keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Nizza & Mercantour, 22.-29.5.2017


Viikostani Ranskassa muotoutui aika lailla erilainen kuin mitä olin alun perin suunnitellut. Lensin Nizzaan, missä tarkoitukseni oli kiivetä vähintään kolme päivää Rivieran Alpeilla, mutta viheliäinen flunssa iski päälle muutamaa päivää ennen lähtöä, mikä olosuhteiden kanssa esti enemmät kiipeilyt. Pääsin kuitenkin sentään päiväksi Mercantourin kansallispuistoon reilu 3000-metristä Cime du Gélas’ta nousemaan, mutta enemmät yritykset vaihtuivat lepoon ja aurinkotuoliin terassillani.

Rivieralla oli todella kuuma. Tai no, ainahan siellä on, eli ei se sinänsä yllätyksenä tullut, mutta nyt oli toukokuun lopullekin poikkeuksellisen lämmintä. Mittari nousi päivällä yli 30:n asteen rannikolla ja vuorillakin elohopea huiteli jossain parinkymmenen paikkeilla. Mercantourissa pääsee autolla 1900:aan metriin ja sielläkin mittari näytti vielä +24:ää astetta. Se tarkoitti kuumaa ja nestehukkaista kiipeilyä. Madone de Fenestren tuvalla ei näissä oloissa ollut enää lainkaan lunta, mikä oli positiivista. Viimeksi pari vuotta sitten samoihin aikoihin Mercantourissa ollessani lumiraja oli vielä tuvan paikkeilla, joten nyt näytti hyvältä nousun suhteen. Mitä vähemmän lunta, sitä helpompi se nimittäin olisi.

Mercantourin kansallispuisto, 70 km Nizzasta, Rivieran suuri salaisuus

Lähdin Fenestreltä nousevaa vaelluspolkua ylös. Sitä köpöptellään vajaa tunti, kunnes reitti kohti Cime du Gélas’n huippua erkanee oikealle virallisten reittien ulkopuolelle. Toki sielläkin sen verran on liikennettä ollut, että poluntapaista pohjaa löytyy vähän väliä pitkin nousua. Reitti huipulle löytyy kuitenkin helpoiten seuraamalla cairneja, eli muiden kiipeilijöiden kasaamia pieniä kivikasoja, jotka näyttävät suuntaa pahimpien paikkojen ohi ja läpi. Nousu on pääasiassa kiven ja nurmimättäiden sekoitusta, missä välillä mennään nelivedolla kallion pätkiä ylös, kun taas välillä pääsee tallustelemaan ihan polunpohjia ennen alati jyrkkenevää huippua. Lumiraja tuli lopulta vastaan vasta noin 2600:ssa metrissä aluksi vain pieninä lumikenttinä siellä täällä, kunnes yhtenäisempi lumiseinä alkoi noin 2800 metrin paikkeilla. Hurjan kuumana porottava aurinko oli tehnyt töitään jo monta päivää ja aiheutti sen, ettei minkäänlaista hankikantoa enää ollut. Jääraudoista ei ollut mitään hyötyä hangen ollessa täyttä muhjua, joka petti alta vähintään joka toisella askelella. Pari vuotta sitten Gélas’lla kiivetessäni jalkani humahti paluumatkalla hangen läpi niin, että polveni tärähti koko painollani lumen alla olleeseen terävään kiveen. Se melkein pysäytti matkani tuolloin ja kesti aika kauan, että pääsin raahustamaan takaisin autolle runsaasti verta vuotavan jalan kanssa. En halunnut uusintoa edelliskerralle, joten otin lumessa liikkuessani todella varovasti. Siinä vaiheessa, kun humahdin ehkä kymmenennen kerran vyötäröäni myöten hankeen, totesin, että on aika kääntyä alas. Lunta oli aivan liikaa ja olosuhteet todella petolliset. Ehkä siihen oli syynsä, että olin ainoa ihminen koko vuorella. Paras kausi kiivetä Mercantourissa on heinä- elokuu ja nyt oltiin hieman liian aikaisessa.

Varvaskuva etelänlomalla

Nousin päivän päätteeksi kuitenkin vielä Gélas’n alemmalle parvekkeelle nauttimaan maisemasta ja rauhasta. Päivä oli olosuhteista huolimatta hieno, eikä tukkoinen nenä ja karmea flunssa pahemmin matkalla häirinnyt. Viitisen tuntia nousin ylös ja pari tuntia meni tallustellessa matka alas. Nousun aikana join noin neljä litraa vettä ja paluussa puolitoista. Kävin koko päivän aikana ainoastaan kerran kusella, se kertonee lömpötilasta kaiken. 

Flunssan parantelua

Nizzaan palattuani suunnittelin pitäväni muutaman lepopäivän ja lähteväni sen jälkeen jollekin hieman matalammalle huipulle vielä kiipeämään, mutta flunssa oli sitä mieltä, että tämä yksi nousu riitti. Naama veti uudelleen aivan tukkoon, joten loppureissu meni pitkälti auringossa lepäillen. Kävin päivittäin syömässä hyvin ja hieman kävelemässä, mutta muilta osin pyhitin aikani aurinkotuolin ja kirjan parissa. Tuntui aivan lomalta! Lomalta, jota en ollut edes huomannut tarvitsevani mutta joka tuli tarpeeseen. Joskus näköjään kehoaan kannattaa vähän kuunnella. Palkinnoksi hyvästä työstä ruokin sitä kehoa jäätelöllä, mihin minulla kului yli 70 euroa viikon aikana…

Malja lomalle!

Kävin myös tapaamassa veljeäni, joka asuu tätä nykyä Antibesissa, parikymmentä kilometriä Nizzasta länteen. Lounaan ohessa sain vinkin paikallisesta retkeilykaupasta, joka osoittautuikin täyden palvelun kaksikerroksiseksi vuoristoliikkeeksi, joka kuritti lompakkoani vähän suunniteltua enemmän. Chullangan hyllystä nimittäin löytyi ostoslistallani pitkään olleet La Sportivan G2-ylävuorikengät, joita ei Suomessa hyllystä saa mistään. Olen suunnitellut ne tilaavani jossain vaiheessa, vaikka netistä kenkien – etenkin ulkoilu-sellaisten – tilaaminen on aina riski. Nyt pääsin kokeilemaan koon ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo ulkona kaupasta 550 euroa köyhempänä uudet kengät kainalossa. Hups. Oli melkoinen duuni saada kengät ahdettua käsimatkatavaroissa muiden kamojen kanssa kotiin 35-litraisessa repussa.

Tosi kätevät kesäkengät

Kaiken kaikkiaan enemmänkin minilomaksi muuttunut viikko teki oikein hyvää. Jäätelökiintiö täyttyi riittämiin, pääsin sentään yhden päivän kiipeämään, shoppasin kalliita kenkiä, kuten Rivieralla kuuluukin ja hain Nizzan rannalta perinteisen brittiläisen valkoisen miehen kesärusketuksen. Olettaisin, että tuo punotus selässä tasoittuu elokuuhun mennessä oikein kauniiksi päivettyneisyydeksi.



Riviera life





tiistai 23. toukokuuta 2017


Lensin eilen Alppien yli Nizzaan, missä majailen nyt viikon verran. Tavoitteenani on kiivetä nk. Merialpeilla sijaitsevan Cime du Gelasin huipulle ja sen onnistuessa, jos aikaa jää, jokin toinen alueen kolmetonnisista.

Olen käynyt Cime du Gelas'lla kahdesti. Ensimmäinen kerta oli syksyllä 2014 ja silloin vuorella oli jo aivan liikaa lunta ja huippu jäi kauas tavoitteesta. Palasin keväällä kaksi vuotta sitten, jolloin olosuhteet olivat otolliset, mutta reittivalinta väärä ja jouduin pakittamaan alas Cime du Gelasin alemmalta huipulta ajan loppuessa kesken. Nyt on tuota alppikokemustakin vähän enemmän vyöllä ja reitin pitäisi olla selvä, joten jospa kolmas kerta toden sanoisi! 

Tänään Mercantouriin, missä alueen kolmetonniset seisovat, on lupailtu ukkosia, joten edessä on valmistautumispäivä. Taidan aloittaa sen siirtymällä kirjan kanssa parvekkeelle, tuolla on +24°c lämmintä. 


perjantai 19. toukokuuta 2017

Pyhän & Sallan keväthanget 24.4.-1.5.2017


Minulle tuli puolivahingossa mahdollisuus lähteä Lappiin nauttimaan vuoden ehkä viimeisistä keväthangista huhtikuun lopussa. Kalenterissani oli viikon mentävä ammottava aukko, eteisessä seisoi tuore splitboardi ja Pyhällä oli tuttuja, joten en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin pakata auto ja ajella pohjoiseen. Meillä on perheellä mökki myös Sallatunturissa ja se oli ensimmäinen kohteeni.

Sallassa riitti lunta vielä hyvin, virallinen hankimitta taisi olla 56 senttiä. Ajelin maanantai-illaksi mökille ja laitoin kamat valmiiksi, seuraavalle päivälle nimittäin lupailtiin pilvetöntä taivasta ja reilua viittä astetta lämmintä. Ennuste piti kutinsa ja suuntasin mäkeen heti aamusta. Ensimmäisen päivän suunnittelin lähinnä nauttivani säästä ja laskemisesta ja jätin skinnailut vielä odottelemaan Pyhää ja tulevia päiviä. Sallan kaksi parasta puolta ovat se, että keskuksen rinneprofiili on erinomainen ja se, ettei siellä koskaan ole ketään. Nytkin kanssani samoja rinteitä hinkkasi ehkä kymmenen muuta laskijaa, joten tilaa mäessä riitti. Sallassa on mukavia pikku-offareita rinteiden väleissä, joista kaikista pääsee laskemaan suoraan hissiin, joten paikka on erinomainen helppoon nautinnolliseen kikkailuun. Päiväni olikin mukavan monipuolinen laskiessani välillä parkissa ja välillä metsässä taukojen vierähtäessä terasiilla auringossa liki t-paidassa. 

Vanha venyy!

Keskiviikkoaamuna pakkasin kamat ja ajelin Pyhälle reilun sadan kilometrin päähän pohjoiseen. Vaikka Pyhä on lähellä, en ollut siellä jostain syystä koskaan käynyt! Onneksi paikkasin puutteen viimein, koska seuraavat pari päivää olivatkin sitten silkkaa nautintoa. Mehtosen Aleksi piti Pyhällä majaa kuukauden verran keväällä ja oli lupautunut sekä majoittamaan minut, että lähtemään oppaakseni Pyhän takamaastoja skinnailemaan. Sää oli yhtäkkiä kovin talvinen ja taivaalta tippui runsaasti uutta lunta, mikä ei varsinaisesti offarihommia ainakaan haitannut. Lähdimme saavuttuani tekemään muutaman tunnin iltapäivänousun Luoston suuntaan, missä skinnasimme melko kopuraisessa lumessa ylös Perhe-Luoston maastoissa ja pääsin viimein korkkaamaan uuden splittini tositoimissa. Maaliskuussa ostamani Jonesin Solution on osoittanut jo ominaisuutensa laskussa (täydellinen!) ja parkissa (erinomainen sielläkin) mutta randohommiin en ollut vielä päässyt, kunnes nyt. Jo ensimmäinen nousu ja lasku vahvistivat sen, että tuo splitti on ehkä paras hankintani vuosiin!

Ensi-skinnailut uusilla kamoilla Luostolla

Kun testit oli Luostolla testattu, oli seuraavana päivänä vuorossa kunnon retkipäivä Pyhän maastoihin. Ostimme yhteen nousuun oikeuttavan hissilipun, jolla pääsimme Pyhän niin kutsutun ykkösen laelle. Siellä hiihtelimme tunturin pohjoispuolelle, mistä saimme ensimmäisen laskun alas. Edellispäivänä satanut lumi oli yllättävän hyvää ja lasku hauska paljakalta metsien läpi tunturin juurelle. Alhalla vaihdoimme taas moodia ja skinnasimme Karhunjuomalammen laavulle evästämään. Kelin ollessa tuiskuinen ja melko tuulinen, saimme olla tunturissa aika rauhassa. Ainoastaan yksi urhea randoilija meidän lisäksemme hiihteli vastaan koko päivän aikana juuri Karhunjuomalammella.

Karhunjuomalammen laavu ja tosi iloinen Aleksi

Pienen evästauon jälkeen lähdimme nousemaan päivän pääkohteellemme, eli Noitatunturin laelle. Noitatunturi – tunnetaan myös nimellä Kolmonen – on 540:n metrin korkeudellaan Pyhän korkein huippu ja sieltä me halusimme laskun alas. Nousu oli kovin tuulinen ja lumimyräkkä peitti näkyvyyden isoksi osaksi päivää, mutta maisemien välillä auetessa ei näkymää voinut kuin ihailla. Tämä paikka on uskomaton! Suurimman osan ajasta katse oli kuitenkin vain splitin kärjissä huppu ja gogglet päässä tuulen riepotellessa lunta naamaan. Taisin jossain vaiheessa nousua huudahtaa silti ääneen, että tämä on jo nyt siistein päivä, jonka olen saanut Suomessa luonnossa viettää! Siltä se nimittäin tuntui ja nautin olostani aivan täysillä. 

Huipulla myrskysi sen verran mojovasti, ettei siellä kauaa viihdytty. Nopeat kuvat ja äkkiä lauta kasaan. Laskimme Noitatunturin eteläpuolta alas, jolloin suurin osa laskusta jäi tuulelta suojaan. Välillä oli putskua, välillä ihan korppua ja välillä jotain siltä väliltä, mutta lasku oli silti hauska. Alkumatka taas paljakkaa ja loppuosa väljää metsää. Yritimme tähdätä Oravanlammen laavulle, josta laskimme lopulta vain muutaman kymmentä metriä ohi. Otin laudan pois jaloista ja yritin kävellä noin 15 metriä ylämäkeen laavulle. Lunta oli yli vyötärön ja noihin 15:een metriin meni varmaan vartti uppoavassa lumessa kiroillen. Laitoimme laavulla tulet, paistoimme lounaaksi lihapiirakoita ja mietimme hetken, josko skinnaisimme vielä Noitatunturin ja Ykkösen välissä olevalle Ukonhatulle – ns. Kakkoselle. Lopulta tyyddyimme kuitenkin kahteen hyvään laskuun ja matkaan kohti kotia. Hieno päivä, hieno testi kamoille ja hieno ensivisiitti Pyhälle! Aleksille vielä kiitos opastuksesta.

Noitatunturin huipulla tuulee

Pyhä-Luoston kansallispuiston maisemia

Palasin Pyhältä loppuviikoksi Sallaan, missä tuli skinnattua vielä parina päivänä suljettua rinnettä ylös, myrsky kun päätyi sulkemaan koko keskuksen pari päivää etuajassa. Sallatunturin kauden piti päättyä vappuun, mutta sää päätti toisin. Se ei kuitenkaan minua ja pariksi päiväksi mukaan lentänyttä Lauraa haitannut, koska nyt tunturi oli tyhjä ja mäessä tuoretta lunta. Kahtena päivänä skinnasimme jo muutaman viikon suljettuna olleen pohjoisrinteen ylös, söimme eväät kodassa huipulla ja laskimme alas. Kauden viimeiset laskut olivat olosuhteisiin nähden erinomaiset ja vahvistivat ajatustani siitä, että tuo nyt kesäteloilla jo oleva splitti oli ehdottomasti tämän talven paras hankinta! 

Myrskyisä Sallan pohjoisrinne vappuaattona

Nyt, kun laskukamat on huollettu ja ne odottelevat tuossa olohuoneen nurkassa ensi kautta, voi koko kulunutta talvea kutsua huoletta parhaaksi vuosiin! Ainakin, jos laskemista pidetään referenssinä. Aloitin kauden jo lokakuussa Rukalla ja päätin sen toukokuussa Sallaan, laskua kertyi siis kahdeksalle kuukaudelle. Laskupäiviä tänä vuonna sain enemmän kuin varmaan viimeiseen viiteen kauteen yhteensä, yli kolmekymmentä. Laskin Rukalla, Sallassa, Pyhällä, Himoksella, Talmassa ja Alpeilla. Sekä offarihommat, että parkkilasku sujuivat paremmin kuin pitkään aikaan, mutta, kun on 25 vuotta laskenut lumilaudalla, sitä kaipaa silti lajiin jotain uutta. Ja juuri sitä tuo splitti nyt toi. Ihan uuden ulottuvuuden koko hommaan, joka on saanut minut jo suunnittelemaan ensi vuodelle ties mitä! Suunnitelmissa on viettää ensi kaudella koko huhtikuu pohjoisessa ja käydä Suomen Lapin lisäksi ainakin Ruotsissa, ehkä myös Norjassa. Ja ehkä päättömin suunnitelma tällä hetkellä on lähteä kauden päätteeksi Kaukasukselle ja skinnaamaan Elbrusin huipulta alas! 

