. Once you get something done you talk about it.” -Kilian Jornet



Täältä minä tulen!



sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Laskuja Kilpisjärven kaamoksessa


Hyvää tuoretta vuotta! 


Katsantakannasta riippuen vuosi 2022 alkoi joko hienosti tai pettymyksellä. Tarkoitus oli alunperin viettää vuodenvaihteen päivät Innsbruckissa, mutta elämän tullessa tielle kohde vaihtui lennosta ja lyhyellä varoajalla Kilpisjärveen. Ei voi kuitenkaan sanoa, että harmittaisi. Lumitilanne Itävallassa on katastrofaalisen huono, kun taas Käsivarressa on eniten lunta koko Suomessa. Laskettavaa siis löytyi todennäköisesti paremmin kuin mitä Alpeilta olisi saanut kaivettua, eikä maisematkaan Itävallalle ainakaan hävinneet. 


Kaamoksen vallitessa valoa ei Kilpparilla mäkiin riitä kuin muutama hassu tunti päivässä, joten ne piti hyödyntää tehokkaasti. Kymmenen aikaan kun lähti liikkeelle, oli vielä pimeää, ja himmeä valon kaje alkoi näyttäytyä yleensä puolivälissä skinnatessa ylös. Näin päivän valoisimman hetken sai ajoitettua öbaut toppiin ja matkalle alas. Kahteen mennessä kun oli takaisin autolla, ei otsalamppuja vielä tarvittu. 


Aamupäivän valossa ylös Jehkakselle. 



Sää ei Kilpisjärvellä olisi voinut paljoa parempi olla. Taivas oli liki koko viikon pilvetön, mitä nyt yksi pakollinen sumuinen päivä osui keskelle. Tuulet olivat erittäin maltilliset ja pakkaset pyörivät vähän alle parissakymmenessä. Tämä oli ensimmäinen kertani Kilpparilla tähän aikaan vuodesta enkä voi kuin ihmetellä paikan kauneutta. Tiedossahan se toki oli, viime kesänäkin vietin Käsivarren erämaassa melkein kuukauden töissä, mutta sydäntalvella maisema pääsi todella oikeuksiinsa. Valkoiset vuoret ja kaamoksen uskomaton valo olivat sellainen kombo, ettei joku Itävalta voisi koskaan tarjota vastaavaa. Pimeys on aliarvostettu ja turhaan pelätty ilmiö, joka todellakin antaa enemmän kuin ottaa. En ole varma olenko missään Suomessa nähnyt mitään niin kaunista kuin Kilpisjärvi kaamoksessa. Kuin pisteenä i:n päälle, kylä tarjosi uudenvuodenaatoksi kirkkaimman valoshown, jonka olen todistanut. 


Uudenvuoden valot @ Kilpisjärvi

Malla Saanalta nähtynä 

Malla Kilpisjärven jäältä käsin



Laskutkin olivat hyviä. Ei ne mitään alppityylin tonnin nousuja olleet, mutta oikein mukavia losotteluja, kun oikean aspektin löysi. Saanan taakse oli tuuli kerännyt mukavia uomia ja Mallalla puuteria oli vyötäröön asti. Pohjia ei Kilpparillakaan vielä kunnolla ollut, joten vähän sai kiviä välillä väistellä, mutta linjoja kyllä löysi kun vähän tuulen suuntia mietti. Jehkaksen kuru oli kerännyt lunta oikein mukavasti ja väitän, että reissun viimeinen lasku oli vuoden paras! On myös varsin todennäköistä, että se sellaiseksi jää, joten yhtään ei auta harmitella, ettei Itävallan vesikeleihin tällä kertaa päässyt. 


Parasta Kilpparilla – kaiken muun lisäksi, siis – oli ruuhkattomuus. Kaipa se on se pimeys, jota väki välttelee, koska koko reissulla näimme oman porukan lisäksi yhden ainoan muun laskijan, joka skinnasi vastaan Jehkaksen alla, ja hänkin oli norjalainen. Pois ajellessa lounaspysähdyksellä Levillä iski ahdistus kylän tuhansien turistien ja lokaalien seassa. 


Matkalla Jehkakselta alas päivän valoisimpana hetkenä



Tämä oli vasta pieni pintaraapaisu Käsivarren tarjonnasta, mutta upea sellainen, ja herätti melkoisen kuumeen päästä takaisin. Kunhan lunta (ja valoa) tulee vielä kevättä kohti lisää, voin vain kuvitella millainen mäkitarjonta erämaan puolella aukeaa! Suoraan sanottuna se houkuttaa jopa enemmän kuin Tirolin Alpit tällä hetkellä. 1200 kilometrin ja 16 tunnin ajomatka Helsingistä Kilpisjärvelle on totally worth it.


Lopuksi vielä suositus: Jos Kilpparille suunnittelet suuntaavasi, ota koodia Lapland Guidingin Villeen. Opastukset, paikallistietämys ja erämaakuskaukset hoituu korkeimmalla mahdollisella tasolla ja välipäivinä se vie sut vaikka pilkkimään rautua! www.laplandguiding.com.