Tässä kohta jo kuusi vuotta olen puhunut suuresta henkisestä muutoksestani. Vuonna 2012 sairastin vielä vaikeaa masennusta ja siitä parantuminen oli raitistuttuani se isoin juttu, mihin keskityin ensimmäiset vuodet. Mikä oli varmaan ihan luontevaa, se henkinen hyvinvointi oli kuitenkin isoin mörkö, jonka kanssa olin paininut ja tehnyt töitä jo pitkään.
Sen henkisen kehityksen ja muutoksen varjoon on jäänyt fyysinen muutos. Toki se pinnallisesti näkyy, jos laittaa vierekkäin kuvat vaikka vuosilta 2012 ja 2017, mutta miltä se on tuntunut ja miten se on vaikuttanut, sitä en ole liikoja tässä matkalla miettinyt. Tärkeintä on ollut, että oloni on ollut kokonaisvaltaisesti parempi, enkä ole alkanut sen ihmeemmin erottelemaan, onko nyt hyvä fiilis siksi, että olen 30 kiloa kevyempi vai siksi, että serotoniinitasoni ovat normaalit. Sitä paitsi kaikki on psykosomaattista kuitenkin. Hyvä fyysinen olo = parempi mieli = parempi fyysinen olo.
Olen vaihtanut hattutyyliä
Olen kohta 39-vuotias ja käytännössä urheilen työkseni. Kiipeän ja lasken ympäri vuoden ja siinä ohessa opastan vaelluksia, eli työskentelen koko ajan kehollani. Sillä samalla keholla, joka vielä kuusi vuotta sitten oli aika erilainen.
Minulla ei ole urheilijan kroppaa. En ole nuoresta lähtien treenannut, eikä kehoni ole siten kasvanut ja tottunut liikuntaan. Se ei huuda eikä kaipaa treeniä, eikä minulla ole koskaan ollut rutiineja urheiluun. Nuorena poikana skeittasin ja lumilautailin, eli harrastin lajeja, joita en koskaan mieltänyt urheiluksi, jolloin niiden hiivuttua parikymppisenä en kaivannut mitään tilalle. Sen sijaan treenasin itselleni sohvaperunan ja tuurijuopon kropan. Noin 15:een vuoteen en tehnyt yhtään mitään fyysistä, jos kävelyä ylämäkeen Majavasta Karhupuiston taksitolpalle ei lasketa. Lopettaessani ryyppäämisen olin hieman yli satakiloinen ja suomalaisen miehen keskivartaloni muistuttaa minua siitä edelleen päivittäin.
Tänään kello 9.22
Niinpä viimeiset muutamat vuodet ovat olleet kropalleni melkoinen sokki. Etenkin vuodesta 2016 eteenpäin siirryttyäni ammattilaiseksi olen joutunut opettelemaan ihan alusta mitä treenaaminen oikeastaan on. Ei ole ollut ihan helppoa saada itseäni sellaiseen kuntoon, että voin näitä hommia ammattimaisesti tehdä. Ja nyt, kun se on saavutettu, on käynnissä kondiksen edelleen parantaminen ja huippuun hiominen. Koko ajan edessä on isompia vuoria, joita varten minun pitää olla paremmassa kunnossa. Tänä vuonna ensin parin kuukauden päästä hiihdän Elbrusin huipulle ja syksyllä Nepalissa vartoo Cholatse. Niillä ei pärjää jos ei kondis ole kohdallaan. Kohta edessä on kasitonniset. Parin vuoden duunin jälkeen pohjakunto on minulla nykyään kuitenkin jo sellainen, että sen päälle on hyvä alkaa rakentaa.
Aloitin neljä viikkoa sitten treenin kohti syksyä. Tarkoitus oli vetää aluksi kuukausi todella kovaa ja niillä pohjilla jatkaa sitten huhtikuuksi Lappiin ennen vähän iisimpää toukokuuta. Sen jälkeen ollaankin sitten jo Elbrusin rinteillä. Venäjän jälkeen kesälle on luvassa useampi vaellus, jotka antavat hyvän pohjan muun treenin ympärille ennen syksyn loppuraivotusta ennen Cholatsea. Maaliskuu meni suunnitellusti mutta kyllä se perkele sentään tuntuu keski-ikäisen antiurheilijan kropassa, kun treenaa 5-6 päivää viikossa.
Pirunkalliolla kävin maaliskuussa 10 kertaa...
...ja Talmassa 8
Kävin muutama viikko sitten urheilulääkärin pakeilla. Sen lisäksi, että halusin tarkistaa muutaman matkan varrella tulleen sotavamman tilan, halusin lääkäriltä vähän yleisnäkemystä tilanteeseeni. Lähinnä ehkä tarvitsin ammattilaisen kommentit tähän sokkiin, johon vanha juopon kehoni on joutunut. Samalla halusin vähän varmistella, etten riko mitään tekemällä asioita väärin.
Lääkäri vahvisti näkemykseni siitä, että minulla ei todellakaan ole urheilijan kroppa. En ole luontaisesti tottunut rasittamaan ja rääkkäämään itseäni (sisuskaluja ei lasketa), enkä myöskään siis palaudu ihan samaan tapaan kuin ehkä joku koko ikänsä liikkunut. Tavallaan siis maksan nyt hintaa siitä 15:n vuoden laiskottelusta ja joudun tekemään kaksin verroin töitä, että pysyn ehjänä.
Mikään ei kuitenkaan ollut rikki eikä edes hajoamaisillaan, sain ainoastaan lähetteen fyssarille, koska olen niin perkeleen jäykkä. Pitäisi käydä ammattilaiselta hakemassa harjoitteet, jotta osaan ensinnäkin venytellä oikein ja toisekseen, saisin liikeradat oikeiksi ja siten vahvistettua liikkuvuuttani niin, että näitä hommia voi vielä kymmenenkin vuoden päästä tehdä työkseen. Hierojalla käyn jo joka toinen viikko ja magnesiumia ja urheilujuomia kuluu samassa sekoitussuhteessa kuin viinaa ja SSRI-lääkkeitä kymmenen vuotta sitten.
Nousee perkele!
Sauvojen kanssa juoksuhiittejä ylämäkeen Kaivopuistossa
Maaliskuun treeni on ollut aika kova ja seuraavaksi homma jatkuu kuukauden verran Lapissa, missä tarkoitus on skinnata viitisen päivää viikossa. Huomaan, että kroppa on aika väsynyt mutta toisaalta, se on myös vahvistunut huomattavasti viime syksystä. Treeni on pitänyt mielen hyvänä ja olen aivan varma, että sen ansiosta tämä on ensimmäinen maaliskuu kymmeneen vuoteen, kun kevätmasennus – joka minulla on ollut vielä viime vuosinakin aika paha – ei ole tullut kylään. (Kopkopkop). Tänään aamulla vedin kuusi leukaa! Ekaa kertaa ikinä!
Mutta koska lepokin on tärkeää, lähden ennen Lappia viideksi päiväksi Utöön (Utööhön?) makaamaan. En aio tehdä mitään muuta kuin syödä epäterveellisesti ja lukea kirjoja. Maksimissaan käyn ehkä kevyellä lenkillä.
Wheeeeeeeeeeeeeeeee!
Treeniä tukemassa ovat: