Kuka näitä edes lukee?

Aika vähiin on jäänyt kirjoittelu viime aikoina. Jos aiemmin pyrin päivittämään tätä blogia kerran viikossa, nykyään hyvä jos saan pakotettua itseni rustailemaan jotain edes kuukausittain. Toisaalta, se kerran viikossa -sääntö oli ihan omaa vikaani ja aiheutti helposti täysin ”turhiakin” tekstejä. Ja sitten taas toisaalta, tuntuu, että aiemmin oli enemmän sanottavaakin. 

Olen kirjoitellut blogeja nyt kymmenen vuotta. Ensin Soberismia-blogia ja vuodesta 2015 alkaen myös tätä Ihan pihalla -hommaa. Soberismia keräsi pari miljoonaa klikkiä ja kerää niitä edelleen tasaisesti, vaikken sinne mitään enää päivitäkään. Sen aihe lienee kuitenkin siinä määrin universaali ja ajaton, että se puolustaa paikkaansa tuolla internetin ikuisessa maailmassa. Universaali toki on ulkoiluteemakin, mutta sillä ei ehkä ole niin suurta henkilökohtaista merkitystä ihmisille, kuin soberismilla on. Ja onko tämä Ihan pihalla -blogi edes ulkoilublogi? Vai ehkä enemmänkin turinointia yhden ihmisen elämästä, missä se ulkoilu on vain jonkinlainen raami? Tämä hybridimäisyys toisaalta rajaa ja toisaalta rajoittaa aiheita, joista haluan kirjoittaa. En jaksaisi tehdä pelkkiä varustelistoja tai ulkoiluvinkkejä mutten myöskään tarttua sen enempää mihinkään yhteiskunnallisiin aiheisiinkaan. Kirjoittelen pääasiassa päiväkirjamaisesti itselleni ja ehkä juuri siksi kirjoittelu on jäänyt viime aikoina vähemmälle, kun ei tässä korona-aikana kauheasti ole tapahtunutkaan. 

Kävin minä taas Lapissa pari viikkoa tuossa kuun vaihteessa. Laskin, skinnailin ja tein mäkitreenejä, tapasin kavereita ja vedin ensimmäisen Finlav-kurssini. Se meni hyvin ja antoi itseluottamusta alkaa vetämään kursseja enemmän ensi talvena. Tänä vuonna ei oikein enää kerkeä. Huhtikuun alussa näyttäisi siltä, että työt kutsuvat viimein Nepalissa ja kesällä pääsee parin vuoden pandemiatauon jälkeen taas Ruotsiin ja Grönlantiin. Ehkä niiden jälkeen on taas vähän enemmän kirjoiteltavaakin, matkarepparit kun ovat itselleni niitä luontevimpia tekstejä kirjailla muistiin. 

Hiljalleen alkaa pohjoisesta löytyä luntakin

Liian usein huomaan miettiväni, että mitähän muut haluaisivat lukea? Se väärentää helposti omaa fokusta silloin, jos olisi aiheita, joista haluaisi ehkä jotain sanoa, mutta sitten miettii, ettei kukaan niistä jaksa lukea. Tai sitten ne ovat sellaisia ampiaispesän sohimisia, joiden jälkimaininkeja en jaksa enkä halua. Voisin kertoa mielipiteitäni susivainosta, sähköautoista tai Suomen kiipeilyskenestä, mutten halua lähteä mukaan keskusteluihin, joita aiheiden ympärillä käydään. Samasta syystä en kuulu Facebookissa juuri mihinkään harrasteryhmiin tai osallistu minkäänlaiseen julkiseen keskusteluun aiheista, vaikka ovatkin sydäntä lähellä. Minua ei huvita yhtään vängätä tai edes ilmaista mielipidettäni mistään ja tyydyn keskusteluun omassa päässäni ja satunaisesti kavereiden kanssa. Samalla kuitenkin mietin, että minulla olisi sanottavaa. Lopulta kuitenkin tiedostan, että psyykeeni on sellaisessa asennossa, etten pysty henkilökohtaisuuksiin ja hyökkäyksiin, joita tulenarat aiheet väistämättä aiheuttavat. Siksi on helpompaa keskittyä diipadaapaan ja postata meemejä. Tai olla kirjoittamatta ollenkaan. Töissä ylläpidän sääntöä, että politiikasta tai uskonnosta ei keskustella, ja se sopii tänne yhtä hyvin. 

Koen kuitenkin omaavani jo jonkinlaista kompetenssia kirjoitella ulkoiluhommista. Olen tehnyt näitä hommia työkseni nyt seitsemättä vuotta ja aika monta reissua ja kokemusta on takana. Niistä varmasti olisi ammennettavaa blogiin ja toisaalta, varmasti on asioita, joita lukijat haluaisivat tietää tai oppia, sellaisia, joissa minä voisin ehkä auttaa. Mutta mitä? Mitä sinä haluaisit tietää? Mistä sinä haluaisit lukea? 

Ei tämä blogi silti mihinkään ole katoamassa. Tykkään kuitenkin kirjoittamisesta ja kivoista kuvista, joten suunnitelmissa ei missään nimessä ole lopettaa. Päinvastoin! Ajattelin kirjoittaa vielä ainakin toisen kirjan ja olen varannut ensi talven sen suunnitteluun. Mut käydään nyt vähän reissussa vielä sitä ennen.