sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Nizza ja ystävät


Täytän tällä viikolla 40. Sen kunniaksi lähdimme muutaman vanhan (pun intended) ystävän kanssa pitkäksi viikonlopuksi Nizzaan viettämään yhteisiä synttäreitä ja muistelemaan menneitä. Olimme Nizzassa yhdessä myös 24 vuotta sitten ranskalaisen koulun 9B -luokan luokkaretkellä. 

Les baguettes!

Oli aika absurdi siirtymä neljän viikon Lapin reissun ja jatketun talven jälkeen hypätä suoraan Rivieran helteeseen ja veneilemään ilman paitaa. Samalla tuli kuitenkin nollattua aika hyvin menneet kuukaudet ja siirryttyä nyt myös henkisesti kevään puoleen. Tästä alkaa kesän vaellusten alkuunsaatto ja detaljien hiominen ja samalla omien kesäreissujen suunnitelmien viimeistely. 40-vuotispäivääni juhlin tulevana perjantaina tankkaamalla kakkua seuraavan päivän Bodom Trailin 21 kilometrin juoksuun. 

Ranskasta tarttui mukaan kuukausien edestä naurua, vähän liikaa Oranginaa vyötärölle ja muutama valokuva. Kattellaan sitä Tuolpagornin repparia sitten tuossa vapun jälkeen.

Vuokrattiin vene. Toi ilman paitaa ajelu oli ehkä vähän liioittelua.

Välimeri ei ollut huhtikuussa vielä lämmin.

Nelikymppiset. 
Merci Los Poketähtis <3



maanantai 22. huhtikuuta 2019

Kiitos talvi 2018-2019!



Samalla, kun kotikulmilla kevät alkoi toden teolla tekemään tuloaan, minä pidensin talveani vielä muutaman viikon verran Norjassa. 

Kahden Suomen Lapin viikon jälkeen ajelin Pyhältä Narvikin pohjoispuolelle Lapphaugeniin jatkamaan viime vuonna aloittamiani lumiturvallisuusopintoja. Viisipäiväinen Finlav 2 -kurssi sisälsi ison läjän lumivyörytietoutta, harjoituksia, teoriaa ja neljä päivää skinnailua. Sekä sää, että lumi suosivat kurssilaisia ja ero Ruotsin ja Norjan Lapissa viime vuoteen oli huomattava! Jos viime talvi oli vähälumisin alueella kolmeenkymmeneen vuoteen, nyt lunta riitti kuulemma enemmän kuin kurssin aikana koskaan. Sondeja työnneltiin parhaimmillaan yli kahteen metriin ja kaivetut kuopatkin olivat samaa luokkaa! Teimme useamman erimittaisen skinnailureissun Lapphaugenin lähialueen vuorille samalla tutkien lumipakkaa ja harjoitellen mm. pelastuksia ja vyörymaastojen lukua. Hieno viikko hyvässä porukassa ja iso kasa uusia oppeja ja ystäviä takataskuun! 

Lumipakan tutkimista 

Tulevina talvina tarkoituksena on aikataulun puitteissa suorittaa jatko-opinnot ensin Finlavin pelastuskurssilla ja sen jälkeen Pro 2 -tasolla, jonka jälkeen olen oikeutettu lumivyöryteknikon titteliin. Ikävä kyllä ensi talvi on sen verran ahtaalle jo nyt aikataulutettu, että todennäköisesti saan odotella Pro 2 -tasoa ainakin kevääseen 2021. Vaan mikäpä kiire tässä mihinkään on?

Lumi oli hyvää ja sitä oli paljon!

