Olen ollut tänään kymmenen vuotta raittiina.
Se on ollut melkoinen matka, jota on välillä vaikea hahmottaa itsekään. Ajattelin siispä juhlan kunniaksi tiivistää kuluneen vuosikymmenen tähän niin, että itsekin ymmärrän mitä, ja miten, on tapahtunut. Olen edellisessä Soberismia-blogissani muistellut aikaa ennen syyskuun viidettä 2012, nyt muistelen vuosia sen jälkeen!
2012
5.9.2012 kirjoitin viinipullon kylkeen päivämäärän ja sanat ”Neva forget” ja se pullo on tuossa hyllyssä edelleen puoliksi juotuna. Silloin päätin, että olen loppuvuoden selvinpäin, mutten koskaan ajatellut, että tämä raitistelu lähtisi näin lapasesta. Ajattelin vain vähän skarpata. Olin reilu satakiloinen masentunut ja velkaantunut alkoholisti, jolla oli rikossyytteet niskassa pahoinpitelystä ja vahingonteosta. Samaisessa syyskuussa avasin postini ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen, laskut oli maksamatta ja luottotiedot olivat menneet. Olin juonut omani ja firmani tilit tyhjäksi ja minulla oli velkaa yli 100 000 euroa. Piti alkaa laittamaan asioita järjestykseen, vaikka se silloin mahdottomalta tuntuikin. Loppuvuosi meni aikamoisessa kaaoksessa, kun samaan aikaan olin innoissani uudesta alusta mutta myös sokissa katsottuani itseäni ensimmäistä kertaa peiliin todeten, että you fucked up. Laihduin sen syksyn aikana kymmenisen kiloa pelkästään laittamalla korkin kiinni.
2013
Aloin käymään aamukävelyillä rannassa. Näin varmaan 250 auringonnousua Kaivopuistossa, joiden innostamana päätin, että aion nähdä maailman kauneimmat auringonnousut maailman kauneimmissa paikoissa, mutten todellakaan tiennyt mitä sillä tarkoitin. Maaliskuussa lähdin Färsaarille telttailemaan auringonnousujen perässä ja päädyin myrskyyn ja paikalliseen aamuradioon. Pääsin maksusuunnitelmaan velkojien kanssa ja laitoin ainoan maallisen omaisuuteni, asuntoni, myyntiin päästäkseni maksujen kanssa alkuun. Aloitin vierotuksen masennuslääkkeistä, joka oli pitkä ja kauhea prosessi. Silloin päätin, etten enää ikinä ala syömään lääkkeitä. Oli ensimmäinen festarikesä selvin päin, Räsäsen Marko kysyi Tuskan jatkoilla, että lähdenkö mukaan kiipeämään Elbrusille seuraavana kesänä. Vastasin, etten todellakaan, en minä ole mikään vuorikiipeilijä.
2014
Päätin 14 vuoden jälkeen lopettaa musahommat, koska oli hankalaa. Keikat ei myyneet eikä rahaa tullut. En tiennyt yhtään mitä alkaisin tekemään, mutta arvelin, että se selviää aikanaan. Päätin alkuun julkaista kirjan Soberismia-teksteistäni. Samalla minulla oli yhtäkkiä lentoliput Elbrusia kiipeämään kesälle. Piti treenata tosi paljon, mutten treenannut. Pääsin kuitenkin toppiin ja se viikko muutti elämäni. Näin kauneimman auringonnousun 5000 metrissä ja päätin, että tätä minä haluan lisää. Keksin, että haluan kiivetä Seven Summitsin, jokaisen maanosan korkeimman huipun, joista Elbrus oli yksi. Syksyllä lähdin yksin sekoilemaan Kebnekaiselle ja päädyin sielläkin myrskyyn. Sen jälkeen mietin, että jos vaikka hakisi eräopaskouluun, niin ei tarvitsisi sekoilla myrskyissä ihan niin paljoa, ja josko siellä vaikka oppisi jotain. Julkaisin Soberismia – Kalliosta kukkulalle -kirjan ja esiinnyin varmaan 30:ssa mediassa pitkin syksyä. Tapasin Samuli Mansikan, joka halusi alkaa jeesaamaan vuoritouhuissa, vei minut Matkatoimisto Aventuralle ja sanoi, että Teemu on hyvä jäbä. Sovittiin siellä, että kattellaan, josko sen opaskoulun jälkeen jotain keksittäis.
