Harmittaako? Kaduttaako?

Olen ollut kotona kaksi ja puoli viikkoa ja koko Everestin matka tuntuu nyt jo aivan absurdilta. Olinko siellä edes oikeasti? Tapahtuiko se? Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun istuin perusleirissä kahvikuppi kädessä tuijottaen Khumbun jääputousta ja vielä pidempi ikuisuus on siitä, kun sitä kiipesin. Tuntuu kuin en olisi koskaan siellä ollutkaan. 

Yleensä pidempien reissujen jälkeen fyysinen palautuminen on helpompaa kuin henkinen. Se ottaa aina aikansa, että pään saa taas oikeaan asentoon ja matkan mielessään sulateltua kropan sen sijaan vetreytyessä varsin nopeasti. Nyt asia on ollut juuri päinvastoin ja kotiinpaluu on ollut fyysisesti todella rankka. Viisi viikkoa yli viidessä tuhannessa metrissä on keholle aivan valtava stressi, jota ei paikan päällä edes tajua, kun kroppa keskittyy lähinnä selviytymiseen. Vasta palatessa kotiin stressi laukeaa ja minun kohdallani se tarkoitti fyysistä romahdusta. Minulta oli lähtenyt viidessä viikossa kymmenen prosenttia painostani ja se, muiden asioiden lomassa, on ollut elimistölle melkoinen sokki. Palattuani ensimmäisen reilun viikon aikana en saanut syötyä kunnolla, uni oli olematonta ja leposykkeet pysyttelivät jossain 90-100 paikkeilla. Elektrolyytit olivat aivan sekaisin, kaikki ravinto tuli suoraan läpi ja joka paikkaa särki. Vasta nyt, paria viikkoa myöhemmin, olo alkaa hellittämään ja pystyn esimerkiksi syömään kunnolla. Olen viimein päässyt toteuttamaan niitä ruokahaaveita, joita minulla teltan pohjalla oli! Treeniä alan hiljalleen myös taas aloittelemaan, joskin vielä todella, todella, rauhallisesti. Kuukauden päästä pitäisi olla työkunnossa Ruotsissa, joten pienin askelin on silti liikkeelle päästävä. Mutta onpahan ollut kotiinpaluu! Vuoritouhuissa aina puhutaan sopeutumisesta korkeaan ilmanalaan, mutta kukaan ei koskaan puhu siitä, millaista on sopeutuminen takaisin merenpinnan tasolle!

Yhdeksän kiloa jäi Nepaliin

Pääkoppa sen sijaan on ollut yllättävänkin levollinen ja sinut reissun kanssa. Olen vähän odotellut, että iskeekö jonkinlainen post-expedition blues ja etenkin olen odottanut, että jossittelu pääni sisällä alkaisi., mutta niitä ei ole tullut. Kaksi eniten minulle esitettyä kysymystä viime viikkoina ovat olleet, että harmittaako, ettet päässyt huipulle ja kaduttaako, että käännyit alas? Vastaus molempiin on vilpitön ”ei”. 

Katsellessani somessa kuvia onnistuneista huiputuksista olen kokenut enemmänkin jonkinlaista haikeutta. Kausi Everestillä oli tänä keväänä uskomaton menestys ja onnistunein vuosiin. Toukokuun 10. päivän paikkeilla alkanut sääikkuna jatkui käytännössä kaksi viikkoa putkeen, kun yleensä Himalajalla harmia aiheuttava suihkuvirtaus loisti poissaolollaan. Huipulla on ollut tuuletonta ja lämmintä ja päivä toisensa perään tiimit pääsivät toppiin ilman suurempia ongelmia. Kuolonuhreja on ollut vain kolme, eikä yksikään niistä ole ollut onnettomuus. Yksinkertaistaen, tämä kevät on ollut paras ja turvallisin Everestillä pitkään aikaan ja tänä vuonna, jos joskus, olisi minunkin pitänyt huipulle mennä! Mutten mennyt. 

Olen hiljaisina hetkinä tässä sohvalla kysynyt itseltäni monta kertaa, että olenko tyhmä? Kuvittelinko ja näinkö riskejä, joita ei oikeasti ollut, sellaisia, joita ne kaikki sadat onnistuneet eivät edes ajatelleet? Mutta siitähän ei ole kyse. Fakta on se, että Mount Everest on, sekä obektiivisesti että subjektiivisesti, vaarallinen paikka. Yhtä varmasti sen rinteillä on vuosittain ihmisiä, jotka eivät riskejä näe tai niitä ymmärrä. He palkkaavat oppaan, mikä antaa heille kuvitelman siitä, että kiipeäminen on siten turvallista. Näen samaa ihan omassakin työssäni joka vuosi. Sitten on ihmisiä, jotka ymmärtävät riskit mutta hyväksyvät ne. Joillain se on ihan tietoista, toisilla halu ja pakko päästä huipulle sumentaa ajatuksen. Ja lopulta on sellaisia kuin minä, jotka eivät pysty harkinnan jälkeen riskiä hyväksymään ja lähtevät kotiin. 

Ensimmäisellä rotaatiolla

Kun joku on kysynyt, että miksi lopetin ja käännyin alas, helpoin vastaus on ollut, että ei huvittanut. Se on totuus, johon toi monta polkua, joita on vaikea kuvata. Ei huvittanut, en halunnut, ei tuntunut hyvältä, pelotti, ahisti, ei tuntunut oikealta jne. jne. En koe, että minun oikeastaan tarvitsisi sen tarkemmin asiaa selittää ja usein tuntuu siltä, etten pystykään. Se tunne sisälläni oli – ja on edelleen – vahva, mutta niin henkilökohtainen, etten sitä osaa kuvailla. Enkä oikeastaan edes halua. 

Otsalamppuja Khumbun jääputouksella basecampista kuvattuna

Kaksi hetkeä matkalla on kuitenkin piirtynyt mieleeni niin vahvoina, että niihin palaan usein. Ensimmäinen oli kakkosleirissä, suoraan Everestin West Facen alapuolella, kun tuijottelin huippua, joka tuntui olevan lähellä. Se tuntui siltä kuin sitä voisi melkein koskettaa. Koko loppureitti näkyi ja polku vain odotti, että lähtisin sitä kiipeämään. Ja silti tuntui, ettei se kutsunut minua yhtään. Se oli erikoinen fiilis. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, jotka olen Everestistä haaveillut, ei tuntunut yhtään siltä, että se olisi minua varten. Yleensä reissuissa on sellainen positiivinen innostus ja hillitön lataus mitä lähemmäs huippu tulee, sellainen let’s fucking do this -draivi, mutta nyt sitä ei ollut yhtään. Muistan tunteneeni, että mitä lähemmäs huippua pääsen, sitä vähemmän haluan sinne kiivetä. 

Toinen oli hetki, kun tulin lopulta viimeiseksi jääneeltä rotaatioltani alas Khumbun jääputoukselta ja istuin väsyneenä crampon pointille ottamaan jäärautoja pois jaloista. Sanoin Philille, että jään tähän nyt hetkeksi istumaan ja tulen sitten leiriin, minne oli enää parinkymmenen minuutin matka. Takana oli seitsemän tunnin laskeutuminen kakkosleiristä basecampiin, aurinko porotti helteisenä suoraan jääputoukselle ja sanoin ääneen, että ”minä en vittu tuonne enää lähde”. Se oli niin vahva se fiilis, että vaikken sitä vielä lähes viikkoon myöntänytkään, se hetki päätti kiipeämiseni Mount Everestille. En ollut koskaan aiemmin tuntenut sellaista selittämätöntä uhkaa kuin icefallia kiivetessä enkä halunnut sitä enää tuntea. Se oli primitiivinen vaaran tunne, sellainen koko ajan päällä vellova, jota ei päässyt pakoon. Ajattelin siinä piippua tuprutellessani, ettei riski vain ole sen arvoinen. 

Sanovat ne sadat ja vuosien mittaan tuhannet huipulle nousseet mitä tahansa, olen edelleen samaa mieltä. Henkilökohtainen rajani hyväksytystä riskistä oli ylittynyt ja päätös oli lopulta helppo. Se on edelleen vaikea sanoittaa, mutta se oli minun päätökseni ja minun sääntöjeni mukaan. 

Yksi mieleenpainuvimmista onnenhetkistä reissussa oli tämä aamukahvi ykkösleirissä 6000 metrissä

Päättäessäni lähteä Everestille päätin myös, etten halua sponsoreita mukaan. En halunnut ulkopuolista rahaa, enkä mitään ulkopuolista painetta, joka voisi vaikuttaa päätöksentekooni matkalla. Samasta syystä en kertonut matkastani julkisesti kellekään ja varsin rajattu määrä ihmisiä tiesi mihin olen lähdössä. Sulin myös somekanavani matkan ajaksi. Kaikki tämä teki matkasta syvästi henkilökohtaisen kokemuksen ja sellaisen, jonka tein vain itselleni. En siis ollut myöskään kenellekään mitään velkaa, mikä teki keskeytyspäätöksestäni helpon. Tein juuri niin kuin minusta itsestäni tuntui ja omista syistäni, sellaisista, joita en tämän enempää osaa avata. Eikä minun tarvitsekaan. 

Mutta että harmittaako? Ei todellakaan. Everestin matka oli jotain, mistä olen pitkään haaveillut ja se oli aivan mieletön kokemus. Sain nähdä ja kokea sen kaikkine vivahteineen ja se tulee kulkemaan mukanani loppuelämäni. Olin Nepalissa kuusi viikkoa ja sain matkalta kaiken mitä halusin ja niin paljon enemmän, ettei harmitukselle yksinkertaisesti ole sijaa. Ja kuten Tom, tiimikaverini, joka huipulle kiipesi, totesi, missasin kuuden viikon reissusta lopulta vain neljä viimeistä päivää, jotka nekin olivat aivan perseestä sitä kymmenen minuutin huipulla seisomista lukuun ottamatta. 

Khumbu icefall

Henkisellä tasolla tuntuu, että matka Everestille resetoi monia ajatuksia ja loi tavallaan uuden nollapisteen. Se pakotti minut näkemään itsestäänselvyyksiä ja sai minut tutustumaan itseni entistä paremmin. Uskon myös, että jos kaikki olisi mennyt kuin elokuvissa ja olisin kiivennyt huipulle, niin ei olisi tapahtunut. Isointa on ollut ymmärrys siitä, että minulla on jo kaikki mitä tarvitsen ja että ne arkiset asiat, joilla olen itseni kotona ympäröinyt, riittävät. Minulla on terveys, perhe, ystävät ja työ, joita rakastan. Olen onnistunut rakentamaan ja luomaan itselleni juuri sellaisen elämän, jota haluan elää, ja se on valtava etuoikeus, jota en ehkä ole osannut arvostaa tarpeeksi. Ne ovat täällä, vaikken Mount Everestille kiivennyt, eikä mikään olisi ollut toisin, vaikka niin olisin tehnyt. Yksi vuori ei itsessään määritä elämääni, ja kaikista vähiten minua itseäni. Olisinko ollut jonkun silmissä jotain muuta kuin mitä olen, jos olisin huipulle päässyt? Sillä ei ole mitään väliä. Niin kauan kuin minä itse en määritä itseäni sitä kautta, teenkö jotain ”suurta” tai ”haastavaa”, tapahtuvat asiat ovat vain pieniä ohimeneviä hetkiä elämässä, jota kokonaisuutena olen oppinut rakastamaan. Minä riitän ilman niitäkin. 

Joka kevät siitä lähtien, kun nousin ensimmäiselle huipulleni Elbrusille 2014, olen miettinyt Mount Everestiä. Olisiko minusta siihen? Uskaltaisinko lähteä yrittämään? Millastahan siellä on? Olen seurannut jokaista kiipeilysesonkia kuin jääkiekkoturnausta, lukenut jokaisen kirjan ja katsonut jokaisen dokumentin, joka on vastaan tullut miettien, että ehkä joku päivä. Nyt se on tehty ja nyt tiedän, ettei Everest ollut minua varten, eikä minulla ole minkäänlaisia suunnitelmia palata takaisin. On äärimmäisen vapauttavaa voida sulkea tämä kirja näihin kansiin ja jatkaa elämää tietäen, että haluan tehdä mieluummin jotain muuta. Sanotaan, että näin ison projektin jälkeen pitäisi olla seuraava suunnitelma valmiina, ettei tippuisi jonkinlaiseen tyhjiöön, mutta minulla ei ole ja se tuntuu upealta. Minä haaveilen töihin päästystä Kebnekaiselle kuukauden päästä ja siitä, että pääsisin juoksulenkille. Haaveilen rantakahvista Kaivopuistossa ja skeittaamisesta. Niistä ihan tavallisista asioista, joita opin arvostamaan maatessani viisi viikkoa teltassa 5400 metrissä. Se on suurinta, mitä Everestiltä sain ja paljon enemmän kuin osasin odottaa.