torstai 26. tammikuuta 2017

Aconcagua, Argentiina 22.12.2016.-10.1.2017, osa 2/3


Ensimmäinen yö Plaza de Mulasissa, Aconcaguan basecampissa, oli todella kylmä. Kuulemma huomattavasti tavanomaista kylmempi. Lähestymispäivänämme iskenyt lumimyräkkä sentään oli loppunut, joskin sääilmiö oli edelleen päällä. Nukuin kuitenkin todella makoisasti, kun edellispäivän rasitukset tuntuivat kehossa. Korkeuden vaikutukset sen sijaan loistivat edelleen poissaolollaan, vaikka olimme jo 4300 metrissä. Kilimanjarolta saatu aklimatisaatio siis toimi. 

Heräsin aikaisin, mutta en millään halunnut nousta makuupussini lämmöstä. Aamiainen olisi tarjolla vasta yhdeksän aikoihin, joten en myöskään kiirehtinyt. Odottelin, että aurinko ilmestyisi Acon huipun takaa lämmittämään ja kun niin tapahtui, lämpötila nousi hetkessä varmaan 15 astetta. Yhtäkkiä kylmyys oli tipotiessään pussista oli käytännössä pakko nousta, kun tuli niin kuuma! Kontrasti oli valtava. Lähtiessäni ulos huomasin ilokseni, että taivas oli pilvetön, mikä sopisi lepopäivään oikein hyvin. Tänään ei tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin nauttia maisemista ja vähän tuplatsekkailla varusteita ennen korkeammalle lähtöä. Tarkoitus oli pitää leiriä basecampissa viiden päivän verran, minä aikana lepäisimme, tankkaisimme ja tekisimme pari sopeutumiskierrosta ykkösleiriin sekä laakson toisella puolella seisovalle Monte Boneten 5010-metriselle huipulle. Ensimmäisen päivän kuitenkin lepäsimme. Kiertelimme Piotrin kanssa Mulasia ja löysimme mm. ravintolan, missä myytiin edullisia 30:n dollarin hampurilaisia. Emme sijoittaneet. Kokispullon olisi saanut 20:lla dollarilla. Iltapäivä meni pitkälti sanaristikoiden parissa ja tarinoita kertoen. Tapasimme Andyn, nuoren hongkongilaisen palomiehen, joka oli ollut vuorella kolme viikkoa muttei päässyt huipulle. Hän oli todella turhautunut, koska oli säästellyt lomiaan kolme vuotta ja maksanut itsensä kipeäksi vain päästäkseen ykkösleiriin asti, ennen kuin kovat tuulet olivat katkaisseet tien. Hän oli palannut basecampiin mutta palkannut vielä uuden oppaan 2400 dollarilla viemään hänet uudelleen huipulle. Jälleen nousu oli katkennut ykkösleiriin, mutta rahoja hän ei saanut takaisin. Nyt hän tappeli oppaiden ja opasfirmansa kanssa rahoista ja siitä, miksei häntä viety pidemmälle. Yritin sanoa, että sää on sellainen, ettei siihen paljoa rahalla voi vaikuttaa, mutta vakuuttelu oli hyödytöntä. Andy oli todella turhautunut ja lähti lopulta kotiin ainoastaan kokemusta rikkaampana. 

Piotr tutkii Plaza de Mulasia

Plaza de Mulasilla on pakollinen lääkärintarkastus kaikille. Tällä yritetään varmistaa, että jokainen ylempiin leireihin ja kohti huippua lähtevä kiipeilijä on siinä kunnossa, että voi huiputusyrikseen turvallisesti ryhtyä. Lääkäri mittasi verenpaineet ja happisaturaatiot ja haastatteli lähtijät. Kaikki oli kunnossa niin minulla kuin muillakin, happisaturaationi oli lähes merenpinnan tasolla. Ottaen huomioon, että olimme jo yli 4300 metrissä, sitä voi pitää erinomaisena asiana. Olo oli luottavainen jatkoa varten.

Seuraava yö oli jo lämpimämpi ja sää palaili niihin normaaleihin uomiin, joissa sen tähän aikaan vuodesta pitäisikin olla. Yöllä mittari tippui aina muutaman asteen pakkaselle ja päivisin leirissä pystyi paistattelemaan t-paidoissa. Puolenpäivän aikaan teltassa oli käytännössä mahdotonta olla, koska aurinko lämmitti sen saunaksi. Tänään siihen ei olisi onneksi ollut aikaakaan, koska lähdimme nousemaan viitisensataa metriä ylemmäs ykkösleiriin viemään varusteita ja sopeutumaan. Keli oli hieno, kiipesin hupparissa ja lippiksessä ja olo oli todella hyvä. Korkeus ei edelleenkään tuntunut eikä jaloissakaan painanut. Syksyn treenikausi oli siis ollut onnistunut ja edellinen viikko Kilimanjarolla oli pohjustanut helpon kiipeämisen. Nautin täysin siemauksin. 

Matkalla Camp Canadaan / C1:een. Taustalla näkyy basecamp.

Maisemat ykkösleiristä viidessä tuhannessa metrissä olivat upeat. Aurinko paistoi mutta hieman alkoi tuulenvire tuntua. Lounastimme leirissä ja lähdimme laskeutumaan alas. Olosuhteet olivat hyvät minä käytännössä juoksin mäen alas basecampiin. En tosin silti pysynyt Harrisin tahdissa, joka taittoi neljä tuntia vieneen nousun puolessa tunnissa alas. Minä seurasin toiset puoli tuntia perässä musiikkia kuunnellen ja välillä pysähtyen nauttimaan näkymästä ja tunnelmasta. Oli mukavaa liikkua välillä yksin ja vain pysähtyä hengittämään maisemaa sisään.

Yksinäinen kiipeilijä matkalla ykkösleiriin

Seuraavana aamuna oli vuorossa nousu Monte Boneten huipulle. Sen pääasiallinen tarkoitus oli sopeutuminen ja treeni, mutta tuskin maisemat sielläkään huonot olisi. Minä kuitenkin päätin ottaa ylimääräisen lepopäivän. Tässä kohtaa reissua, kun takana oli jo raskas viikko Kilillä ja edessä vielä 2,5 viikkoa kiipeilyä, ajattelin, että jokainen levon mahdollisuus on tarpeen. Koska sopeutumiseni oli jo todella hyvä, en niinkään tarvinnut Boneten 5000-metristä huiputusta parantaakseni matkaani kohti Acon huippua. Niinpä jäin leiriin hyvillä mielin makoilemaan muiden lähtiessä kahdeksan tuntiseen nousuunsa Bonetelle. Sää oli edelleen aurinkoinen, joten otin makuualustan pihaan, pistin Frank Turnerit korviin ja kävin sanaristikkolehden kimppuun makuuasennossa auringossa. 50+ -aurinkorasva tuli tarpeeseen. Samalla kaavalla jatkui myös seuraava päivä, jonka nyt myös muut ansaitusti lepäsivät Boneten nousun jälkeen. Huomenna lähtisimme viimeiseen nousuun kohti huippua, joten teki hyvää vain olla ja nauttia. Jotkut kävivät jopa suihkussa, joita Mulasilta sai ostaa 15:llä dollarilla. Minä tyydyin babywipeseihini edelleen. 

Nopeasti hurahtivat päivät basecampissa. Pakkasimme kamat ylempiä leirejä varten ja jätimme loput Plaza de Mulasiin odottamaan paluutamme. Mitä kevyemmällä lastilla pääsisi ylemmäs, sitä helpompaa elämä olisi. Kill your darlings -tyyppisen karsinnan jälkeen rinkkani oli noin 10-kiloinen. Edessäni kiipesi Harris, joka päätti kantaa 24 kiloa selässään tulevat päivät. Pidin häntä hulluna. Japanilaiset palkkasivat itselleen kantajat, mikä oli ihan ymmärrettävää, he kun eivät enää ihan nuoria miehiä olleet. Tunnelma oli odottava ja samalla innostunut, kun viimein lähdimme kohti huippua! Reitti ykkösleiriin oli tuttu, sää oli hyvä ja ensimmäinen nousu meni hyvin. Pystytimme teltat ja nautimme maisemasta. Oli uudenvuoden aatto. 

Tiimi lähdössä basecampista lopulliseen nousuun!
Vasemmalla Piotr Puolasta, oikealla Harris Kiinasta.

Nukuin edelleen hyvin, vaikken ollut aiemmin yöpynyt näin korkealla. Allani oli 5000 metriä argentiinalaista vuorta, kun aamulla heräilin Camp Canadan syleilyssä odottamaan auringonnousua. Tervetuloa vuosi 2017! Jos alempana ei halunnut nousta makuupussista ennen auringon lämpöä, ei ylempänäkään varsinaista kiirettä ollut. Meillä olisi edessä nousu kakkosleiriin 600 metriä korkeammalle mutta lähtöaika oli onneksi vasta 11:sta aikaan. Nousuun menisi noin viisi tuntia, reitti kulkisi ensimmäisen ison lumiseinän kautta ja se olisi oleva raskas. Oli aika kaivaa cramponit jalkoihin ensimmäistä kertaa. 

Camp Canada / C1, 5000m

Matkalla C1:stä C2:een, Nido de Condoresiin

Se on aina suosikkihetkeni kiivetessä, kun cramponit ensimmäistä kertaa pureutuvat jäähän. Siinä äänessä on jotain miellyttävää. Se on sellainen ”nyt päästiin tositoimiin” -hetki. Niin nytkin. Fiilis oli todella korkealla (sananmukaisesti!) noustessani kohti Elbrusin huipun korkeudessa olevaa kakkosleiriä. Edelleen aurinko jaksoi paistella pilvettömältä taivaalta sään muuttuessa kuitenkin selkeästi viileämmäksi ylemmillä rinteillä. Acon pahamaineiset tuulet hieman nostivat päätään ja tiedossa oli, että kakkosleiri – Nido de Condores, kondorien pesä – olisi todella avoin ja haavoittuvainen tuulen ollessa kova. Se ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa huolettanut, nyt pääasiallinen tunnelma oli vain hyvä askelten edetessä hitaasti kohti korkeuksia. Edelleen kunto oli kohdillaan ja sopeutuminen hyvä, joskin toki nousu muuttui raskaammaksi mitä ylemmäs pääsin. Mitään ongelmia ei kuitenkaan ollut ja saavutin Nido de Condoresin kolmen aikoihin, nopeammin kuin olin suunnitellut. Tämä ei varsinaisesti haitannut, loppupäivä meni makoisasti lepäillen ja teetä juoden. Teltan pystytys oli kuitenkin jo huomattavasti raskaampi operaatio kuin alempana, olihan täällä happea merenpinnan tasoon verrattuna vain noin puolet.

