maanantai 27. toukokuuta 2019

NUTS Karhunkierros - 34 kilometriä sadetta, mutaa ja silkkaa iloa!


Juoksin viikonloppuna NUTS Karhunkierroksella tähän mennessä pisimmän matkani, 34 kilometriä. Aika maalissa näytti 6:29:03 ja sijoitukseni oli miesten sarjassa 375. kun maaliin asti tuli 534 juoksijaa. Sarjassa miehet 40-44 olin 74. Salaa toiveissani odottelin hieman parempaa aikaa, mutta kokonaisuudessaan tulos oli silti parempi kuin koskaan olisin uskaltanut toivoa! Minä toivoin lähinnä maaliin asti pääsyä. Aiemmin olin juossut pari kertaa 21 kilometriä, joten en oikeastaan tiennyt mitä odottaa.

Sekä valmistautumiseni, että kisataktiikkani menivät täysin suunnitelmien mukaisesti. Kävin vetämässä viimeisen lenkin sunnuntaina, kuusi päivää ennen kisaa, ja silloin tein oman kymmenen kilometrin ennätykseni. Alkuviikosta kävin pari kertaa vielä pyöräilemässä ja samalla aloitin tankkaamisen. Tiistaina ja keskiviikkona vetelin pastaa ja sushia niin paljon kuin sielu sieti ja heittelin magnesiumtabletteja naamaan. Urheilujuomilla aloitin torstaina samalla hieman jo himmaillen ruoan kanssa. Perjantai meni lohella, pinaattilätyillä ja Hartsportilla ja fiilis oli hyvä. Olin ajellut Kuusamoon jo torstaina, jottei tarvitsisi suoraan kymmenen tunnin autossa istumisen jälkeen lähteä kisaamaan. Kävin juoksun aattona iltapäivästä vielä testaamassa kamat ja hieman jaloittelemassa, jotta sain fiiliksen päälle. Olin lähtenyt Helsingistä hieman soitellen sotaan ja mukanani oli pelkät shortsit. Ennuste lupasi kuitenkin sadetta ja vain muutamaa lämpöastetta lauantaille, joten oli pakko lähteä ostamaan housuja. Ja niin se viimein tapahtui: Ostin sellaiset juoksuspandexit, ihonmyötäiset trikoot. Tää peli alkaa olla menetetty. Kisapäivälle mallailin spandexien päälle vielä niitä mukana olleita shortseja, mutta koska ne tuntuivat kiristävän vähän väärästä paikasta, nöyrryin ja lähdin kohti starttia pelkissä trikoissa. Sää oli kylmä, sateinen ja tuulinen ja kiroilin hyppäämistäni liian aikaiseen bussiin, jonka myötä värjöittelin lähdössä jo tunnin verran ennen h-hetkeä ilman, että mihinkään pääsi lämmittelemään. Koitin siinä sitten jumppailla lähtölaukausta odotellessa, onneksi oli siihen sopivat yogapantsit jalassa.

Treenivetoja

Lähtöryhmäni E ammuttiin radalle kello 14 Juumasta. Olin suunnitellut lähteväni todella hiljaa, mutta hieman ennen starttia muistin, että jo ensimmäisen kilometrin jälkeen edessä on riippusilta, josta muodostuisi melkoinen pullonkaula, koska juoksijoita oli vähintään ziljoona. Niinpä ampaisin alun todella kovaa, jotta pääsisin sillalle ennen pahinta ruuhkaa. Taktiikka onnistui. Myös toinen etappi Myllykosken riippusillalle meni varsin kovaa, sen jälkeen pääsi viimein himmailemaan. Jossain kohtaa Pientä karhunkierrosta pidempien matkojen (55km, 83km, 166km) reitti yhtyi samalle polulle meidän tissiposkien kanssa ja väkimäärä polulla lisääntyi. Ensimmäinen kymppi Basecamp Oulangan huoltopisteelle meni tungoksesta huolimatta leppoisasti. Koska kyseessä oli pisin matkani tähän mennessä, mentaalipuolella olin ajatellut kisan niin, että päästessäni Basecampiin ikään kuin nollaan tilanteen, kuvittelen, että juoksu alkoi vasta siitä, jolloin matkasta oli helppo kuvitella kolmasosa pois. 