Kiitos kausi 2016-2017!


tiistai 16. toukokuuta 2017

Ohjaaja Miikka Jouhkimainen käskyttää kameran edessä

Eräoppaan arki on kyllä vähintäänkin monipuolista. Eilen hain rokotuksia, olin hierojalla ja söin nepalilaista Aventuran Karin kanssa Helsingissä. Tänään leikin juontajaa kameran edessä Eerikkilässä pyöräillen ja meloen. Huomenna menen VAI-KØlle katsomaan ensi kauden pipoja, Malminkartanolle treenaamaan sekä terassille palaveeraamaan heinäkuisesta Mont Blancin reissusta. Torstaina käyn tiedustelemassa Teijon reitit viikonloppua varten, perjantaina lepäilen ja lauantaina lähden viettämään luonnon päivää (ja yötä) 365 klubilaisten kanssa metsään. Hellettä lupailevat. Maanantaina lennän Ranskaan kiipeämään.

Petri – työharjoittelija Eerikkilän luonto- ja eräopaskurssilta – on nyt muutaman viikon mukanani seuraamassa ja oppimassa ainakin yhdenlaista eräoppaan arkea ja välillä mietin, että onkohan tämä nyt kuitenkaan ainakaan se realistisin työpaikka, josta oppia hakea...


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Kuukausiliite ja Kohtalona Annapurna (HS 6.5.2017)



Helsingin Sanomien Kuukausiliite julkaisi viimein viime lauantaina ansiokkaan kansijuttunsa ”Kohtalona Annapurna”, joka kertoo kaksi vuotta sitten kuolleen Samuli Mansikan viimeisistä hetkistä Annapurnalla. Samalla usean aukeaman juttu kertoo myös Samun äidin Erjan matkasta poikansa viimeiseksi lepopaikaksi jääneelle vuorelle. 

Odotin sen ilmestymistä innolla. Tutustuin Erjaan Samun muistoillassa, johon hän minut kutsui toukokuussa kaksi vuotta sitten. Olemme sen jälkeen nähneet tasaisin väliajoin ja minulla on ollut tapana käydä hänen optikkoliikkeessään kahvilla ja vaihtamassa kuulumisia. Hain sieltä tietenkin myös rillit, kun lääkäri sellaiset määräsi. Erja on kertonut tarinoita ja olen hänen, sekä Samulin parhaan ystävän Jeren, kautta tutustunut Samuun paremmin kuin ehdin liian lyhyeksi jääneen ystävyytemme aikana tutustua. Erja on myös ollut iso mentori minulle omia reissujani suunnitellessa ja tehdessä, hän on ikään kuin yhdessä Jeren ja Aventuran porukan kanssa ottanut Samun roolin sparraajanani. Siltä se minusta ainakin tuntuu.

Erja odotti lähtöään Nepaliin innolla mutta jännityksellä. Se oli reissu, joka oli pakko tehdä. Hän on puhunut ”välitilasta”, johon oli jäänyt Samun kuoleman jälkeen ja odotti matkasta Annapurnalle jonkinlaista päätöstä. En edelleenkään ole keksinyt sanalle ”closure” hyvää suomenkielistä vastinetta, mutta sitä Erja lähti Annapurnalta hakemaan. Closurea. 

Hesarin reportaasi Erjan reissusta ilmestyi lauantaina ja sain sen luettavakseni viimein maanantaina, kun palasin töistä. Kuukausiliitteen juttu oli ansiokas. Se herätti tunteita, sekä hyviä että haikeita, ja lopuksi taisi tulla pari kyynteltäkin rannassa kahvilassa sitä lukiessani. Toimittaja Tommi Nieminen oli tehnyt erinomaista työtä sekä itse tekstin kanssa, että etenkin sen päivänvaloon tuomien tietojen parissa. Juttu nimittäin heitti Samun kuolemaan johtaneen yön tapahtumat aivan päälaelleen ja luulen, etten ollut ainoa, jonka leuka tipahti lattiaan lukiessa. Itse asiassa tiedän sen, koska lähdin tapaamaan Jereä heti lukemisen jälkeen ja hän oli aivan yhtä yllättynyt kuin minäkin. Kuten oli Erjakin, jonka kanssa puhuin eilen. Hän toki oli jutun jo saanut luettavakseen ennakkoon, mutta sen sisältämät tiedot olivat uutta hänellekin.

