Nizza ja ystävät

Täytän tällä viikolla 40. Sen kunniaksi lähdimme muutaman vanhan (pun intended) ystävän kanssa pitkäksi viikonlopuksi Nizzaan viettämään yhteisiä synttäreitä ja muistelemaan menneitä. Olimme Nizzassa yhdessä myös 24 vuotta sitten ranskalaisen koulun 9B -luokan luokkaretkellä. 

Les baguettes!

Oli aika absurdi siirtymä neljän viikon Lapin reissun ja jatketun talven jälkeen hypätä suoraan Rivieran helteeseen ja veneilemään ilman paitaa. Samalla tuli kuitenkin nollattua aika hyvin menneet kuukaudet ja siirryttyä nyt myös henkisesti kevään puoleen. Tästä alkaa kesän vaellusten alkuunsaatto ja detaljien hiominen ja samalla omien kesäreissujen suunnitelmien viimeistely. 40-vuotispäivääni juhlin tulevana perjantaina tankkaamalla kakkua seuraavan päivän Bodom Trailin 21 kilometrin juoksuun. 

Ranskasta tarttui mukaan kuukausien edestä naurua, vähän liikaa Oranginaa vyötärölle ja muutama valokuva. Kattellaan sitä Tuolpagornin repparia sitten tuossa vapun jälkeen.

Vuokrattiin vene. Toi ilman paitaa ajelu oli ehkä vähän liioittelua.

Välimeri ei ollut huhtikuussa vielä lämmin.

Nelikymppiset. 

Merci Los Poketähtis <3

Kiitos talvi 2018-2019!

Samalla, kun kotikulmilla kevät alkoi toden teolla tekemään tuloaan, minä pidensin talveani vielä muutaman viikon verran Norjassa. 

Kahden Suomen Lapin viikon jälkeen ajelin Pyhältä Narvikin pohjoispuolelle Lapphaugeniin jatkamaan viime vuonna aloittamiani lumiturvallisuusopintoja. Viisipäiväinen Finlav 2 -kurssi sisälsi ison läjän lumivyörytietoutta, harjoituksia, teoriaa ja neljä päivää skinnailua. Sekä sää, että lumi suosivat kurssilaisia ja ero Ruotsin ja Norjan Lapissa viime vuoteen oli huomattava! Jos viime talvi oli vähälumisin alueella kolmeenkymmeneen vuoteen, nyt lunta riitti kuulemma enemmän kuin kurssin aikana koskaan. Sondeja työnneltiin parhaimmillaan yli kahteen metriin ja kaivetut kuopatkin olivat samaa luokkaa! Teimme useamman erimittaisen skinnailureissun Lapphaugenin lähialueen vuorille samalla tutkien lumipakkaa ja harjoitellen mm. pelastuksia ja vyörymaastojen lukua. Hieno viikko hyvässä porukassa ja iso kasa uusia oppeja ja ystäviä takataskuun! 

Lumipakan tutkimista 

Tulevina talvina tarkoituksena on aikataulun puitteissa suorittaa jatko-opinnot ensin Finlavin pelastuskurssilla ja sen jälkeen Pro 2 -tasolla, jonka jälkeen olen oikeutettu lumivyöryteknikon titteliin. Ikävä kyllä ensi talvi on sen verran ahtaalle jo nyt aikataulutettu, että todennäköisesti saan odotella Pro 2 -tasoa ainakin kevääseen 2021. Vaan mikäpä kiire tässä mihinkään on?

Lumi oli hyvää ja sitä oli paljon!

Opintojen jälkeen jäin vielä reiluksi viikoksi vuoristomaisemiin pyörimään. Ensin muutamaksi päiväksi Ruotsiin Kebnekaisen alueelle, jonka jälkeen vuokrasimme porukalla mökin Tennevollin kylästä Narvikin läheltä. Sieltä käsin teimme toptureja lähivuorille jo tuttuihin Lapphaugenin maisemiin ja kauden yhtenä kruununa kävin jälleen helihiihtämässä Arctic Guidesin Anders Bergwallin kanssa Abiskossa. Se on pieni luksus, jonka kerran kauteen olen päättänyt itselleni sallivani. Ruotsissa kävin myös toteuttamassa yhden monivuotisen haaveen, eli laskemassa Tuolpagornin kraaterin, josta kirjoittelen tarkemmin ensi viikolla. 

