keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Talvivaellus Oulangalla 19.-23.3.2017




Vietin vuosi sitten talvella neljä viikkoa Kuusamossa suorittaessani Eerikkilän eräopaskoulutuksen työharjoitteluani Basecamp Oulangassa. Rakastuin Oulangan maisemiin heti ensi päivinä ja päätin jo silloin, että ensi talvena tulen takaisin tänne vaeltamaan ajan kanssa. Ja koska olen pyrkinyt kaikenlaiset lupaukset aina pitämään, palasin tiluksille maaliskuun puolenvälin jälkeen aikeenani kulkea reilut 50 kilometriä Karhunkierrosta Riihikalliosta etelään. Mukanani toin kahdeksan Partioaitan 365 Klubin asiakasta ja apuoppaani Nikon.

Ajelimme Nikon kanssa Rukalle jo muutamaa päivää aiemmin, koska olen todennut, että pari lepopäivää ennen jokaista työkeikkaa ovat tarpeen. Pyhitimme siis vaellusta edeltävän viikonlopun makoilulle ja epäterveellisten ruokien syömiselle Rukalla samalla, kun katselimme ikkunasta ulkona vallitsevaa säätilaa ihmeissämme. Kaksi päivää taivaalta tiputteli lunta käytännössä tauotta ja keväästä ei pohjoisessa ollut vielä merkkiäkään. Mökkimme edessä kohosi komea mäki, jota pari päivää tuijottelin sen kerätessä parinkymmenen sentin lumikerrosta päälleen. Taisin sanoa Nikolle varmaan 30 kertaa, että tuo mäki pitäisi käydä kiipeämässä ylös ja laskemassa alas. Minulla oli lauta ja kengät autossa sattumoisin mukana, joten lopulta jouduin rikkomaan omaa leposääntöäni sen verran, että toteutin suunnitelman. Lasku oli ajatuksissani ollut melko paljon sulavampi kuin mitä todellisuus lopulta toi tullessaan minun rämpiessä vyötäröön asti syvää nuoskalunta ylöspäin. Laskulinja sentään löytyi mutta puuterista ei ollut tietoakaan lumen ollessa lähinnä sementtiin tai aamupuuroon verrattavaa muhjua. No, tulipa tehtyä ja pari hyvännäköistä kuvaa siitä sentään jäi käteen. Palasin mökkiin jatkamaan lepäämistä ja mässyttämistä.

"Lepopäivä"

Vaelluksen aloituspäivänä tapaamispaikallamme Basecamp Oulangan pihassa paistoi aurinko. Mittari oli tippunut joitain asteita pakkasen puolelle ja edellispäivien lumisade oli maalannut maisemasta upean talven ihmemaan! Rukataksin pikkubussi kaartoi pihaan ja noukki kyytiinsä kymmenen innoskasta vaeltajaa rinkkoineen ja lumikenkineen. Viisipäiväisen vaelluksemme alkupiste oli Riihikallion parkkipaikka, joka kesäisin on yksi Karhunkierroksen lähtöpisteistä. Näin talvella sen polut ovat huomattavasti vähemmän kuljettuja ja vaikka suurimman osan Oulangan talvireitistä pystyy taittamaan normaalein kengin, alkumatka vaati lumikegät mukaan. Lähdimme narskuttelemaan kymmenen kilometrin etappia kohti Taivalkönkään autiotupaa pitäen lounastauon matkalla. Keli oli upea lumikenkien pureskellessa edellispäivinä satanutta lunta. Suurin osa matkasta taittui Karhunkierroksen oranssein täplin merkattua polkua, jolta kuitenkin poikkesimme välillä kelkkaurille, jotka veivät meitä kohti yöpaikkaamme. Ensimmäisen päivän taivallus otti monille ensimmäistä kertaa lumikenkien kanssa liikkuneelle koville. Itsehän olin jo vannonut viime vuoden työharjoittelurupeaman jälkeen, etten enää ikinä moisia laita jalkoihini. Vaan tässä sitä taas oltiin. Ja samoissa maisemissakin vielä. Mitäs minä puhuin niistä pidetyistä lupauksista?

Lunta riitti!

Taivalkönkään tupa oli tervetullut näky, kun ilta alkoi hiljalleen hämärtyä astuessamme sisään. Yöksi oli luvattu kireää pakkasta ja osa porukasta halusi testata talviretkitaitojaan teltoissa nukkuen osan tyytyessä mielellään mökin lämpöön ja suojaan. Taivalkönkään autiotuvassa on kaksi kerrosta, joista me majoituimme ylempään alakerran ollessa kahden saksalaisen retkeilijän käytössä. Reilu viiskymppinen pariskunta oli tullut Oulankaan hiihtämään ahkioiden kanssa ja nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta. Heitä kävi hieman sääliksi, koska seuraavat neljä päivää etenimme samassa tahdissa tuvalta tuvalle, jolloin omasta rauhasta eivät uudet ystävämme pahemmin päässeet nauttimaan. Heitä ei kuitenkaan kuulemma haitannut. 

Taivalkönkään autiotupa auringonlaskun aikaan

Toinen päivä oli vaelluksemme pisin. Taivalkönkäältä Oulangan luontokeskukselle oli matkaa noin yhdeksän kilometriä ja sinne lumikengät jätettyämme edessä olisi vielä noin kahdeksan lisää Ansakämpän tuvalle. Onneksi aurinko paistoi edelleen, polku oli hyvässä kunnossa ja maisemat hienoja. Reissua edeltävinä päivinä satanut lumi teki kansallispuiston metsistä kauniita niiden kimallellessa kevään jo hiljalleen lämmittäessa. Parempaa säätä ei olisi voinut toivoa joukon ylittäessä riippusiltoja ja etsiessä katseillaan koskikaroja virtapaikkojen kupeista. Viikon tavoitteeksemme olimme ottaneet nähdä saukon liukumassa mäkeä.

