perjantai 26. elokuuta 2016

Mon Blanc in 3-2-1...


Varusteet on kasassa ja aikaa lähtöön on sellaiset 18 tuntia. Huomenna päivällä saavun Chamonix'iin ja maanantaina lähdetään kiipeämään. Ensin Italian huipulle Gran Paradisolle, 4080m, ja siitä sitten kohti Mont Blancin 4810-metristä huippua. 

Blogi on sattuneesta syystä ensi viikon pitkälti hiljaa, mutta jos hyvin käy, parin viikon päästä on sitten tarjolla on huiputustarinoita Alppien huipulta. Ja jos ei, niin tarinoita ainakin on.

Paras tapa seurata reissua on tuttuun tapaan Instagram-kanavani, joka löytyy täältä.

VAI-KØ:n uusien mallien samplet saapuivat sopivasti vielä tänään, 
joten pysyypähän korvat Ranskassa lämpiminä <3

Check-in on tehty ja lentolippukin saapui juuri puhelimeen, kaikki alkaa siispä pikkuhiljaa olla valmiina. Ajattelin käydä vielä Porkkalassa kahvilla juhlistamassa Suomen luonnon päivää, joka on huomenna mutta en pääse sitä silloin enää viettämään. 

Palaan kotiin maanantaina 5. syyskuuta ja jos kaikki menee suunnitellusti, olen silloin kahta vuorta ja yhtä suurta unelmaa rikkaampi. Wish me luck!

Sinne ne sujahti.

tiistai 23. elokuuta 2016

Mielenrauhaa Teijon kansallispuistossa 17.-19.8.



Kansallispuistojeni sarja jatkui tällä kertaa Teijossa. Olen kulueen vuoden aikana käynyt kolmessatoista Suomen 39:stä kansallispuistosta ja tavoitteena on saada kaksikymmentä täyteen ennen vuodenvaihdetta, jolloin Hossan liittyessä seuraan vuodelle 2017 jää toiset parikymmentä vielä käytäväksi.

Teijo on Suomen toistaiseksi tuorein kansallispuisto, se sai statuksensa viime vuoden alussa. En ollut Salon kupeen reiteillä kuitenkaan vielä ehtinyt käymään, joten oli aika korjata puute. Vielä kun kaupunkielämä alkoi sopivasti tuntua ahdistavalta, niin pakkasin autoon varusteet ja ystäväni Maijan ja lähdimme muutaman yön retkelle ilman sen suurempia aikatauluja tai tavoitteita. Ajatus oli ainoastaan nauttia loppukesän tunnelmasta, metsästä ja hyvästä ruoasta. Lähiretkeilyä parhaimmillaan!

Jätimme auton Miilunummen parkkipaikalle, missä ei ruuhkaa ollut. Koulujen alku ja arkipäivä varmaan tekivät sen, että isoimmat massat Teijosta olivat jo poistuneet. Toisaalta, suositumpi lähtöpiste kansallispuistoon löytyy toiselta puolelta puistoa luontokeskuksen luota, siellä saattoi väkeä olla enemmänkin. Lähdimme tallustelemaan polkuja kohti Teerisaaren laavua, missä suunnittelimme yöpyvämme. Alkumatkan metsäpolku ja nousut Puolakkajärven rantojen kallioille muuttuivat pian pitkospuiksi, kun sivuille aukesi suoalueet. Niitä hallitsi selkeästi kalasääski, jonka reviirille olimme tulleet. Komea lintu päivysteli lähistöllä koko illan ja niinä hetkinä, kun sitä ei nähnyt, sen ainakin kuuli. Teerisaarelle johti erittäin hyväkuntoiset pitkokset. Meillä oli teltta mukana, mutta koska laavulla ei muita ollut, se oli hyvässä kunnossa sekin ja sää oli varsin miellyttävä, päätimme nukkua puulaavussa ja pitää oman majoitteemme pakattuna. Ilta oli lämmin ja saimme komean auringonlaskun halloumi-wrappiemme taustalle. Sen verran alkaa jo vuosi syksyn puoleen kääntyä, että kymmenen jälkeen olikin jo pilkkopimeää. Ai että minä pidän näistä nuotion valaisemista loppukesän illoista!