Kilometrit 10-24 olivat kisan hankalimmat. Reitti oli tylsää tasamaata, joka minulle on hankalinta, kun meinaan tylsistyä. Kaipaan maastoon muotoja, jotta tekemisessä pysyy mielenkiinto paremmin yllä. Samaiseen väliin syntyi myös isoimmat ruuhkat ja väitän, että loppuajasta olisin saanut varmaan puoli tuntia pois ilman tämän välin ryysistä. Ohittaminen oli yllättävän haastavaa, vähän kuin olisi ajanut Monacossa formulaa tai pyrkinyt eteenpäin Everestin huipun köysissä. Ei niin kuin että oikeasti tietäisin millaista Monacossa tai maailman katolla olisi, mutta välillä tilaa ei vain ollut ja jokaiseen ohitukseen olisi pitänyt kuluttaa energiaa huomattavasti enemmän kuin halusin, koska tiesin, että sitä tarvitaan lopussa. Ja kun jonossa edessä oli sata ihmistä, ohittaminen alkoi tuntua välillä toivottomalta. Iskun paikkani oli alamäet, koska niissä tekniikkani toimii parhaiten. Ihan sama onko alusta kiveä, mutaa tai juurakkoa, toisin kuin moni muu, pystyn juoksemaan mäet todella kovaa alas. Niinpä odottelin rinteitä ja painoin aina kerralla useamman kymmenen ihmisen ohi jonossa sellaisen viimein koittaessa. 

Pahimmat pullonkaulat reitillä syntyivät riippusilloista

Otin energiageelejä 8:n, 17:n, 25:n ja 29:n kilometrin kohdalla. Lisäksi juoksin ensimmäistä kertaa juomareppu selässäni, josta oli huomattavasti hyötyä. Yhden Buranankin otin jossain 17 kilometrin kohdalla, en kyllä ole ihan varma miksi. Tai että oliko siitä edes hyötyä. Ehkä joku placebo-homma korkeintaan. 

Jossain 24:n kilometrin kohdalla alkoi tapahtua. Siis kutakuinkin vähän ennen Konttaisen isolle nousulle saapumista. Yhtäkkiä kroppa alkoi pelittää ihan täydellisesti ja kun sopivasti pahimmat ruuhkatkin väistyivät, tahtini kiihtyi huomattavasti muutaman tunnin jonossa laahustamisen jälkeen. Konttaisen nousu meni todella kovaa ja saapuessani 27 kilometrin huoltoon luulin tunturin olevan vasta edessäni, kunnes joku osasi kertoa, että ylitit sen juuri. Samalla huollossa huudettiin, että Suomi on päässyt MM-finaaliin ja luulen, että aika moni sai siitä hyvän piristysbuustin viimeiselle etapille, jonka oli peloteltu olevan matkan rankin. Pari sipsiä ja suolakurkkua naamaan ja Valtavaaraa huiputtamaan!


Koska reitti ei ollut minulle ennestään tuttu, en tiennyt, että Valtavaaralla on joku tuhat valehuippua, ennen kuin se oikeasti lähtee laskemaan alas kohti Rukaa. Vedin nousut melko tasaisen tappavalla kävelyvauhdilla yhtään kuitenkaan himmailematta. Valehuippujen tasaisilla pätkillä jouduin tasailemaan sykettä jonkin verran, mutta alamäet juoksin taas täysillä alas. Huikea fiilis kun tajusi, että olen mennyt jo 30 kilsaa ja kroppa sen kun toimii koko ajan paremmin! Ylös, alas, ylös, alas, ylös, alas huusi spandexit samalla, kun ihmettelin, että missä se lopullinen huippu nyt luuhaa! 

Valtavaaran jälkeen oli enää nousu Rukalle ja viimeiset pari kilometriä maaliin. Se Rukan nousu oli lopulta paljon pahempi kuin olin luullut ja siinä meinasi jossain kohtaa tulla stoppi. Ehkä se oli se, kun tiesi, että homma alkaa olla ohi, niin mieli ei enää pitänyt virettä yllä Konttaisen tai Valtavaaran tapaan. Ylhäällä alkoi maalialueen humu jo kuulumaan ja sain siitä vielä viimeisen potkun ahteriin. Juoksin koko mäen alas niin kovaa kuin jaloista lähti ja kun PA:sta alkoi kohti maalia johtavien portaiden alapäässä kuulua Tiktakin ”Heilutaan”, aloin nauraa ja laulaa samanaikaisesti. Homma oli siinä, kuuluttaja huusi nimeni ja olin maalissa! 34 kilometriä ja 1200 nousumetriä sadetta ja mutaa takanani!

I'm done!

Kuten sanoin, olin ehkä salaa toivonut vähän parempaa aikaa, mutta lopulta olen kokonaisuuteen ihan älyttömän tyytyväinen. Ja myös itsestäni ylpeä! Juoksu rullasi hyvin pientä puolivälin seinää lukuunottamatta ja olo oli koko päivän läpi erinomainen. Mihinkään ei oikein sattunut ja hyvä fiilis pysyi maaliin asti, jopa loppua kohden kohentuen! Ehkä hienointa oli huomata, että pystyin lopussa vielä kiihdyttämään ja että kroppani alkoi toimia parhaiten kisan viimeisellä kolmanneksella. Juostessani Rukan mäkeä Tikatakin tahtiin mietin, että hyvin tässä menisi vielä ainakin kymppi lisää! 
Lopulta rankin osuus koko viikonlopussa olikin levottomien yöunien jälkeen sunnuntain 800 kilometrin ajomatka kotiin valvomaan, kun Suomi voitti historiansa kolmannen maailmanmestaruuden.

Kiitos NUTS ja Karhunkierros hienosta kokemuksesta! Ainoa kritiikki, jonka uskallan näin aloittelijana antaa, koskee väkimäärää, koska nyt polulla oli samanaikaisesti aivan liikaa väkeä. Osallistujia oli kuulemma kaikki sarjat yhteenlaskettuna joku 3000, joten pientä rajoitusta tuohon kannattaisi ehkä alkaa harkitsemaan. Tai ainakin jakaa sarjoja tasaisemmin pitkin viikonloppua niin, ettei kaikki ole riippusilloilla samanaikaisesti. Viimeviikkoiset kuvat Mount Everestin huipulta olivat aika paperia verrattuna esimerkiksi 55 kilometrin starttiin…

Varmaan jotain juoksutavoitteita tässä pitäisi nyt sitten alkaa kehittelemään eteenpäin. Muutama on jo mielessä, mutta levätään nyt hetki ensin. Lopuksi lupaan, etten käytä niitä juoksuspandexeja ikinä julkisesti missään muussa yhteydessä kuin juostessa. 




maanantai 20. toukokuuta 2019

Kesähesa!


Samalla, juuri kun kerkesin Instagramin puolella purnaamaan post-talvi -ahdistustani, saapui Helsinkiin kesä. Aurinko paistoi viikonlopun yli pilvettömältä taivaalta ja poltti ihon punaiseksi, koska ”eihän Suomessa tarvitse aurinkorasvaa toukokuussa”. Vaikka talven kaipuuni onkin kova, niin on myönnettävä, että nautin salaa myös kesäisestä säästä. Vietin koko viikonlopun käytännössä ulkona ja merellä, ensin perjantaina kaverin kanssa veneillen ja lauantaina veljeni 50-vuotisjuhlilla charter-paatilla Helsingin edustalla seilaten. Keli ei näihin aktiviteetteihin olisi juuri parempi voinut olla. 

Lähdettiin merille. Naamioiduttiin merimiehiksi.

Talvikaipuuta hieman helpottamaan tuli myös loppuviikon vahvistus, että lähden töihin Elbrusille Venäjälle elokuussa Matkatoimisto Aventuran matkanjohtajana. Se on kolmas kertani Kaukasuksella ja sopivasti tasan viisi vuotta ensimmäisen Elbrusille suunnanneen vuorireissuni jälkeen. 


Elbrus lumilaudalla keällä 2018

Kesän työkalenteri alkaa Elbrusin myötä olla läjässä. Juhannuksen ja syyskuun väliin mahtuu neljä Kebnekaisen vaellusta, yksi Sarekin reissu sekä Aventuran matkat Grönlantiin ja Venäjälle. Mukava tietää, että pääsee taas rymyämään ja vielä mukavampaa on se, että yli puolet reissuista on tällä hetkellä loppuunvarattuja! 

Töiden lisäksi lähden kesän alussa lomalle Rivieralle ja pyrin työmatkojen välissä mökkeilemään mahdollisimman paljon. Tavoitteena on olla näkemättä Helsinkiä kovinkaan montaa päivää ennen syksyä, joten tämä viikonloppu oli juuri sopiva sauma nauttia kesäpäivistä täällä kotikulmilla. 

Kaivoin viime viikolla myös skeitin kaapin pohjalta pölyttymästä ja 
kävin osoittamassa itselleni, että 40 on uusi 20!

Ensi lauantaina luvassa on 34 kilometrin juoksukisa Kuusamossa. Olen kauhuissani ja innoissani samaan aikaan, NUTS Karhunkierros on pisin matka, jonka olen koskaan juossut. Tein eilen viimeisen treenin ennen kisaa ja juoksin uudet omat enkat kymmenelle kilometrille, mikä antoi sopivasti itseluottamusta tulevaan. Tavoitteeni on silti ainoastaan selvitä hengissä ja maaliin asti.

Taisin joskus viime syksynä naureskella, että niin kauan, kun ei omista sellaista juoksureppua, ei tarvitse kutsua itseään juoksijaksi eikä kaikki toivo ole vielä menetetty. Sellainen on kuitenkin pakollinen varuste Karhunkierroksella. Nyt minulla on juoksureppu. 

Juoksin kympin, oli kuuma


maanantai 13. toukokuuta 2019

Tuolpagorni - Ruotsin ehkä kauneimman vuoren lasku


1662-metrinen Tuolpagorni on yksi Ruotsin kauneimpia ja ikonisimpia vuoria. Se hallitsee maisemaa  Nikkaluoktasta alkaen, kun Kebnekaisen tunturiasemaa kohti vaeltaa ja etenkin Kebnekaisen huiputuspäivänä se varastaa suurimman huomion upeilla muodoillaan. Olen kulkenut töissä Tuolpagornin ohi lukuisia kertoja ja kuolannut etenkin sen huipulla olevaa kraateria; se pitäisi päästä joskus lumilaudalla laskemaan.  

Huipun bowli on komea, mutta myös petollinen, ja se vaatii juuri oikeat olosuhteet, jotta sinne uskaltaa laskeutua. Vyöryherkällä lumella kraateri muodostaa melkoisen ansan. Yläosa on lähempänä neljääkymmentä astetta ja iso osa alemmastakin seinästä menee vähintään kolmenkympin pintaan ennen kuin mäki loivenee kapeaan kuruun, joka on ainoa tie bowlista ulos. Varsin ilkeää vyörymaastoa siis. Kävin jo viime talvena sitä kuikuilemassa, mutta vyöryvaroitusten oltua nelosella viisiportaisella asteikolla ei yritykseen ollut mitään asiaa. 

Tuolpagornin huippu, 1662m

Reitti toppiin ja sitä kautta kraateriin mukailee pitkälti Kebnekaisen Västra ledenia, eli perinteistä vaellusreittiä, joka Ruotsin huipulle vie. Tunturiasemalta kuljetaan ensin suoraan kohti Tuolpagornia ja käännytään sen edustalta kohti nk. kattilalaaksoa ja edelleen Vierramvaren satulaan. Vasta tässä käännytään Vierramvaren sijasta kohti Tuolpagornin huippua, minne matkaa on enää muutama sata nousumetriä. Kaikkiaan metrejä tunturiasemalta toppiin kertyy reilut 900. Koska aina pitää vähän sählätä, niin lähdin tunturiasemalta vanhasta tottumuksesta Kebnekaisen perusreittiä pitkin skinnaamaan ja päädyin ihan liian korkealle keljussa kunnossa olleelle seinämälle. Jäinen ja suora traverse splitillä kulutti energiaa todella paljon, kunnes tajusin, että näin talvisin skinilatu kulkee sata metriä alempana laakson pohjalla. Tunnin verran – eli ihan liian pitkään – seinämällä räpiköityäni viimein viisastuin ja laskin jäisestä mäestä alas helpompaan maastoon muiden jo hyväksi havaitsemalle reitille.

Saapumassa kattilalaaksoon. Edessä Ruotsin korkein vuori 
Kebnekaise (oik.) ja Vierramvare (vas). Tuoplagornin seinä nousee vasemmalle.

Loppumatkan aurinkoinen skinilatu vei ilman ongelmia toppiin. Oli ihan järjettömän kuuma, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja viisikymppinen rasva tirisi iholla. Lunta oli viime vuoteen verrattuna moninkertaisesti ja vyöryvaara oli ainoastaan kakkosella. Melko täydelliset olosuhteet Tuolpagornin laskuun siis! Noin neljässä tunnissa olimme ylhäällä.