Aiemmin ns. virallisena totuutena maaliskuun 2015 tapahtumista on toiminut Retki-lehden juttu ”Samuli Mansikan viimeinen huippu”, joka julkaistiin melko pian Samun kuoleman jälkeen huhuja rauhoittelemaan. Siinä kirjoitetaan huiputuksen jälkeisistä tapahtumista näin:

Kokeneena kiipeilijänä Mansikka halusi lähteä paluumatkalle nopeasti, ensimmäisenä. Lähtikö Pemba Sherpa hänen peräänsä, sitä ei tiedetä mutta jossain vaiheessa hän saavutti Mansikan.
Kukaan ei nähnyt miten ja missä olosuhteissa Mansikka ja Pemba Sherpa putosivat. Dreamers Destinationin ryhmä havaitsi uhrit paluumatkallaan, uhrit olivat alempana noin 6 700 metrissä ja selvästi reitistä sivussa. Sijainnista voi päätellä sen, että he putosivat noin 100 – 150 metriä.

Sama teksti on ollut Samun virallisella kotisivulla tiedonantona ja englanniksi käännettynä, tämän tiedon kanssa olemme eläneet ja asiaa käsitelleet kaksi vuotta, eikä sen todenpitäisyyttä ole ollut syytä epäillä. Disclamerina todettakoon siis, että tämä ei ole missään nimessä sormen osoittelua Retki-lehteä tai sen päätoimittajaa Petri Lainetta kohtaan, päinvastoin, oli hyvä, että juttu tuolloin nopeasti saatiin tulille juurikin sitä huhumyrskyä tyynnyttämään.

Helsingin Sanomien Tommi Nieminen on sukeltanut syvälle, kuten tutkivan journalistin kuuluu. Hän oli Erjan mukana Nepalissa ja on saanut juttuaan varten haastateltua kolmea muuta kiipeilijää, jotka Annapurnalla tuona kohtalon yönä Samun kanssa olivat. Nämä kiipeilijät ovat turkkilainen Aydin Irmak, makedonialainen Zdravko Dejanovic sekä viimeisenä – tärkeimpänä –kiinalainen Zhang Liang. 

Ilmeisesti Irmak, Dejanovic ja Zhang ovat pysytelleet hiljaa tähän asti. Tai no, Irmak on jonkin verran aiemminkin jo Annapurnan tapahtumista puhunut menetettyään neljä sormea ja varvasta samaisen yön seurauksena, mutta kukaan ei kuitenkaan ollut puhunut yön tapauksista sen enempää, kunnes Nieminen heitä haastatteli. Irmakin Nieminen ja Erja tapasivat Kathmandussa nyt huhtikussa. Tapaamisen aikana mies oli kuulemma kiivastunut, kun häneltä tietoja yritettiin saada. ”Yritättekö etsiä syyllisiä?” hän oli huutanut ja sitten mennyt lukkoon ja vaiennut. Häntä on ärsyttänyt, että ihmiset, jotka eivät vuorella mukana olleet, ovat spekuloineet aiheella tietämättä faktoja. Sen ymmärrän hyvin. Silti hän on jättänyt itse faktoja kertomatta ja siten antanut spekulaatiolle tilaa.

Dejanovic sekä Zhang vastasivat Niemisen haastattelupyyntöihin sähköisesti ja heidän kertomuksensa avasivat Samun viimeisten tuntien tapahtumia aivan uudella tavalla. Itse asiassa ne toivat niitä tunteja liki 12 lisää. Tähän asti kun oli luultu Samun lähteneen alas ja tippuneen matkalla epäselvissä olosuhteissa, aivan kuten Retki-lehden jutussakin kerrottiin. Nyt Samu olikin yhtäkkiä matkannut alas yhdessä muun ryhmän kanssa, eksynyt heidän mukanaan ja viettänyt pitkän illan ja yön vuoren yläosissa väsyneenä ilman lisähappea, mitä ilmeisimmin vuoristotautiin sairastuneena. Koko ryhmä oli ollut vaarassa kuolla heidän eksyttyään pimeällä matkallaan alas päivän venyttyä liian pitkäksi. Jo matka huipulle oli ollut aivan liian hidas. 

Suurin Niemisen skuuppi oli Zhang Liangin tavoittaminen. Tämä nimittäin – ainakin oman kertomuksensa mukaan – näki Samulin kuoleman. Kuukausiliitteen jutussa lukee seuraavasti:

Sitten aivan yllättäen Samuli nousi ylös, irroitti itsensä turvaköydestä ja käveli Zhangin ohi.
     ”Luulen, että hän alkoi hallusinoida, koska hän kiipesi meistä ainoana ilman lisähappea. Hän lähti kävelemään yksinään, ehkä koska oli kylmissään” Zhang kirjoittaa.
     ”Huusimme, että mitä sinä teet? Mihin sinä menet? Käveltyään noin 7-8 metriä hän vain putosi.”
Zhangin mukaan Samuli putosi ainakin 300 metriä.

Zhangin tuona yönä kuvaamat videot tukevat hänen kertomustaan, eikä sitä liene syytä epäillä. 

Kaikki tämä on uutta tietoa niin Erjalle kuin Samun ystävillekin. Näin Jeren eilen ja hän oli aivan ällikällä lyöty. Koko kuvio, jota tässä on pari vuotta mietitty, meni aivan uusiksi. Toisaalta se on hämmentävää, toisaalta on hienoa, että tapahtumiin saatiin selvyyttä. Ei selvyys, mutta selvyyttä. Päällimmäisenä ajatuksena kuitenkin on se, että minkä ihmeen takia tätä kaikkea tietoa ei aiemmin ole saatu? Luulen kuitenkin, että siihen vastasi jo Aydin Irmak Kathmandussa: Kukaan ei halua joutua mukaan syyllisten etsintään.

Kuukausiliitteen juttu silminnäkijähavaintoineen vastaa kysymykseen ”mitä tapahtui”, muttei siihen, miksi tapahtui. Se ei ole kuitenkaan jutun tarkoituskaan, eikä pidäkään. Ei niitä syyllisiä kannata etsiä, ei heitä ole. Jeren kanssa istuimme ja mietimme tapahtumia ja niihin johtaneita syitä, mutta päätimme, ettemme niillä julkisesti spekuloi. Koska siinäkin Irmak on oikeassa, että kenenkään, joka ei Annapurnalla tuona maaliskuisena yönä ollut, ei pitäisi sen tapahtumilla spekuloida. Me kunnioitamme sitä.

Erja palasi huhtikuussa matkaltaan Nepaliin. Hän pääsi näkemään Samun toisen kotikaupungin poikansa silmin ja mikä tärkeintä, käymään helikopterilla Annapurnalla, Samun viimeisellä leposijalla. Menin Erjan liikkeeseen päivää hänen paluunsa jälkeen. Hän hymyili ihan eri tavalla kuin aiemmin. Hän kertoi matkasta innoissaan, näytti valokuvia ja nypläsi ylpeänä kaulassaan olevaa Puja-nauhaa, jonka oli saanut samassa buddha-temppelissä, jossa Samu oli käynyt oman seremoniansa hakemassa ennen lähtöä viimeiselle vuorelleen. Erja oli päässyt Annapurnan basecampiin ja nähnyt poikansa viimeisen telttapaikan. Lähemmäs vuorta hän ei ollut halunnut enää lähteä, ei kokenut sitä tarpeelliseksi. Erjan hymy oli jotenkin kevyempi. Minulle jäi fiilis, että hän oli saavuttanut sen, mitä matkastaan toivoi. Hän oli päässyt välitilasta pois.

”Kun katsoin sitä vuorta, en tuntenut, että Samuli on siellä. Ehkä kuori on, mutta ei Samuli enää”, Erja sanoi hymyillen. Uskon, että se on totta. Samu elää meissä, jotka häntä muistelevat. Ja ehkä myös me saimme jonkinlaisen closuren totuuden nyt viimein tultua julki.

<3



sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Repovesi 6.-7.5.



Vietin kevään ensimmäisen aurinkoisen viikonlopun Repovedellä 365 Klubin kanssa. Sää ei olisi voinut olla oikeastaan yhtään komeampi auringon paistaessa läpi koko vaelluksen. Matkaa taittui noin 22 kilometriä, mitä voi Repiksen nousumetreillä pitää varsin kiitettävänä suorituksena. 

Kiipeilijä Olhavalla illan valossa.