Drop off

 Drop in

Ajelin eilen kotiin haikeana siitä, että talvi on nyt ohi. Oulun paikkeilla alkoi lumi olla jo kadonnut ja kotiin päästessä parvekkeella oli parikymmentä astetta lämmintä. Purin ja huolsin kuukauden mukana matkanneet kamat ja ripustin ne kesäteloilleen. Tuntui vähän tylsältä, olisin ollut ihan valmis jatkamaan vielä vaikka kuinka kauan. Lumilaudat ja jääkiipeiilyvarusteet saavat nyt kuitenkin levätä hetken.

Mutta olipahan hyvä talvi! Taas, kuin puolivahingossa, laskupäiviä kertyi noin viisikymmentä aina Itävallasta Talmaan ja Pyhältä Norjaan. Tämä oli 27. kauteni lumilaudalla ja edelleen tuntuu, että kehityn lajissa jatkuvasti. Laskuteknisesti homma lienee jo aika hyvin hallussa näillä kilometreillä, mutta etenkin vuorilla liikkuminen splitin kanssa tarjoaa uutta kehitystä joka vuosi. Laskin taas kovempaa, teknisemmin ja jyrkempää kuin koskaan ennen ja sitä myötä nälkä tuntuu vain kasvavan. Miten niin vanha koira ei muka opi uusia temppuja?

Kuruhommia

Suurimmat tavoitteeni tälle talvelle liittyivät kuitenkin laskemisen sijaan jääkiipeilyyn. Parin viime vuoden aikana on metrejä alkanut jäällä kertymään ja kehitystä silläkin puolella tapahtuu koko ajan. Päätavoitteeni oli siirtyä liidaamaan jäällä ja se toteutui jo tammikuussa. Loppukauden keskityin siis harjoittelemaan alaköydessä kiipeämistä ja itsevarmuutta karttui runsaasti. Ensi talvelle pitänee kehitellä sitten ensimmäiset multi pitch -hommat…

Nyt on hakut ja laudat huollettu ja ne nojailevat olohuoneeni seinustalla aina jonnekin ensi syksyyn asti. Talvella olen lenkkeillyt kaiken muun tohinan seassa aina mahdollisuuksien mukaan ja nyt on aika aloittaa juoksukausi kunnolla. Kesällä odottelevat jo työt, vaellukset ja toivottavasti muutama Alppikiipeilykeikkakin, joten haikeudesta huolimatta ihan hyvillä mielin tämän kevään otan nyt vastaan. Koska tykkään asettaa pitkän tähtäimen lisäksi myös lyhytaikaisempia tavoitteita itselleni, voisin sopia, että tulevana kesänä koitan kiivetä kaltseilla enemmän, koittaa kehittyä siinäkin. Varaa nimittäin olisi. Ensin lähden kuitenkin lapsuudenkavereiden kanssa Nizzaan viettämään 40-vuotisjuhliamme ja nyt menen parvelleelle T-paidassa espressolle.

Kevätbruna: CHECK!

Kun työ ei tunnu työltä

Minua harmittaa, että on jo sunnuntai ja tämä työviikko on ohi. Vähän tuolta ikkunanraosta Pyhätunturin aurinko jo kajastaa ja ajattelin jossain kohtaa suunnata vielä rinteeseen tuttuja moikkailemaan ennen kuin huomenna lähden ajelemaan kohti Norjaa. Takana on 365 Klubin offariviikko Pyhällä ja se on ollut yksi parhaista työreissuistani ikinä. Miksei jopa reissuista ylipäänsä. 

Sää on suosinut. Ainoastaan torstaina taivas oli pilvessä ja tiputteli vähän lunta, mikä kuitenkin taas petasi perjantaille upean skinnailupäivän uuden lumen ääreen. Eilinen lauantai alkoi hieman pilvisenä, mutta kaiken kaikkiaan tämä viikko jää muistiin lämmittävän kevätauringon täyteisenä. 

Pikkukurun äärellä kaikki ok!

Aloitimme keskiviikkona kokoontumalla tunturiin. Seuraavien päivien agenda oli tutustua takamaasto- ja ylämäkihiihdon saloihin Hynnisen Jussin opastamana minun toimiessa lähinnä takaoppaana ja matkanjohtajana. Ohjelmassa oli niin lumiturvallisuusluentoa kuin piippari- ja pelastustreenejä sekä tietenkin mahdollisimman paljon laskuja ja skinnailua. Etenimme kolme päivää progressiivisesti ensin rinteessä ja huoltoreiteillä hiihtäen, sitten Ukohnhatulle nousten ja lopulta seitsemäntuntisen retken skinnaten Noitatunturille ja uudelleen Ukonhatulle. Mukana oli yhdeksän klubilaista.