Nää loppukesän illat.

Teerisaaren laavu ja aamukahvi.

Sääksi huuteli edelleen aamulla heräillessämme. Kun on kuluneen vuoden retkeillyt lähinnä muiden tekemien aikataulujen mukaan, teki hyvää makoilla aivan rauhassa laavulla kahvia keitellen pitkälle aamupäivään. Ei ollut kiire. Lopulta pakkasimme tavarat ja lähdimme suuntaamaan kohti Teijon luontokeskusta Matildanjärven rannalla. Ajatuksemme oli kiertää järvi ja palata takaisin kohti autoa jääden vielä matkalla toiseksi yöksi Endalin laavulle Teijon keskiosaan. 

Pitkokset vaihtuivat suon jälkeen taas poluksi saapuessamme Matildanjärven rantaan. Myötäpäivään kiertäessä vastarannalla näkyi mukavannäköisiä hiekkarantoja meidän noustessa kallioille luontokeskuksen läheisyydessä. Maasto oli saaristomaista, onhan lähin merenlahti vain muutaman kilometrin päässä. Minä pidän saarisosta ja Suomen merenrantojen karuudesta, joten Teijon maasto ja maisema miellyttivät kovasti aistihermoja. Luontokeskuksella saimme vesipullot täyteen ja kävimme samalla tutustumassa tarjontaan. Kahvilan ohessa keskuksella oli näyttely retkeilystä ja sen perusajatus oli kertoa, mitä ja millaisia varusteita ihminen vaeltaessaan tarvitsee. Vaikkei puoliksi leikatut vaelluskengät tai pari kuoritakkia mitään ihmeempää uutta tarjonneetkan, pidin silti Teijon erilaisuudesta, yleensä kun luontokeskukset esittelevät lähinnä paikallista lajistoa ja historiaa. Kerrankin oli jotain muuta!

Järvien ja kallioden lisäksi Teijon monipuolisessa maastossa riittää suota ja pitkoksia.

Jatkoimme matkaa Kariholman tulipaikalle, missä lounastimme. Ruuhkaa ei edelleenkään ollut, ainoastaan kaksi retkeilijää oli tullut päivän aikana poluilla vastaan. Luontokeskuksella sentään oli bussilastillinen eläkeläisiä vierailemassa. Lounaan jälkeen alkoi matkan tylsin osuus, kun muutama kilometri reitistä kulki valtateitä pitkin läpi asuinalueen, ennen kuin sujahti taas takaisin Matildanjärven rantaan sen luoteiskulmassa. Siitä matka jatkui rantaa myötäilevää polkua komeita kallioita pitkin takaisin kohti aamun lähtöpistettämme Teerisaarta. Keli uhkaili yltyä, kun tuuli puhalsi suoraan kohti samalla, kun vettä alkoi vihmomaan taivaalta koko ajan enemmän. Pakkasin kameran suojaan ja laitoin rinkan päälle sadesuojan ja sillä varmistin näköjään sen, että sade ei meitä tänään vaivaa. Taivas nimittäin kirkastui oikeastaan saman tien sadesuojan asettamisen jälkeen ja vielä hetkeä aiemmin uhitellut myräkkä väisti ohi. Polku vei edelleen rantoja pitkin takaisin Matildanjärven itäpäähän, mistä jatkoimme jälleen tuttuja pitkoksia pitkin takaisin eiliseen tulosuuntaamme kohti Endalin laavua. 

Viimeinen sisäänajo La Sportivan vuoristokengille ennen Mont Blancia. 
Yllättävän hyvät myös vaellukseen!

Endalissa oli muutama retkeilijä iltapäiväkahveillaan, ensimmäisellä Teijon vierailullaan kuulemma hekin. Minä jäin jutustelemaan samalla, kun Maija lähti lähimaastoa koluamaan sienien ja marjojen toivossa. Ja molempia löytyi, erittäin runsaasti! Kanttarellia ja vaaleaorakasta, puolukoita, mustikoita ja jopa karpaloa. Saatuamme lopulta laavun vain itsellemme valmistui kanttarelleista voin kanssa melko makoisa täyte lettujen oheen. Istuimme illan ystäväämme kalasääskeä kuunnellen ja nukahdimme ajoissa. 

Yöllä oli alkanut satamaan ja Endalin laavu vuoti katosta läpi suoraan Maijan pään yläpuolelta kastellen tämän makuupussin. Minä en ollut herännyt mihinkään ja aamulla olikin taas jo aurinkoinen keli  (ja kiroileva Maija) odottelemassa. Pakkasimme tavarat rinkkaan ja tallustelimme lyhyen matkan takaisin parkkipaikalle, missä autoni oli edelleen yksin. 

Parin päivän retki Teijoon oli erittäin leppoisa. Puisto oli monipuolinen järvineen, kallioineen, soineen ja saaristomaisine maisemineen ja miellytti kovasti. Ruuhkattomuudesta saa aina plussaa sekä myös hyväkuntoisista poluista ja laavuista. Tutkimatta jäi vielä Teijon pohjoisosat, joten hyvä syy paluulle on. Pitänee suorittaa lähitulevaisuudessa!


keskiviikko 17. elokuuta 2016

Helvetinjärvi 13.8.2016



Minulla oli lauantaina työkeikka Helvetinjärvellä. Asiakkaana oli Porin Nuorkauppakamarin porukkaa yhdentoista retkeilijän verran ja reissun pääoppaana toimi Partioaitalla työskentelevä Markus, joka oli Nuorkauppakamarille matkan helvettiin jo joskus kymmenisen vuotta sitten luvannut. Syystä ja toisesta se kuitenkin saatiin toteutumaan vasta nyt ja Markus pyysi minut mukaan kertomaan omaa tarinaani ja vetämään muutamia erätaitorasteja päivän edetessä.

Olen käynyt Helvetinjärven kansallispuistossa joskus yli kymmenen vuotta sitten viimeksi eikä muistikuvat olleet kovin mittavat. Ensimmäinen mitä helvettiä -hetki tuli, kun käänsin auton Ruovedentieltä kohti Helvetinkurun parkkipaikkaa ja muutaman kilometrin ajettuani yhtäkkiä tienpielessä oli kyltti ”VAROKAA STRUTSEJA”. Kyllä, strutseja. Hieman epäuskossa jatkoin matkaa ja kohta tien pielessä aitauksessa seisoi kymmenen valtavan kokoista strutsia. Näky oli kaikin puolin epäluonteva, vaikka vakuuttavia lintuja olivatkin. Ne eivät mitenkään sopineet suomalaiseen kuusimetsään ja jotenkin minua lähinnä nauratti. Seuraava kyltti varoitti villisioista ja niin vain niitäkin yhtäkkiä käyskenteli tien molemmin puolin. Elämän kiertokulku sai päätöksensä, kun viimeinen kyltti ennen parkkipaikkaa mainosti ravintolaa, missä saa syödä strutsia ja villisikaa.

Jätimme varusteita Helvetinkurun parkkipaikalle, joka tulisi olemaan retkemme päätöspiste, mutta suuntasimme auton aluksi kuitenkin kansallispuiston toiselle puolelle Haukanhiedalle. Tarkoitus olisi kävellä sieltä muutamien pysähdysten, lounaan ja rastien kautta ihastelemaan Helvetinkurua ja nauttimaan illasta sen viereiselle päivätuvalle ja tulipaikalle.