Hieman Tuolpagornin huipun alapuolelta löytyy kapea kuru, jota kautta kraateriin pääsee laskeutumaan. Se vaatii valjaat ja vähintään 60-metrisen köyden, mielellään myös hakun ja jääraudat, etenkin, jos lumilautakengillä on liikkeellä. Monoilla pystyy ehkä vielä jotenkuten potkimaan seinään paikat laskeutuessa. Ylhäällä oli ankkuri valmiina, sitä ei tarvinnut siis itse rakennella. Meillä oli 60-metrinen köysi, jonka avulla pääsi laskeutumaan tuplana noin 30 metriä, mutta jonka loputtua jouduimme vielä kiipeämään alaspäin ainakin parikymmentä metriä ennen kuin oli mitään mahdollisuutta yrittää saada lautaa jalkoihin kiinni. Tässä kohtaa etenkin kiittelin cramponeja ja hakkua, toisestakaan ei olisi ollut haittaa. Lumi oli onneksi auringon pehmittämää ja sain aina toisen kämmenen iskettyä lumeen hakkukäden avuksi, joten alaskiipeäminen sujui ongelmitta. Jäisellä seinällä laskeutuminen tuskin olisi köyden loputtua onnistunut. Oma operaationsa oli vetää 60-metrinen köysi ankkurin läpi alas ja pakata se reppuun siinä seinällä varmistamattomana ollessa, ennen kuin toisen osan laskeutuimsesta pystyi aloittamaan…

Köysi alas...

---ja matkaan.

Köysilasku viettää jonkin verran oikealla näkyvän
kielekkeen alle ja taakse, jonka jälkeen kommunikointi
ei ylhäältä alas enää onnistu ilman radiopuhelimia.

Splitin kasasin jo huipulla ja kiinnitin sen reppuun ennen köyteen laskeutumista. Seuraava haastava operaatio oli saada se sitten repusta jalkoihin. Jossain kohtaa laskeuduttuani löysin paikan, mihin kaivoin hakulla kapean ”penkin”, jolle istahtaa ja laittaa laudan kiinni. Edelleen, yhtään kovemmalla lumella tämä ei olisi ollut ihan yhtä hauskaa. Tuolpagornissa on monta kohtaa, jotka vaativat juuri oikeat lumiolosuhteet ja tällä kertaa ne tuntuivat loksahtavan jokainen kohdalleen! 

Pidin hakun kädessä lähtiessäni laskemaan. Osittain siksi, etten jaksanut alkaa pakkaamaan sitä takaisin reppuun, osittain siksi, että mäki oli todella jyrkkä eikä ollut mitään hajua, millaista lunta tuleman piti. Tai no, hajua oli, mutta ylläreitä voi aina tulla. Hakku oli turvavälineeni, jos peli muuttuisi yhtäkkiä jäisemmäksi. 

Lasku kraaterin pohjalle oli hieno! Jyrkkä, luminen, nopea ja hauska! Paikalla ei ollut muita, lumi oli pääasiassa miellyttävää kevätfirniä ja kaikki meni ongelmitta. Yksi kauden, jos ei kaikkien viime kausien hauskimmista mäistä! Fiilistä nosti myös tietenkin se, että Tuolpagornin lasku oli todellakin pitänyt ansaita, eikä access kraateriin ollut se helpoin. Se palkittiin!

Lähtö laskuun.

Laskureitti tulee kuvassa näkyvän vyöryjäljen yläpuolella olevasta kurusta, 
jonka puoliväliin köydessä ensin laskeudutaan

Ainoa reitti bowlista ulos on kapea ja melko jyrkkä kuru sen alakulmassa, joka laskeutuu hiljalleen levenevälle shoulderille, mistä sitten pääsee posottamaan sydämensä kyllyydestä laakson pohjalle asti. Kuru oli lumeltaan huomattavasti vaikeampi kuin itse kraateri ja myös melko jäinen. Reunoja pitkin laskien sen pääsi kuitenkin varsin ketterästi alas. Keskiosan pinta oli vyörynyt sohjona joitain päiviä aiemmin ja varjossa taas jäätynyt ja oli siis melkoista raapimista. Tarkkana kun pysyi, niin kurusta pääsi kuitenkin hyvin alas. Hakku pysyi kädessä edelleen. 

Kuru bowlista alas kohti shoulderia oli melko jäinen

Loppumatka aukeavaan laaksoon olikin sitten silkkaa nautiskelua auringossa älyttömän hienon laskun päätteeksi! Viimein pääsin monivuotisen haaveen laskemaan ja liki täydellisissä olosuhteissa. Loppumatkasta taisin jo huutaa wohoooota aika kovaa. Laskumetrejä kertyi pohjalle noin 1100. 

Tavoite suoritettu, kauden paras laskupäivä oli paketissa ja ansaittu dinneri Kebnen tunturiasemalla kutsui. 

There she is! 
Koko laskureitti näkyy kuvassaa: Ensin kraaterin oikeasta reunasta alas, sitten bowliin ja kuruun, joka näkyy vuoren keskellä kiviseinän oikealla. Siitä alas olkapään harjanteelle ja pitkälle alas laaksoon. 
Laskumetrejä tulee n. 1100.


Jos Tuolpagornin lasku alkoi kiinnostelemaan, niin tässä vielä tiivistetysti muutama asia, jotka kannattaa ottaa huomioon suunnittelussa:

- Olosuhteet. Kraateri on todella vyöryherkkä ja melkoinen ansa, ei kannata yli kakkosen vyöryvaaralla lähteä.

- Varusteet. Min 60-metrinen köysi, valjaat, peruskilkuttimet valjaisiin, hakku ja jääraudat. Varmista tunturiaseman opastuvalta onko ylhäällä ankkuri paikallaan

- Reitti. Älä lähde Kebnen perus-vaellusreittiä, vaan aloita suosiolla laakson ihan pohjalta. Nousumetrejä tulee enemmän, mutta rasitusta silti vähemmän.

- Laskeutuminen. Kannattaa olla köysihommat ja korkeanpaikankammo hallinnassa, rappelointi bowliin ei ole ihan helppo, etenkään, jos joutuu vielä kiipeämään alas loppuosan ilman köyttä . Radiopuhelimista ei ole haittaa, näköyhteyttä köyden yläpäästä alas ei ole.

- Varaudu melko sketsiin laskuunlähtöön, seinällä ei ole kunnollista paikkaa laudan/suksien jalkoihin kiinnittämiseen


maanantai 6. toukokuuta 2019

Bodom Trail 4.5.2019


Tasan vuosi sitten julkaisin kirjoituksen otsikolla Bodom Trail Night - Ensimmäinen ja viimeinen polkujuoksukilpailuni. Olin oksennustaudin jälkimainingeissa juossut ensimmäistä kertaa elämässäni kymmenen kilometriä, saapunut viimeisenä maaliin ja vannonut, ettei ikinä enää. Siitä tuli tämän blogin heittämällä luetuin teksti.

Näin vuotta myöhemmin kirjoitus tuntuu jopa vähän hellyyttävältä. Pari viikkoa tuon julkaisun jälkeen juoksin nimittäin omaksi ilokseni uudelleen kymmenen kilometrin lenkin, koska halusin kokeilla miten se menisi terveenä ja oikealla valmistautumisella. Ja ihan ok se meni. Sitten se lähti käsistä. Kesällä juoksin Saanan huipulle ja syksyllä olinkin taas Sipoonkorpi Trailin lähtöviivalla. Se siitä "viimeisestä polkujuoksukisasta".

Tänä lauantaina palasin Bodom Trailiin, tällä kertaa 21:n kilometrin matkalle. Tavoitteena oli noin kolmen tunnin aika ja se, etten olisi enää viimeinen. Enkä ollut. Olin 52. viimeinen. Aikani oli 3:08:18 ja sijoitus miesten sarjassa 415. Ensimmäisen 12 kilometrin jälkeen näytti vielä siltä, että kolmen tunnin alituskin olisi mahdollinen, mutta reitin jälkimmäinen osuus oli huomattavasti alkua keljumpi, joten vauhti hiljeni aika paljon loppua kohti.


Olen silti varsin tyytyväinen, etenkin siihen, miten juoksu rullasi. Vaikka puoli Espoota tuntui ohittavan minut jo alkumatkasta, pysyi hyvä fiilis itsellä maaliin asti, eikä minkäänlaista ruuvien kiristelyä osunut päivään. Suurimman osan ajasta jopa nautiskelin juoksusta. Bodom Trailissa voi matkan aikana päättää lopettaako kisan 12 kilometriin vai jatkaako puolimaratoniin asti ja ehkä kaikista ylpein olen siitä, etten tehnyt helpointa ratkaisua, vaikka sitä alkumatkasta mietinkin. Nyt se olisi harmittanut. 

Parin viikon päästä edessä on 34 kilometriä Kuusamon NUTS Karhunkierroksella. Siellä tavoitteeni on ainoastaan selvitä hengissä maaliin.

Maaliintulo!