Piippari- ja pelastustreeni. Kolme uhria oli kaikki etsitty ja kaivettu hangesta yhdeksässä minuutissa.

Joskus vain käy niin, että ryhmällä kaikki natsaa. Sekä yllämainitut ulkopuoliset tekijät, kuten sää ja mielekäs tekeminen, mutta etenkin yhteishenki. Yhtään ketään aiempaa porukkaa vähättelemättä, tässä 365 Klubin offariviikon porukassa oli alusta alkaen silmiinpistävän hyvä fiilis, johon oli helppo tempautua mukaan. Ja kun niin käy, unohtuu välillä itseltäkin, että on töissä. Enemmänkin sitä on yksi jengistä (työvelvollisuuksia tietenkään unohtamatta!).

Olen nauranut ja nauttinut kuluneen viikon aikana niin kovasti, että naamaan sattuu. Ja kun katselin äsken läpi täällä matkalla napatut kuvat, niin näyttäisi siltä, että samoin ovat muutkin. Aika leveitä hymyjä on muistikortille tallentunut. 

Firnihommia

Tämän työn suurin suola on ihmiset. Toki paikat, joissa käydään, ovat hienoja ja jos hyvä tsägä käy, kelikin on kohdallaan, kuten myös ohjelma. Mutta viimeiset ovat toisarvoisia suhteessa siihen, kenen kanssa niitä paikkoja ja säätiloja katsellaan. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja elämysten tarjoaminen ovat ne suurimmat syyt, miksi rakastan työtäni ja miksi tähän touhuun on kovin vaikea kyllästyä. Siksi työn suurin tragedia onkin, että juuri, kun ihmisiin pääsee tutustumaan ja ne ensimmäisten päivien naamarit ja roolit saadaan riisuttua, lähdetäänkin jo kaikki omiin suuntiimme. Joitain ei ehkä näe enää koskaan, joistain saattaa saada elinikäisiä ystäviä. 

Lapsena itkin aina partioleirien viimeisinä iltoina, koska en olisi halunnut, että se metsässä yhdessä luotu tunnelma ja jonkinlainen side päättyy. Kotiin oli tietty kiva palata leirin päätteeksi, mutta silti osaa minusta suretti, että ainutlaatuinen yhteinen hetki oli ohi, sellainen, josta tiesi, ettei se koskaan samanlaisena palaa. Aina tuli uusia leirejä ja yhteishenkiä, mutta itkin silti jokaisen päättyessä. Nyt on vähän samanlainen fiilis.

Kiitos jengi, olitte best. Andienkondori on muuten maailman suurin lintu.

Kiitos! Just te!

Pelastuslaitos, kuukkelit ja Pepe Willberg - Karhunkierros maaliskuussa

Karhunkierros Kuusamossa lienee yksi suosituimmista kotimaisista vaellusreiteistämme, mikä tarkoittaa  yleensä myös melkoista väenpaljoutta heti, kun lumet ovat poluilta lähteneet. Siksipä oma suosikkiaikani Oulangassa on huomattavasti vähäruuhkaisempi talvi, jolloin matkaa saa taittaa pitkälti omassa rauhassaan. Tai tarkemmin sanottuna ehkä alkukevät, kun päivät ovat jo pidempiä ja lämpötilatkin maltillisia. Tällä kertaa lähdimme matkaan maaliskuun viimeisellä viikolla.

Yleinen luulo on, että talvella vaelluksia voi taittaa vain suksilla tai lumikengillä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, esimerkiksi Karhunkierroksesta kengin kuljettavissa on ainakin noin 50:n kilometrin osuus, jonka mekin taitoimme. Reitti kulki Ristikallion kautta Taivalkönkäälle, siitä Kiutakönkäälle, Ansakämpälle ja Jussinkämpälle, mistä Metsähallituksen ylläpitämä talvireitti koukkaa erämaan kautta Juumaan. Viimeisen yön vietimme Siilastuvan kupeessa. Lumikengät otimme varuiksi kyllä mukaan viimeviikkoisten lumisateiden jälkeen, mutta ne pysyivät rinkassa koko vaelluksen ajan. 

