sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Tuulten riivaama Kebnekaise


Partioaitan klubilaisten järjestyksessään viides Kebnekaisen vaellus oli itselleni kymmenes kerta alueella ja vähitellen kehtaan jo alkaa kutsumaan Ruotsin korkeinta kukkulaa kesätoimistokseni. Mukaan lähti  tällä kertaa 13 klubilaista ja apuoppaaksi ensimmäistä kertaa Marttisen Petri, kun Marko, jonka kanssa olen aiemmin Ruotsin keikat tehnyt, päätti kerrankin käyttää kesälomansa lomailuun, eikä telttailuun minun kanssani.Ymmärrän miestä hyvin.

Jo muutamaa päivää aiemmin säätiedotukseen oli ilmestynyt uhkaavia puhurin kuvia, kun tuulet alueella alkoivat nousta ja ennuste tarjosi huipulle yli 20 m/s. Myöskään Kebnekaisen tunturiasema ei säästyisi puhallukselta ja laaksoonkin ennustettiin yli 15:ttä metriä. Jännäksi menisi. Sadetta ei sentään pahemmin ollut luvassa. 

Perinteinen lähtökuva Nikkaluoktassa

Matka tunturiasemalle sujui leppoisasti parissa osassa ja olimme perillä hyvissä ajoin toisen päivän iltapäivänä. Teimme leirin aseman taakse tuttuun paikkaan, mutta tuulen ollessa jo tässä vaiheessa mojova, jätimme teltat perinteisen leiriharjanteen tälle puolen, jotta tarjolla olisi edes jonkin verran suojaa. Sää oli onneksi edelleen kuiva ja koska seuraavien kolmen päivien ennuste oli pitkälti samanmoinen, päätimme lähteä ainakin yrittämään huipulle seuraavana aamuna. Kebnekaisen laakson vuorinelikko – Singi, Tuolpagorni, Vierramvare ja Kebne – olivat koko lähestymisen ajan olleet kostean pilven peitossa, mutta toivo eli, että pahin sinkki hieman hälvenisi seuraavana päivänä.

Kebnekaise Fjällstation, mun kesätoimisto

Lähdimme liikkeelle kuuden aikaan. Matka kulki kohti Tuolpagornia ja kasvoille puhalsi vastatuuli. Se oli kuitenkin vielä maltillinen ja hieman toivoin, että luoteesta tuleva myräkkä jäisi Vierramvaren ja Kebnekaisen taakse vuorten suojatessa reittiä. Osan matkaa toive toteutuikin, mutta hiljalleen ylemmäs noustessa puuskat alkoivat olla jo aika kovia. Pidimme tauon nk. Kattilalaaksossa ennen uusia (hienoja!) sherpaportaita, jotka nousevat Tuolpagornin ja Vierramvaren satulaan. Lunta ei tänä vuonna ollut tuhannen metrin korkeudessa enää juurikaan, ainoastaan lyhyt nousu kiviportaiden lomassa. Joinakin kesinä tässäkin on vielä ollut kokonainen lumirinne!

Satulasta aloitimme nousun Vierramvaren rinteille, missä tuuli alkoi edelleen yltyä. Muutama asiakas kääntyi jo näillä main takaisin alas epävarman fiiliksen tai vanhan sotavamman takia. Nousimme pilven sisään, missä tuuli jatkoi yltymistään ja välillä satoi lunta. Aloimme olla pakkasrajassa ja kivet allamme olivat tuulen puolelta alkaneet jäätymään, mikä alkoi nostaa riskiä. Etenkin laskeutuessa Kaffedaleniin Vierramvaren toiselle puolelle tämä tulisi olemaan ongelma.

Lähellä Vierramvaren huippua. Takavasemmalla näkyy Tuolpagorni, jonka kraaterin 
kävimme laskemassa huhtikuussa

Sinne asti ei lopulta kuitenkaan tarvinnut lähteä edes katsomaan. Päästessämme Vierramvaren huipulle puuskat olivat jo luvattua yli 20 metriä sekunnissa, näkyvyys heikko ja jäinen hile piiskasi naamaa. Oli varsin helppoa tehdä päätös, että emme enää jatka eteenpäin kohti Kebnekaisen huippua, minne matkaa olisi ollut vielä 2-3 tuntia. Siihen vielä paluu päälle, niin olisimme saaneet viettää myrskyssä yli viisi tuntia. Siihen kun vielä lisäsi ennusteen, joka kertoi kelin, jos mahdollista, vain yltyvän iltapäivää kohti, ja ne jäiset kivet, me lähdimme pois. Pettymys varmasti monelle, mutta ainoa oikea ratkaisu. 

Vierramvare, 1711m, oli matkamme käännöspiste. Saatiin sentään huiputuskuva!

Paluu tunturiasemalle meni turhautumista niellessä. Itselleni päätös oli toki varsin selkeä, mutta moni asiakas oli luonnollisesti lopputulokseen pettynyt, Kebnekaisen huippua kun tänne oli kuitenkin lähdetty hakemaan. Seuraavaan aamuun mennessä fiilikset olivat kuitenkin jo paremmat ja myrskyssä vietetyn yön jälkeen tilanne oli helppo hyväksyä. Pari telttaa oli revennyt rikki ja monella yöunet jääneet vähiiin, kun puuskat tunturiasemallakin – siis 1400 metriä Kebnekaisen huipun alapuolella – iskivät liki 30 m/s voimalla!

Vietimme lepopäivän damagea korjaillen ja telttojen kiinnityksiä vahvistellen ennen pientä päiväkävelyä boulderilaaksoon, iltapäivän saunaa ja illan dinneriä. Ruoan jälkeen, ensimmäistä kertaa moneen päivään, tuuli hieman tyyntyi, ainoastaan tehden tilaa kevyelle sateelle. Edessä oli enää paluumatka Nikkaluoktaan seuraavana päivänä.

Keliä pukkaa

Aamulla sateet väistyivät puolipilvisen taivaan tieltä, mutta samalla tuuli palasi, tällä kertaa mojovampana kuin kertaakaan aiemmin. Se onneksi puhalsi meille myötäisesti lännestä, jolloin selässä olleet rinkat hieman suojasivat kulkuamme. Harvemmin kuitenkaan itsekään on tullut vaellettua sellaisessa kelissä, jossa tuuli tarratessaan rinkkaan meinaa heittää raavaammankin kaverin kyljelleen pois polulta. Sanalla sanoen puuskat olivat välillä ihan hillittömiä! Onneksi edes paikoitellen niitä pääsi pensaikkoon suojaan. 

Viimeisen jekun myrsky teki meille venesatamassa, mistä meidän piti alkuperäisen suunnitelman mukaan ottaa kyyti kohti Nikkaluoktaa ja lyhentää näin vaelluksestamme 5-6 kilometriä pois. Kuitenkin, kovan tuulen takia veneet eivät pystyneet liikennöimään, joten vaihtoehtojen ollessa vähissä kävelimme lopulta koko 20:n kilometrin matkan Tunturiasemalta Nikkaluoktaan. Pakko nostaa hattua kaikille mukanaolleille, tilanteen oltua varsin turhauttava, soraäänet jäivät vähiin. Kaikki ottivat nätisti lakin kouraan, ymmärsivät tilanteen ja laittoivat jalan toisen eteen. Kun viimein Nikkaluoktan iltapäivällä saavutimme, oluet olivat ansaitut ja hymyt leveät. 

20 kilometriä myöhemmin Nikkaluoktassa jo hymyilytti

Kymmenes Kebnekaisen reissuni oli siis varsin tapahtumarikas. Tämä oli itselleni kolmas kerta täällä, kun jouduin täällä kelin takia kääntymään takaisin alas ennenaikaisesti, mutta asiakaskeikkana ensimmäinen. Sen verran monta kertaa olen kuitenkin tuolla maailman kukkuloilla käynyt kääntymässä kesken matkan (Aco, Mt. Blanc, Cholatse anyone?), että tiedän kyllä koska ratkaisu on järkevä. Yhtä lailla tiedän, ettei kääntyminen koko reissua pilaa tai tee siitä jotenkin vähempiarvoista. Lopulta huippua oleellisempaa klubimatkoilla on kuitenkin yhteinen kokemus, uudet ihmiset ja viiden päivän reissu upeissa maisemissa. Jos polusta jää muutama kilometri kulkematta, se on silti yhtä arvokas!


Parin viikon päästä luvassa on uusi yritys seuraavan ryhmän kanssa, sitä ennen kuitenkin Sarekiin!



tiistai 18. kesäkuuta 2019

Kahdeksan päivää Helsingissä!


Asetin toukokuussa tavoitteeksi viettää mahdollisimman vähän päiviä Helsingissä tänä kesänä. Ei etteikö Helsinki olisi kesäisinkin tosi kiva, mutta jotenkin on sellainen fiilis, että on täällä saanut taas norkoilla ihan tarpeeksi tässä talven ja kevään aikana. Ja koska epäilemättä sama jatkuu taas syksystä eteenpän, pitää koittaa ottaa irtiottoa tässä kesällä niin paljon kuin pystyy. 

Koulujen päättymisen jälkeen lähdimme viikoksi Nizzaan ja sieltä kotiuduttua ja pyykkikoneen pyörähdettyä lähdin seuraavaksi maalle. Sukumme mökki Punkalaitumella on seissyt Vehkajärven rannalla yli 80 vuotta, mutta tänä kesänä asiat ovat hieman toisin. Mummu nukkui pois ja pääsi Vaarin luo helmikuussa ja nyt Punkalassa oli jotenkin poikkeuksellisen hiljaista. Perinnönjako keikahti niin, että nyt yksi kuudesosa mökistä on minun. Se tuntui oudolta ajatukselta laiturilla aamukahvia juodessa Vaarin vanhasta Loimaan palloilijat -mukista. 

Punkalan sauna Vehkajärven rannalla iz good

Maalla tein asioita, mitä maalla pitää tehdä. Saunoin, uin, grillailin ja lueskelin pihassa. Kävin joka päivä myös lenkillä, joiden päätteeksi hyppäsin järveen. Voi hitto, että teki hyvää! Mietin, että miksi en ole aiemmin tätä tehnyt kunnes muistin, että enhän minä ole juossutkaan kuin vasta vuoden verran, Punkalaitumella kunnolla en kertaakaan. Nyt juoksin yhden lenkin myös uusissa vaelluskengissä, joita koitan sisäänajaa ennen kesän töitä. En voi väittää sen olleen mukavaa.

Punkalasta lähdin käymään veljeni uudella mökillä Kemiönsaaressa. Broidi osti viime kesänä saaren Örön vierestä, juuri sellaisen kallioisen, karun kauniin luodon, josta minäkin haaveilen. Paitsi että omani saisi olla kyllä mieluummin mantereen puolella. Siinä ulkosaaristoisella kalliolla auringonlaskua ja kuun nousua ihmetellessä alkoi käsi hakeutua jo Etuovi.comiin.

Saaristomeren auringonlasku oli aika eeppinen

Ajelin eilen kotiin. Nyt edessä on pakolliset kaksi päivää Helsingissä, kunnes juhannus vie hetkeksi takaisin mökkihommiin ennen kuukauden työrupeamaa Ruotsissa. Tänään pitää hoitaa kaikki viimeiset hankinnat ja odotella, josko UPS toimittaisi uudet takkini, joiden jälkeen alkaa kaikki olla valmiina reissuun. Ensi maanantaina viime vuosina tutuksi tullut E10 vie Kiirunaan ja tiistaina alkaa työputki ensin Kebnekaisella, sitten Sarekissa ja sitten taas kaksi viikkoa Kebnellä. Pari lepopäivää on aina keikkojen välissä, ne vietän Kiirunassa ja koitan keretä juoksemaan, jos vain suinkin jaksan. 

Kotiin palaan suunnilleen 22.7. ja parin päivän jälkeen lähden taas mökille, ettei niitä Helsinki-päiviä pääse vahingossa kertymään! Elokuun puolella luvassa on vielä Venäjän Elbrus (10.-19.8.) ja Grönlanti (26.8.-4.9.) ja syyskuun alussa viimeinen Kebnekaise, joiden jälkeen ehkä kaupunkielämäkin tuntuu taas houkuttelevalta. Jos laskelmani pitävät paikkansa, vietän tänä kesänä Helsingissä, kotona, ainoastaan noin kahdekssan päivää! Se ajatus tuntuu hyvältä.

Vehkajärvi

Hyvää juhannusta ja kesäkuun loppua kaikille! Palailen blogin kanssa Ruotsista jossain vaiheessa, kun mahdollisesti vaelluksilta kerkeän. Tai voi olla, että vasta heinäkuun lopulla, sitten kun taas jossain mökkiterassilla ja minulla on hyvin aikaa kirjoittaa. 




keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Lomakuvia


Ennen parin viikon päästä alkavaa kesän työputkea oli oman kesälomani aika. Viikko Nizzassa vierähti leväten, syöden ja kahvia juoden. Pääasiassa uin, kävin uima-altaalla ja makasin parvekkeella. Välillä keksin näennäistä ohjelmaa, jottei ihan pelkäksi rötvälyksi olisi mennyt, sähköpostin, messengerit sun muut pidin kuitenkin hetken visusti kiinni. Akut on nyt aika hyvin täynnä, joten tästä on hyvä aloittaa lähtölaskenta Ruotsiin. Juhannuksesta eteenpäin syyskuulle asti luvassa on noin yhdeksän viikkoa maastoa Ruotsin lisäksi Venäjällä ja Grönlannissa. 

Mut eka pari lomakuvaa:

Nizzan kaupungin katot ja takana siintävät kukkulat. 
Harva Rivieralla jotenkin tulee ajatelleeksi, että Alpit ovat
rannasta vain muutaman kymmenen kilometrin päässä.

St. Jean Cap Ferrat. Kuriositeettina todettakoon, että vastarannalla, suunnilleen tuon isomman jahdin takana, sijaitsee Nellcôten huvila, jota The Rolling Stones asutti 70-luvun alussa. Talossa on mm. äänitetty Exile on Main Street -albumi!

Yks päivä oli kansainvälinen juoksupäivä, joten kävin mä lenkilläkin. Oli kuuma.

Kävin myös pienellä trekillä. Nizzan takana olevilla
kukkuloilla on ihan mieletön määrä erilaisia haikkausreittejä,
jos ei jaksa ihan vuorille asti lähteä. Tämä on Col de Vencesta.

Sielläkin oli kuuma.

Kiitos! Nyt takaisin töihin.