Oulangan luontokeskuksella nautitun lounaan jälkeen kävimme vielä tutustumassa kansallispuiston ehkä tunnetuimman nähtävyyden, Kiutakönkään kuohuihin ennen kuin jatkoimme iltapäivää kohti Ansakämppää. Luontokeskukselta ajetaan talvisin noin 30-kilometrinen erämaareitti Juumaan asti, joten lumikengät jätimme tässä vaiheessa pois. Karhunkierroksen yksi ominaispiirre on korkeat nousut kanjonien harjanteille ja niistä ensimmäiset saimme tänään. Väsymys alkoi painaa jaloissa ja harteilla kun viimein saavuimme Ansakämpän portaille ja laskeuduimme Oulankajoen rantaan mökin pihaan. Siellä meitä ensimmäisenä tervehti Mooses. Mooses oli Lapin pystykorva, jonka nimettömäksi jäänyt isäntä majoitti jo kämppää yhdessä saksalaisten kanssa. Asetuimme taloksi ja ilta meni Moosesta ruokakassiemme kimpusta häätäessä ja tämän isännän loputonta puhetulvaa kuunnellessa. Tasa-arvoisesta avioliittolaista olisi kuulemma pitänyt keskustella. Perinteinen erämies oli unohtanut yhden tärkeän autiotupien säännön: Älä puhu tuntemattomille uskontoa tai politiikkaa. 

Kiutaköngäs

Kolmas aamumme valkeni sekin aurinkoisena. Tänään oli luvassa hieman kevyempi päivä, ainoastaan kahdeksan kilometriä matkaa Jussinkämpälle. Niinpä otimme lähtöajaksi puolenpäivän, jotta aamun saisi käyttää itsensä ja varusteiden huoltamiseen. Tämä oli tervetullutta edellispäivän pitkän rypistyksen jälkeen. 

Olen tavannut huomata, että kolmospäivä vaelluksilla on aina vaikein. Ensimmäisten mennessä lähinnä fiilistellen, kolmantena päivänä rinkan paino alkaa tuntua ja jaloissa painaa. Oulangan vaellus ei ollut poikkeus ja kaikilla tuntui olevan hieman vaikeuksia koneen käynnistämisessä. Etenkin matkalle osuneet pitkät ja raskaat nousut tekivät kulkijoista selvää ja taukoja pideltiin edellispäiviä useammin. Onneksi etappi oli lyhyt ja Jussinkämppä lähellä. Poikkeuksen teki Mia, joka sen lisäksi, että painoi koko pätkän läpi varmaan pysähtymättä, loi saapuessaan tulipaikalta lumet ja hakkasi varmaan kaksi mottia halkoja ennen kuin muut olivat edes perillä. Jäi arvoitukseksi millaisia energiapatukoita Mialla oli mukanaan.

En halua tietää mitä Mia sekoitteli juomapulloonsa Jussinkämpän pihalla. Tai ehkä haluan.

Reissun komein yöpaikka Jussinkämppä seisoo Kulmakkojärven rannalla. Näkymä on avarampi kuin Oulankajoen varrella olevilla tuvilla ja erilainen maisema oli tervetullut. Sään ollessa leuto ja tuuleton pistimme ulos nuotion, jonka äärellä ilta sujahti nopeaan. Myös saksalaiset ystävämme liittyivät nuotiopiiriin edelleen vakuutellen, ettei heitä seuramme haitannut. Vaikka päivä oli mitallisesti lyhyt, sen rasitukset veivät kaikki unten maille yhdeksän aikoihin.  

Joku meinasi ehdottaa laulamista. Kielsin. 
Parasta aikuisten retkeilyssä on juuri se, ETTEI tarvitse 
laulaa nuotion äärellä.

Yleensä, kun raskaan kolmannen päivän saa vaelluksella nujerrettua, alkaa kone toimimaan aivan uudella tavalla. Tämän taisivat huomata kaikki lähtiessämme seuraavana aamuna matkan toisiksi pisimmälle etapillemme kohti Pienen karhunkierroksen varrella sijaitsevaa Siilastupaa. Yhtäkkiä vaellus taittui kuin leikiten ja edellispäivän kolotukset olivat tiessään. Edes pieneksi lumisateeksi muuttunut sää ei tuntunut haittaavan ryhmän liikkuessa hyvällä energialla ensin kohti Juuman kylää ja siitä Myllykosken kautta Siilastuvalle. Pidimme lounastauon maastossa ja kaivoimme itsellemme polun varteen muutaman kuusenperseen alle mukavan suojaisan ruokapaikan. Kaikilla tuntui etenevän hyvin. Oulangan talvireitti päättyy Juuman kylään, mutta me poikkesimme polulta jo muutamaa kilometriä ennen. Basecamp Oulangan lumikenkäretket olivat jättäneet maastoon kovaksi tampattuja reittejä, joita pitkin pääsimme oikaisemaan Niskakosken sillalle ja siitä yli Myllykoskelle, missä pidimme kahvitauon. Siitä Siilastuvalle ei ollut kuin muutama kilometri matkaa. Maisemat muuttuivat Oulangan kauneimmiksi polun kulkiessä korkealla ylhäällä Kitkajoen uomaa pitkin. Alhaalla kosket kohisivat kohti Jyrävän putousta, jonka ääressä myös yöpaikkamme sijaitsi. Taisimme pysähtyä loppumatkasta noin 50:n metrin välein ihailemaan maisemia. 

Kitkajoen komea Aallokkokoski laskee Jyrävän putoukseen

Siilastupa oli huomattavasti aiempia yöpaikkojamme pienempi. Sen kapasiteetti on kymmenisen ihmistä, joten suurin osa meistä pystytti viimeisen yön kunniaksi vielä teltat tuvan pihaan. Osa kävi jopa avannossa uimassa mökin toimiessa käytännössä saunana, sisällä oli nimittäin päiväretkeilijöiden jäljiltä varmaan 60 astetta lämmintä. Vaelluksen viimeinen ilta meni pitkälti odotellessa, että kello tulisi kahdeksan, sitä ennen kun kukaan ei oikein kehdannut lähteä vielä nukkumaan. Aamulla edessä oli enää muutaman kilometrin taivallus takaisin Basecamp Oulangan pihaan, mistä lähdimme viisi päivää aiemmin liikkeelle. Basecampilla odotti sauna, lohikeitto ja viimeiset hyvästit ennen kotimatkaa.

Siilastupa Pienen karhunkierroksen varrella.

Jyrävän jäätynyt vesiputous on vakuuttavan näköinen

365 Klubin talvivaellukselle kertyi lopulta mittaa melko tarkat 53 kilometriä. Se on talvella rinkkojen kanssa liikkuessa varsin kiitettävä suoritus, etenkin niille, jotka eivät ole aiemmin talvisin retkeilleet. Kylmä, luminen vuodenaika tuo mukanaan ihan erilaisia haasteita kuin huoleton kesäretkeily ja Oulangan viikko oli oiva tapa lähteä itseään vähän testaamaan. Niin asiakkaille kuin itsellenikin oppaana. Halusin ehdottomasti, että reissu tehdään ilman suksia tai lumikenkiä, en ainoastaan sen takia, etten itse ole kummallakaan mikään mestari liikkumaan, vaan siksi, että niiden puute ehkä madaltaisi kynnystä joillekin lähteä mukaan. Kokeilu osoittautui onnistuneeksi ja kävi hyvänä esimerkkinä siitä, että myös talvella voi liikkua pihalla ilman pakollisia apuvälineitä. 

Kaikista eniten onnistuneen reissun tekee aina seura ja kuten tuntuu klubireissuilla yleensä olevan, tälläkin kertaa se oli ensiluokkaista. Kun ensimmäisten päivien aikana kaikilta tippuu naamarit pois, laskee juttujen taso loppumatkasta huonoksi ja naurun määrä nousee isoksi. Se on parasta antia, mitä nämä reissut tarjoavat ja se on lopulta ehkä se suurin syy, miksi näitä hommia tykkään kylmässä ja märässä tehdä. Ne ihmiset.

Nyt on talvi saatu pakettiin, varusteet on huollettu ja ne ovat siirtyeet kaappiin odottelemaan seuraavaa. Kevät saa tulla!


Kiitos Mia, Terhi, Jari, Anne, Jonna, Riikka, Emilia, Katri ja Niko hienosta viikosta. Vaikka jäikin se saukko näkemättä.

Jengi.



lauantai 25. maaliskuuta 2017

RIP Samu 24.3.2015


Viisi päivää talvivaellusta Oulangan kansallispuistossa takana! Huikean hieno reissu upeine lumisine maisemineen oli täydellinen tapa paketoida tämä talvi. Kirjoittelen vaelluksesta enemmän ensi viikolla, nyt on kuitenkin aika huoltaa talvivarusteet kuntoon, laittaa ne hyllyyn odottelemaan ensi vuotta ja alkaa odottelemaan kevättä. Minulle perinteinen ensimmäinen kevään merkki on se, että käyn ostamassa uudet lenkkarit. Hain ne eilen, aurinko saa tulla!

Tänään on muuten kulunut kaksi vuotta siitä, kun Samu jäi palaamatta Annapurnalta kotiin. Heräsin aamulla mietiskelemään, miten paljon olen häneltä postuumisti näiden kahden vuoden aikana saanut. Pitkälti Samun ansiosta olen ylipäänsä tässä, missä nyt olen. Hänen ansiostaan minulla on Aventura ja tavallaan myös Partioaitta taustallani ja saan tehdä sitä mitä rakastan. Samun kautta olen tutustunut hienoihin ihmisiin, jotka potkivat minua päivittäin kohti unelmiani. Ihmisiin kuten Jere Pettersson, Tero Norvio ja Kari Heimonen, jotka uskovat minuun. Kiitos teille että uskotte. Puhumattakaan Samun äidistä Erjasta, joka tsemppaa minua eteenpäin koko ajan. Erja lähtee maanantaina ensimmäistä kertaa Nepaliin ja Annapurnalle ja nyt oli minun vuoroni tsempata häntä reissuun. Toivon hänen löytävän vuorelta rauhan. 

Samuli, olen lyhyeksi jääneestä ystävyydestämme kiitollinen joka päivä. Tämä on ainoa kuva meistä yhdessä, se on otettu kun tapasimme. Sanoit sinä päivänä, että jos vuorille aiot, valmistaudu kohtaamaan matkoillasi kuolemaa. En vain olisi ikinä toivonut, että se tulisi näin lähelle. 

Ollaan sulle Jeren kanssa yksi Battle Beastin keikka velkaa.




torstai 16. maaliskuuta 2017


Auton keula suuntaa tänään Kuopion kautta kohti Kuusamoa. Ensi viikko menee Oulangassa Karhunkierrosta vaellellessa, joten blogi on hiljainen siihen asti. Palataan pian yhtä reissua rikkaampana!

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Työ, josta ei tarvitse lomaa. Vai tarvitseeko?



Sanotaan, että ihmisen pitäisi hankkia sellainen työ, mistä ei tarvitse lomaa. Sellainen, jota tehdessä ei tarvitsisi maanantaista eteenpäin laskea päiviä viikonloppuun ja sellainen, jossa loman viimeisenä iltana ei tarvitse päivittää Facebookiin itkuhymiöitä ”kun loma on ohi”. 

Eihän se toki ihan niin mene, ettei mistään työstä tarvitse lomaa. Kyllä vaikka kuinka pitää työstään, siitä kannattaa (ja pitää) päästä välillä tuulettumaan. Se ei tarkoita, että työssä olisi mitään vikaa, pääkoppa vain sattuu välillä tarvitsemaan pientä taukoa, mitä ikinä sitä sitten tekeekin.

Minä ulkoilen työkseni tavalla ja toisella. Vaellan asiakkaiden kanssa ja kirjoitan ulkoilusta, pidän koulutuksia ja luennoin. Rakastan ulkoilmaa ja se on minun intohimoni. Addiktio, sanovat ystävät. ”Addikti vaihtoi kohteen toiseen luopuessaan viinasta” ja tottahan se varmaan on. Mutta ainakin ulkoilu on edellistä terveempi riippuvuuden kohde.

Addikti hommissa

Minulle lomaa työstä on omat reissuni. Olin joulu-tammikuussa kuukauden verran omilla teilläni, eikä Kilimanjaron ja Aconcaguan nousuilla ollut oikeastaan mitään tekemistä työn kanssa muuten kuin välillisesti. Näen sen niin, että mitä enemmän ja mitä isompia juttuja teen omillani, sitä varmempi olen myös asiakkaiden kanssa ääriolosuhteissa, kun on kokemuspohjaa, johon peilata. Pääasiassa kuitenkin nuo omat reissuni ovat hupia ja itseni haastamista, eivät työtä.

