tiistai 27. maaliskuuta 2018

Fitnessblogi!


Tässä kohta jo kuusi vuotta olen puhunut suuresta henkisestä muutoksestani. Vuonna 2012 sairastin vielä vaikeaa masennusta ja siitä parantuminen oli raitistuttuani se isoin juttu, mihin keskityin ensimmäiset vuodet. Mikä oli varmaan ihan luontevaa, se henkinen hyvinvointi oli kuitenkin isoin mörkö, jonka kanssa olin paininut ja tehnyt töitä jo pitkään.

Sen henkisen kehityksen ja muutoksen varjoon on jäänyt fyysinen muutos. Toki se pinnallisesti näkyy, jos laittaa vierekkäin kuvat vaikka vuosilta 2012 ja 2017, mutta miltä se on tuntunut ja miten se on vaikuttanut, sitä en ole liikoja tässä matkalla miettinyt. Tärkeintä on ollut, että oloni on ollut kokonaisvaltaisesti parempi, enkä ole alkanut sen ihmeemmin erottelemaan, onko nyt hyvä fiilis siksi, että olen 30 kiloa kevyempi vai siksi, että serotoniinitasoni ovat normaalit. Sitä paitsi kaikki on psykosomaattista kuitenkin. Hyvä fyysinen olo = parempi mieli = parempi fyysinen olo.

Olen vaihtanut hattutyyliä

Olen kohta 39-vuotias ja käytännössä urheilen työkseni. Kiipeän ja lasken ympäri vuoden ja siinä ohessa opastan vaelluksia, eli työskentelen koko ajan kehollani. Sillä samalla keholla, joka vielä kuusi vuotta sitten oli aika erilainen. 

Minulla ei ole urheilijan kroppaa. En ole nuoresta lähtien treenannut, eikä kehoni ole siten kasvanut ja tottunut liikuntaan. Se ei huuda eikä kaipaa treeniä, eikä minulla ole koskaan ollut rutiineja urheiluun. Nuorena poikana skeittasin ja lumilautailin, eli harrastin lajeja, joita en koskaan mieltänyt urheiluksi, jolloin niiden hiivuttua parikymppisenä en kaivannut mitään tilalle. Sen sijaan treenasin itselleni sohvaperunan ja tuurijuopon kropan. Noin 15:een vuoteen en tehnyt yhtään mitään fyysistä, jos kävelyä ylämäkeen Majavasta Karhupuiston taksitolpalle ei lasketa. Lopettaessani ryyppäämisen olin hieman yli satakiloinen ja suomalaisen miehen keskivartaloni muistuttaa minua siitä edelleen päivittäin.

Tänään kello 9.22

Niinpä viimeiset muutamat vuodet ovat olleet kropalleni melkoinen sokki. Etenkin vuodesta 2016 eteenpäin siirryttyäni ammattilaiseksi olen joutunut opettelemaan ihan alusta mitä treenaaminen oikeastaan on. Ei ole ollut ihan helppoa saada itseäni sellaiseen kuntoon, että voin näitä hommia ammattimaisesti tehdä. Ja nyt, kun se on saavutettu, on käynnissä kondiksen edelleen parantaminen ja huippuun hiominen. Koko ajan edessä on isompia vuoria, joita varten minun pitää olla paremmassa kunnossa. Tänä vuonna ensin parin kuukauden päästä hiihdän Elbrusin huipulle ja syksyllä Nepalissa vartoo Cholatse. Niillä ei pärjää jos ei kondis ole kohdallaan. Kohta edessä on kasitonniset. Parin vuoden duunin jälkeen pohjakunto on minulla nykyään kuitenkin jo sellainen, että sen päälle on hyvä alkaa rakentaa. 

Aloitin neljä viikkoa sitten treenin kohti syksyä. Tarkoitus oli vetää aluksi kuukausi todella kovaa ja niillä pohjilla jatkaa sitten huhtikuuksi Lappiin ennen vähän iisimpää toukokuuta. Sen jälkeen ollaankin sitten jo Elbrusin rinteillä. Venäjän jälkeen kesälle on luvassa useampi vaellus, jotka antavat hyvän pohjan muun treenin ympärille ennen syksyn loppuraivotusta ennen Cholatsea. Maaliskuu meni suunnitellusti mutta kyllä se perkele sentään tuntuu keski-ikäisen antiurheilijan kropassa, kun treenaa 5-6 päivää viikossa. 

Pirunkalliolla kävin maaliskuussa 10 kertaa...

...ja Talmassa 8

Kävin muutama viikko sitten urheilulääkärin pakeilla. Sen lisäksi, että halusin tarkistaa muutaman matkan varrella tulleen sotavamman tilan, halusin lääkäriltä vähän yleisnäkemystä tilanteeseeni. Lähinnä ehkä tarvitsin ammattilaisen kommentit tähän sokkiin, johon vanha juopon kehoni on joutunut. Samalla halusin vähän varmistella, etten riko mitään tekemällä asioita väärin. 

Lääkäri vahvisti näkemykseni siitä, että minulla ei todellakaan ole urheilijan kroppa. En ole luontaisesti tottunut rasittamaan ja rääkkäämään itseäni (sisuskaluja ei lasketa), enkä myöskään siis palaudu ihan samaan tapaan kuin ehkä joku koko ikänsä liikkunut. Tavallaan siis maksan nyt hintaa siitä 15:n vuoden laiskottelusta ja joudun tekemään kaksin verroin töitä, että pysyn ehjänä. 

Mikään ei kuitenkaan ollut rikki eikä edes hajoamaisillaan, sain ainoastaan lähetteen fyssarille, koska olen niin perkeleen jäykkä. Pitäisi käydä ammattilaiselta hakemassa harjoitteet, jotta osaan ensinnäkin venytellä oikein ja toisekseen, saisin liikeradat oikeiksi ja siten vahvistettua liikkuvuuttani niin, että näitä hommia voi vielä kymmenenkin vuoden päästä tehdä työkseen. Hierojalla käyn jo joka toinen viikko ja magnesiumia ja urheilujuomia kuluu samassa sekoitussuhteessa kuin viinaa ja SSRI-lääkkeitä kymmenen vuotta sitten.

Nousee perkele!

Sauvojen kanssa juoksuhiittejä ylämäkeen Kaivopuistossa

Maaliskuun treeni on ollut aika kova ja seuraavaksi homma jatkuu kuukauden verran Lapissa, missä tarkoitus on skinnata viitisen päivää viikossa. Huomaan, että kroppa on aika väsynyt mutta toisaalta, se on myös vahvistunut huomattavasti viime syksystä. Treeni on pitänyt mielen hyvänä ja olen aivan varma, että sen ansiosta tämä on ensimmäinen maaliskuu kymmeneen vuoteen, kun kevätmasennus – joka minulla on ollut vielä viime vuosinakin aika paha – ei ole tullut kylään. (Kopkopkop). Tänään aamulla vedin kuusi leukaa! Ekaa kertaa ikinä!


Mutta koska lepokin on tärkeää, lähden ennen Lappia viideksi päiväksi Utöön (Utööhön?) makaamaan. En aio tehdä mitään muuta kuin syödä epäterveellisesti ja lukea kirjoja. Maksimissaan käyn ehkä kevyellä lenkillä.

Wheeeeeeeeeeeeeeeee!



Treeniä tukemassa ovat:

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Luonto on maailman tasa-arvoisin paikka


Luonto on maailman tasa-arvoisin paikka. Tajusin sen ensimmäisellä reissullani Elbrusille neljä vuotta sitten. 

Muistan kuinka seisoimme ensimmäistä kertaa pilvien yläpuolella matkallamme basecampiin ja mietin, että kaikki normaali ja maallinen, huolet ja murheet ovat nyt noiden pilvien alapuolella. Jossain tuolla, eivätkä ne tavoita minua täällä. Olimme tulleet paikkaan, missä ei ollut enää mitään merkitystä sillä, paljonko pankkitilillä on rahaa tai mitä käyntikortissa lukee, täällä kaikki olivat vain ihmisiä.

Elbus, heinäkuu 2014, ensimmäistä kertaa pilvien yläpuolella

Pari päivää myöhemmin 1500 metriä korkeammalla saksalainen kiipeilijä kuoli salamaniskuun. Sama ukkosmyräkkä koetteli meitäkin, mutta olimme onneksi Elbrusin perusleirin peltikopeissa suojassa. Silloin ymmärsin oman pienuuteni. Tai ehkä enemmänkin viimein hyväksyin sen. Olin vuorilla, valtavien luonnonmuodostelmien seassa armottoman luonnonilmiön koeteltavana ukkosen piestessä Euroopan korkeinta huippua. Niin oli myös se saksalainen, jolle se oli viimeinen matka. Tajusin, miten naurettavan pieniä hän ja minä olimme ja miten vähän erosimme toisistamme. Ja sinäkin olet. Joka päivä. Ihan naurettava murunen. 

Viime kesänä olin Mont Blancilla kun jouduin taas ukkosen silmään. Tällä kertaa oli kuitenkin jo lähellä, etten tehnyt seuraa Elbrusin saksalaiselle, kun myrsky riehui suoraan yläpuolellani 3800 metrin korkeudessa Gouterin kiviseinällä. Tunsin oloni jälleen kovin pieneksi. Pari päivää myöhemmin selvisi, että samassa myrskyssä noin 500 metriä yläpuolellamme kaksi korealaista kiipeilijää joutuivat erolleen ja eksyksiin. Ainoastaan toinen heistä palasi vuorelta alas ja hänkin pelastuskopterilla. Se myrsky ei kysellyt kansalaisuuksia eikä taustoja, ei etnisyyksiä eikä sukupuolta.

Pelastuskopteri Mont Blancilla n. 3900 metrissä. Heinäkuu 2017.

Kolmas kerta, kun olen ollut vuorilla kuoleman kanssa tekemisissä, oli Argentiinan Aconcagualla. Yläleirissä 6000:n metrin korkeudessa vanhempi japanilaisherra oli kadonnut huiputusyrityksemme aikana teltastaan. Tilanteen selvittyä iltapäivällä häntä etsittiin pitkin leiriä, kunnes kollega löysi miehen menehtyneenä kallion takaa satakunta metriä teltastaan. Kukaan ei tiedä mitä tapahtui, sydänkohtaus tai vuoristotauti todennäköisesti.

Mikä tahansa noista kuolemista olisi voinut olla kuka tahansa. Niin kuin minä tahansa päivänä missä tahansa. Eikä sen tarvitse olla edes vuori tai meri tai joku suuri luonnonelementti, jonka äärellä olemme tasa-arvoisia. Yhtä lailla minä, sinä, syyrialainen turvapaikanhakija tai Keskustan nuorisosäätiön puheenjohtaja voi jäädä bussin alle Mannerheimintiellä.

Japanilainen kiipeilijä lähdössä viimeiselle matkalleen Aconcaguan kolmosleiristä 6000 metristä.
Tammikuu 2017.

On siis varsin turhaa kuvitella olevansa milloinkaan toista ihmistä parempi tai arvokkaampi, koska lopulta jokainen meistä täällä ihan yhtä mitätön pieni murunen. Oli kyse sitten miehistä tai naisista, rikkaista tai köyhistä, valkoisista, tummista, violeteistä tai vaikka vihreistä ihmisistä, ei se  bussi tai salamanisku vuorella taustoja kysele. 

Mutta mikä tärkeintä: Se pienuus on ihanaa! Se on mahtavaa. Jos minä olen näin pieni ja mitätön, kuinka suuria oikeastaan vastoinkäymisenikään voivat olla?

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää itse kullekin!

Kiinalainen, suomalainen, argentiinalainen, chileläinen ja puolalainen. Yks miljonääri, yks EU-lobbari, yks eräopas ja pari vuoristo-opasta. Kaikki samalla viivalla.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Talvi jatkuu!

Maailman paras Repovesi <3

Talven parhaat urheilu ja -retkeilyviikot jatkuvat edelleen kiiveten, laskien ja retkeillen. Oikeastaan kulunut viikko oli melko tarkka toisinto edellisestä sillä erolla, ettei ollut enää ihan niin pirun kylmä. Repovedellä 365 Klubin retkellä viikonloppuna mittari tiputtelikin enää  vain muutamaan pakkasasteeseen. 

Koska ulkona on edelleen komea keli, saa tämä alkavakin viikko jatkaa samaa linjaa. Viikonloppuna retkeillään Nuuksiossa ja sitä ennen aion ainakin kiivetä ja jatkaa laskupäivien keräämistä Talmassa. Tästähän on hiljalleen tulossa paras maaliskuu koskaan!


Up up and awayyyyy  @ Pirunkallio 

Vanha luulee itsestään liikoja @ Talma




maanantai 5. maaliskuuta 2018

Pelastetaan nää talvet!


Siperia puhalteli kylmiä tuulia ja pakkasia viime viikolla Suomeen. Kaiken maailman pakkasinferno -termejä heiteltiin taas medioissa ja joka toinen lehti teki jutun siitä, että miten tällaiseen säähän pitää varautua. Juuri kun olin päässyt naureskelemasta ranskalaismedialle, joka veti paniikkikahvasta, kun Nizzaan oli viime viikolla tulossa muutama aste pakkasta, niin suomalaiskollegat onnistuivat syyllistymään samaan. Facebookin puolella tuli jo ihmeteltyäkin, että missä vaiheessa suomalaisista on tullut sellaisia, että kun talvella tulee kylmää säätä, meitä pitää yhtäkkiä opettaa taas pukeutumaan? Suosikkini oli, kun joku lehti soitti Veikka Gustafssonille, että miten tästä pakkasen ja tuulen yhdistelmästä pitäisi selvitä ja Veikan ensimmäinen vastaus oli, että kysykää mummoiltanne, nekin on selvinneet ihan hyvin.

Minä päätin repiä talven kylmimmästä jaksosta mahdollisimman paljon irti. Helsingissä mittari hyöri jossain -15°c:ssa mutta tuulen vaikutus laski tuntumaa johonkin 24:n pakkasasteen paikkeille. Rapea keli, mutta kuitenkin aurinkoinen ja siten kauniin talvinen. Aloitin tiistaina lähtemällä Paloheinään hiihtämään. En ollut pertsaa vedellyt ladulla muutamaan vuoteen, mutta alun räpiköinnin jälkeen ote hommaan löytyi ja hiihto eteni hyvällä rytmillä. Joku 6-7 kilometriä tuli punaisin poskin vedettyä Haltialan tilalle ja takaisin, jonka jälkeen olin ansainnut kaksi (2) berliininmunkkia Paloheinän kahvilassa. 

IHAN IIVONA

Seuraavana päivänä oli perse kipeänä, joskin kuitenkin yllättävän vähän. Ehkä noita hiihtolihaksia on avittanut tämän kauden skinnailupäivät Itävallassa ja Lapissa, samaa touhuahan se tavallaan on. Sää kuitenkin jatkui kohtuullisen upeana, joten lähdin jäille kävelemään – asia, mitä ei muutamaan vuoteen ole Helsingissä voinut tehdä. 

Uunisaari jäillä 

Pihlajasaari

Torstaina oli viimein vuorossa talven ensimmäinen jääkiipeilysessio. En ole aiemmin yksinkertaisesti ehtinyt mihinkään kiipeämään ja toisekseen, ei täällä etelässä pahemmin ennen helmikuuta ole jäille päässytkään. Nyt lähdimme kuitenkin Adventure Partnersin jäädyttämälle Pirunkalliolle yläköysihöntsäilemään. Aurinko paistoi, kalliolla ei ollut muita ja hakut purivat mukavasti, joten mikäs siinä oli jäätä potkiessa.

 Up up and away @ Pirunkallio

Aurinko möllötteli taivalla edelleen myös perjantaina, joten talviolympialaisissani vuorossa oli lumilautailu. Talman Alpit aukeavat tähän aikaan kaudesta jo aamukymmeneltä myös arkisin ja mäessä onkin ihan luksusta käydä suurempien massojen ollessa vielä työpaikoilla ja kouluissa. Aika rauhassa sai perjantainakin Talman parkissa hinkata ja lämpötilakin oli noussut jo alle kymmeneen pakkasasteeseen. Kevätaurinko myös lämmitti jo mukavasti, kun keski-ikäinen tempoi backside aireja takaparkin kornerista.

Vanha nuortuu ja taipuu!

Viikonlopun olin töissä. Lähdimme Partioaitan 365 Klubin kanssa talviretkeilemään Ruoveden Helvetinjärvelle edelleen kirkkaassa säässä. Pyörähdimme Helvetinkolulla ja vaelsimme siitä noin kahdeksan kilometrin pätkän Haukanhiedan leiripaikalle yöksi. Ennuste lupaili yöksi pilviä ja noin -12°c:n pakkasia, mutta toisin kävi. Yö pysyi kirkkaana ja pilvettömän taivaan alla pakkaslukema kohosi 25:een! Nyt oli pakko tunnustaa, että oli muuten aika kylmä. Nukuin taivasalla pätkissä kolmen vuodenajan pussissani, kun en meinannut saada varpaita lämpenemään missään vaiheessa. Jos talviretkeilyä haimme, talviretkeilyä todellakin saimme! 


PAKKASINFERNO

Upea viikko tarjosi hyvän mahdollisuuden talvilajien läpileikkaukseen. Oikeastaan vain luistelu ja pulkkamäki jäivät välistä. Sää ei siis todellakaan ollut mikään ”inferno” eikä varsinkaan este lähteä ulos nauttimaan talvesta! En tiedä onko aika kullannut muistot, mutta minun mielestäni lapsuutemme talvet olivat juuri tällaisia. Ne tulivat joulukuussa, loppuivat huhtikuussa ja kuukaudet siinä välissä olivat tämän viikon kaltaisia. Kun sitten taas viime vuosina – kuten median sensaationhakuinen reaktiokin ehkä kertoo – nämä viikot ovat olleet melko harvinaisia. 

Talvet muuttuvat. Ne lyhenevät, heikkenevät ja muuttavat muotoaan, jolloin tällaisista infernoviikoista pitää koittaa ottaa kerralla kaikki mahdollinen irti, ikään kuin tiivistää koko talvi muutamaan päivään. Se on harmillista tällaiselle talvifanille kuin minä, jonka mielestä lumisen maan aika saisi olla pitkä ja harras. Ilmastonmuutos on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja nykytilanteeseen on minunkin sopeuduttava. Mutta ei ilman taistelua! 


Tapoja yrittää vaikuttaa on monia. Minun valintani on ollut Protect Our Wintersin jäsenyys. POW Finland on osa lumilautalegenda Jeremy Jonesin käynnistämää kansainvälistä liikettä, joka tähtää talviemme pelastamiseen sellaisena kuin ne kuuluisivat olla. Tai ainakin ennen olivat. Talvien säilyttäminen alkaa meistä talvifaneista ja jos haluamme edelleen vetää pertsaa, kiipeillä jäätä, laskea mäkiä ja retkeillä pakkasessa vastaisuudessakin, saati tarjota lapsillemme mahdollisuuden samaan, meidän pitää toimia nyt. 

Onko Pirulla jäätä vielä kymmenen vuoden päästä?