Sää oli sateinen ja vettä tuli ihan kiitettävästi. Onneksi kuitenkin asiakkaiden saapuessa parkkikselle pikkubussista purkautui hymyileviä ja hyvin varustautuneita ihmisiä. Kyllähän se nimittäin on niin, että paras ase sateelta suojautuakseen on hymy ja huumori. Niiden voimilla jaoimme porukalle lounaat reppuun mukaan ja lähdimme sateisesta rannasta kohti lounaspaikkaamme Ruokejärveä. Haukanhiedan hiekkaranta oli muuten sellainen, että kun aurinko jonain kesäpäivänä paistaa, aion tulla takaisin. Erinomainen leiripaikka paremmalla säällä!

Haukanhiedan hiekkaranta houkuttelee.

Tallustelimme sateessa Ruokejärvelle ja laitoimme keittimet laulamaan. Turmatit mahassa oli aika päivän ensimmäisen rastin, kun nuorkauppakamarilaiset pääsivät ryhmissä rakentelemaan paareja saatavilla olevista materiaaleista. Yksi ryhmä otti pisteet kotiin siitä, että ymmärsivät käyttää takkejaan loukkaantuneen alustana. Hihat sisäänkäännettynä ja kaksi runkoa niiden läpi pujotettuna tekevät nimittäin paareista sekä mukavat että kestävät. Kunhan vain rungot eivät mene poikki, kuten joillain…

Lounaan jälkeen jatkoimme matkaa kohti Helvetinkurua ja aurinkokin alkoi pilkahdella. Lyhyesti vain tosin, mutta toivoa antaen kuitenkin. Helvetinjärven reiteillä, johtuen korkeuseroista, on paljon portaita. Polut ovat helppokulkuisia, leveitä ja välillä pitkoksin vahvistettuja ja lukuisat portaikot olivat hyvässä kunnossa. Esteettömyys ei kuitenkaan taida Helvetinjärvellä ihan toteutua, ainakaan jos Haukanhiedan suunnalta kurua lähestyy. 

Helvetinjärvi käy hyvästä persetreenistä.

Matkalla porukka suoritti tulentekorastia tuluksia ja tamppooneja (erinomaisia sytykkeitä!) käyttäen. Aiemmin hetken moikkaamassa käynyt aurinko oli kuin muisto vain uudelleen yltyneessä vesisateeessa. Saapuessamme Helvetinkurulle kävimme katsomassa yläpään näköalapaikalta maisemat, jonka jälkeen laskeuduimme portaikkoa pitkin alhaalla odottelevan Helvetinjärven rantaan. Sen rannalla on päivätupa, jonka vierellä oleva tulipaikka tulisi palvelemaan meitä loppuillan. Meitä oli sen verran iso ryhmä, ettemme viitsineet vallata koko tupaa itsellemme, joten tyydyimme istuskelemaan ulkona sateesta välittämättä. 

Näkymä Helvetinkurun yläpään näköalapaikalta.

Päivätupa Iso Helvetinjärven rannalla ei ole yöpymiseen tarkoitettu.

Jätimme kamat kuitenkin mökin porstuaan ja lähdimme kevyemmin kantamuksin tutustumaan Helvetinkoluun, joka on siis kansallispuiston sydän ja suurin nähtävyys. Liki pari miljoonaa vuotta sitten maankuoren liikkeiden aiheuttamana syntynyt kuru on kapeimmillaan vain reilun metrin levyinen ja se nousee muutaman sata metriä järvenrannasta kahden kallion välissä ylöspäin. Se on kivikkoinen ja sateella mutainen ja liukas, joten se piti kulkea varoen. Ongelmia ei kellään kuitenkaan ollut ja siitä pääsee kyllä ylös ihan perheen pienimpienkin kanssa kun vain rauhallisesti menee. Komea paikka, ei ihme että kansallistaiteilijamme aina Gallen-Kallelasta Runebergiin ovat Helvetinjärvellä käyneet inspiraatiota hakemassa. 

Helvetinkuru alhaalta päin on komea.