Omaa hauskaa Argentiinassa

Palattuani tammikuussa kotiin oli aika levätä. Olin varannut kalenteriin pari kuukautta pelkkää tyhjää ulkoilukeikkojen osalta, lähinnä keskityin kirjoittamiseen sekä kevään ja kesän työhommien suunnitteluun. Toki minä ulkoilin silloinkin, kävin mm. Oulangassa ja Itävallassa, mutta varsinaisia töitä olin buukannut vasta maaliskuulle. 

Olin juuri kaksi viikonloppua asiakkaiden kanssa Helvetinjärven kansallispuistossa harjoittelemassa talviretkeilyä. Johtuen edelliskuukausien ohjelmastani en ollut itsekään nukkunut ulkona tänä talvena, joten oli se jo aikakin päästä pihalle! Molempina viikonloppuina saimme upean talvisään siivittäminä vaeltaa ja paistella lättyjä nuotiolla reilun parinkymmenen ihmisen kanssa ja ai että minä nautin! Aina silloin tällöin keikoilla iskee sellainen mitä helvettiä -fiilis, että ihan oikeastiko minä teen tätä työkseni? Että miten julmetun onnekas sitä voikaan olla, että saa kokea tällaisia hetkiä ulkona ja kutsua sitä duuniksi! Helvetinjärvellä sellainen iski katsellessani auringonlaskua Haukanhiedan rannalla samalla, kun parikymmentä ihmistä ympärillä pystyttelivät leiriä hymyt kasvoillaan. 

Haukanhieta Helvetinjärven kansallispuistossa

Iso osa meistä nauttii työstään onnistumisten kautta. Että kun joku homma menee nappiin, siitä saa kiksejä. Jollekin se on onnistunut diili, rahakas kauppa firmalle tai tyytyväinen asiakas. Minä katsoin auringonnousua nokipannukahvin jantuessa nuotiolla ja jo se riitti toteamaan, että minulla on maailman paras työ. 

Muutaman kuukauden lomamoodi oli ihan kiva ja reissut onnistuneita. Mutta kyllä sitä vaan oli mukava palata takaisin töihin ja toimistolle. Mietin siinä nuotiota kohennellessani, että tätä varmaan tarkoitetaan juuri sellaisella työllä, josta ei lomaa kaipaa. Homma jatkuu nyt kesälle asti, kun edessä on kaikkea ensi viikon Oulangan reissusta päiväretkiin ja  viikonloppuvaelluksiin ennen kuin kesällä päästään taas Kebnekaiselle ja Islantiin. Niiden välissä pidän kuitenkin taas jossain kohtaa myös hieman lomaa, koska kyllä se tarpeeseen tulee, vaikka kuinka omaa työtään rakastaa. Mutta tällä hetkellä siihen ei tarvitse laskea päiviä hampaat irvessä.

Normi työpäivä


Pari uutta viikonloppuretkeä julkaistiin juuri keväälle ja Luonnon päivätkin tuolla jo odottelevat, joten tässä siispä keikkakalenterini päivitettynä. Lähde mukaan, melkein kaikille vaelluksille mahtuu vielä!

16.3. Retkeilyn alkeet -luento Kuopion Partioaitassa
29.3. Partioaitan ja Matkatoimisto Aventuran vaellusilta / luento Helsingin Dubrovnikissa
5.4. Retkeilyn alkeet -luento Turun Partioaitassa
6.4. Retkeilyn alkeet -luento Helsingin Partioaitassa
8. & 9.4. Retkeilyn alkeet -päiväretket Teijon kansallispuistossa
22. & 23.4. Retkeilyn alkeet -päiväretket Seitsemisen kansallispuistossa
6.-7.5. Viikonloppuvaellus Repoveden kansallispuistossa
20.-21.5. Viikonloppuvaellus Teijon kansallispuistossa
17.6. Luonnon päivät, ohjelma TBC
27.6.-1.7. & 4.-8.7. Vaellukset Ruotsin Kebnekaiselle
26.8. Luonnon päivät, ohjelma TBC

Tervetuloa Kebnekaiselle!




torstai 9. maaliskuuta 2017

Splitboardilla Itävallassa 18.-26.3.2017


Kokeilin ensimmäisen kerran lumilautaa talvella 1992 Ranskan Chamonix’ssa. Siskollani oli joku Crazy Banana hallussa ja roudasimme sen kaverini kanssa illalla hotellin takapihalla olleeseen mäkeen, missä räpiköimme pientä kukkulaa yöhön asti alas. Seuraavana päivänä vuokrasimme omat laudat harjoittelumäkeen ja loppuloma menikin jo isommissa rinteissä uuden lajin saloja ihmetellen. Olin silloin 12-vuotias, siitä on 25 vuotta aikaa. 

Sen talven jälkeen en ole enää suksilla laskenut. Hankin oman laudan ja painelin Serenaan treenaamaan. Serenasta homma eteni Himoksen ja Alhovuoren skibus-viikonlopuista Talmaan, missä jossain vaiheessa tuli rampattua varmaan 3-4 kertaa viikossa. Oma ajokortti mahdollisti talvisin liki päivittäisen Talmassa pyörimisen, kunnes joskus reilu parikymppisenä kiinnostuksen kohteet muuttuivat enemmän töihin ja ryyppääämiseen ja lauta alkoi pölyyntyä kellarissa.

Meni melkein vuosikymmen ennen kuin sen sieltä taas kaivoin ja lähdin mäkeen. Iso niitti oli viinalla läträämisen lopettaminen viisi vuotta sitten, kun piti alkaa keksimään muuta tekemistä viikonloppuisin. Silloin aktivoiduin taas laskemaan enemmän. Muutama vuosi myöhemmin kuvioihin astui vuoret ja hurahdettuani niihin olen koko ajan vähän miettinyt, että miten saisin naitettua kiipeilyn ja laskemisen yhteen. Kunnes viimein sen aika koitti.

