lauantai 6. huhtikuuta 2019

Kun työ ei tunnu työltä


Minua harmittaa, että on jo sunnuntai ja tämä työviikko on ohi. Vähän tuolta ikkunanraosta Pyhätunturin aurinko jo kajastaa ja ajattelin jossain kohtaa suunnata vielä rinteeseen tuttuja moikkailemaan ennen kuin huomenna lähden ajelemaan kohti Norjaa. Takana on 365 Klubin offariviikko Pyhällä ja se on ollut yksi parhaista työreissuistani ikinä. Miksei jopa reissuista ylipäänsä. 

Sää on suosinut. Ainoastaan torstaina taivas oli pilvessä ja tiputteli vähän lunta, mikä kuitenkin taas petasi perjantaille upean skinnailupäivän uuden lumen ääreen. Eilinen lauantai alkoi hieman pilvisenä, mutta kaiken kaikkiaan tämä viikko jää muistiin lämmittävän kevätauringon täyteisenä. 

Pikkukurun äärellä kaikki ok!

Aloitimme keskiviikkona kokoontumalla tunturiin. Seuraavien päivien agenda oli tutustua takamaasto- ja ylämäkihiihdon saloihin Hynnisen Jussin opastamana minun toimiessa lähinnä takaoppaana ja matkanjohtajana. Ohjelmassa oli niin lumiturvallisuusluentoa kuin piippari- ja pelastustreenejä sekä tietenkin mahdollisimman paljon laskuja ja skinnailua. Etenimme kolme päivää progressiivisesti ensin rinteessä ja huoltoreiteillä hiihtäen, sitten Ukohnhatulle nousten ja lopulta seitsemäntuntisen retken skinnaten Noitatunturille ja uudelleen Ukonhatulle. Mukana oli yhdeksän klubilaista.

Piippari- ja pelastustreeni. Kolme uhria oli kaikki etsitty ja kaivettu hangesta yhdeksässä minuutissa.

Joskus vain käy niin, että ryhmällä kaikki natsaa. Sekä yllämainitut ulkopuoliset tekijät, kuten sää ja mielekäs tekeminen, mutta etenkin yhteishenki. Yhtään ketään aiempaa porukkaa vähättelemättä, tässä 365 Klubin offariviikon porukassa oli alusta alkaen silmiinpistävän hyvä fiilis, johon oli helppo tempautua mukaan. Ja kun niin käy, unohtuu välillä itseltäkin, että on töissä. Enemmänkin sitä on yksi jengistä (työvelvollisuuksia tietenkään unohtamatta!).

Olen nauranut ja nauttinut kuluneen viikon aikana niin kovasti, että naamaan sattuu. Ja kun katselin äsken läpi täällä matkalla napatut kuvat, niin näyttäisi siltä, että samoin ovat muutkin. Aika leveitä hymyjä on muistikortille tallentunut. 

Firnihommia

Tämän työn suurin suola on ihmiset. Toki paikat, joissa käydään, ovat hienoja ja jos hyvä tsägä käy, kelikin on kohdallaan, kuten myös ohjelma. Mutta viimeiset ovat toisarvoisia suhteessa siihen, kenen kanssa niitä paikkoja ja säätiloja katsellaan. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja elämysten tarjoaminen ovat ne suurimmat syyt, miksi rakastan työtäni ja miksi tähän touhuun on kovin vaikea kyllästyä. Siksi työn suurin tragedia onkin, että juuri, kun ihmisiin pääsee tutustumaan ja ne ensimmäisten päivien naamarit ja roolit saadaan riisuttua, lähdetäänkin jo kaikki omiin suuntiimme. Joitain ei ehkä näe enää koskaan, joistain saattaa saada elinikäisiä ystäviä. 

Lapsena itkin aina partioleirien viimeisinä iltoina, koska en olisi halunnut, että se metsässä yhdessä luotu tunnelma ja jonkinlainen side päättyy. Kotiin oli tietty kiva palata leirin päätteeksi, mutta silti osaa minusta suretti, että ainutlaatuinen yhteinen hetki oli ohi, sellainen, josta tiesi, ettei se koskaan samanlaisena palaa. Aina tuli uusia leirejä ja yhteishenkiä, mutta itkin silti jokaisen päättyessä. Nyt on vähän samanlainen fiilis.

Kiitos jengi, olitte best. Andienkondori on muuten maailman suurin lintu.

Kiitos! Just te!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti