maanantai 30. toukokuuta 2022

Harmittaako? Kaduttaako?


Olen ollut kotona kaksi ja puoli viikkoa ja koko Everestin matka tuntuu nyt jo aivan absurdilta. Olinko siellä edes oikeasti? Tapahtuiko se? Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun istuin perusleirissä kahvikuppi kädessä tuijottaen Khumbun jääputousta ja vielä pidempi ikuisuus on siitä, kun sitä kiipesin. Tuntuu kuin en olisi koskaan siellä ollutkaan. 


Yleensä pidempien reissujen jälkeen fyysinen palautuminen on helpompaa kuin henkinen. Se ottaa aina aikansa, että pään saa taas oikeaan asentoon ja matkan mielessään sulateltua kropan sen sijaan vetreytyessä varsin nopeasti. Nyt asia on ollut juuri päinvastoin ja kotiinpaluu on ollut fyysisesti todella rankka. Viisi viikkoa yli viidessä tuhannessa metrissä on keholle aivan valtava stressi, jota ei paikan päällä edes tajua, kun kroppa keskittyy lähinnä selviytymiseen. Vasta palatessa kotiin stressi laukeaa ja minun kohdallani se tarkoitti fyysistä romahdusta. Minulta oli lähtenyt viidessä viikossa kymmenen prosenttia painostani ja se, muiden asioiden lomassa, on ollut elimistölle melkoinen sokki. Palattuani ensimmäisen reilun viikon aikana en saanut syötyä kunnolla, uni oli olematonta ja leposykkeet pysyttelivät jossain 90-100 paikkeilla. Elektrolyytit olivat aivan sekaisin, kaikki ravinto tuli suoraan läpi ja joka paikkaa särki. Vasta nyt, paria viikkoa myöhemmin, olo alkaa hellittämään ja pystyn esimerkiksi syömään kunnolla. Olen viimein päässyt toteuttamaan niitä ruokahaaveita, joita minulla teltan pohjalla oli! Treeniä alan hiljalleen myös taas aloittelemaan, joskin vielä todella, todella, rauhallisesti. Kuukauden päästä pitäisi olla työkunnossa Ruotsissa, joten pienin askelin on silti liikkeelle päästävä. Mutta onpahan ollut kotiinpaluu! Vuoritouhuissa aina puhutaan sopeutumisesta korkeaan ilmanalaan, mutta kukaan ei koskaan puhu siitä, millaista on sopeutuminen takaisin merenpinnan tasolle!


Yhdeksän kiloa jäi Nepaliin



Pääkoppa sen sijaan on ollut yllättävänkin levollinen ja sinut reissun kanssa. Olen vähän odotellut, että iskeekö jonkinlainen post-expedition blues ja etenkin olen odottanut, että jossittelu pääni sisällä alkaisi., mutta niitä ei ole tullut. Kaksi eniten minulle esitettyä kysymystä viime viikkoina ovat olleet, että harmittaako, ettet päässyt huipulle ja kaduttaako, että käännyit alas? Vastaus molempiin on vilpitön ”ei”. 


Katsellessani somessa kuvia onnistuneista huiputuksista olen kokenut enemmänkin jonkinlaista haikeutta. Kausi Everestillä oli tänä keväänä uskomaton menestys ja onnistunein vuosiin. Toukokuun 10. päivän paikkeilla alkanut sääikkuna jatkui käytännössä kaksi viikkoa putkeen, kun yleensä Himalajalla harmia aiheuttava suihkuvirtaus loisti poissaolollaan. Huipulla on ollut tuuletonta ja lämmintä ja päivä toisensa perään tiimit pääsivät toppiin ilman suurempia ongelmia. Kuolonuhreja on ollut vain kolme, eikä yksikään niistä ole ollut onnettomuus. Yksinkertaistaen, tämä kevät on ollut paras ja turvallisin Everestillä pitkään aikaan ja tänä vuonna, jos joskus, olisi minunkin pitänyt huipulle mennä! Mutten mennyt. 


Olen hiljaisina hetkinä tässä sohvalla kysynyt itseltäni monta kertaa, että olenko tyhmä? Kuvittelinko ja näinkö riskejä, joita ei oikeasti ollut, sellaisia, joita ne kaikki sadat onnistuneet eivät edes ajatelleet? Mutta siitähän ei ole kyse. Fakta on se, että Mount Everest on, sekä obektiivisesti että subjektiivisesti, vaarallinen paikka. Yhtä varmasti sen rinteillä on vuosittain ihmisiä, jotka eivät riskejä näe tai niitä ymmärrä. He palkkaavat oppaan, mikä antaa heille kuvitelman siitä, että kiipeäminen on siten turvallista. Näen samaa ihan omassakin työssäni joka vuosi. Sitten on ihmisiä, jotka ymmärtävät riskit mutta hyväksyvät ne. Joillain se on ihan tietoista, toisilla halu ja pakko päästä huipulle sumentaa ajatuksen. Ja lopulta on sellaisia kuin minä, jotka eivät pysty harkinnan jälkeen riskiä hyväksymään ja lähtevät kotiin. 


Ensimmäisellä rotaatiolla



Kun joku on kysynyt, että miksi lopetin ja käännyin alas, helpoin vastaus on ollut, että ei huvittanut. Se on totuus, johon toi monta polkua, joita on vaikea kuvata. Ei huvittanut, en halunnut, ei tuntunut hyvältä, pelotti, ahisti, ei tuntunut oikealta jne. jne. En koe, että minun oikeastaan tarvitsisi sen tarkemmin asiaa selittää ja usein tuntuu siltä, etten pystykään. Se tunne sisälläni oli – ja on edelleen – vahva, mutta niin henkilökohtainen, etten sitä osaa kuvailla. Enkä oikeastaan edes halua. 


Otsalamppuja Khumbun jääputouksella basecampista kuvattuna



Kaksi hetkeä matkalla on kuitenkin piirtynyt mieleeni niin vahvoina, että niihin palaan usein. Ensimmäinen oli kakkosleirissä, suoraan Everestin West Facen alapuolella, kun tuijottelin huippua, joka tuntui olevan lähellä. Se tuntui siltä kuin sitä voisi melkein koskettaa. Koko loppureitti näkyi ja polku vain odotti, että lähtisin sitä kiipeämään. Ja silti tuntui, ettei se kutsunut minua yhtään. Se oli erikoinen fiilis. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, jotka olen Everestistä haaveillut, ei tuntunut yhtään siltä, että se olisi minua varten. Yleensä reissuissa on sellainen positiivinen innostus ja hillitön lataus mitä lähemmäs huippu tulee, sellainen let’s fucking do this -draivi, mutta nyt sitä ei ollut yhtään. Muistan tunteneeni, että mitä lähemmäs huippua pääsen, sitä vähemmän haluan sinne kiivetä. 


Toinen oli hetki, kun tulin lopulta viimeiseksi jääneeltä rotaatioltani alas Khumbun jääputoukselta ja istuin väsyneenä crampon pointille ottamaan jäärautoja pois jaloista. Sanoin Philille, että jään tähän nyt hetkeksi istumaan ja tulen sitten leiriin, minne oli enää parinkymmenen minuutin matka. Takana oli seitsemän tunnin laskeutuminen kakkosleiristä basecampiin, aurinko porotti helteisenä suoraan jääputoukselle ja sanoin ääneen, että ”minä en vittu tuonne enää lähde”. Se oli niin vahva se fiilis, että vaikken sitä vielä lähes viikkoon myöntänytkään, se hetki päätti kiipeämiseni Mount Everestille. En ollut koskaan aiemmin tuntenut sellaista selittämätöntä uhkaa kuin icefallia kiivetessä enkä halunnut sitä enää tuntea. Se oli primitiivinen vaaran tunne, sellainen koko ajan päällä vellova, jota ei päässyt pakoon. Ajattelin siinä piippua tuprutellessani, ettei riski vain ole sen arvoinen. 


Sanovat ne sadat ja vuosien mittaan tuhannet huipulle nousseet mitä tahansa, olen edelleen samaa mieltä. Henkilökohtainen rajani hyväksytystä riskistä oli ylittynyt ja päätös oli lopulta helppo. Se on edelleen vaikea sanoittaa, mutta se oli minun päätökseni ja minun sääntöjeni mukaan. 


Yksi mieleenpainuvimmista onnenhetkistä reissussa oli tämä aamukahvi ykkösleirissä 6000 metrissä



Päättäessäni lähteä Everestille päätin myös, etten halua sponsoreita mukaan. En halunnut ulkopuolista rahaa, enkä mitään ulkopuolista painetta, joka voisi vaikuttaa päätöksentekooni matkalla. Samasta syystä en kertonut matkastani julkisesti kellekään ja varsin rajattu määrä ihmisiä tiesi mihin olen lähdössä. Sulin myös somekanavani matkan ajaksi. Kaikki tämä teki matkasta syvästi henkilökohtaisen kokemuksen ja sellaisen, jonka tein vain itselleni. En siis ollut myöskään kenellekään mitään velkaa, mikä teki keskeytyspäätöksestäni helpon. Tein juuri niin kuin minusta itsestäni tuntui ja omista syistäni, sellaisista, joita en tämän enempää osaa avata. Eikä minun tarvitsekaan. 


Mutta että harmittaako? Ei todellakaan. Everestin matka oli jotain, mistä olen pitkään haaveillut ja se oli aivan mieletön kokemus. Sain nähdä ja kokea sen kaikkine vivahteineen ja se tulee kulkemaan mukanani loppuelämäni. Olin Nepalissa kuusi viikkoa ja sain matkalta kaiken mitä halusin ja niin paljon enemmän, ettei harmitukselle yksinkertaisesti ole sijaa. Ja kuten Tom, tiimikaverini, joka huipulle kiipesi, totesi, missasin kuuden viikon reissusta lopulta vain neljä viimeistä päivää, jotka nekin olivat aivan perseestä sitä kymmenen minuutin huipulla seisomista lukuun ottamatta. 


Khumbu icefall



Henkisellä tasolla tuntuu, että matka Everestille resetoi monia ajatuksia ja loi tavallaan uuden nollapisteen. Se pakotti minut näkemään itsestäänselvyyksiä ja sai minut tutustumaan itseni entistä paremmin. Uskon myös, että jos kaikki olisi mennyt kuin elokuvissa ja olisin kiivennyt huipulle, niin ei olisi tapahtunut. Isointa on ollut ymmärrys siitä, että minulla on jo kaikki mitä tarvitsen ja että ne arkiset asiat, joilla olen itseni kotona ympäröinyt, riittävät. Minulla on terveys, perhe, ystävät ja työ, joita rakastan. Olen onnistunut rakentamaan ja luomaan itselleni juuri sellaisen elämän, jota haluan elää, ja se on valtava etuoikeus, jota en ehkä ole osannut arvostaa tarpeeksi. Ne ovat täällä, vaikken Mount Everestille kiivennyt, eikä mikään olisi ollut toisin, vaikka niin olisin tehnyt. Yksi vuori ei itsessään määritä elämääni, ja kaikista vähiten minua itseäni. Olisinko ollut jonkun silmissä jotain muuta kuin mitä olen, jos olisin huipulle päässyt? Sillä ei ole mitään väliä. Niin kauan kuin minä itse en määritä itseäni sitä kautta, teenkö jotain ”suurta” tai ”haastavaa”, tapahtuvat asiat ovat vain pieniä ohimeneviä hetkiä elämässä, jota kokonaisuutena olen oppinut rakastamaan. Minä riitän ilman niitäkin. 


Joka kevät siitä lähtien, kun nousin ensimmäiselle huipulleni Elbrusille 2014, olen miettinyt Mount Everestiä. Olisiko minusta siihen? Uskaltaisinko lähteä yrittämään? Millastahan siellä on? Olen seurannut jokaista kiipeilysesonkia kuin jääkiekkoturnausta, lukenut jokaisen kirjan ja katsonut jokaisen dokumentin, joka on vastaan tullut miettien, että ehkä joku päivä. Nyt se on tehty ja nyt tiedän, ettei Everest ollut minua varten, eikä minulla ole minkäänlaisia suunnitelmia palata takaisin. On äärimmäisen vapauttavaa voida sulkea tämä kirja näihin kansiin ja jatkaa elämää tietäen, että haluan tehdä mieluummin jotain muuta. Sanotaan, että näin ison projektin jälkeen pitäisi olla seuraava suunnitelma valmiina, ettei tippuisi jonkinlaiseen tyhjiöön, mutta minulla ei ole ja se tuntuu upealta. Minä haaveilen töihin päästystä Kebnekaiselle kuukauden päästä ja siitä, että pääsisin juoksulenkille. Haaveilen rantakahvista Kaivopuistossa ja skeittaamisesta. Niistä ihan tavallisista asioista, joita opin arvostamaan maatessani viisi viikkoa teltassa 5400 metrissä. Se on suurinta, mitä Everestiltä sain ja paljon enemmän kuin osasin odottaa.





tiistai 17. toukokuuta 2022

Päiväkirjamerkintöjä Mount Everestilta


Lähdin Nepaliin 29.3. aikomuksenani kiivetä Mount Everestille toukokuun loppuun mennessä. Ensimmäiset viikot vietin sopeutuen Matkatoimisto Aventuran ryhmän mukana EBC-vaelluksella ja Island Peakilla ja Everestin bascecampiin 
saavuin 21.4. Kiipesin Altitude Junkiesin retkikunnassa. Matkastani tiesi verrattain harva ihminen, minulla ei ollut sponsoreita, enkä ottanut ulkopuolista rahaa vastaan keneltäkään. Pitkäaikainen yhteistyökumppanini Partioaitta auttoi varusteiden kanssa, samaten jonkin verran ZeroPoint, Nosht, LaSportiva Finland ja Marmotin Suomen maahantuoja VP Outdoor. Kenenkään kanssa minulla ei kuitenkaan ollut matkan suhteen mitään sitoumuksia. Halusin tehdä matkan täysin itselleni ja omista lähtökohdistani. Samasta syystä suljin myös somekanavani reissun ajaksi.

Kirjoittelin basceampiin saavuttuani joka päivä pieneen muistikirjaan ajatuksiani, jotka pienen harkinnan jälkeen päätän julkaista tässä sellaisenaan. En ole editoinut tekstiä mitenkään, joten se saattaa tuntua hieman töksähtelevältä, mutta tästä ehkä aukeaa vähän miten matkani eteni ja miten se yhtäkkiä päättyi.

 

22.4. Basecamp

Kävelin eilen tänne Dingbochesta 11 tuntia. Pienen kommunikaatiosekoilun takia tulin koko matkan itsekseni, mutta oli kyllä hyvä fiilis koko matkan, poislukien pieni väsymys lounaan jälkeen Lobuchessa. Tänään ollut lepopäivä, makee fiilis olla täällä! Vähän tutustumista Robiin ja Tomiin. En osaa vielä sanoa tykkäänkö Robertista, on vähän jäykkä ja kaikkitietävä.Tom vaikuttaa hyvältä, hymyilee lempeästi, fiilistelee ja on kiinnostunut myös musta. Huumori vaikuttaa hyvältä. Robert menossa Lhotselle, ehkä hyvä niin, näen mieluummin Everestin Tomin kanssa ekan päivän perusteella. Kaiken kaikkiaan hyvä fiilis ollut tänään!


23.4. BC 

Kylmä aamu ja tuulinen päivä. Oli hyvät keskustelut Tomin kanssa aamulla, että miten päädytty tänne. Hyvä tunne Tomista vahvistui. Robert myös lämpenee, lainasi mulle rahat Airlinkiin (basecampin nettipalvelu, toim. huom.). Ahdisti kun yhteydet ei toimi, vaikka toisaalta haluaisin olla kokonaan ilman. Pidettiin Puja aamupäivällä ja kaikilla oli hyvä fiilis, ekaa kertaa myös Sherpat halaili ja jutteli enemmän. Iltapäivällä oli hetken paha olo, mutta johtui varmaan kuumuudesta teltassa. Pesänrakennus ja rutiinit ovat alkaneet muodostua, viihdyn! Aamulla näkyi kuumottava romahdus icefallilla, kun Everestin West Shoulderilta vyöryi suoraan jäätikölle ja ihmisten niskaan! Ei ilmeisesti käynyt kuitenkaan onneksi pahemmin.


24.4. BC

Yö oli lämmin mutta aamu edelleen tuulinen. Lingtrenilta tuli iso vyöry alas! Aamiaisen jälkeen lähdettiin ekan kerran icefallille. Hengästytti ja oli kuuma, nousin parisataa metriä. Outoa, kun ei tuntunut miltään? Tai siis, ihan jees, muttei mitään erityisfiiliksiä. Ehkä kun oli niin rankkaa, niin ei muistanut ajatella mitään? Ahdistaa kun en saa viestejä lähetettyä kotiin! Haha, just samalla hetkellä kun kirjoitin tätä, Airlinkin tyyppi tuli ja sain Robertin rahoilla viimein jonkinlaisen wifin toimimaan. Huh!Nyt on yhteys kotiin. Maksoi 250 dollaria… Kylmä iltapäivä, alempana tulee lunta ja nyt jo vähän täälläkin. Kaikki ovat teltoissaan ja Sherpojen kortinpeluu kuuluu. Huh, helpottipa kun sai viestejä Suomeen.


25.4. BC

Nousin tänään vähän myöhemmin. Edelleen herään joka yö klo 24 kuselle. Ärsyttävää! Päivän paras hetki on aina klo 7:15, kun aurinko osuu leiriin ja juodaan Tomin kanssa aamukahvia. Tänään oli lepopäivä, otin suihkun! Luksusta. Muuten makoilin vain teltassa. Tavallaan tekisin mieli jo liikkua, toisaalta lähtö ahdistaa. Entä jos en jaksa?? Huomenna pakko mennä edes kävelylle, tai jäätikölle. Naureskeltiin Rebecca Louiselle ja sen kuolleen koiran tragedialle, ollaan ihan kauheita. Ihan ok fiilis edelleen, paitsi flunssa täällä ei vain helpota. Ekaa kertaa myös vähän koti-ikävä. Huomaan, että koitan olla ajattelematta huippua. Osaisinpa mennä askel kerrallaan. 


26.4. BC

Parhaat unet so far, vaikka kävinkin taas kusella, nyt vähän myöhemmin. Alan myös nousta vasta 6:30 aikoihin, kun kahvin himo voittaa kylmyyden. Tein aamulla retken jäätikölle ja itseluottamus nousi kovin! Nousin noin kolmasosan ja C1 (Camp 1, toim. huom.) tuntui saavutettavalta! Oma rytmi löytyi ja tuntui hyvältä. Ja kun näki millaisia tapauksia tuolla mäessä on, niin tiedän olevani parempi kuin moni muu. Pääkopasta tää on enää kiinni! Lounaan jälkeen käperryin taas telttaan, nyt sataa lunta, joten ei ole kiire nousta. 15-18 tuntia vuorokaudessa kuluu täällä helposti teltassa. Aika paljon, mutta viihdyn hyvin piippua tuprutellen. Paljon ollut koptereita tänään!


27.4. BC

Kunnon unet! 21-4:30 en noussut edes vessaan! Lämmin yö, mutta aamulla tuuli nousi, kylmeni ja alkoi sataa lunta. Paska keli siis. Piti lähteä Pumorille, mutta jäin telttaan. Pakkasin rotaatiota varten, huomenna yöllä on lähtö! Fiilis alkaa nousta, pääsen oikeasti kiipeämään legendaarisen Khumbu icefallin! Sonam kävi leirissä moikkaamassa, oli nasta nähdä. Robin ja Tomin kanssa löytynyt hyvä huumori. Onneksi, koska jaan Robin kanssa teltan C1-C2. Oon miettinyt kotia, se tuntuu ihan absurdilta, että n. kolmen viikon päästä palaan sinne. Tuntuu ihan toiselta elämältä. Ja onkin. Kuukausi kohta Nepalissa takana. Yritän nyt kuitenkin keskittyä tähän, homma lähenee ja koitan pitää ajatukset kasassa. Vaikeaa!


28.4. BC

Viikko jo oltu täällä! Mennyt nopeasti. Taas hyvät ja kusitauottomat unet! Eilen olin 21 tuntia teltassa, mutta viihdyin hyvin. Tänään on hieno sää ja aurinko osui leiriin jo 7:05! Joka päivä vähän aiemmin. Ensi yönä kohti ykkösleiriä. Vähän jännittää mutta enemmän olen innoissani! Varmasti rankka yö edessä, lähtö 00:45. Huomenna ihan uudet maisemat, C1, Western CWM, C2, Lhotse Face jne. Pääsen näkemään ja kokemaan legendaariset mestat! En osaa ajatella vaaroja, vaikka vyöryjä kuuluu ja näkyy joka päivä, eniten mietityttää kylmyys ylhäällä. Ja myös oma vauhti. Olo on kyllä ihan vahva, joten askel kerrallaan. Lähden nauttimaan, nyt kiivetään Mount Everestiä!


29.4. C1

Herätys 23:15. Robert tuli kertomaan, että lähtee kotiin. Näki eilen kolme kertaa unta, jossa näki oman ruumiinsa jäätiköllä. Huono enne, ei hyvä fiilis, joten laittoi pillit pussiin. Arvostan kyllä päätöstään tosi paljon. Vähän myös harmittaa, koska viikossa Robista oli kuoriutunut ihan mieletön tyyppi alkukankeuden jälkeen. Nyt meitä on enää minä ja Tom. Myöhemmin päivällä saimme tiedon, että Rob oli jo lentänyt ulos basecampipsta ja tuli vähän haikea olo. Onneksi hän halasi meidät kaikki yöllä ja lähetti matkaan. Yhden aikaan lähdin icefallille. Alku pimeydessä meni hyvin ja tasaisen hiljaa. Muut menivät menojaan, Kipa jäi Sherpoista seuraksi. En osaa sanoa missä vaiheessa alkoi sakkaamaan, mutta matkan pidetessä hyydyin ihan täysin. Odotin noin kuuden tunnin nousua, menikin 10. Aamun sarastaessa oli vielä ihan ok olo, mutta kun aurinko tuli ja vesi loppui, kyykkäsin totaalisesti. Oli ihan hirveää, en muista vastaavaa romahdusta. Loppu 3-4 tuntia oli ihan taistelua ja selviytymistä, myös henkisesti. Otti päähän, hävetti ja itseluottamus meni. En usko, että pystyn Everestiä kiipeämään, enkä tiedä haluanko edes, jos se on tätä. Ajatus siitä, että viikon päästä pitäisi lähteä uudelleen ja suoraan C2:een tuntuu just nyt kauhealta ja mahdottomalta. Olin joskus 11 jälkeen C1:ssa ja menin melkein heti nukkumaan. Laitoin lippikseen lunta, kun oli niin kuuma. Päikkäreiden jälkeen oli jo parempi olo ja ihme kyllä ei edes vituta. Nyt Real Turmat edessä ja tuoksu on yllättävän hyvä. Huomenna C2 ja sitten alan harkitsemaan ja tekemään päätöksiä, että onko tässä mitään järkeä. Icefall ei tunnu kovin turvalliselta. En todellakaan ole varma onko tämä homma sittenkään minua varten. Toisaalta olisi ehkä helpotus ymmärtää se?


30.4. C2

Vappuaatto 6500 metrissä! Aamulla mieletön aamukahvihetki C1:ssä. Oli hyvä fiilis paskan eilisen jälkeen. Upea paikka aamukahville! Lähdin klo 7 kohti kakkosleiriä, arvio matkasta oli 4-5 tuntia, neljä meni. Western CWM (laakso ykkös- ja kakkosleirien välissä, toim. huom.) on legendaarinen paikka, mutta unohtin miettiä koko asiaa. Nimesin sen matkalla mielessäni Jumalten laaksoksi, kun Everest, Lhotse ja Nuptse vaanivat ympärillä. Wow! Oli onneksi pääasiassa pilvistä, joten legendaarinen kuumuus jäi kokematta. Matka meni hyvin, mutta lopussa energiavaje taas iski. Laskin aina 45 askelta ja pidin kymmenen hengenvedon tauon. Altitude Junkiesin leiri oli taas kaikista viimeisin ja kauimpana! C2:n alusta meni vielä tunti omaan leiriin!! Alkoi sataa ja nyt koko iltapäivän on tullut lunta. C3 näkyy ja tuntuu mahdolliselta. Ihan ok päivä all in all eilisen jälkeen, vaikka edelleen vähän mietityttää. Energioiden loppuminen pitää saada estettyä! Phil ja Tom ovat kannustavia, mutta Pasang selvästi epäilee mun jaksamista. Tom kiipeää koko reissun Pasangin kanssa ja tuntuu vähän, että oon yksin nyt, kun Robertkin on poissa. Onneksi huomenna on lepopäivä täällä. Saa sopeutua ja ehkä vähän palautua. Luvattu lumisadetta, joten 21 tuntia teltassa edessä. Ehtiipähän miettiä taas! Mut ihan sama. Oon täällä. Mount Everestin kakkosleirissä, Jumalten laaksossa! Ihan mieletöntä, Teemu!!!


1.5. C2

Vappupäivä. Semi-ok yö, nukuin down suitissa. Aamulla oli niin kylmä, etten noussut kahvin hakuun kuin vasta puoli kahdeksalta. Aurinko osui leiriin tuntia myöhemmin, sitten vasta luovuin puvusta. 6400 metriä tuntuu, ei paska olo, muttei hyväkään. Ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon ruokahalu on huono. Söin kuitenkin väkisin. Aamupäivällä istuskeltiin kolmistaan Tomin ja Philin kanssa ulkona ja seurattiin Rebecca Louisen nousua bergschrundille. Tuli ekaa kertaa olo, että ollaan tiimi. Puhuttiin ja tehtiin suunnitelmia. Ehkä 12. päivän tienoolla huipulle? Lumisade pakotti lounaan jälkeen telttoihin. Olo ei varsinaisesti päivän mittaa parantunut. Huomenna lähden aamiaisen jälkeen alas, Tom päätti jäädä vielä päiväksi. Täällä ehtii kyllä ajatella paljon. Kuten että on vappu. En kyllä olis silti mieluummin missään muualla. Koitan olla ajattelematta huiputusrotaation kauheuksia, koska se tulee olemaan ihan perseestä. En onneksi mieti onnistumisia tai epäonnistumisia, koska koko tämä reissu on jo onnistuminen. Juuri nyt mulle on oikeastaan ihan sama pääsenkö toppiin vai en, oon vaan ihan tosi onnellinen, että oon täällä. Kotia mietin silti tosi paljon ja jostain syystä Punkalaa (kesämökki Punkalaitumella, toim. huom.). Haluan sinne. Ja rantakahville. Ja kuulla livenä, kun Eemil soittaa pianolla Queenia. Mietin kotiinpaluuta, että millaistahan se on? Huiputtaneena tai ei. Toinen, mitä mietin, on se, että täällä ei tajua, että on täällä! Näitä paikkoja, maisemia, vaaroja. Vaikka koko ajan kuuluu ja näkyy isoja ja pieniä vyöryjä, ei osaa pelätä koska ei tajua että on täällä, Mount Everestillä! Khumbu icefall on tunnetusti vaarallinen paikka, mutten muistanut koko asiaa sitä kiivetessä. Ja nyt kun katson Nuptsen seiniä, niin ne voisi romahtaa anytime. Ja silti oon täällä. En osaa selittää miksen tunne uhkaa. 


2.5. BC

Aivan perse yö C2:ssa! Pääkipua, en löytänyt hyvää asentoa, hyperventilointia ja synkkiä ajatuksia. Aamulla 8:30 alas Philin kanssa, Tom jäi vielä ylös. C2-C1 ihan ok, paljon uutta lunta ja railot piilossa, oli kuumottavaa. Icefall oli taas matelua, alaskin päin! Ei hyvä. Olin ihan liian hidas (7h yhteensä alas) ja auringossa alkoi olla tosi vaarallista. Mutta en vain saa nostettua vauhtia, vaikka Phil kuinka potki! Synkät ajatukset valtasi taas mielen. Ehkä en pysty? Ehken edes halua? Paluu ylös tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Ja tosi vaaralliselta. Päätin jo crampon pointilla, ettei enää, mutta basecampissa mieli oli jo toinen. Tosi ristiriitaista! Netti toimi ja sain tsemppiviestejä. Ne auttaa. En nyt tee mitään päätöksiä ennen kuin olen levännyt pari päivää. Vedin crampon pointin jälkeen kahdet lipat matkalla leiriin. Käteen sattuu. Taisin huutaa aika kovaa ”voi vittu!” maatessa jäätiköllä. Oli aika tyhmä olo ja samaan aikaan nauratti. Tiedän, että basecampissa on kaksi muutakin suomalaista ja jos ne kuuli.  Oma teltta ja verkkarit tuntuu nyt aika hyvältä. En jaksa ajatella tänään enää mitään. Mut hei, icefall ehjänä ylös ja alas: CHECK!


3.5. BC

43 vuotta tänään! Koitin miettiä erikoisia synttäripaikkoja, en muista kuin 10v.-synttärit luokkaretkellä Ranskan Versailles’ssa. Taidaa EBC viedä voiton. Lepopäivä, parempi mieli. Laukusta löytyi Geisha Crunchy ja Eemilin tekemä piirrustus lahjaksi, tuli pieni itku. Kova nestehukka edelleen ja vähän paha olo ollut pitkin päivää. Kova tuuli oli aamulla, mutta aurinko osuu leiriin nyt jo ennen seitsemää!! Se on yli puoli tuntia aiemmin kuin tänne tullessa. Tom palasi väsyneenä ylhäältä, iltapäivä meni teltassa lepäillen ja netin kanssa tapellen. Rauhallinen päivä, en ole liikoja kelaillut. Illalla saatiin synttärikakkua! 


4.5. BC

Oon niin ristiriitaisissa tunnelmissa, etten kestä! Pää menee edes takaisin lähteäkö vai jäädä. Ahistaa. Syvä gut feeling sanoo, että lopeta, mutten suostu vielä kuuntelemaan. Icefall pelottaa, rankat päivät ylhäällä ei houkuta, mieli sanoo, ettei ole sen arvoista. En kuitenkaan haluaisi luovuttaa ilman selkeää syytä. Toisaalta teen tätä vain itselleni ja ”ei huvita” on ihan selkeä syy! Kun pari päivää sitten C2:ssa katsoin huippua, mietin, että mitä lähempänä se on, sitä vähemmän sinne haluan. Fuck this shit, ei vain tunnu turvalliselta lähteä! Icefall on tosi sketchy, kun täällä on lämpimämpää kuin koskaan. Oon hidas ja olo on suojaton. Missä tahansa muualla en menisi tuollaiseen maastoon, miksi sitten täällä?? Tosi vaikea perustella itselle. Puhuin Tomin kanssa aamulla, se ymmärsi hyvin. Phil ei suostu kuuntelemaan epäilyjä, se on ihan että let’s go, you got no problem. Sanoo kyllä itsekin, ettei icefall ole ollut näin pahassa kunnossa koskaan. Parin päivän päästä pitäisi olla valmista ja sit pitäis mennä. Siihen mennessä tiedän mikä on oikea ratkaisu. En ole onneksi sitä velkaa kenellekään. Hullua, että muutama päivä sitten en tuntenut vaaraa yhtään ja nyt en osaa muuta ajatellakaan. Icefallin läpi laskeutuminen auringossa teki sen!


5.5. BC

Hullua miten mieli toimii. Tänään aamulla pidettiin koko porukalla paltsu ja olin ihan, että joo joo, mennään jo! Sääennuste lupaa täydellistä 9.-12. päivä, joten kunhan köydet on fiksattu, lähdemme ehkä huomenna illalla! Oon päättänyt lähteä kokeilemaan ja varaan oikeuden kääntyä alas anytime. Laitoin kamat kasaan ja oon valmis. Hullua ajatella, että ehkä viikon päästä tää kaikki on ohi, huiputtaneena tai ei. Just nyt ihan hyvä fiilis lähdöstä. Malttamaton! Tänään ei netti ole toiminut. Ärsyttää! Varmaan kuumin päivä tähän mennessä, on aika tukalaa. Millaistahan on viikon päästä Kathmandussa? Entä kotona?? En pysty kuvittelemaan!


6.5. BC

Aamulla pihassa oli koira! Se hengasi leirissä koko päivän. Siitä tuli jotekin ihmeellisesti tosi hyvä ja rauhoittava fiilis. Oli pilvistä koko päivän, ekaa kertaa täällä ollessa. Käytiin läpi happipulloja ja maskeja. Juttelin Philin kanssa, että miten toimitaan, jos haluan keskeyttää. Nyt se ymmärsi ekaa kertaa mun ajatukset ja antoi vahvan tukensa. Tuli hyvä mieli. Pitää huomenna puhua vielä Sherpojen kanssa. Ollaan lähtövalmiudessa, kunhan köydet olis saatana valmiit! Mikä kestää?? Saan kyllä ajan kulumaan (ollut koko päivän toimiva netti), mutta alkaa turhauttaa. Päästäiskö huomenna matkaan??


7.5. BC

Koira jäi näköjään tänne. Nimesimme sen Sammyksi, Samulin mukaan, koska Phil ja Sherpat olivat sitä mieltä, että Samu tuli moikkaamaan. Hassua, mulla oli sama ajatus eilen, kun koiran näin. Köydet ovat nyt Balconylla, joten lähdemme yöllä matkaan. Lähden klo 24 Kipan ja Pasang Niman kanssa. Puhuimme äsken, että jos olen edelleen hidas, käännyn alas. En halua asettaa ketään vaaraan icefallilla! No, yöllä sen sitten näkee. Ihan hyvä fiilis nyt, this is it ja kohta se on ohi. 14. päivä tulossa sykloni, joten sitä ennen alta pois. En ota paineita, joko kiipeän Everestin tai sitten en, mikään ei sen myötä muutu, joten no stress. Tämä on minun matkani loppuhuipennus ja sitten lähden kotiin. Jännä nähdä miten käy!


8.5. BC

Kauhean vaikea kirjoittaa mitään. Heräsin kaksi tuntia ennen lähtöä ja vain tiesin, etten lähde. Isot vyöryt Nuptselta vahvistivat fiiliksen. Sanoin yksin teltassa ääneen, että minun matkani loppuu tähän ja itkin hetken. En osaa selittää, eikä ole sanoja. Minä vain tiesin. Se oli se gut feeling. Mount Everest ei vain ollut mulle tällä kertaa. Ei harmita, en vain tunne oikein mitään, edes helpotusta. Mikään tässä vuoressa ei kutsunut minua, tunsin sen jo C2:ssa viime viikolla. Ehkä tunteet tulevat muöhemmin? Saattelin Tomin ja Sherpat matkaan yöllä ja toivon ja uskon, että Tomin elämän yksi unelmista toteutuu. Juotiin Philin kanssa aamulla kahvia, arvostan hänen suhtautumistaan ratkaisuuni. ”I just wish we had more climbers like you in stead of all these fucking influencers”, sanoi. Naurettiin. It’s over.


11.5. KTH

Asiat tapahtuivat nopeasti. Yhtäkkiä pari päivää sitten illalla Phil sanoi, että sulle on aamulla kopteri. Olin asennoitunut olemaan basecampissa vielä ainakin viisi päivää, siihen asti, että Tom tulee takaisin alas, mutta nyt olenkin jo Kathmandussa ja lähdössä kotiin. En tiedä, ehkä pari päivää basecampissa olisi antanut aikaa miettiä ratkaisuani, mutta nyt kun olen täällä, suihkun ja parin hotelliyön jälkeen, kaikki tuntuu oikealta. Edelleen vähän absurdilta, nyt jo kaukaiselta, mutta oikealta. Ei ollut Everest minulle, eikä edes harmita. Ei oikeastaan tunnu miltään. Huono omatunto on ainoastaan siitä, etten jäänyt odottamaan Tomia, kuten lupasin. Olisi ollut kiva olla vastaanottamassa häntä leiriin huiputuksen jälkeen. Nyt emme ehkä ikinä enää edes tapaa. En ole kuullut vielä uutisia, mutta alkuperäisen suunnitelman mukaan Tom olisi huiputtanut tänä aamuna. Hope so! Minä sen sijaan pakkasin juuri laukut ja lähden pian kentälle ja kotiin. Mieli on kovin tyhjä ja ehkä se on hyvä asia? Olipahan reissu, Saatana! 




Post Scriptum:

Tom pääsi huipulle perjantaina 12.5. yhdessä Pasangin, Pasang Niman, Kipan ja Sonamin kanssa. Phil, jonka piti kiivetä Lhotselle, ei lopulta noussut kakkosleiriä ylemmäs. Lähtöni jälkeen Everestillä on ollut yhdeksän huiputuspäivää putkeen hyvässä säässä ja huipulle on noussut yli 400 ihmistä. Itse palasin Suomeen torstaina 11.5.