C2 / Nido de Condores, 5600m

Aika ookoo, sanoo hän.

Jos aiemmin maisemat olivat olleet upeat, nyt alkoi jo lähteä taju! Kakkosleiri sijaitsee Aconcaguan läntisellä olkapäällä ja sieltä näkyy ensimmäistä kertaa kunnolla myös Chilen yli 6000-metriset huiput. Jos ohut ilmanala sai haukkomaan henkeä, vei näkymä ehkä lopunkin hapen ja sai hyperventilaation partaalle. En ollut koskaan nähnyt mitään näin kaunista. Leirin sijainnin huono puoli on se, että se on tosiaan todella avoin. Tuuli osuu siihen oikeastaan joka suunnasta ja tekee siitä todella pahan myrskyn noustessa.


Sen saimme kokea seuraavina päivinä…

Tuuli hajoittaa pilvet Aconcaguan huipun päällä. Kuva otettu kakkosleiristä.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Aconcagua, Argentiina 22.12.2016-10.1.2017, osa 1



40 tuntia. Niin kauan kestää nopein ja helpoin yhteys Tansaniasta Argentiinan Mendozaan. Kilimanjaro-Sansibar-Nairobi-Johannesburg-Sao Paulo-Santiago-Mendoza. Ei paha. Onneksi Santiagon kentältä löytyi Johnny Rockets -hampurilaisbaari, en ollut sellaisessa syönyt sitten häämatkani 2005. Chili fries toimitti ja kun viimein kone kosketti Mendozan kenttää, voisin sanoa olleeni melkoisen pihalla. Mikä maa, mikä valuutta? Mikä maanOSA?? Koko kuukauden matkani jännittävin osuus oli se, tulevatko myös matkatavarani läpi tuon 40-tuntisen lentohelvetin ja kun näin ikkunasta laukkuni rullaavan ulos koneesta, meinasin hypätä kattoon! Nyt oltiin oikeasti voiton puolella.

Mendozassa oli vaatimattomat 35 astetta lämmintä. Kuulemma viinikaupunki, mutta siitä minä en tiennyt mitään. Kävin hotelliyön nukuttuani aamupäivällä käppäilemässä hieman keskustan katuja ja juomassa espresson. Väsymys painoi ja elin Tansanian aikaa, joten menin kuitenkin nopean kierroksen jälkeen takaisin huoneeseeni lepäämään. Iltapäivällä puhelin soi, oppaani kuulemma odottaisi alhaalla. Aulassa istuskeli viiden miehen ryhmä, joista kolmella oli Aconcagua Mountain Guidesin paita. Oppaamme Andres, Santi ja Rojer esittäytyivät välttävällä englannin kielellä ja toivottivat tervetulleeksi mukaan. Kaksi muuta olivat asiakkaita. Piotr Puolasta ja Harris Kiinasta. Mukavan oloisia, yhtä innoissaan kuin minäkin. Kuulemma vielä viisi japanilaista liittyisi seuraamme jossain vaiheessa, jos heidän lentonsa pääsee perille. Olivat alunperin lentämässä Japanista suoraan perille, mutta lennon peruunnuttua matkasivat nyt jossain Uuden Seelannin ja Kalifornian välillä yrittäen päästä paikalle. Aloittaisimme siis kolmen hengen tiiminä.

Tapaamisen päätteeksi luvassa oli varusteiden tarkastus sekä kiipeilylupien osto. Niitä saisi jostain toimistosta kaupungilta ja ne piti maksaa käteisellä, hinta 12 800 pesoa, eli kutakuinkin 800 dollaria. Lähdin pankkiautomaatille, missä minulle selvisi, että Argentiinassa käteisnostot on rajoitettu 4000:een pesoon päivässä. Siinäpä sitä sitten ihmeteltiin, että mistäs sitä saisi kolminkertaisen summan hoidettua tähän hätään. Lopulta, suuressa viekkaudessani, päädyin huijaamaan järjestelmää kahden kortin ja kolmen noston kanssa kolmen eri firman automaatilta viiden minuutin sisään, jolloin tiedonsiirto nostoista ei ollut kerennyt vielä järjestelmään. Olo oli kuin salaisella agentilla. Luvat haltuun, pää tyynyyn ja aamulla matkaan!

Tiimi lähdössä Penitentesistä kohti Aconcaguan ensimmäistä leiriä.
Edessä Piotr, vasemmalla oppaamme Andres, eli Turco ja Piotrin takana Harris.

Seuraavana aamuna japanilaisetkin olivat saapuneet. Heitä oli viisi, he olivat Japanese Alpine Clubin matkalla ja heistä nuorin oli 64-vuotias. Ainoastaan yksi heistä puhui muutaman sanan englantia. Sen verran ymmärsimme, että hän oli kiivennyt Gasherbrum I:lle 90-luvulla, kokemusta siis löytyi. Muiden kanssa ei oikein voinut kommunikoida muuten kuin huitomalla ja huutamalla arigatoa ja konnichiwaa. Japanilaisten matkatavarat olivat kuitenkin jääneet kaikki matkalle, joten he eivät päässeet kanssamme liikkeelle. Aloitimme siis edelleen Aconcaguan nousumme kolmen hengen tiiminä, mikä sopi meille mainiosti. Pakkasimme varusteet autoon ja lähdimme Andresin kanssa ajelemaan kolmen tunnin siirtymän kohti Penitentesin laskettelukeskusta, jonka kupeesta seuraavana aamuna lähtisimme nousuun kohti Acon ensimmäistä Confluencian leiriä. Matkalla näkyi niitä viinitiloja. Oli jouluaaton aatto.

Ottaen huomioon miten paljon minua väsytti jo Kilimanjaron jäljiltä, nukuin melko huonosti. Jännityksen ja innostuksen sekainen olotilia vei parhaan terän unesta ja olin aamulla ylhäällä jo viiden jälkeen odottelemassa, että ravintolasta saisi kahvia. Kaksi tuntia on yllättävän pitkä aika pahimmissa kahvihimoissa ja kun seitsemältä VIIMEIN joku suostui minulle mustaa kultaa pöytään kantamaan, olin jo melko hermona. Muutamaa tuntia myöhemmin loppuryhmä liittyi seuraani ja kymmenen aikaan auto odotteli meitä lähtövalmiina ovella. Tätä ennen olimme jo toimittaneet isoimmat varusteemme eteenpäin muulien kyytiin pakattaviksi. Aconcagualla logistiikan hoitaa eri operaattorien paimentamat muulilaumat, jotka kuljettavat kiipeilijöiden ja retkikuntien varusteet aina luonnonpuiston lähtöportilta 25:n kilometrin päähän basecampiin asti. Perusleiriin asti saa siis liikkua vain päivärepussa niin halutessaan. Ennen basecampia välissä on vielä Confluencian leiri, minne me lähdimme nyt kävelemään. 

Aconcaguan valtava south face vetää aika hiljaiseksi.

Aconcagua Provincial Parkin lähtöportti sijaitsee noin 2500 metrissä. Periaatteessa korkeus tuntuu jo täälläkin, mutta kun juuri pari päivää sitten olin seissyt Kilimanjaron 5895-metrisellä huipulla, en ohuempaa ilmaa edes huomannut. Sää oli lämmin mutta kovin tuulinen lähtiessämme taivaltamaan vuorten väliin johtavaa hiekkapolkua. Kovin kauaa ei tarvinnut maisemaa vartoa, kun massiivisena näyttäytynyt Aconcagua ensimmäisen kerran ilmestyi eteemme. Se oli upea, kaunis, valtava ja pelottava samaan aikaan. Acon south face on käytännössä kolme kilometriä pelkkää kiveä ja jäätä ja se näytti uhkaavalta. Meidän reittimme – nk. Normal route – kiertäisi kuitenkin vuoren toiselle puolelle, mistä lähtisimme lännen puolelta harjanteita pitkin nousemaan ylös. Vuori pysytteli näkyvissä hyvän tovin ennen kuin maaston muodot peittivät sen taas. Nousimme loivaa polkua ylemmäs ja ylemmäs samalla, kun muulilaumat köpöttelivät ohitsemme vähän liian helpon näköisesti. Pari vesistön ylitystä matkalle osui ennen kuin tie jyrkkeni kohti Confluenciaa. Matkaa oli kymmenisen kilometriä ja taitoimme sen vajaassa kolmessa tunnissa. Silti Confluencian ensimmäiset teltat  olivat kovin tervetullut näky perille saapuessamme. Ilman kuivuus ja polun pöllyävä tomu tuntuivat kurkussa ja nenästä valui mustaa räkää. Oli ihan kiva päästä perille. 

Muuleja palaamassa Confluencian leiristä

Leirissä odotti hyvät oltavat. Kaunis leiriemäntämme Eve kantoi pöytään keksejä ja hedelmia. Istuimme isossa messiteltassa, jonka sisällä oli pitkä pöytä. Tämä olisi oleva olohuoneemme pari päivää. Tarjoilu pelasi ja aurinko paistoi. Iltapäivällä pystytimme teltat messiteltan naapuriin, mahdollisimman lähelle vessaa. Korkeudessa on yleensä kusihätä koko ajan, varsinkin ensimmäisinä päivinä, joten emme haluaisi joutua taivaltamaan leirin toiselta puolelta vessaan aina herätessä. Jokaisella palveluntarjoajalla ja matkanjärjestäjällä oli Confluenciassa omat alueensa ja omat vessansa. Jokaisen matkailijan on rekisteröidyttävä jonkun järjestäjän – Aconcagua Mountain Guidesin, Inka Toursin tai Fernando Grajalesin – asiakkaaksi, jotta hänelle voidaan osoittaa vessa käytettäväksi. Ilmeisesti Acon kävijämäärien räjähdettyä 80-luvulla puolet laaksosta täyttyi paskaan, jolloin osavaltio otti käyttöön tiukat määräykset vessojen kanssa. Ehkä ihan hyvä niin. Nyt muulit kantavat paskakasat alueelta pois viikoittain.

Sain telttakaverikseni Piotrin, puolalaisen EU-lobbarin, jolla oli liikaa aikaa ja liikaa rahaa. Hän oli pyhittänyt elämänsä puolimaratonien juoksemiselle mutta eksynyt muutamille vuorille niiden välissä. Kertailimme historiaamme. Kili, Elbrus, Mont Blanc. Elbrusilla olimme olleet tietämättämme samaan aikaan, olimme huiputtaneet kahden päivän erolla toisistamme heinäkuussa 2014. Piotr oli käynyt tähän mennessä yli sadassa maassa ja tavoite oli käydä niistä kaikissa. Hänen intohimonsa ei ollut niinkään vuoret vaan ylipäänsä matkustaminen ja Aconcagua olisi kuulemma viimeinen isompi vuori, jonka hän aikoo vaeltaa. Sitten riittäisi. Tulimme hyvin toimeen ensimmäisestä päivästä alkaen ja puhuimme paljon. Kerroin Suomen Lapista, Piotr puhui EU:n  ja Brysselin kulisseista.

Camp Confluencia, 3400m

Illalla syötiin argentiinalaiseen tapaan pihvit, juotiin siideriä (tyydyin mehuun) ja vedettiin pullaa, olihan jouluaatto. Tämä oli kuulemma toinen päivä vuodessa, jolloin leirissä on henkilökunnallakin lupa juhlia. Toinen olisi uudenvuoden aatto. Telttaan mennessäni keittiöteltassa soi espanjankielinen hiphop ja puheensorina kaikui myöhään yöhön. Minä vähän ikävöin poikaani ja toivoin, että joulupukki oli ollut tälle antelias.

Joulupäivänä lähdimme tekemään aklimatisaationousua 4000:een metriin Plaza Francialle, joka seisoi Aconcaguan valtavan south facen edessä. Se oli ranskalaisten aikanaan tekemän eteläseinän ensimmäisen nousun basecamp ja kuulemma näköalaltaan komea paikka. Tuuli oli kova lähtiessämme mutta aurinko kuitenkin paistoi. Kolmisen tuntia nousimme laaksosta kohti näköalapaikkaa tuulen yltyessä koko ajan kovemmaksi. Tämä on varsin yleistä Aconcaguan kesässä ja kovat tuulet ovat yleisin syy, miksi huiputusprosentti täällä on ainoastaan 30. Kiivetessämme kohti Plaza Franciaa Acon huipulla kolme kilometriä ylempänä tuuli puhalsi jo yli 40 metriä sekunnissa. Kaikki yläleirit olivat tyhjiä. Lopulta mekin jouduimme nöyrtymään sääherrojen edessä ja kääntymään takaisin. Olimme päässeet 3900 metrin korkeuteen ja puuskat olivat liki 25 metriä sekunnissa. Olimme saaneet ensimmäisen maistiaisen Aconcaguan luonteesta. 

TUULEE!

Leirissä sentään oli hieman inhimillisemmät oltavat ja iltapäivä meni säätä päivitellen. Ja kahvia kiroillen. Paikallinen pikakahvi oli nimittäin ehkä pahin irvikuva, minkä kyseisestä tuotteesta voi keksiä. Se ei maistunut edes vedelle. Onneksi muistin yhtäkkiä pakanneeni varmuuden vuoksi kotoa mukaan espressoa kerta-annospusseissa. Voi sitä riemua! Suunnittelin tekeväni vielä hyvät rahat myyden niitä isoon hintaan Harrisille ylemmissä leireissä, hän kun oli ehkä vielä pahempi kahviaddikti kuin minä.

Harris oli kiinalainen, joka oli asunut Jenkeissä yli 20 vuotta. Ollakseen ylpeä kiinalainen hän oli kuitenkin yllättävän amerikkalainen. Äänesti mm. Trumpia. Hän oli IT-ammattilainen ja ilmeisen menestynyt sellainen, joka oli ystäviensä vanavedessä innostunut vuorista. Seven Summits oli tähtäimenä ja nyt piti saada kaverit kiinni, jotta pääsisi samaan rytmiin heidän kanssaan. Harris oli vahva ja yli-innokas, mikä myöhemmin ehkä koitui hänen kohtalokseen. Hän ei suostunut lepäämään tai säästelemään yhtään voimiaan, vaan käytti esimerkiksi kaikki vapaapäivänsäkin omatoimiseen kiipeilyyn ylempiin leireihin. Hän kantoi koko ajan selässään yli 20-kiloista rinkkaa, vaikka olisi voinut liikkua pikkurepussa. Itse pidin toimintaa hölmönä ja sanoinkin sen hänelle, suosittelin ottamaan iisisti. Tämä oli hänen ensimmäinen isompi vuorikeikkansa eikä kokemusta ohuesta ilmasta tai energiansäätelystä ollut, mutta silti minun ja oppaiden neuvot kaikuivat kuuroille korville. Harris oli koko ajan hermona, ettemme etene nopeammin, vaikka sopeutuminen ohueen ilmaan vaatii aikaa. Mukava mies kuitenkin ja tulimme hyvin toimeen kaikki kolme. Olimme hyvä tiimi.

Andeilla on melko kuivaa ja pölyistä. Piotria ei haittaa.

Seuraavana aamuna lähdimme siirtymään kohti Aconcaguan basecampia Plaza de Mulasia, muulien aukiota. Plaza de Mulas sijaitsee Acon länsireunalla 4300:n metrin korkeudessa ja sieltä näkee koko perusreitin, jota noustaan. Confluenciasta sinne on matkaa kuitenkin 18 kilometriä, joten edessä oli pitkä päivä. Japanilaiset saapuivat edellisenä iltana mutta jäivät vielä lepäilemään, joten jälleen liikuimme omana tiiminämme, tällä kertaa oppaaksemme lähti Santi. Aurinko paistoi tuulen ollessa edelleen vähintäänkin navakkaa, kun lähdimme taivaltamaan kohti perusleiriä. Alkumatka oli jyrkähköä nousua ennen saapumistamme loputtomaan tasaiseen laaksoon, jonka perukoilla jossain päämäärämme oli. Iso tasanko oli joskus aikanaan ollut joenpohja, joka vuosien saatossa oli kuivunut valtavaksi pölykentäksi, joka jatkui ja jatkui ja jatkui. Tuntui kuin askelet eivät yksinkertaisesti olisi vieneet yhtään eteenpäin, koska näkymä laakson perälle jonnekin kahdeksan kilometrin päähän ei muuttunut ollenkaan. Tuuli puhalsi pölyä, tomua ja muulien paskaa nenän ja kurkun täyteen. Otin aseekseni musiikin. Laitoin luurit korviin ja kuunnellessani Pink Floydin Dark Side Of The Moonia oli pakko pysähtyä. Koitti matkan ensimmäinen ”kelaa nyt”-hetki, kun mietin hiljaa päässäni, että kelaa nyt Teemu, sä olet Andeilla, on Tapaninpäivä ja sä kuuntelet Pink Floydia tällaisissa maisemissa! Olo oli vähän epäuskoinen ja ylpeä samaan aikaan. Yhtäkkiä matkanteko ei painanut enää yhtään. 

Loputon tasanko kohti Plaza de Mulasia

Saavutimme viimein laakson perän ja pysähdyimme syömään. Tapasimme ensimmäiset vuorelta palaamassa olleet kiipeilijät. Halu vaihtaa kuulumisia ja udella tietoja oli kova. Kukaan ei ollut päässyt huipulle, tuulet olivat olleet liian kovia. Harmitti heidän puolestaan. Toivottivat onnea matkaan. En kadehtinut yhtään, että heillä oli vielä edessä se sama tomuinen tasanko ennen kuin pääsisivät kotiin. Mietin millainen se olisi taivaltaa kahden viikon kiipeilypuristuksen päätteeksi. Se selviäisi minulle parin viikon päästä.

Siinä jutellessamme taivaalle oli alkanut salakavalasti kertyä pilviä ja kun lähdimme taittamaan viimeistä nelituntista kohti Plaza de Mulasia, alkoi taivaalta leijailla lumihiutaleita. Valkoinen joulu, naureskelimme. 

Nauru kuitenkin hyytyi hyvin äkkiä, kun Aco näytti taas vähän kenen poikia sitä ollaan. Hiljalleen leijailevat hiutaleet muuttuivat pian kunnon lumipyryksi ja siihen kun ynnäsi nopeasti nousseen tuulen, voitiin puhua jo lumimyrskystä. Yhtäkkiä maisema muuttui täysin valkoiseksi ja olo oli melkein kuin kotona olisi ollut. Nousimme raskasta polkua hitaasti kohti basecampia naamat suojattuina katseen ollessa koko ajan alaspäin piiskaavan myräkän takia. Tämä oli kuulemma kauden ensimmäinen lumimyrsky eikä missään nimessä kovin yleinen ilmiö, alueella kun normaalisti sataa sellaiset ehkä 30 milliä vuodessa! 

Tervetuloa Argentiinan kesään!

Tuisku ei lakannut koko sen kolmen tunnin aikana, jonka vielä nousimme ylemmäs. Kuuntelin edelleen musiikkia ja Dire Straitsin Brothers In Arms oli jotenkin taianomainen. Kuten oli myös Whitesnaken Sailing Ships, josta lopulta muodostui reissun virallinen soundtrack. Lähetin sen jossain vaiheessa kaverillekin Suomeen, että jos minulle jotain täällä käy, soittakaa tätä hautajaisissa. 

Viimein pilkotti jostain tuulen ja tuiskun takaa helikopterikentän tuuliviiri. Kahdeksan tunnin vaelluksen päätteeksi olimme perillä! Plaza de Mulas on Everestin basecampin jälkeen maailman toiseksi suurin perusleiri ja tuntui kuin olisimme saapuneet isompaankin metropoliin. Suuria kupoli- ja messitelttoja sekä satoja pienempiä majoitteita. Ihmisiä paikalla oli varmaan viisisataa, joista ainakin puolet olivat eri järjestäjien henkilökuntaa. Aconcagua Mountain Guidesin tilukset löytyivät koko alueen perimmäisimpinä ja sinne raahustaminen tuntui jo melkein kidutukselta. Tulee kuitenkin muistaa, että korkeuttakin tässä vaiheessa oli jo melkein 4500 metriä. Löydettyämme perille rojahdimme messiteltan lattialle uupuneina. Vielä pitäisi teltta pystyttää ja sitten pääsisi kunnolla vaaka-asentoon. Se tuntui ylivoimaiselta urakalta juuri nyt. 

Saapumassa viimein Plaza de Mulasiin, 4300m


Ilta oli kylmä, yksi kylmimmistä koko sinä kolmena viikkona, jonka vuorella vietimme. Sain hädin tuskin syötyä kylmyyksissäni, kun sekä korkeus, lämpötila että uupumus vaikuttivat energiatasoihin melkoisesti. Kello taisi olla kutakuinkin kahdeksan kun painelin makuupussiini ja nukahdin Aconcaguan huipun komeillessa pari kilometriä yläpuolellamme. Tänään en jaksanut sitä tuijottaa, huomenna olisi sen aika. Ja parin päivän päästä lähtisimme täältä sitä kohti.

Aconcaguan länsipuoli ja 6962-metrinen huippu kuvattuna basecampista.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Kilimanjaro, Tansania 12.-19.12.2016

Aloitetaan matkan purkaminen Kilimanjaron osuudella. Tämä on tällainen kuvakollaasi-tyyppinen reportaasi Afrikan korkeimman vuoren noususta, eli valikoituja valokuvia  Tansaniasta. Enemmän kuvia löytyy Instagramista, minne lisäilen uutta materiaalia päivittäin.




Kilimanjaron huipulle johtaa useampia reittejä. Me nousimme nk. Whiskey Routea, eli Machamen kautta, jota kutsutaan myös maisemareitiksi ja jonka sanotaan olevan sopeutumisen kannalta paras tie huipulle. Sen varjopuoleksi voidaan lukea se, että Machame on reiteistä yksi raskaimmista pitkien päivien ja nousukulman vuoksi. 

Lähdimme liikkeelle Machamen kylästä 1800 metrin korkeudesta. Alhaalla oli lämmin ja kostea ilma ja ensimmäinen päivä kulki käytännössä sademetsävyöhykkeen läpi, mikä takasi sen, että kuvassa päällä oleva VAI-KOn paita oli märkä käytännössä loppureissun ajan. Kuten kyltistä näkyy, matkaa tästä kohtaa huipulle oli noin 40 kilometriä ja korkeuseroa reilu 4000 metriä.


Ensimmäinen kerta, kun Kilimanjaron huippu näkyi kunnolla. Kuva otettu Machamen leiristä nousun toisena aamuna.

Lähes päivittäin säätila meni niin, että aamulla oli pilvetöntä ja kirkasta, ainoastaan huippua verhosi ohut pilviharso. Päivän edetessä pilvet kerääntyivät laajemmin vuoren ympärille ja iltapäivät olivatkin sitten märkää sumua aina ylös asti. Lämpötilojen pikkuhiljaa tippuessa, mitä korkeammalle noustiin, alkoi vesi muuttua lumeksi. Varustusta sai siis muuttaa aina päivän edetessä. Saattoi olla niin, että aamulla lähti shortseissa liikkeelle ja iltapäivällä päällä oli jo koko kuoriasu ja pipo!


Ensimmäiset pari päivää reitti kulki vielä puurajan tietämillä. Machamen kylästä alkanut polku oli ensin leveää hiekkaista tietä, joka hiljalleen kapeni saviseksi kinttupoluksi, kunnes ylempänä muuttui kallioiseksi ja aina vain kapoisemmaksi. Päivät liikuttiin ainoastaan pienemmät reput selässä kantajien viedessä suurimman osan varusteista leiristä toiseen. Elämä Kilillä on siis tehty vaeltajille helpoksi.

Tansanian laki määrää, että Kilimanjarolle ei saa nousta ilman oppaita tai kantajia. Tällä taataan paikallisille työtä ja varmistetaan, ettei puistosta revi hyödyn irti ainoastaan länsimaiset matkanjärjestäjät. Jokaista kahta kiipeilijää kohden on yksi opas ja kolme kantajaa, sekä sitten kokki ja muu keittiöhenkilökunta. Esimerkiksi meillä oli kuuden hengen ryhmä, jota tukemassa oli 23 paikallista.

Kuulostaa isolta ja siltä se vaikuttikin. Keskustelimme paljon keskenämme matkalla siitä, kuinka väärältä tilanne tuntui. Päällä oli usen ns. White man's guilt, kun katselin kantajien alkeellisissa varusteissaan roudaavan omia useiden tuhansien eurojen retkeilykamojani ylös vuoren rinnettä. Siitä tuli kovin kolonialistinen olo, koska olisin hyvin voinut viedä rinkkani itsekin. Lopulta ajatukseen sopeutui parhaiten ajattelemalla, että ehkä se raha, jonka tästä palvelusta maksan, mahdollistaa esimerkiksi kantajani lapsien koulunkäynnin.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että esimerkiksi G! Adventures, jota Matkatoimisto Aventura Kilimanjarolla käyttää, on yksi niistä firmoista, jotka todella toimivat eettisesti alueella. G! mm. tukee paikallisten koulutusta, naisten asemaa, maksaa kantajilleen ja oppailleen reilun palkan ja toimii muutenkin kestävän kehityksen mukaisesti. Tarjolla nimittäin on myös firmoja, joilla ei vastaavia arvoja ole. Meidän kanssa samanaikaisesti polkua taittoi puolalainen ryhmä, joiden kantajat eivät saaneet reissusta mitään muuta palkkaa kuin asiakkaiden maksamat tipit. Puolalaiset eivät olleet tästä kovin mielissään, kun asia selvisi.


Ehkä maagisin koskaan kokemani auringonnousu Shira Caven leirissä 3800 metrin korkeudessa. Taustalla näkyy täysikuu sekä Kilmanjaron kupeessa Arushan kansallispuistossa seisova reilu 4000-metrinen Mount Meru. 

Yksi niitä aamuja, joita en mitenkään pysty kuvailemaan tarpeeksi ja joita en ikinä tule unohtamaan. 


Barancon leiri 3900 metrissä. Nousimme ensin päivällä Shira Campista 4600 metriin Lava Towerille sopeutumaan ennen laskeutumista takaisin alemmas Barancoon. Machamen reitti on yksi ainoista Kilimanjarolla, joka tarjoaa kunnollisen sopeutumis-siksakin korkeuksien kanssa muiden reittien kulkiessa käytännössä lineaarisesti vain ylemmäs. 

Tämä oli ensimmäinen päivä, kun tunsin korkeuden toden teolla ja minulla oli todella paha olo saapuessamme leiriin. Se kuitenkin koheni kummasti, kun roudasimme pöydän messiteltasta pihalle ja istuimme loppupäivän tuijottaen yläpuolellamme näkynyttä huippua teetä nauttien.

Joka päivä päästessämme vaelluksen jälkeen leiriin kantajat olivat jo pystyttäneet telttamme (vaaleanvihreä) sekä messiteltan (tummempi harjateltta) ja kokki oli kattanut pöytään teetä ja kulhollisen popkornia. Kuten todettu, palvelu todella pelasi koko matkan. Saimme esimerkiksi joka aamu kahvit suoraan telttaan. Ruoka oli erinomaisen hyvää ja riittävää koko nousun ajan, joskin ehkä banaanimuhennosta en enää syö vähään aikaan...


The Great Baranco Wall. Matkan ainoa osuus, jossa mentiin nelivedolla nousi Barancon leiristä noin 300 metriä ylemmäs kohti viimeistä Barafun leiriä. Kilimanjaro on sammunut tulivuori, jonka purkautumiset ovat muodostaneet lukuisia laavamöykkyjä pitkin sen ympäristöä. Kuten kuvasta ehkä näkyy, myös Barancon seinä oli vulkaanisten purkausten muokkaama. Se oli helppo ja erittäin mukava kiivetä ja mitään varmistuksia ei matkalla tarvittu. Koko reitin ehkä yksi nautinnollisimpia osuuksia!


Vaan ei se ihan pelkkää hellettä ollut! Mitä ylemmäs pääsimme, sitä viileämmäksi keli ja olosuhteet muuttuivat. Huiputusta edeltävänä päivänä saimme niskaan ihan perinteisen lumisateen, joka peitti koko Kilimanjaron yläosan vaippaansa. Huiputuspäivä menikin siis melko pitkälti lumessa tarpoen. 


Auringonnousu noin 5200 metrissä huiputuspäivänä. Lähdimme yöllä pimeässä nousemaan Barafun leiristä 4800 metristä kohti lopullista päämääräämme. Sää ei olisi voinut parempi olla ja kun aurinko varhain aamusta valaisi ympäristön, ei siinä oikein voinut kuin henkeään haukkoa. Sitä toki teki jo valmiiksi hapenpuutteen vuoksi.

Nousupäivä oli minulle raskas. Olin melko hidas ja jättäydyin ryhmämme viimeiseksi, jotta saisin nousta omaan tahtiini ilman, että yrittäisin pysytellä muiden kintereillä. Tästä johtuen olin lopulta melkein tunnin muiden perässä huipulla mutta sain nauttia näistä näkymistä omassa rauhassani! 


Vaan siellä sitä oltiin! Minä ja oppaani Albert Afrikan mantereen korkeimmassa pisteessä 5895 metrissä 17.12.2016 noin kello yhdeksän aamulla. Kolmas 7 Summits -huippuni! 

Olin kuulemma sanonut Albertille, että ei täällä mitään kuvia tarvitse ottaa, lähdetään saman tien alas. Onneksi hän sentään vaati toisin! 


Kaiken kaikkiaan Tansania oli aivan upea kokemus. Kaikki meni hyvin, ryhmämme oli hieno, G! Adventures toimitti ja huipulle noustiin!

Monet sanovat, että Kilimanjaro on "helppo" vuori. Että sehän on vain yksi kävely huipulle, mikäs siinä. Olen eri mieltä. Vaikkei nousua Afrikan katolle voi ehkä vuorikiipeilyksi kutsuakaan, en missään nimessä lähtisi kutsumaan sen nousua helpoksi. Mikään sunnuntaikävely se ei korkeuksineen nimittäin ole ja ilman hyvää kuntoa ja treeniä ei Kilille ole asiaa. Maailman suurin yksinään seisova vuori vaatii sitkeyttä, hermoja, kestävyyttä, energiaa ja tahtoa, jotta sen huipulle pääsee, mutta jokainen metri matkalla palkitsee. Kilimanjaron kansallispuisto luontoineen oli heittämällä yksi kauneimmista ja uniikeimmista paikoista, missä olen koskaan käynyt ja suosittelen sen kokemista kyllä jokaiselle vaeltajalle, joka uusista paikoista haaveilee!

Kilimanjaro ja Mount Meru kuvattuna lentokoneesta matkalla Nairobiin, Keniaan.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017


Reissusta palattu!

Kuukauden seikkailu Kilimanjaron kautta Aconcagualle on nyt paketissa ja kunhan tässä hetken pääsee henkisesti ja fyysisesti toipumaan, ryhdyn purkamaan reissua blogissa sanoin ja kuvin. Laitetaan tämä yksi nyt kuitenkin jo tähän:

17.12.2016 klo 9 aamulla, Kilimanjaro, 5895m, kolmas 7 Summits -huippuni!