maanantai 23. toukokuuta 2016

Mont Blanc 27.8.-5.9.2016



Melko tarkkaan kolme kuukautta Mont Blancille lähtöön. Hui! 

Elokuun 27. päivä lennän Geneveen, mistä ajelen shuttlella Ranskan Chamonix’iin, missä tapaamme koko tiimin kanssa 29.8. aamulla. Siitä lähtee viikon seikkailu, joka vie meidät ensin Italiaan, missä teemme akklimatisaationousut Alp Terre -kylän läheisyydessä olevalle Chabodin vuoristomajalle noin 3000:een metriin ja siitä euraavana päivänä Italian korkeimmalle huipuplle Gran Paradisolle 4060:een metriin. 

Gran Paradison huippuharjanne ja pyramidi

Gran Paradison jälkeen palaamme Ranskaan, missä siirrymme lepopäivän jälkeen ensin Aguille du Midin aseman kautta Cosmiquesin alppimajalle ja sieltä sitten huiputuspäivän yritykseen. Jos kaikki menee suunnitellusti, seisomme Alppien korkeimmalla huipulla 4808:ssa metrissä perjantaina 2. syyskuuta. Kotiin lennän 5.9., sopivasti raittiuteni 4-vuotispäivänä.

Viime kesän jäätikkötreenit Norjassa. Etsi kuvasta kiipeilijät, niin saat vähän perspektiiviä.

Nousemme Blancille niin kutsuttua kolmen huipun reittiä, joka ei ole helpoin tie huipulle mutta ei myöskään ruuhkaisin. Suurimpana vaarana matkalla on oikeastaan vuosittain elävä railotilanne sekä jäätiköstä irtoavat lohkareet. Huiputuspäivä on noin 12-tuntinen ja se vie ryhmän kolmen ison seinän kautta ensin Mont Blanc du Taculin olkapäälle (4050m), siitä Mauditin tasanteen jälkeen Mont Mauditin lumiseinälle ja huipun satulaan (n. 4300m), mistä edessä on vielä loppunousu Alppien katolle. Palaamme samaa reittiä takaisin aina Aguille du Midille asti ja sieltä alas Chamonix’n laaksoon. Päivä on tuleva olemaan raskas. Etuni on se, että olen hidas mutta sitkeä ja sillä taktiikalla mennään! 30% fysiikkaa, 70% psyykettä, niin Samulikin aina sanoi.


Kolmen huipun reitti on haastava mutta toivottavasti palkitseva.

Meillä oli muutama viikko sitten ensimmäinen tapaaminen tiimin kanssa Adventure Partnersin toimistolla. Lähtijöitä Suomesta on kahdeksan ja paikan päällä ryhmän kärkeen liittyy kolme paikallista opasta, joista yksi on suomalainen. Tapaamisessa oli hyvä fiilis, porukka vaikutti ensinäkemältä erittäin mukavalta ja into onnistumiseen oli kova! 

Viime vuonna Blanc suljettiin elokuussa kivivyöryvaaran takia, Alppeja kun helli lämpimin kesä yli sataan vuoteen ja se teki olosuhteista haastavat. Lopulta oppaat eivät uskaltaneet enää viedä asiakkaita ylös. Täytyy toivoa, ettei sama toistu tänä vuonna ja pääsemme tavoitteeseemme. Hämmentävintä ryhmässämme on ehkä se, että minä olen - oppaita tietenkään lukuunottamatta - ryhmän kokenein kiipeilijä. Ja minä kun olen yleensä tottunut olemaan se ummikko. Toisaalta, nousupäivänä sillä tuskin on minkäänlaista merkitystä, siellä puhunee kokemuksen sijaan lopulta enemmän sitkeys. Ja tietenkin fyysinen kunto.

Pääkopan minulla pitäisi olla kunnossa, joten on aika taas kiristää vähän mutteria sitä kuntoakin varten. Koulun puitteissa on tullut viimeinen vuosi liikuttua todella aktiivisesti enkä sinänsä ole huolissani, olenhan Elbrusillekin noussut ja huomattavasti huonommassa kondiksessa, mutta silti tapaamisemme pari viikkoa sitten sai aikaan jonkinlaisen ryhdistäytymisen. Tiimissä oli kaiken maailman crossfit-porukkaa, joten pitää tässä nyt skarpata itsekin. Aloitin tiputtamalla suklaat ja kaikki turhat mössöt ruokavaliosta ja lisäämällä viikottaiset liikuntakerrat kolmesta neljään. Ennen Blancia on onneksi tulosssa viikoittaisen liikunnan lisäksi vielä vuorivaellukset sekä Kebnekaiselle että elokuussa Sarekiin, jotka ovat erittäin hyviä testereitä koitokseen.

Lopullinen valmistautuminen alkakoon!

22 kiloa selässä ja eikun polulle!


PS. Janina, joka samassa tiimissä on lähdössä Blancia nousemaan, bloggaa omasta valmistautumisestaan ja matkastaan täällä

lauantai 21. toukokuuta 2016

Kiireinen viikonloppu Nuuksiossa!


Aloitan tänään omalta osaltani Partioaitan 365 Klubin retkeilykauden lähtemällä Nuuksioon opettamaan retkeilyn alkeita. Klubilaisille tarkoitettu retki myytiin loppuun jo huhtikuussa ja suuren kysynnän vuoksi saimme järjestymään huomiselle toisen samanlaisen, joka sekin taitaa olla jo täyteen varattu. Hienoa, että retkeily kiinnostaa! 

Päiväretkien aikana käymme läpi ulkona liikkumisen perusteita, varusteita ja taitoja, joiden jälkeen klubilaisilla pitäisi olla rahkeet lähteä itsenäisesti omille yön yli kestäville retkilleen. Viikonlopun taustalla perusajatuksena on yrittää madaltaa ihmisten kynnystä uskaltautua ulos ja seikkailuihin ja olen suunnattoman iloinen, että intoa tähän tuntuu olevan!


Kävin eilen varmistamassa viikonnlopun reittiämme ja fiilistelemässä Nuuksion maisemia ensimmäistä kertaa talven jälkeen. Viimeksi siellä ollessani tuuli ja tuiskusi lunta ja eilen tuntuikin siltä, kun olisi taas ihan uuteen maailmaan astunut. Päivä oli aurinkoinen, lämmin ja vihreä! Ja samaa on luvattu tänään.

Haikkailin omassa rauhassani Haukankierroksen läpi ja poikkesin Vähä-Hauklammen luolille tarkistamaan, onko polku sinne kävelykunnossa. Aika monta puunrunkoa sai harppoa yli.

Vähä-Hauklammen luolasto ja suuaukolle kiilautunut kivi.

Mustalammella oli kesän tunnelmaa padon solistessa ja turvelauttojen lilluessa auringossa ja sain nauttia parin tunnin reippailustani melko yksin. Edes varmaan Suomen suosituimmalla tulipaikalla Mustalammen reunalla ei ollut ruuhkaa, mikä on jo liki poikkeuksellista!

Mustalammella on kesä!

Hyvä päivä, oma rauha ja tänään jatkuu! 

Ulkona. Perillä.


sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Kanoottimelontaa Turpoojoella



Viime syksynä koulussa aloittamamme kanoottimelonta on tähdännyt perustekniikoiden oppimisen lisäksi oikeastaan yhteen ainoaan päätavoitteeseen: Jongunjoen 80-kilometrin ja 65:n kosken lasketteluun kesäkuussa. Reissu on yksi eräopasopintojemme päämatkoista ja siihen mennessä jokaisella pitäisi olla hallussa vaadittavat taidot matkan taittamiseen turvallisesti. Aloitimme syksyllä Eerikkilän urheiluopiston omasta rannasta Ruostejärvellä ja lopetimme Repoveden kolmepäiväseen melontaan lokakuussa. Välissä tuli jäät tielle, kunnes avasimme kanoottikauden kolme viikkoa sitten kaivamalla lihasmuistista syksyllä opittuja asioita. Tällä viikolla otimme seuraavan askelen kohti Jongunjokea siirtymällä ensimmäistä kertaa virtaavaan veteen ja koskiin. Luvassa oli parikymmentäkilometrinen Turpoojoen melonta Liesjärven ja Tammelan välillä.

Laskimme kanootit vesille Kortenniemen perinnetilan rannasta Liesjärvellä. Taitettavana oli noin viisikilometrinen järvenselkä ennen kuin pääsisimme Turpoojoen eteläkärjen suulle. Keli oli aurinkoinen mutta tuulinen ja tietenkin se tuuli puhalsi suoraan vastaan koko selän yli. Aallokkoakin oli ihan kiitettävästi kun lähdimme matkaa painamaan. Liesjärven selällä on ainoastaan yksi pieni saareke, josta saimme hetken suojan ja taukopaikan, muuten koko pätkä oli taitettava käytännössä yhdellä vedolla. Vielä kun se saari palveli kalasääskien pesimäpaikkana, emme kovin kauaa halunneet taukoa pitää, sen verran hätääntyneinä lintuparat rannan yllä pörräsivät meidän tankatessa juomapulloistamme ennen loppurutistusta Turpoojoen suulle.

Kyllä se kuulkaa melko hyvästä salitreenistä kävi, kun sen selän täysin vastatuuleen puski. Minä olin edessä moottorina Eevan ohjatessa ja jeesatessa takaa parhaansa mukaan. Matka tuntui ikuisuudelta ja siltä, ettei kanootti edennyt senttiäkään. Jos hetkeksikin lopetti melomisen, alkoi peruuttaa. Keho alkoi olla jo melko hapoilla, kun viimein lounastauolle Turpoon suulle pääsimme. Tästä onneksi alkaisi virta meitä kuljettaa ja pahin oli ohi. Siis fyysisesti.

Np. Dismember - Like An Everflowing Stream

Nyt alkoi nimittäin sen henkisen kantin testaaminen. En ole ennen melonut joessa, enkä etenkään koskissa ja melkoinen hyppy tuntemattomaan oli edessä. Kun jonkun matkaa mukavasti eteenpäin vievää Turpoota lasketeltuamme kouluttajamme otti meidät kasaan ja komensi kypärät päähän, voin kertoa pulssin olleen varmaan kahdessasadassa. Lädimme yksitellen ensimmäiseen koskeen, jota ei kuitenkaan nähnyt suvantoon. Ei siis ollut mitään hajua mitä kulman takana edessä on. Koitimme sopia sotasuunnitelmaa Eevan kanssa, mikä oli melko haastavaa, kun ei tiennyt mihin on menossa. Päätimme vain ottaa rauhallisesti ja tärkeimpänä asiana sen, että pidämme koko ajan keulan menosuuntaan, oli mikä oli. ”Vauhti korjaa virheet”, siinä pitkälti taktiikkamme. Lähdimme lipumaan koko ajan kovempaa virtaavaa jokea eteenpäin ja kulman takana kuului kohinaa. Eihän siinä, sinne mennään, kato perkele, kivi, lehmänselkä, oksia! Mikä meihin osui?? AAAAaaaa, perkele, auts, toinen kivi, äääääää! 

Ja sitten se oli ohi. Olimme pystyssä. Kanoottikin oli ehjä. Jes, ensimmäinen koski taitettu! Aika tsägällä se mentiin, ilman minkäänlaista oppikirjojen mukaista toimintaa. Kunhan paineltiin. No, tästä eteenpäin ainakin tietäisimme mistä tässä hommassa on kyse ja mitä tehdä toisin. Ehkä. Ensimmäisenä sovimme parantavamme kommunikaatiota. Edessäoleva huutaa käskyjä koko ajan ja takana istuva tottelee ilman minkäänlaista kyseenalaistamista. Tällä se olisi mentävä.

Johanna ja Marko koittavat pärjätä.

Kaikki selvisivät ensimmäisen kosken kuivana. Kastumista oli luvassa vasta, kun Jimi yritti ylittää joen poikki kaatuneen puun jotenkin todella ketterästi kaksimetrisen ruhonsa kanssa ja molskahti jokeen. Tästä selvittiin naurulla ja vaatteidenvaihdolla.

Edessä oli seuraava koski, joka oli noin 500 metriä pitkä. Nyt kommunikaatio toimi, Eeva huusi, minä tottelin (story of my life) ja pujoteltiin menemään. Ei mitään ongelmia, tiimi toimi ja hetkessä olimme taittaneet pätkän. Fiilis oli hieno! Olin ihan järjettömän ylpeä Eevasta, joka ohjasi meidät kunnialla läpi. 

Saavuimme yöpaikkaamme Tammelan Kala-apajalle, joka on matkailu- ja kalastustila Turpoonjoen varrella. Aurinko paistoi ja meille oli mainostettu vähintään Kanta-Hämeen parhaita hampurilaisia, joita talo tarjoili. Onneksi päivä oli ollut fyysisesti melko kuluttava, muuten olisi ollut kovin vaikea perustella itselleen se kalorimäärä, jonka varmaan kilon painoinen pulled pork -burgeri sisälsi. 

Leiripaikka rules ok

Hampurilaisten ja leiriytymisen jälkeen illan ohjelmassa oli vielä kalastushommia ja etenkin kalankäsittelyä, perkaamista ja sen sellaista. Kala-apajalla oli liuta omia altaita, josta kävimme nuotalla ja katsiskoilla nostamassa jos jonkinnäköistä kirjolohta, lahnaa, haukea ja ahventa. Tarkoitus oli, että jokainen pääsisi ähräämään haluamaansa annosmuotoon vähintään yhden kalan ja lopulta meillä oli melkoinen Pietarin kalansaalis käsissä, kun perkauspöydällä lojiui varmaan viisikymmentä eväkästä. Niistä sitten väsättiin kaikkea loimulohesta savustettuun lahnaan ja voissa paistettuihin ahveniin. Sen verran kuitenkin taisi burgerit porukalla painaa vatsanpohjalla, että kun seuraavana aamuna heräsimme, oli viereisellä nurmikolla varmaan parikymmentä kalaa vielä syömättä. Toivottavasti lähistöllä majaileva saukko löysi ne lähtömme jälkeen, etteivät ihan hukkaan menneet. 

Hän on kirjolohi!

Makoisien yöunien jälkeen edessä oli talviturkin heitto. Osana virtaavan veden koulutustamme nimittäin oli harjoitus, jossa jokaisen tuli lähteä kivikkoiseen jokeen laskemaan ilman kanoottia, ihan vain pelastusliiveissä ja lenkkarit jalassa. Ajatus oli, että jokainen ymmärtäisi kaatumisen seuraukset ja kokisi millainen virtaus on sinne jouduttaessa. Eihän siinä, shortsit ja lenkkarit jalkaan, liivit päälle, kypärä päähän ja menoksi. Aurinko paistoi ja kylmä vesi virkisti, kun lasketteli perse edellä päin kiviä peläten, että - kalastustilalla kun ollaan - matalikosta tarttuisi ahteriin kiinni jotain pohjaan jääneitä ruosteisia vieheitä. Ei tarttunut, kokemus oli hauska ja tulipa otettua vuoden ensimmäiset uinnit melko erilaisella tavalla kuin yleensä…

Luonnon Linnanmäki

Nopean saunakierroksen jälkeen oli aika lastata jälleen kamat kanootteihin ja jatkaa matkaa kohti Turpoojoen alapäätä Kuivajärvellä. Sää oli lämmin, osuudella ei ollut enää koskia ja matka taittui leppoisasti lilluessa hiljaa virtaavaa jokea eteenpäin. Maisemat eivät olisi voineet Portaan kylällä enää suomalaisemmat olla lehmien ja lampaiden ihmetellessä ohi lipuvaa kolonnaa. Saavutimme Kuivajärven suiston muutamassa tunnissa jonka jälkeen edessä oli jälleen järvenselän ylitys Saaren kansanpuiston rantaan, mistä nousisimme maihin ja lähtisimme kotiin. Tuuli oli onneksi edellisestä päivästä tyyntynyt ja melontareissumme loppurutistus oli hieman aloitusta kevyempi.

Jimi ja Pink Floydin Endless River

Näin oli ensimmäinen virtaavan veden harjoituksemme saatu päätökseen. Turpoojoki oli erinomainen paikka aloittaa ja ne muutamat kosket, jotka matkalle osuivat, olivat sopivan helppoja. Mutta kuitenkin sellaisia, että niistä sai vähän kuvaa siitä, mitä edessä siintää ja itseluottamusta isompiin virtoihin lähtemiseen. Seuraavaksi luvassa on Karvian reissu, missä on jo ykkös- ja kakkosluokan luokiteltuja kuohuja, joten se itseluottamus tulee tarpeeseen. Ja kuukauden päästä mennnäänkin sitten jo Jongunjokea ja siellä ei enää kysellä, siellä suoritetaan!

Eevalla on rankkaa.

torstai 12. toukokuuta 2016

Viikko vesillä. Muotoja oli monia aina kanootista pelkkiin pelastusliiviin ja kypärään, jotka päällä lasketeltiin virtaavaa Turpoojokea. Tässä mallina kuitenkin kahdesta rinkasta ja Erätoverista rakennettu lautta Ruostejärvellä. Ei kipannut, kuivana pysyi kamat ja äijä!

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Porkkalanniemi 7.-8.5.


Etelä-Suomeen iski uskomaton esikesä tällä viikolla. Lieneekö yhtään pilveä tullut auringon eteen sitten tiistain ja lämpötila päivisin on ollut reilusti parinkymmenen asteen yläpuolella. Onnistuin polttamaan torstaina pihatöissä rintakehäni. En tiennyt, että sellainen voi olla toukokuussa mahdollista Suomessa.

Toivuttuani sokista ja rasvattuani itseni noin kolmella litralla jotain after sun lotionia päätin ottaa kelistä hyödyn irti. Kamat reppuun ja suunnaksi Porkkala!