Sää kohteli pääasiassa hyvin

Alkumatkasta sää oli keväisen aurinkoinen, mutta pitkin nelipäiväistä vaellustamme taivaalta saatiin myös oikeastaan kaikkea, mitä sieltä tullakseen on. Lunta, vettä ja lopuksi myös rakeita. Viimeisenä vaelluspäivänämme saapuessamme Jyrävän putoukselle niskaan iski myrsky sananmukaisesti kuin kirkkaalta taivaalta. Muutamassa minuutissa aurinko meni piiloon, tuulenpuuskat nousivat yli 20:een metriin sekunnissa ja rakeet piiskasivat niskaan. Onneksemme pääsimme Jyrävän viereisen Siilastuvan suojiin. Seuaaravana aamuna, taivaltaessamme viimeiset pari kilometriä maaliin, polulla vastaan tuli kaatuneita valtavia satavuotiaita kuusia. Melkoinen myräkkä. 

 

Jyrävän jäätynyt vesiputous. Näiden kuvien välillä oli alle kymmenen minuuttia

Ruuhkaa ei reitillä toden totta ollut. Matkalla vastaan tuli oikeastaan ainoastaan yksi fatbike ja Pepe Willberg. (Eivät siis samaan aikaan kuitenkaan.) Ansakämpällä vastassa oli isompi tsekkiläisporukka lumikenkäretkellä, Jussinkämpällä yksi suomalainen pariskunta ja Siilastuvalle saapui yöllä muutama venäläinen retkeilijä. Muuten maastossa sai liikkua varsin omissa oloissaan kuukkeleiden ja koskikarojen kanssa. Tämä – kuten jo mainitsinkin – talvivaelluksessa onkin parasta, muita ihmisiä on suunnilleen saman verran kuin hyttysiä.

Vaellus sujui hyvin. Meillä oli hyvin pieni ryhmä matkassa, ilmeisesti kynnys talvivaellukselle lähtemiseen on suurimmalle osalle edelleen korkea. Mutta mikäs siinä, pieni ryhmä liikkuu ketterästi ja ainakin kokemus oli niille muutamille osallistujille ainutlaatuinen. Harmi kyllä, tämä jäi todennäköisesti 365 Klubin viimeiseksi Oulangan talvivaellukseksi, koska kysyntää ei selkeästi ole. 

Myllykoski pienen karhunkierroksen varrella

900-metrinen Aallokkokoski

Ikävin episodi matkalla koettiin Ansakämpällä yhden matkalaisen sairastuttua. Aamuyöstä alkanut vatsatauti vei voimat, eikä meille jäänyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin evakuoida asiakas pelastuslaitoksen toimesta turvaan. Matkaa sivistykseen ja ainoalle mahdolliselle noutopaikalle Oulangan Luontokeskukselle olisi ollut vajaat kymmenen kilometriä, mihin sairastuneen voimat eivät olisi riittäneet, ei edes ilman rinkkaa. Niinpä päädyimme soittamaan hälytyskeskukseen, joka muutamassa tunnissa organisoi pelastuksen useamman moottorikelkan voimin ja toimitti asiakkaan hoitoon Kuusamoon. Sinne päästessä kuumetta oli jo liki 39 astetta, joten ratkaisu oli ollut täysin oikea. Tämä oli ensimmäinen kerta opasurallani, kun vastaava tilanne tuli eteen ja pitää olla tyytyväinen, että kaikki meni hyvin, tilanne ei pahentunut ja toiminta oli oikeaa. Noudatimme turvallisuussuunnitelmaa juuri kuten se oli kirjoitettu. Nyt asiakas on jo parempaan päin ja oli jo kuulemma kerennyt mäkeen Rukalla eilen! 

Kuusamon pelastuslaitos delivering

Vaellus talvisessa maastossa on aina rankkaa. Kuten yksi mukanaolija totesi, hänen edellinen noin sadan kilometrin kesävaelluksensa UKK:n kansallispuistossa oli tähän verrattuna liki sunnuntaikävely. Keho kuluttaa huomattavasti enemmän kylmässä talvisäässä ja askellus – lumikengillä, suksilla tai ilman – on työläämpää. Niinpä toivotan varsin tervetulleeksi nämä muutamat lepopäivät Sallassa ennen siirtymistä Pyhälle 365 Klubin offariviikon pariin. Täällä paistaa aurinko, joten taidan seurata toipuneen asiakkaan esimerkkiä ja lähteä rinteeseen! Oulankaan palaan seuraavan kerran toukokuun lopulla, jolloin pitäisi juosta NUTS Karhunkierroksen 34:n kilometrin kisa Juumasta Rukalle. Luulen, että tämä vaellus taas olis siihen verrattuna liki sunnuntaikävely…

Sunnuntaikävely Oulangan Luontokeskuksen ja Ansakämpän välillä.