2015
Sain alkuvuodesta tiedon, että pääsen Eerikkilän urheiluopiston luonto- ja eräopaslinjalle, koulu alkaisi syksyllä. Lähdin Australiaan vaeltamaan ja nousemaan Kosciuszkon huipulle, se oli Seven Summit no. 2. Samuli kuoli Annapurnalla saman reissun aikana. Samun muistoillassa Hotelli Tornissa tapasin Jeren, joka oli Samun paras ystävä. Jere sanoi, että haluaa jatkaa siitä mihin Samu jäi ja auttaa hommissa eteenpäin. Jere oli Partioaitalla töissä ja toimitti kirjani Partioaitan toimarille Ninalle, joka halusi tavata. Sovimme että alamme jonkinlaiseen yhteistyöhön, kunhan opaskouluhommani on saatu käyntiin. Eerikkilä alkoi syksyllä ja 365-klubi perustettiin samana syksynä, missä olen ollut alusta lähtien mukana. Kesällä kävin Kebnekaisellakin, nyt ylhäällä asti. Kävin myös jäätikkökurssin Norjassa, jota koulutti vuoristo-opas Jussi Muittari. Se osoittautui myöhemmin merkittäväksi kohtaamiseksi.
2016
Huhtikuussa 2016 maksoin viimeisen velkaerän pois ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen minulla oli laskuista ja känniveloista tyhjä pöytä. Luottotiedot sain takaisin syksyllä. Valmistuin eräoppaaksi ja lähdin Mont Blancille. En päässyt toppiin. Vedin myös ensimmäiset 365-klubin Ruotsin vaellukset, joista ensimmäinen Kebnekaiselle oli osa eräoppaan tutkintoani. Syksyllä Matkatoimisto Aventuran Kari otti minut siipiensä suojaan ja ilmoitti, että vastedes minut lasketaan matkanjohtajien vahvuuteen mukaan. Yhtäkkiä olin eräopas, jonka yhteistyökumppaneina olivat Partioaitta ja Aventura. Se veti aika nöyräksi mutta samalla ylpeäksi. Jatkan molempien kanssa edelleen. Joulukuussa lähdin Kilimanjarolle ja sieltä suoraan Aconcagualle, Seven Summits -vuoret 3 ja 4. Kili meni toppiin, Acolla jouduin kääntymään pari sataa metriä ennen huippua alas huonon sään takia.
2017
Ostin 25 lumilautailuvuoden jälkeen ensimmäisen splitboardini ja lähdin Itavaltaan. Löysin uuden tavan laskea ja liikkua vuorilla ja innostuin suunnattomasti. Kesällä tehtiin useampi 365-klubin vaellus Ruotsiin ja Haltille ja elokuussa tein viimein ensimmäiset keikkani myös Aventuralle vieden kaksi ryhmää vaeltamaan Islantiin. Kävin myös Mont Blancilla kokemassa elämäni ukkosmyrskyn, enkä vieläkään päässyt toppiin. Syksyllä lähdin Anne-Mari Hyryläisen oppipojaksi Nepaliin Lobuchelle, missä tiesin, ettei siltä tieltä ollut enää paluuta. Samalla kuitenkin hylkäsin ajatuksen Seven Summitsista, koska tajusin, että maailmassa on aika paljon kiinnostavampiakin vuoria.
2018
Aloin satsaamaan laskemiseen tosissani. Aloitin lumiturvallisuusopinnot, jälleen Jussi Muittarin opissa ja päätin lukea itseni lumivyöryteknikoksi. Olin ison osan talvea Itävallassa ja pohjoisessa ja laskin enemmän kuin koskaan. Kesän alussa lähdimme kavereiden kanssa laskemaan myös Elbrusille. 365-klubin vaellukset jatkuivat Kebnekaisella ja Sarekissa ja lähdin myös ensimmäistä kertaa Aventuran matkanjohtajana Grönlantiin. Syksyllä liityin Altitude Junkiesin retkikuntaan ja suuntasin Cholatselle Nepaliin. Söin Namchessa pilaantuneen suklaakakun palan ja sairastuin. Lopulta käännyin puolivälissä Cholatsea vuoristotaudissa alas ja hallusinoin koko matkan takaisin basecampiin. Legenda Himalajan punaisesta mäyräkoirasta oli syntynyt.