Opintojen jälkeen jäin vielä reiluksi viikoksi vuoristomaisemiin pyörimään. Ensin muutamaksi päiväksi Ruotsiin Kebnekaisen alueelle, jonka jälkeen vuokrasimme porukalla mökin Tennevollin kylästä Narvikin läheltä. Sieltä käsin teimme toptureja lähivuorille jo tuttuihin Lapphaugenin maisemiin ja kauden yhtenä kruununa kävin jälleen helihiihtämässä Arctic Guidesin Anders Bergwallin kanssa Abiskossa. Se on pieni luksus, jonka kerran kauteen olen päättänyt itselleni sallivani. Ruotsissa kävin myös toteuttamassa yhden monivuotisen haaveen, eli laskemassa Tuolpagornin kraaterin, josta kirjoittelen tarkemmin ensi viikolla. 

Drop off

 Drop in

Ajelin eilen kotiin haikeana siitä, että talvi on nyt ohi. Oulun paikkeilla alkoi lumi olla jo kadonnut ja kotiin päästessä parvekkeella oli parikymmentä astetta lämmintä. Purin ja huolsin kuukauden mukana matkanneet kamat ja ripustin ne kesäteloilleen. Tuntui vähän tylsältä, olisin ollut ihan valmis jatkamaan vielä vaikka kuinka kauan. Lumilaudat ja jääkiipeiilyvarusteet saavat nyt kuitenkin levätä hetken.

Mutta olipahan hyvä talvi! Taas, kuin puolivahingossa, laskupäiviä kertyi noin viisikymmentä aina Itävallasta Talmaan ja Pyhältä Norjaan. Tämä oli 27. kauteni lumilaudalla ja edelleen tuntuu, että kehityn lajissa jatkuvasti. Laskuteknisesti homma lienee jo aika hyvin hallussa näillä kilometreillä, mutta etenkin vuorilla liikkuminen splitin kanssa tarjoaa uutta kehitystä joka vuosi. Laskin taas kovempaa, teknisemmin ja jyrkempää kuin koskaan ennen ja sitä myötä nälkä tuntuu vain kasvavan. Miten niin vanha koira ei muka opi uusia temppuja?

Kuruhommia

Suurimmat tavoitteeni tälle talvelle liittyivät kuitenkin laskemisen sijaan jääkiipeilyyn. Parin viime vuoden aikana on metrejä alkanut jäällä kertymään ja kehitystä silläkin puolella tapahtuu koko ajan. Päätavoitteeni oli siirtyä liidaamaan jäällä ja se toteutui jo tammikuussa. Loppukauden keskityin siis harjoittelemaan alaköydessä kiipeämistä ja itsevarmuutta karttui runsaasti. Ensi talvelle pitänee kehitellä sitten ensimmäiset multi pitch -hommat…

Nyt on hakut ja laudat huollettu ja ne nojailevat olohuoneeni seinustalla aina jonnekin ensi syksyyn asti. Talvella olen lenkkeillyt kaiken muun tohinan seassa aina mahdollisuuksien mukaan ja nyt on aika aloittaa juoksukausi kunnolla. Kesällä odottelevat jo työt, vaellukset ja toivottavasti muutama Alppikiipeilykeikkakin, joten haikeudesta huolimatta ihan hyvillä mielin tämän kevään otan nyt vastaan. Koska tykkään asettaa pitkän tähtäimen lisäksi myös lyhytaikaisempia tavoitteita itselleni, voisin sopia, että tulevana kesänä koitan kiivetä kaltseilla enemmän, koittaa kehittyä siinäkin. Varaa nimittäin olisi. Ensin lähden kuitenkin lapsuudenkavereiden kanssa Nizzaan viettämään 40-vuotisjuhliamme ja nyt menen parvelleelle T-paidassa espressolle.

Kevätbruna: CHECK!



lauantai 6. huhtikuuta 2019

Kun työ ei tunnu työltä


Minua harmittaa, että on jo sunnuntai ja tämä työviikko on ohi. Vähän tuolta ikkunanraosta Pyhätunturin aurinko jo kajastaa ja ajattelin jossain kohtaa suunnata vielä rinteeseen tuttuja moikkailemaan ennen kuin huomenna lähden ajelemaan kohti Norjaa. Takana on 365 Klubin offariviikko Pyhällä ja se on ollut yksi parhaista työreissuistani ikinä. Miksei jopa reissuista ylipäänsä. 

Sää on suosinut. Ainoastaan torstaina taivas oli pilvessä ja tiputteli vähän lunta, mikä kuitenkin taas petasi perjantaille upean skinnailupäivän uuden lumen ääreen. Eilinen lauantai alkoi hieman pilvisenä, mutta kaiken kaikkiaan tämä viikko jää muistiin lämmittävän kevätauringon täyteisenä. 

Pikkukurun äärellä kaikki ok!

Aloitimme keskiviikkona kokoontumalla tunturiin. Seuraavien päivien agenda oli tutustua takamaasto- ja ylämäkihiihdon saloihin Hynnisen Jussin opastamana minun toimiessa lähinnä takaoppaana ja matkanjohtajana. Ohjelmassa oli niin lumiturvallisuusluentoa kuin piippari- ja pelastustreenejä sekä tietenkin mahdollisimman paljon laskuja ja skinnailua. Etenimme kolme päivää progressiivisesti ensin rinteessä ja huoltoreiteillä hiihtäen, sitten Ukohnhatulle nousten ja lopulta seitsemäntuntisen retken skinnaten Noitatunturille ja uudelleen Ukonhatulle. Mukana oli yhdeksän klubilaista.

Piippari- ja pelastustreeni. Kolme uhria oli kaikki etsitty ja kaivettu hangesta yhdeksässä minuutissa.

Joskus vain käy niin, että ryhmällä kaikki natsaa. Sekä yllämainitut ulkopuoliset tekijät, kuten sää ja mielekäs tekeminen, mutta etenkin yhteishenki. Yhtään ketään aiempaa porukkaa vähättelemättä, tässä 365 Klubin offariviikon porukassa oli alusta alkaen silmiinpistävän hyvä fiilis, johon oli helppo tempautua mukaan. Ja kun niin käy, unohtuu välillä itseltäkin, että on töissä. Enemmänkin sitä on yksi jengistä (työvelvollisuuksia tietenkään unohtamatta!).

Olen nauranut ja nauttinut kuluneen viikon aikana niin kovasti, että naamaan sattuu. Ja kun katselin äsken läpi täällä matkalla napatut kuvat, niin näyttäisi siltä, että samoin ovat muutkin. Aika leveitä hymyjä on muistikortille tallentunut. 

Firnihommia

Tämän työn suurin suola on ihmiset. Toki paikat, joissa käydään, ovat hienoja ja jos hyvä tsägä käy, kelikin on kohdallaan, kuten myös ohjelma. Mutta viimeiset ovat toisarvoisia suhteessa siihen, kenen kanssa niitä paikkoja ja säätiloja katsellaan. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja elämysten tarjoaminen ovat ne suurimmat syyt, miksi rakastan työtäni ja miksi tähän touhuun on kovin vaikea kyllästyä. Siksi työn suurin tragedia onkin, että juuri, kun ihmisiin pääsee tutustumaan ja ne ensimmäisten päivien naamarit ja roolit saadaan riisuttua, lähdetäänkin jo kaikki omiin suuntiimme. Joitain ei ehkä näe enää koskaan, joistain saattaa saada elinikäisiä ystäviä. 

Lapsena itkin aina partioleirien viimeisinä iltoina, koska en olisi halunnut, että se metsässä yhdessä luotu tunnelma ja jonkinlainen side päättyy. Kotiin oli tietty kiva palata leirin päätteeksi, mutta silti osaa minusta suretti, että ainutlaatuinen yhteinen hetki oli ohi, sellainen, josta tiesi, ettei se koskaan samanlaisena palaa. Aina tuli uusia leirejä ja yhteishenkiä, mutta itkin silti jokaisen päättyessä. Nyt on vähän samanlainen fiilis.

Kiitos jengi, olitte best. Andienkondori on muuten maailman suurin lintu.

Kiitos! Just te!