Kurun nousun jälkeen ilta sujui leppoisasti nuotiota pidellen ja järjettömän määrän ruokaa syöden hyvässä seurassa. Jossain vaiheessa sadekin viimein lakkasi ja saimme lopulta hienon kesäillan onnistuneen retkipäivän päätteeksi. 


Helvetinjärven päivitys tuli itselleni tarpeeseen ja etenkin ne Haukanhiedan hiekkarannat jäivät kolkuttelemaan takaraivoon. Jos ei tässä syksyllä enää kelit kohene, niin viimeistään ensi kesänä pitää tulla takaisin teltan kanssa!


perjantai 12. elokuuta 2016

Syksyn opastukset


Tässä, kun en ole viikkoon käynyt missään ulkona, alkaa hiljalleen sormet ja kengänpohjat syyhyämään pihalle! No okei, olin minä siellä Lontoossa, mutta sitä ei lasketa koska, no, se on Lontoo. Pitäisi päästä metsään! Vuoden verran korpireissut tulivat ikään kuin automaattisesti koulun lukujärjestyksen kautta, joten liikoja ei tarvinnut itse miettiä, mutta nyt on toinen ääni kellossa. Pitää itse nostaa hanuri sohvasta ja lähteä. 

Se ei kyllä tokikaan tuota ongelmia. Ja kun syksyn kalenteria katselee, ei tässä kotiin pääse homehtumaan. Ainoa suunniteltu reissu, jonka todennäköisesti joudun nyt skippaamaan, on ensiviikoksi aiottu pikavaellus Ruotsin Sarekiin. Olen lähdössä sinne syyskuussa Partioaitan 365 Klubin oppaaksi ja tarkoitus oli käydä tiedustelemassa reitti ennakkoon, mutta sain kesän aikana bakteeritulehduksen oikeaan jalkaani ja joudun sitä hieman tässä lepuuttamaan. Koipi alkaa jo olla kunnossa, mutta säästelen sitä kahden viikon päässä vartovaan Mont Blancin reissuun, joten pakko ottaa tässä välissä vain iisisti. En toki kiistä, etteikö pieni loman tapainen olisi tervetullut. 

Tämä on Kebnekaiselta, ei kovin kaukaa Sarekista. Samoja maastoja!

Sarekiin pyrin käymään Alpeilta palattuani ennen kuin sitten lähdetään paikalle jo asiakkaiden kanssa. Ennen sitä ehdin myös käydä hieman luennoimassa Vantaalla, Lahdessa ja Oulussa ja onpa tuossa yksi Retkeilyn alkeet -kurssikin vedettävänä Nuuksiossa Ruotsiin lähtöä odotellessa. 365 Klubin hommia nekin kaikki. 

Lokakuussa järjestämme yhdessä Partioaitan ja Basecamp Oulangan kanssa syysloman perheretken Oulangassa. Tästä olen super-innoissani ja toivon, että perheitä mukaan löytyy. Parasta näissä hommissa on se, jos saa muutkin innostumaan ulkoilusta itseni tapaan ja jos ne muut ovat vielä lapsia, niin sen parempaa. Siinä luodaan jonkinlaista pohjaa tuleville seikkailijoille. Itse otan myös oman poikani mukaan Basecampiin. Oulangan jälkeen loppukuusta edessä on vielä Klubin viikonloppuvaellus Repovedelle.

Lapinsalmen riippusilta Repovedellä. Ja Maija.

Marraskuussa lähden käymään Jenkeissä mutta en ole vielä ihan varma, otanko vaelluskenkiä mukaan. Tarjolla olisi vähän kansallispuistoreissua New Yorkin ympäristössä, mutta voi olla, että pieni loma maastosta voisi tehdä hyvää ennen loppuvuoden rutistuksia. Joulukuussa nimittäin vuorossa on vuoden päämatkani, kun suuntaan ensin Tansanian Kilimanjarolle ja sieltä suoraan Argentiinan Aconcagualle ja yritän huiputtaa kaksi Seven Summits -huippua alle kuukaudessa. Joulu ja uusivuosi menevät siispä melko epätavallisissa (ja -todellisissa) merkeissä, ennen kuin kotiudun Suomeen taas tammikuun puolessa välissä.


Sitten voisi vaikka levätä…


Onhan noita Seven Summitseja ennenki huiputettu!

torstai 11. elokuuta 2016


Kaikenlaisia päivityksiä muissa blogeissa, joten linkkaillaanpas vähän tännekin:

Koulun loppuminen alkaa upota hiljalleen tajuntaan, vaikken sitä halua vielä uskoakaan. Kirjoittelin siitä sanan jos toisenkin Soberismia-blogiini.

Partioaitalla puolestaan teemana näin elokuussa on lähiretkeily ja siitäkin kerkesin omat ajatukseni julkaista blogissaan.

Olin juuri neljä päivää Lontoossa. Kotona olen ollut nyt kaksi päivää. Pitäisi varmaan äkkiä päästä taas johonkin ulos!

Tavallaan ulkona. Muttei tarpeeksi.

perjantai 5. elokuuta 2016

Luonto- ja eräopas Teemu Suominen



Se on siinä!

Eilen, koko alkuviikon kestäneen maastonäytön jälkeen, saatuani hyväksytyt tulokset myös kaikista muista vuoden aikana suoritetuista näytöistä ja tenteistä, maastonäytön vastaanottanut lautakunta "päätti suositella Teemu Suomiselle luonto- ja eräoppaan ammattitutkinnon myöntämistä." Nuijan kopautus, kättelyt päälle ja minä valmistuin eräoppaaksi Eerikkilän urheiluopistosta!

Koska mitkään sanat eivät juuri tällä hetkellä riitä kuvaamaan tunteita evätkä kulunutta vuotta, en aio vielä edes yrittää. Kun tämän kokonaisuuden tajuaa ehkä jossain vaiheessa kunnolla, voin kirjoittaa siitä ajatuksiani ylös, mutta nyt tyydyn vain muutamaan valokuvaan.

Eerikkilän Hirsihovi. Ovi oikealla on kotimme Valmentajakerho,
 tuttavallisemmin Pursiseura

 Opin kurssilla valtavasti ja sain itsevarmuutta lisää. Sain myös lopullisen varmistuksen sille, että tämä on se mitä minä haluan tehdä ja missä olen hyvä. Isona minusta tulee 
vaellusopas.

Kaikista suurin asia kuitenkin, mitä vuosi Eerikkilässä minulle antoi, oli ihmiset. Ystävät. Uusi perhe. Vuoden ajan jaoin kodin, teltan, ruoan, vessan, suihkun, ilot, surut, tuskan, onnen, onnistumiset ja kokemukset kahdenkymmenen ihmisen kanssa ja se yhdistää meitä tästä eteenpäin aina. 

Nää tyypit. Tässä ollaan kumilautoilla Ruunaankoskella, kuvan otti kari

Eetu, Kari, Marko, Johanna, Jimbo, Mika, Niina, Annukka, Joni, Sari, Eva-Maria, Anette, Heikki, Mikko, Eeva, Niko, Matti, Antti ja Pyry, sanat eivät riitä. Te olette minun Pohjantähteni.

Perhe kesäillassa Pursiseuran sundeckillä. 
Niina, Johanna, Marko, Kari, Annukka Sari, Jimi ja Heikki

Kiitos myös kaikille jotka ovat tukeneet tätä reissua, etenkin perheeni, ystäväni sekä sponsorini Partioaitta, Tierra ja VAI-KØ Clothing. Nyt pariksi päiväksi Lontooseen nollaamaan tilanne ja sitten edessä odottelee ensin Mont Blanc ja sitten kiireinen syksy Partioaitan kanssa opastöitä tehden! Bring it!

Fossestuan ylänkö, Lofootit, Norja heinäkuussa 2016