maanantai 28. helmikuuta 2022

Missä sinä olit, kun maailma muuttui?


Juuri edellisessä blogissa vannoin, etten kirjoita täällä politiikkaa ja heti meni vituralleen. Jos siis vankalla eräoppaan ulkopoliittisella kokemuksella höystetty näennäis-asiantuntijajargoni ei nappaa, voit sulkea selaimen. En pahastu. 

Olin juuri vajaa viikon hiihtolomalla Berliinissä. Matkan teemana oli paikallinen graffiti ja katutaide, skeittikaupat ja kaupungin, ja samalla Euroopan, poliittinen historia. Reissulla paikattiin pari vuotta sitten koronan takia peruuntunutta roadtrippiä, jonka piti kiertää toisen maailmansodan tapahtumapaikkoja Ranskassa, Saksassa ja Puolassa ja missä tarkoitus oli puhua silloin 12-vuotiaan kanssa mm. siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset lakkaavat kohtelemasta toisia ihmisinä. 


No, kuten hyvin tiedämme, torstai-aamuna maailma muuttui ja Berliinin reissumme sai ylleen varjon, jota ei olisi kukaan toivonut. Yhtäkkiä, samalla kun haukoin henkeäni epäuskossa, minun piti pystyä selittämään nyt 14-vuotiaalle tilanne ja se, miksi vuonna 2022 tapahtuu edelleen samoja asioita joista olimme juuri puhuneet Brandenburgin portilla. Ja miten ne jopa liittyvät toisiinsa. Voisi sanoa, että viikko oli erikoinen ja myös henkisesti rankka. Samalla se oli sellainen, jonka varmasti tulemme muistamaan ikuisesti. Vasta eilen, kun poika lähti loman päätteeksi äidilleen, pääsin itse  kunnolla käsittelemään maailman tilannetta niin, ettei tarvitse koko ajan esittää niin helvetin reipasta ja huoletonta. Koska onhan tämä nyt ihan järkyttävää.



Mielenosoitus Berliinin Venäjän suurlähetystön edustalla 25.2.2022



Ajatukset sinkoilevat edelleen ahdistuksen, epäuskon ja sen välillä, että jotain pitäis tehdä. En vain oikein tiedä mitä. Berliinissä osallistuimme suureen mielenosoitukseen ja tänään kävin tuossa naapurissa Venäjän suurlähetystöllä näyttämässä kahta keskisormea. 2014, Krimin valtauksen aikaan, näytin vain yhtä, joten pakotteeni kovenevat! 


Majoituksemme sijaitsi Berliinissäkin suoraan Venäjän suurlähetystön vieressä ja suoraan sanoen vitutteli tuijottaa sitä liehuvaa lippua aina, kun katsoi ikkunasta ulos. Käytiin sielläkin näyttämässä keskisormia, nyt on kovat pelissä!


Kuluneen viikon aikana kaikki maailman varteenotettavat ja vastuulliset tahot ovat julistaneet erilaisia boikotteja Venäjää kohtaan. Ilmatiloja suljetaan, urheilutapahtumia siirretään ja Euroviisuistakin sai itänaapuri jo kenkää. Myös pakotteet alkavat olla historiallista luokkaa kun mm. Venäjän pankkeja on alettu sulkea SWIFT-järjestelmän ulkopuolelle. Euroopan neuvostonkin ovi meni kiinni ja mikä symbolisesti tärkeintä, Nord Stream 2 -kaasuputki laitettiin jäihin. Hyvä niin, ainoa oikea teko tällä hetkellä on sulkea Venäjä kaiken ulkopuolelle ja jättää yksin. Toinen oikea teko on tukea Ukrainaa kaikin tavoin. 


Mitä sitten yksittäinen eräopas, voi tehdä osoittaakseen tukensa? Tai halveksuntansa? Minun arsenaalini keskisormien lisäksi on varsin rajallinen, joten ainoa asia, jonka voin luvata on, etten lähde enää Venäjälle töihin. Olen Elbrusini nyt käynyt ja vaikka varmasti kaipuu Kaukasukselle tulee, en suostu enää oppaaksi sinne lähtemään. Elbrus oli ensimmäinen reissuni, monella tapaa nollapiste sille elämälle, jota nyt elän ja sillä tulee aina olemaan erityinen paikka aikajanallani, mutta takaisin en kuluneen viikon tapahtumien jälkeen voi enää mennä. 



Elbrus elokuussa 2019



Surullista näissä boikoteissa ja pakotteissa tietenkin on, että niistä kärsii Venäjän viaton ja peloteltu kansa, ei ainoastaan johtajansa. Yhtä lailla kuin ruplan romahtaminen ja järjettömyyksiin kohoava inflaatio iskee tavalliseen kansaan kovaa, myös esimerkiksi matkailun loppu Terskolin ja Chegetin kylissä Elbrusin kupeessa vie elannon muutenkin tiukassa eläviltä paikallisilta. Mutta ehkä sekin on lopulta tarkoituksenmukaista? Itse uskon, että ainoa tapa kaataa Putin on tehdä se sisältä päin ja vasta kun kansa – ja etenkin oligarkit sen osana – saa tarpeekseen mielivaltaisesta johtajastaan ja nousee oikeasti barrikadeille, Putin on mennyttä. 


Meillä oli Berliinissä kuitenkin mukavaa. Kävelimme 25 000 askelta joka päivä, näimme pakolliset nähtävyydet, kävimme museoissa, ihastelimme katutaidetta, tuhlasimme rahat skeittikauppoihin ja nautimme kahvia terasseilla. Tavallaan olen iloinen, että olimme juuri nyt juuri Berliinissä. Sotaa oli jotenkin helpompi selittää, tai ainakin vastauksia nuoren kysymyksiin antaa, kun niitä löytyi konkreettisesti ympäriltä ja ne kaikuivat historiasta kaupungin kaduilla. Se ehkä resonoi teiniinkin vähän eri tasolla kuin TikTokin suoltamat sotavideot, joiden alkuperästä ja luotettavuudesta käytiin niistäkin aika monta keskustelua. Paluumatkalla kentältä kotiin kuuntelimme The Scorpionsin 30 vuoden takaisen itä-länsi-yhdistymis-anthemin Wind of Changen. Se kuulosti jotenkin irvokkaalta.



Berliinissä kesällä 1990, puoli vuotta muurin murtumisen jälkeen



Lopulta oli myös outoa olla kaupunkilomalla ulkomailla ensimmäistä kertaa koronan alun jälkeen. Aivan! Korona! Taisi olla ensimmäiset päivät kahteen vuoteen, kun koronaa ei ole mainittu uutisissa enää ollenkaan. 


Tukeaan Ukrainalle voi osoittaa mm. lahjoittamalla seuraaviin kohteisiin:  


https://www.pelastakaalapset.fi/ajankohtaista/kampanjat/ukrainan-kriisi/


https://www.unicef.fi/tue-tyotamme/ukraina/#lomake


https://www.punainenristi.fi/punainen-risti-auttaa-ukrainassa/


https://unwomen.fi/lahjoitukset/hataapukerays-ukrainaan/


Lahjoitin itse äsken 100 euroa kuhunkin.



Bye




keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Kuka näitä edes lukee?


Aika vähiin on jäänyt kirjoittelu viime aikoina. Jos aiemmin pyrin päivittämään tätä blogia kerran viikossa, nykyään hyvä jos saan pakotettua itseni rustailemaan jotain edes kuukausittain. Toisaalta, se kerran viikossa -sääntö oli ihan omaa vikaani ja aiheutti helposti täysin ”turhiakin” tekstejä. Ja sitten taas toisaalta, tuntuu, että aiemmin oli enemmän sanottavaakin.
 


Olen kirjoitellut blogeja nyt kymmenen vuotta. Ensin Soberismia-blogia ja vuodesta 2015 alkaen myös tätä Ihan pihalla -hommaa. Soberismia keräsi pari miljoonaa klikkiä ja kerää niitä edelleen tasaisesti, vaikken sinne mitään enää päivitäkään. Sen aihe lienee kuitenkin siinä määrin universaali ja ajaton, että se puolustaa paikkaansa tuolla internetin ikuisessa maailmassa. Universaali toki on ulkoiluteemakin, mutta sillä ei ehkä ole niin suurta henkilökohtaista merkitystä ihmisille, kuin soberismilla on. Ja onko tämä Ihan pihalla -blogi edes ulkoilublogi? Vai ehkä enemmänkin turinointia yhden ihmisen elämästä, missä se ulkoilu on vain jonkinlainen raami? Tämä hybridimäisyys toisaalta rajaa ja toisaalta rajoittaa aiheita, joista haluan kirjoittaa. En jaksaisi tehdä pelkkiä varustelistoja tai ulkoiluvinkkejä mutten myöskään tarttua sen enempää mihinkään yhteiskunnallisiin aiheisiinkaan. Kirjoittelen pääasiassa päiväkirjamaisesti itselleni ja ehkä juuri siksi kirjoittelu on jäänyt viime aikoina vähemmälle, kun ei tässä korona-aikana kauheasti ole tapahtunutkaan. 


Kävin minä taas Lapissa pari viikkoa tuossa kuun vaihteessa. Laskin, skinnailin ja tein mäkitreenejä, tapasin kavereita ja vedin ensimmäisen Finlav-kurssini. Se meni hyvin ja antoi itseluottamusta alkaa vetämään kursseja enemmän ensi talvena. Tänä vuonna ei oikein enää kerkeä. Huhtikuun alussa näyttäisi siltä, että työt kutsuvat viimein Nepalissa ja kesällä pääsee parin vuoden pandemiatauon jälkeen taas Ruotsiin ja Grönlantiin. Ehkä niiden jälkeen on taas vähän enemmän kirjoiteltavaakin, matkarepparit kun ovat itselleni niitä luontevimpia tekstejä kirjailla muistiin. 



Hiljalleen alkaa pohjoisesta löytyä luntakin



Liian usein huomaan miettiväni, että mitähän muut haluaisivat lukea? Se väärentää helposti omaa fokusta silloin, jos olisi aiheita, joista haluaisi ehkä jotain sanoa, mutta sitten miettii, ettei kukaan niistä jaksa lukea. Tai sitten ne ovat sellaisia ampiaispesän sohimisia, joiden jälkimaininkeja en jaksa enkä halua. Voisin kertoa mielipiteitäni susivainosta, sähköautoista tai Suomen kiipeilyskenestä, mutten halua lähteä mukaan keskusteluihin, joita aiheiden ympärillä käydään. Samasta syystä en kuulu Facebookissa juuri mihinkään harrasteryhmiin tai osallistu minkäänlaiseen julkiseen keskusteluun aiheista, vaikka ovatkin sydäntä lähellä. Minua ei huvita yhtään vängätä tai edes ilmaista mielipidettäni mistään ja tyydyn keskusteluun omassa päässäni ja satunaisesti kavereiden kanssa. Samalla kuitenkin mietin, että minulla olisi sanottavaa. Lopulta kuitenkin tiedostan, että psyykeeni on sellaisessa asennossa, etten pysty henkilökohtaisuuksiin ja hyökkäyksiin, joita tulenarat aiheet väistämättä aiheuttavat. Siksi on helpompaa keskittyä diipadaapaan ja postata meemejä. Tai olla kirjoittamatta ollenkaan. Töissä ylläpidän sääntöä, että politiikasta tai uskonnosta ei keskustella, ja se sopii tänne yhtä hyvin. 


Koen kuitenkin omaavani jo jonkinlaista kompetenssia kirjoitella ulkoiluhommista. Olen tehnyt näitä hommia työkseni nyt seitsemättä vuotta ja aika monta reissua ja kokemusta on takana. Niistä varmasti olisi ammennettavaa blogiin ja toisaalta, varmasti on asioita, joita lukijat haluaisivat tietää tai oppia, sellaisia, joissa minä voisin ehkä auttaa. Mutta mitä? Mitä sinä haluaisit tietää? Mistä sinä haluaisit lukea? 


Ei tämä blogi silti mihinkään ole katoamassa. Tykkään kuitenkin kirjoittamisesta ja kivoista kuvista, joten suunnitelmissa ei missään nimessä ole lopettaa. Päinvastoin! Ajattelin kirjoittaa vielä ainakin toisen kirjan ja olen varannut ensi talven sen suunnitteluun. Mut käydään nyt vähän reissussa vielä sitä ennen.