Vaikka kuinka aina vannon talven nimeen ja ehdin jo viime viikolla harmitella lumisen maan varusteiden pakkaamista kesäteloille, on se myönnettävä, että aika hyvältä tuo tuntui kevätretkeilykin pitkästä aikaa valossa ja auringossa. On tässä puolensa, ei voi kiistää. Ja tulipa samalla muistutettua itseään, että Repovesi on yksi eteläisemmän Suomen upeimmista paikoista! 

Näkymä Mustalamminvuorelta on aina henkeäsalpaava.

Keväisen aamun kajo <3

Parin viikon päästä homma jatkuu Teijossa, mukaan mahtuu vielä!

Maailman paras Repovesi


tiistai 2. toukokuuta 2017

Seitseminen 22.-23.4.2017



Ennen kuin pääsen perkamaan juuri päättynyttä Lapin reissua, otetaan katsaus keski-Suomeen ja Seitsemiselle parin viikon taakse.

Pääsin toissa viikolla nimittäin taas jatkamaan kansallispuistojeni sarjaa, jossa tavoitteenani on käydä tsekkaamassa jokainen Suomen kohta 40:stä puistosta aina ajan salliessa. Alkuvuosi on mennyt pääasiassa vanhoissa tutuissa paikoissa pyöriessä, mutta viimein sain myös muutaman uuden kohteen tsekattua. Niistä ensimmäisenä oli Seitseminen, missä pyörin toissa viikonloppuna Partioaitan klubiretkellä. 

Pitkoksia Seitsemisellä riittää

Kiersimme Koveron perinnetilalta lähtevän noin kuusikilometrisen Torpparintaipaleen nauttien nokipannukahvit ainoalla sen varrella olevalla tulipaikalla Haukilammella. Kevät on ollut myöhässä joka paikassa ja myös Seitsemisellä osa poluista oli edelleen aika pahassa kunnossa, käytännössä siis umpijäiset. Samantapaiset kuin mitä Nuuksio tarjosi pari viikkoa sitten. Onneksi kuitenkin pääpiirteittäin Torpparintaival oli jo sula ja pitkoksetkin hyvässä kunnossa, niitä muutamaa huonokuntoisempaa osuutta oltiin niitäkin korjailemassa kesäksi. 

Haukilammella oli lauantaina talvi...

...mutta sunnuntaina helpotti jo

Seitseminen oli kaunis pala suomalaista metsän ja metsätalouden historiaa ja jännittävimmän osuuden viikonlopusta tarjosivat säiden jumalat, jotka lauantaina tiputtivat niskaan koko kavalkadinsa. Tuli lunta, vettä, räntää ja rakeita välillä auringon pilkahdellessa pilvien takaa. Oikeastaan ainoa, mikä skitsofreenisestä päivästä jäi uupumaan, oli salamat. Sunnuntai olikin sitten onneksi jo armollisempi. Urheana eräoppaana nukuin kuitenkin yöni siinä välissä Ikaalisten kylpylässä.

Suomen kevät on monipuolinen. On lunta ja sit on myös räntää.

Jos muuten nuo klubietkihommat kiinnostelee, niin vastaavia on tarjolla keväälle vielä muutama. Ensi viikonloppuna vaellellaan Repovedellä ja toukokuun lopussa Teijossa. Kesällä mennäänkin sitten jo Ruotsin Kebnekaisella ja Islannin Laugavegurilla. Lähde mukaan! Veikkaisin, että noi räntäsateetkin on jo vähenemään päin.






Palasin Lapista viime yönä ja näin on talvi tältä vuodelta taputeltu. Ja hitto vie millainen talvi se olikin! Laskupäiviä kertyi enemmän kuin vuosiin ja mikä tärkeintä, pääsin viimein sukeltamaan skinnailun ja randon maailmaan kunnolla. Kirsikkana kakun päälle oli juurikin tämä Lapin reissu Sallan ja Pyhän offarimaastoissa, joista kirjoittelen kunnolla kuvien kera tässä lähiaikoina, kunhan saan itseni taas organisoitua.

Nyt pari päivää kamojen ja kehon huoltoa ja sitten onkin aika keskittyä kesän aktiviteetteihin, eli vuoriin. Parin viikon päästä edessä on Ranskan Alpit, kesäkuussa vedellään pari viikkoa Kebnekaisella, Heinäkuussa luvassa on Mont Blanc ja syksyllä sitten Nepaliin. Ei käy tylsäksi elämä.