Vielä jaksaa vanha Talmassa

Jossain vaiheessa noita minun katovuosiani joku viisas keksi splitboardin. Se on siis lumilauta, jonka saa helposti puerttua suksiksi, joihin sitten nousukarvat laittamalla pääsee kiiepämään ylös ilman, että tarvitsee erikseen lumikenkiä tai muita härpäkkeitä. Tämä mahdollistaa laudan kanssa pääsemisen paikkoihin, minne muuten ei olisi mahdollista mennä, esimerkiksi vuorille. Vapaalasku lumilaudoilla sai siis joitain vuosia sitten aivan uuden ulottuvuuden.

Olen halunnut kokeilla splitboardia jo pitkään ja viimein siihen tuli hyvä sauma. Minulla oli muutama viikko vapaata helmikuussa poikani lähdettyä äitinsä kanssa lomailemaan, joten minulla oli kalenteri tyhjänä. Ystävättäreni on laskenut splitillä jo pitkään ja asunut aikanaan muutaman vuoden Innsbruckissa, joten kysyin veisikö hän minut vanhaan kotikaupunkiinsa ja näyttäisi mistä hommassa on kyse. Ja niinpä sitä oltiin yhtäkkiä Münchenin kentällä autoa vuokraamassa matkalla Itävallan Alpeille.

Innsbruck

Innsbruck on vähän kuin Itävallan Chamonix, pienehkö kaupunki vuorten syleilyssä, joka elää ja hengittää laskettelua. Ympäristössä on kymmeniä isoja ja pieniä keskuksia, joihin hiihtobussi kuljettaa harrastajia aamusta iltaan. Meillä oli onneksi auto, joka mahdollisti helposti eri lähtöpaikoille siirtymiset ja aikaiset alppistartit auringon noustessa. 

Stubain jäätiköllä oli lunta

Ensimmäisenä aamuna kävimme vuokraamassa splitit ja lähdimme Stubain jäätikölle. Tänään oli tarkoitus vain ottaa vähän tuntumaa lautaan ja laskea keskuksessa ja vähän sen offareilla. Vuokraamani lauta oli huomattavasti omaa Burtoniani kevyempi, joten lämmittelypäivä tuli tarpeeseen. Seuraavana aamuna nousimme sitten jo kuuden aikaan ja ajelimme tunnin verran Kühtain keskuksen kupeeseen. Lumi on offareilla parhaimmillaan aamupäivällä, ennen kuin aurinko tekee siitä märkää ja raskasta ja siksi skinnaamassa ylös pitää olla jo varhain, jotta laskut saa ajoissa hoidettua ennen puuterin muuttumista puuroksi. 

Ensikosketukseni splittiin ei ollut se aurinkoisin ja ensimmäinen skinnailupäivä oli aluksi melkoista kiroilua. Reitti, jota nousimme, oli sen verran moneen otteeseen koluttu läpi, että metsän läpi kulkeva ”latu” oli lähinnä jäätä ja kiveä. Kiroilin ja manailin koko matkan , että onpa saatanan hauskaa touhua. Että eikö sitä olisi voinut ottaa vaikka hissin jonnekin ylös ja SIELLÄ skinnata sitten johonkin lähimmälle kukkulalle sen sijaan, että tällaista jäätä ja kiveä täällä liukastellaan menemään. Myös tottumattomuuteni splitin kanssa liikkumiseen vaikutti mielialaani, koska en minä mikään mestari hiihtämisessäkään ole koskaan ollut. Taisin olla aika huono seuraa sen aamupäivän.

Ensimmäinen päivä skinnaten. Takana näkyy metsä helvetistä.

Kuitenkin viimein päästyämme puurajan yläpuolelle isojen vuorenhuippujen saartamaan kattilaan aloin hymyillä. NYT oltiin asian ytimessä. Maisema ja sää palkitsi, eteneminen alkoi sujua ja todellinen offarifiilis hiipiä mieleen katsellessani upeaa maisemaa missä kohta pääsisin laskemaan, kunhan nyt ensin noustaisiin vielä ylös. Skinnasimme yhdelle isommalle huipulle johtavalle harjanteelle, missä lounastimme ennen splitin kasaamista lasku-modeen. Sää oli upea ja kasaaminen meni helposti. Siteet irti nips naps, keskeltä kahdeksi sukseksi puolitettu lauta takaisin yhteen, lukot nosesta ja tailista kiinni, siteet paikalleen, sauvat reppuun ja siinä sitä oltiin yhtäkkiä lumilauta jaloissa. 

Bongaa kuvasta laskija

Lasku alas oli silkkaa nautintoa ja nyt viimein todella tajusin skinnatessa hoetun ”earn your turns” -mantran. Kaikki se aamun räpiköinti oli ehdottomasti tämän arvoista! 

Okei, olihan se sama metikkö alaspäin mennessäkin vielä aika anaalista, mutta enää en jaksanut kirota. Laskeutuessa katselimme laakson toisella puolella olleita vuoria, jotka näyttivät siltä, että siellä olisi melko hyvin lunta. Talvi Alpeilla on tänä vuonna erittäin vähäluminen, joten valinnanvaraa skinnailureiteisssä oli melko lailla hyviä vuosia vähemmän. Vastapäiset huiput näyttivät kuitenkin hyviltä, joten päätimme palata niille seuraavana päivänä. 

Päästyämme laaksoon ajelimme takaisin kaupunkiin ja ilta meni Innsbruckissa palautuessa päivän rasituksista. Olin aivan poikki ja taisin nukahtaa varmaan puoli yhdeksän aikoihin. Näin oli skinnailuneityys vanhalta ketulta mennyt!



Seuraavan aamun startti ei ollut yhtään edellistä myöhäisempi ja ajellessa takaisin kohti Kühtaita minua väsytti pirusti. Mutta eilen näkemämme puuterihuiput kutkuttelivat kovin ja kun sääkin oli edelleen liki täydellinen, kaikkosi unihiekat tehokkaasti viritellessäni nousukarvoja taas laudanpuolikkaiden pohjiin. Tällä kertaa lähestyminenkin oli huomattavasti edellispäivän metsää miellyttävämpi ja hymy kasvoilla sen kuin leveni mitä ylemmäs pääsimme. Puurajan jäkeen edessä aukeni valtavat kentät laskematonta lunta, jotka olisivat käytännössä meidän. Muutama muu skinnailija aamupäivän aikana vastaan tuli, mutta lääniä täällä riitti ja kaikki saisivat aivan rauhassa valita omat linjansa. Ainoastaan ihan alin osa vuoresta oli meille hieman epävarma, koska nousemamme kohta vaikutti vyöryherkältä. Siksi päätimme laskea siitä selkeästi sivuun ihan varmuuden vuoksi, vaikkemme olleet ihan tietoisia millainen lumitilanne sivustalla olisi. 



Nautin!

Pääsimme ylös ja tuuli oli kova. Kasasimme laudat melkoisella vauhdilla, koska olimme sen verran avoimessa paikassa, ettei siltä päässyt piiloon oikein minnekään. Laskiessa se ei kuitenkaan häirinnyt ja fiilis oli jälleen hieno tiputellessani puuterimäkeä alas takaisin kohti lähtöpaikkaamme. Tätä on vapaalasku puhtaimmillaan! 

Kaarsimme nousupolkumme sivuun metsikön yläreunaan. Tiesimme, että jossain alempana kulkee tie poikittain ja kunhan vain pitäisimme suunnan, osuisimme tielle jossain vaiheessa. Metsässä ei ole vyöryvaaraa puiden sitoessa lumen, joten siellä oli turvallista laskea. Hyvin pian selvisi kuitenkin, että ”laskeminen” oli ehkä hieman liioiteltu termi kuvaamaan alasmenoa. Lunta ei nimittäin metsässä ollut enää ollenkaan ja suurin osa ajasta meni joko sivuttain lanaten tai nurmimättäiden ja kivien yli pomppien. Yleensä ilmeisesti puuterin täyteinen Kühtai oli todella vähäluminen tänä vuonna ja se näkyi. Vähintään lautojen pohjissa päästessämme alas. Lopulta kuitenkin löysimme etsimämme tien, jota pitkin pääsimme laskemaan turvassa autolle, joka oli parkkeerattu läheisen majatalon pihaan. Sää houkutteli vielä istahtamaan terassille ja nauttimaan ansaitut kahvit ja lounaan. Homma alkaa sujua ja rakastuin skinnailuun taas vähän lisää!

Splitti kasaan, sauvat reppuun ja mäkeen.

Seuraavana päivänä satoi, joten päätimme pitää tervetulleen välipäivän. Skinnailu on vähintään kiipeilyyn verrattavissa olevaa liikuntaa ja olin aivan poikki. Kehosta oli löytynyt tottumattomalle kaikenlaisia uusia lihaksia ja jopa kävely Innsbruckin eläintarhassa tuntui olevan liikaa.

Viimeisenä laskupäivänämme suuntasimme Zillertaliin. Sieltä otimme kabiinin ylös tarkoituksenamme skinnata ylimmältä hissiasemalta muutaman aidan takaa lähtevää harjannetta Mt. Gilfertin huipulle, mistä pääsisi hienoa linjaa laskemaan alas. Alppien vähäluminen todellisuus iski noeasti vastaan päästessämme harjanteen juurelle. Ylhäällä tuuli kovaa ja kaikki se vähä lumi, mitä harjanteella oli ehkä joskus ollut, oli lentänyt pois ja koko reitti oli enemmän kiveä kuin lunta. Suksilla siitä vielä joten kuten pääsi skinnaamaan, mutta teknisesti kömpelömmällä splitillä ei. Ei ainakaan minun kokemuksellani. Niinpä oppaittemme edetessä suksilla, me kiinnitimme laudat reppuihin ja lähdimme kiipeämään jalan. 

Lea, Lorenz ja Gr. Gilfert

Tahti edetessä oli varsin kova painaessamme eteenpäin. Huipulle oli jonkin verran matkaa ja tuuli oli kova, joten halusimme mahdollisimman nopeasti avoimelta harjanteelta pois tuulenpuuskien tarttuessa vähän väliä selässä olleisiin lautoihin. Nautin kuitenkin noususta todella paljon, fiilis oli kuin parhaimpina kiipeilypäivinä. Tässä se viimein toteutui se minun pitkäaikainen haaveeni kiipeilyn ja laskemisen yhdistämisestä!

Up & away!

Mitä lähemmäs huippua pääsimme, sitä selvemmäksi kävi, ettei sieltä tänä vuonna pääsisi laskemaan alas. Lumitilanne oli niin huono, että isoimmat seinät olivat joko kivikkoisia tai sitten tuulen pakkaamina melko vyöryalttiita. Löysimme kuitenkin yhden hyvännäköisen lähtöpisteen jonkun sata metriä huipun alapuolelta ja päätimme laskea siitä. Mietimme hetken, josko kiipeäisimme huipulle käymään ihan muuten vain, mutta koska olisimme joutuneet kuitenkin laskeutumaan sieltä alas jalan, totesimme vaivan olevan tässä tuulessa ja varusteet selässä turhan. Niinpä klippasimme taas harjanteella laudat jalkoihin ja lähdimme löytämäämme linjaa alas. Lasku oli pitkä ja nautinnollinen. Se yhtyi jossain kohtaa merkattuun rinteeseen, joka vei koko matkan takaisin alas laaksoon autojen luo. Näin oli saatu viimeinen laskupäivä Alpeilla pakettiin. Alhaalla oli yli +20°c lämmintä ja istuimme vielä terassille nauttimaan kahvit ennen kotimatkalle lähtöä. Kiittelin auliisti viikon oppaitani uudesta kokemuksesta heidän pahoitellessa, että lumi ja talvi olivat tänä vuonna Alpeilla heikkoja. Tällaiselle Talman kasvatille silla ei ihan kauheasti ollut väliä, minun mielestäni ensikosketukseni splitboardiin oli ollut täydellinen!

Vaikka luntakin löytyi, melko kivikkoisia oli offarit tänä talvena.

Olen nyt viikon verran kotona googlaillut ja tutkintu spiltboard-kauppoja. Omat kamat lähtevät hankintaan ensi tilassa ja jos oikein hyvin käy, minulla on vielä tänä talvena huhtikuussa mahis lähteä Ruotsiin ja Norjaan skinnailemaan lisää. Varmaa on joka tapauksessa se, että Alpeille palaan mahdollisimman pian uuden harrastuksen merkeissä!

Kiitos Laura, Lea ja Lorenz opastuksesta!

 BOOOOM!




maanantai 6. maaliskuuta 2017

Helvetinjärvi rules ok!


Pääsin viikonloppuna pitkästä aikaa taas kunnolla ulos. Onhan tässä toki tullut reissattua pitkin alkuvuotta ja esimerkiksi laskemassa olen käynyt ahkerastikin, mutta jotenkin nuo metsäkeikat ovat olleet vähässä tämän alkuvuoden. Maaliskuussa pääsee onneksi paikkailemaan, kun Partioaitan 365 Klubi aktivoitui taas kunnolla vuodelle 2017. 

Parin viikon päästä lähdetään Oulankaan vaeltelemaan vajaa viikoksi keväthangille, joten nyt oli hyvä käydä ottamassa vähän pohjia reissuun. Maaliskuu käynnistyi viikonloppureissulla Helvetinjärven kansallispuistoon. Mukana oli 23 asiakasta kokeilemassa talviretkeilyä turvallisissa olosuhteissa oppaan kanssa. Samalla paketilla jatketaan myös ensi viikonloppuna. 




Ruovedellä paistoi aurinko ja sää oli talvinen. Uutta lunta oli satanut maahan vain muutamaa päivää aiemmin ja olosuhteet olivat siis liki täydelliset talviretkeilyyn. 

Ottaen huomioon, että Tampereen seudulla oli hiihtolomaviikko ja kelikin oli kohdallaan, Helvetinjärvi oli ihmeellisen tyhjä. Kohtasimme viikonlopun aikana ainoastaan kymmenkunta muuta retkeilijää ja esimerkiksi reitti Helvetinkolulta yöpaikkaamme Haukanhiedalle oli tyystin tallaamaton useamman päivän jäljiltä. Eihän siinä, ei se meitä haitannut, meillä oli käytännössä koko puisto itsellämme koko viikonlopun!



Tällä viikolla jatkuu. Ennen retkihommia olen vielä perjantaina Tampereen Partioaitassa opettamassa retkeilyn alkeita, tervetuloa kuuntelemaan!



torstai 2. maaliskuuta 2017

Hiiteen koko Seven Summits!


No kyllähän se nyt korpeamaan jää, kun 6972-metrisestä vuoresta jää 600 metriä kiipeämättä. 

Kääntymisen hetki vuorella on aina monella tapaa helpotus, kun tietää, että nyt tämä on ohi, mutta aika nopeasti se harmituksen ja jossittelun tuska hiipii kitusiin. Minulla sen ensimmäinen aalto iski Aconcagualla jo paria tuntia myöhemmin päästessäni takaisin ylimpään leiriin ja toden teolla se – pardon my French – vitutus iski päästyäni kotiin Suomeen. 

Sitä alkaa miettimään, että olisikohan pitänyt kuitenkin vain jatkaa. Että olisihan sitä varmasti pystynyt vielä painamaan ylemmäs, enhän minä edes ollut viimeisillä voimillani liikkeellä. Kaikki geelit ja Snickersit taskuissanikin olivat koskemattomia. Että perkele sentään, miksi ihmeessä minä käännyin! Mutta jälkeenpäin ei koskaan voi palata oikeasti siihen hetkeen, kun päätöksen tekee. Siinä hetkessä, niissä fiiliksissä, päätös on ollut aina oikea ja sen on tehnyt perustuen johonkin tunteeseen, sellaiseen, jota ei kotisohvalla jälkispekuloidessa pysty enää kokemaan. En pysty enää määrittelemään tarkalleen millainen sää Acolla 6300:ssa metrissä oli. Miltä se tuuli ja kylmyys tuntui. Miltä jaloissa tuntui. Miltä mielessä tuntui, kun olin sitä mieltä, että tästä ei ole turvallista jatkaa. Siihen hetkeen ei pääse mitenkään takaisin ja siksi jälkipeli on turhaa. 

Mutta kyllä se silti harmittaa. Olin kiivennyt ensin Kilimanjarolla viikon ja suoraan perään kahden lentokoneissa vietetyn välipäivän jälkeen Acolla jo 17 päivää. Olin siis noussut ensin Afrikassa lähes 5900 metriin ja heti perään toisella puolella maapalloa 6300:aan. Hitto vie, olin tehnyt nousumetrejä kolmeen viikkoon yli 8 000. Miten ihmeessä en muka pystynyt enää kuuttasataa lisää?! 

Pakittamisen hetkellä 6300 metrissä pitää aina ottaa selfie.

Ystäväni Marko sanoi kotiin palatessani, että hei, ei se vuori sen ihmeellisemmältä olisi enää ylempänä näyttänyt, ihan samaa kiveä ja lunta se siellä olisi ollut. Se on tavallaan ihan totta. Kokemus oli joka tapauksessa huikea ja Aconcagua oli ensimmäinen kerta, kun nousin yli 6000 metrin. Siitä olen sekä ylpeä että aika fiiliksissä.

Andit auringonlaskun aikaan

Mutta ne 600 metriä. Pakkohan ne on sieltä käydä pois hakemassa. Siksi löin alkuviikosta lukkoon paluuni Andeille ensi talveksi. Lähden tammikuussa yrittämään uudelleen Acon huippua yhtä pakittamisen kokemusta rikkaampana ja aion käyttää tämän harmituksen tunteen motivointiin. Ja treenata reissuun kahta kovemmin. Kunhan maaliskuun työkiireet ovat nipussa, aloitan nousut Malminkartanolla huhtikuun alussa. Aion treenata koko vuoden aina tammikuulle asti ja olla Argentiinaan palatessani paremmassa kondiksessa kuin ikinä. Oikeastaan aion olla sitä jo lokakuussa, kun lähden Nepaliin tavoittelemaan Lobuchen 6119-metristä huippua, joka toimii sekin varsin hyvänä harjoituksena Acoa varten. Nämä kaksi puolestaan pohjustavat ensi vuoden kesän suunnitelmaani Alaskan Denalille, missä kuntohuippu on käytännössä jo pakollinen. Tehokkaat puolitoista vuotta on siis edessä! 

Palaan Acolle siis tammikuussa 2018. Matkassa mukana on suomalainen porukka Adventure Partnersin kasaamana ja odotan innolla, että pääsen matkaan kotimaisin voimin uusien ja vanhojen ystävien seurassa! Hyvä ja tuttu porukka parantaa huiputuksen mahdollisuuksia jokaiselle. On myös ilo päästä kiipeämään itseään kokeneemmassa seurassa.

Aconcaguan south face näyttäytyi ekaa kertaa. Haukon henkeäni.

Asetin Seven Summitsin tavoitteekseni elokuussa 2014. Kolme huipuista olen jo tavoittanut, Aconcagua olisi ollut neljäs. Olen siis ihan hyvässä vauhdissa.

Tuolloin loppukesästä 2014 Elbrusin kiivettyäni olin aika naiivi sekä vuorten että tavoitteeni edessä. Se tuli vain jostain takaraivosta se ajatus, että ehkä minä voisin tällaista hulluutta lähteä yrittämään, en oikeastaan edes vielä miettinyt tai tiennyt, mitä se tulisi vaatimaan. Nyt, liki kolme vuotta myöhemmin, tiedän. Muistan, kun kävin ensimmäistä kertaa Matkatoimisto Aventuralla puhumassa suunnitelmistani ja Heimosen Kari, jonka kanssa sittemmin olemme ystävystyneet ja joka reissuhommiani Aventuralla hoitaa, sanoi, että varaudu siihen, että tuo Seven Summits -haave tulee muuttumaan mitä pidemmälle vuorten syövereihin pääset. En ihan tiennyt mitä Kari tarkoitti ennen kuin nyt, parikymmentä hyvin erilaista vuorikokemusta myöhemmin. 

Ajatukseni Seitsemää huippua kohtaan on muuttunut pakonomaisen tavoittelun sijaan jokaisesta vuorenrinteestä nauttimiseksi. Olen kokenut huiputtamisia, olen kokenut pakittamisia. Olen oppinut tekemään päätöksiä matkassa ja elämään niiden kanssa. Olen tajunnut, että pystyn innostumaan kokemuksesta vaikka tavoite ei aina täyttyisikään. Kyse on enemmän matkasta kuin määränpäästä. Kuten loistavassa Frank Turnerin ’The Ballad Of Me & My Friendsissä’ todetaan: If you’re all about the destination, take a fucking flight. 

Kilimanjaro, "helppo Seven Summits -huippu"


Tammikuussa Aconcagualla koin ensimmäistä kertaa, etten halua tavoitella Seven Summitsia. Se ei johtunut mielenkiinnon puutteesta tai pelosta, etten haasteen kanssa onnistuisi, vaan Acolla vallinneesta ilmapiiristä. Liki jokainen kiipeilijä, jonka tapasin tai jonka kanssa juttelin, kysyi tapaamisen alkuun, että kuinka monta Seven Summits -vuorta olet kiivennyt? Että aha, kolme, that’s cute, mulla on viisi, ihan kuin se olisi joku kipailu. Minua alkoi kolmen viikkoni aikana vuorella melkein kuvottaa se ihmisten arvottaminen heidän kiipeämiensä huippujen kautta. Huippujen, joiden piti olla jotenkin yleisesti hyväksyttyjä. Jos sanoi, että olen kiivennyt Alpeilla ja Norjassa, kohauteltiin olkia, koska ”eihän ne oo mitään korkeita”. Ilmapiiri oli enemmän toisia vastaan kuin toisten kanssa. Jotain sellaista, mistä kiipeilyssä – tai ulkoilussa ylipäänsä – ei pitäisi olla kyse.

Mont Blanc. Ei lasketa, ei kuulu Seven Summitsiin, turha vuori.

Kävin Aventuralla alkuviikosta ja Kari kysyi kahden vuoden jälkeen uudelleen, että no, onko edelleen Seven Summits tavoite mikä pitää? Ihan kuin hän olisi tiennyt, että Aconcagua on täynnä brassailevia mulkkuja, jotka ikään kuin avaavat silmäni tavoitteeni raadollisuudelle. Oli pakko myöntää, että ensimmäistä kertaa Argentiinassa tuli se fiilis, että en halua olla osa tällaista trophy huntingia, koska minulla se syy kiipeilyyn on aivan toisenlainen. Kari nyökytteli, hän arvasi – jo silloin ensi kertaa tavatessamme – että Aconcagua on se paikka missä realismi viimeistään iskee.

Minulle kiipeily, vaeltaminen ja ulkona liikkuminen ei ole koskaan kilpailua. Se ei ole gloorian tavoittelua eikä vaikutuksen tekemistä. Teen mitä teen ainoastaan itselleni ja teen ainoastaan asioita, joista itse nautin ja sellaisella tavalla, joka itselleni on sopivaa. Jos pakitan 600 metriä ennen huippua, teen sen itseni takia. Jos päätän kiivetä huonossa säässä epävakaissa olosuhteissa, teen sen siksi, että saan siitä jotain. En ikinä siksi, että pääsisin sanomaan jollekin, että katopa mitä MÄ oon tehnyt!

Sarek, vain kaksitonnisia huippuja, ei lasketa, ihan turhia vuoria

Vastasin Karille, että kyllä, aion yrittää kiivetä kaikki Seven Summitsin huiput mutta itse Seven Summitsia en enää aio tavoitella. Se ei ole se trophy, jonka perässä haluan juosta ja samalla unohtaa mistä tässä hommassa on kyse, kuten tapaamani ihmiset Acolla olivat tuntuneet tekevän. Haluan kokea vielä Everestin, Vinsonin ja Denalin, koska ne ovat vuoria, jotka minua kiinnostavat, mutta eivät siksi, että saisin joku päivä tittelin ”tyyppi joka kiipesi Seven Summitsin”. Sillä tittelillä ei tee yhtään mitään, korkeintaan myy pari kirjaa.

En palaa ensi tammikuussa Aconcagualle siksi, että minulla olisi pakonomainen tarve saada Seven Summitsini täyteen. Palaan Acolle, koska haluan nähdä ne loputkin 600 metriä (vaikka Marko kuinka väittää että ne ovat ihan samanlaista kiveä ja lunta). Palaan sinne itseni takia, en kenenkään muun.  Edelleen: If you’re all about the destination, take a fucking flight.

Aconcagua, lasketaan, tosi korkee huippu