Porkkalanniemi on ehdoton suosikkipaikkani fiilistelyyn täällä etelässä. Jos haikkireittejä haluaa, kannattaa edelleen suunnata Nuuksioon, mutta jos retken tarkoitus ei ole kilometrit vaan maisemat ja etenkin rauhoittuminen ja kaukaisuuteen tuijottaminen, suosittelen parkkeeraamaan auton Porkkalanniemen vartiotuvalle ja varaamaan evästä parille päivälle ainakin mukaan. Täältä ei nimittäin tee mieli lähteä pois. 

Rantakalliota pitkin pääsee laskeutumaan veteen asti

Porkkalan ulkoilualue on käytännössä yksi ehkä noin 50 metriä kapea ja puolisentoista kilometriä pitkä niemi, joka kulkee kutakuinkin koillinen-lounas -suunnassa. Etenkin sen länsipuolen rantaa komistaa isot kalliot, joita pitkin pääsee kävelemään ja kapuilemaan koko matkan eteläkärjen piknikpöydälle asti. Paluu taittuu helposti niemen keskellä kulkevaa polkua pitkin, jos haluaa päästä nopeammin takaisin parkkipaikalle. Länsipuolen isoilta kalliolta aukeaa upea saaristomaisema, jonka taakse aurinko lopulta iltaisin laskee vain noustakseen niemenkärjen toiselta puolelta taas aamulla tervehtimään. 

Se tuli Kanadasta asti auringonlaskua katsomaan!

Suurin ongelma Porkkalassa lienee sen tulipaikat, jotka eivät ole klapeilla varustettuja, tämä kun ei ole kansallispuisto. Jos siis haluaa tulia pataan, kannattaa tuoda omat puut mukanaan. Aika moni on näköjään päättänyt kaataa omat polttopuunsa viereisestä metsästä, mikä ei ensinnäkään ole tietenkään sallittua ja toisekseen on aika karmean näköistä. Vessoja löytyy muutama ja roskiksiakin on alueen läpi kulkevan polun varrella melko hyvin. 

Minulla on tapan tehdä leiri pieneen salmeen noin puoleenväliin niemeä. Itäpuolen rannassa on muutama mukavan tasainen nurmipläntti, joille telttaa pystyttää ja auringonnousu on taattu. Illalla voi taas kurkkia laskua salmen toiselta reunalta kalliolta, joka ikään kuin muodostaa pienen tornin, jolla istua ja ihastella näkymää.

Otin jo kesäpussin käyttöön pienellä riskillä, koska yöllä oli ainoastaan pari astetta lämminta. Suhteellisen hyvin tarkenin kuitenkin. Koska ilmatila oli mitä oli, emme pystyttäneet telttaa ollenkaan. Levitimme ainoastaan erätoverin maavaatteeksi ja nukuimme alustoilla sen päällä kirkkaan taivaan alla, sateesta kun ei tänään ollut uhkaa. Näin sai aamulla heräillä heti viiden aikaan siihen, kun ensimmäiset auringonsäteet iskivät silmiin. Tiirat kalastelivat rantavedessä ja minä keittelin Primuksellani aamukahveja. Ei tämän täydellisempää aamua olekaan.


Auringonnousu, makuupussi ja aamukahvinkeitto. Täydellistä.

Olin saanut Porkkalasta huonohkoja viboja viime syksyn erostani lähtien ja siksi vältellyt paikkaa viimeiset kahdeksan kuukautta. Nyt se tuntuu typerältä, koska paluu maailman parhaaseen lähiulkoilumetsään tuntui jotenkin sielussa asti. Kannatti lähteä, niin kuin aina, ja nyt on Porkkalakausi 2016 avattu hymyssä suin!




perjantai 6. toukokuuta 2016

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Hän on Pate Mustajärvi, asuinpaikkana Eerikkilän urheiluopiston maasto. Ja Pate on kohtuullisen äkäinen kaveri, jos reviirilleen joku astuu. Me astuimme viime viikolla kahdestikin ja molemmilla kerroilla ukkometso päihitti 20 eräopasopiskelijaa ajamalla nämä ulos metsästä. Heikki joutui jopa painiotteluun kyseisen luontokappaleen kanssa ja kouluttajamme Kartsa sai pari aika mojovaa siipien iskua pohkeisiinsa.

Siinä on jotain todella siistiä ja kunnioitusta herättävää, että yksi lintu on aika paljon kovempi kaveri kuin 20 ihmistä ilman asetta. Se vetää aika nöyräksi kävellä pois metsästä villieläimen pakottamana. Luonto voittaa aina.

Mä haluan isona metson itsetunnon.