2019
Lasku- ja lumiturvallisuushommia pitkin talvea. Keväällä laskin Itävallassa Serlesin kurun ja Ruotsissa Tuolpagornin kraaterin ja ne ovat edelleen ehkä suosikkilaskupäiväni ever. St. Antonissa oli melkoinen seikkailu harjanteiden kanssa, joka sekin on jäänyt mieleen. Kesällä tein perinteisten 365-klubin reissujen lisäksi ensimmäiset privavaellukseni ja lähdin Aventuran kanssa Elbrusille, tasan viisi vuotta ensimmäisen, elämääni muuttaneen reissun jälkeen. Edellisvuodesta sisuuntuneena suuntasin syksyllä uudelleen Cholatselle, tällä kertaa onnistuen. Samassa yhteydessä olin myös Annapurna Circuitilla töissä. 2019 oli täydellinen vuosi sekä töiden, että omien tavoitteiden kannalta ja näin monta upeaa auringonnousua matkan varrella. Aloin myös juoksemaan enemmän ja enemmän.
2020
2021
Epävarmuus jatkui. Talvi meni edelleen kotimaassa, mikä ei tosin haitannut. Pohjoisessa oli jälleen paljon lunta ja tulipahan tutustuttua Ylläksen ja Pallaksen alueisiin viimein kunnolla. Minulla tunnistettiin viimein ADHD, mikä helpotti ahdistusta ja antoi ymmärrystä moniin asioihin itsessäni. Samassa rytäkässä olin kuitenkin vahingossa hakenut opiskelemaan ja vahingossa pääsin sisään! Kesän keikat Ruotsista peruuntuivat toista vuotta putkeen, joten tein lopulta muutaman viikon hommia Haltilla ennen kuin aloitin seikkailukasvatuksen opinnot HUMAKissa. En vieläkään ymmärrä, että ihan oikeasti sinne hain ja pääsin, mutta tässä sitä nyt mennään jo toista vuotta!. HUMAKissakin lehtorina on eräs Jussi Muittari. Syyskuussa tein yhden siisteimmistä työkeikoistani ikinä, kun viimein Ruotsin raja aukesi ja vein 11 vanhinta parasta ystävääni Kebnekaiselle katsomaan ruskaa. Juoksin keväällä 55 kilometrin kisan Karhunkierroksella ja Nuuksio Classic -maratonin syksyllä.
2022
Alkuvuodesta sain viimein koronan viivästyttämät lumiturvallisuuskouluttajan paperit taskuun. Laskukausi sen sijaan jäi kuitenkin hieman vajavaiseksi, koska Nepaliin pääsi taas. Olin jo jossain vaiheessa päättänyt, ettei se ole minua varten, mutta jotenkin varkain kuitenkin päädyin Mount Everestille huhtikuussa. En kylläkään päässyt ylös asti ja nyt tiedän, ettei se ole minua varten. Edelleen, maailmassa on paljon kiinnostavampia vuoria. Kesällä pääsin viimein koronatauon jälkeen takaisin Ruotsiin ja Grönlantiin ja tajusin, miten paljon rakastankaan työtäni. Onneksi sinnittelin korona-ajan läpi enkä vaihtanut alaa! Seuraavaksi lähden muutaman viikon päästä taas töihin Nepaliin ja koulukin jatkui kesätauon jälkeen viime viikolla.
On klisee, että jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut missä olen nyt, en todellakaan olisi uskonut. Olisin nauranut. Mutta se on myös totta. Olen päätynyt tähän niin monien sattumusten, mutkien, murheiden, ilojen, surujen, haasteiden ja tyylipuhtaiden vahinkojen kautta, ettei niitä olisi kukaan voinut koskaan suunnitella tai käsikirjoittaa. Siitä pitää olla kiitollinen, etenkin tänään, kun vietän uuden elämäni kymmenvuotispäivää. Moni asia matkalla on ollut mullistava ja tärkeä, muttei yksikään niin tärkeä, kuin 5. syyskuuta 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti