perjantai 24. kesäkuuta 2016

Seikkailua Pohjois-Karjalassa 14.-21.6.



Yksi Eerikkilän eräopaskoulutuksen päämatkoista on yhdeksän päivän mittainen reissu Pohjois-Karjalaan. Sen tärkein osuus on 70-kilometrinen kanoottivaellus Jongunjoen koskissa, jota varten olimme harjoitelleet viime syksystä alkaen. Melontaosuuden lisäksi kävimme mm. Erä-Eeron petokuvauslaavulla, laskemassa Ruunaanjoen koskia kumiveneellä sekä tutustumassa tukkilaisperinteeseen Jaakko Saariston opastuksella. Koska kynäni on hieman tylsässä terässä tällä hetkellä, olkoot Itä-Suomen reissun matkablogini enemmänkin kuvapainoitteinen. Eiköhän tästä tunnelmaan pääse.


Lähdimme keskiviikkona Kuhmosta tiputtelemaan Jongunjokea alaspäin Lieksaan päin. Tavoite oli taittaa 70 kilometriä ja 65 koskea kolmessa päivässä niin, että ensimmäinen olisi pisin. Matkaa kertyikin keskiviikolle yli 28 kilometriä. Torstain etappi oli 25 ja perjantain 18 kilometriä.


Eetu ja kouluttajamme Janne Hiidenportin kuohuissa. Hiidenportti oli kakkosluokitelluista koskistamme ehkä pelottavin, mutta samalla kuitenkin hauskin!


Pyry näytti mallia, kuinka pienempiä koskia voi laskea myös seisaallaan. 
Pyry on 21 ja yllytyshullu. Se selitää paljon.


Pysyimme melontaparini Eevan kanssa kuivina kaikki 65 koskea ja lopulta matka taittui yllättävän hyvin kokemattomuutemme huomioon ottaen. Itseluottamus kasvoi huikeasti joen edetessä, enkä voi väittää, että meillä olisi ollut oikeastaan mitään kummempia ongelmia matkalla. Viimeisenä päivänä satoi kaatamalla ja vaikka kanootti pysyikin koko reissun pystyssä, maaliin Lieksan Nurmijärvelle tultiin läpimärkinä. Siinä vaiheessa se lähinnä enää nauratti.


Onnistuneen melontaosuuden jälkeen siirryimme Erä-Eeron petokuvaustiluksille. Saavuimme paikalle illalla ja painelimme melko suorilta jaloin nukkumaan, itse petokuvaus kun olisi edessä vasta seuraavana päivänä. 

Osa porukasta jäi kuitenkin vielä laavulle istumaan ja nuotiokahveja keittelemään. Yhtäkkiä metsän puolelta oli kuulunut rapinaa ja Markon kurkatessa laavun taakse vastaan käveli karhu! Se ei tainnut noteerata porukkaa sen kummemmin vaan jatkoi toimiaan ja tallusteli tietä pitkin eteenpäin. Nopean räpsyn saivat jätkät sokista toipuessaan napattua, karhu näkyy kuvassa halkopinon takana.


Ahma kiipeämässä puuhun.

Varsinainen kuvauspäivä oli lauantaina, jolloin siirryimme iltapäivästä laavulle, missä tarkoitus oli viettää aikaa aina seuraavaan aamuun. Laavuilla tuli olla täysin hiljaa ja lähinnä odotella, josko joku neljästä suurpedosta - ilves, susi, karhu ja ahma - suvaitsisi saapua paikalle. Ja suvaitsivathan he! Teimme kuusi erillistä ahma-havaintoa sekä yön kruununa näimme metsiemme kuninkaan edessämme. Saimme seurata karhun touhuja kolmen vartin verran, lähimmillän otso tuli vain parin metrin päähän kuvauskojusta. Aivan järisyttävä ja kunnioitusta herättävä kokemus!

Vuoden luontokuva: Karhu yöllä.



Onnistuneen petokuvauksen jälkeen vietimme vielä pari päivää Ruunaan ulkoilualueella. Siellä ensin laskimme Ruunaanjoen koskia kumilautoilla, jonka jälkeen tutustuimme parin päivän ajan tukkilaisperinteeseen ja saimme mm. seurata, kuinka oppaamme laskivat tukeilla koskea alas. Kirjailen näistä hommista vielä vähän erikseen juttua, kunhan saan kuvat kuntoon ja koneelle. 

Ylläoleva kuva on Karin ottama. Se on kuvakaappaus GoPro-videosta ja jos tarkemmin katsot, näet siinä jalat vedessä sekä yhden tyhjän paikan veneessä. Kari nimittäin istui keulamelojana, kun Neitikosken stoppari löi äijältä tasapainon alta ja mies lensi koskeen. Onneksi oli kypärä päässä ja kypärässä kamera kuvaamassa!

Jos mietit alkavan kesäloman suunnitelmia ja kotimaanmatkailu kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti suuntaamista Lieksan alueelle. Joo, ei ehkä kuulosta Suomen seksikkäimmältä paikalta, mutta kun 30:n kilometrin säteeltä löytyy Koli, Ruunaa, Jongunjoki, Erä-Eero sekä lukuisia merkattuja vaellusreittejä ja ulkoilualueita, ei noilla lakeuksilla ole vaikea itselleen tekemistä keksiä. Pohjois-Karjala on uusi Lappi!


keskiviikko 22. kesäkuuta 2016


Jongunjoelta ja Itä-Suomen seikkailusta palauduttu kotiin. Huikea reissu, joka sisälsi koskimelonnan lisäksi mm. karhun ja ahman bongaamisen petokojulta sekä tukkilaisperinnekisailua uittotukkien päällä. Jos joku vielä miettii helppoa ja monipuolista kesälomakohdetta kotimaasta, suosittelen painelemaan Lieksaan. 30:n kilometrin säteellä löytyy kaikkea ja vähän päälle.

Nyt pieni hengähdystauko, blogien päivitystä ja sunnuntaina keula suuntaa pariksi viikoksi vuorille. Elämän kesä 2016!

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Karvianjoen melonta 7.-9.6.


Parin päivän päästä edessä on yksi eräopaskoulutuksemme päämatkoista, 70:n kilometrin kanoottimelonta Jongunjoella Pohjois-Karjalassa. Joki pitää sisällään 65 koskea, joista isoimmat ovat kolmoseksi luokiteltuja, eli, no, isoja. Ja nyt pitäisi ilmeisesti olla valmis niihin syöksymään. 

Viimeinen valmistautuminen käytiin tällä viikolla Karvianjoen vesistöissä, missä kolmen päivän ajan laskettelimme läpi pienempiä koskia intiaanikanooteillamme. Lähdimme tiistaina aamusta köröttelemään kohti Pomarkkua (tai ehkä Noormarkkua, en koskaan muista kumpi on kumpi), missä vuokrakanootit odottelivat jo rannassa. Virtaavaa vettä olimme päässet kokeilemaan jo muutama viikko sitten Turpoojoella mutta nyt edessä olisi ensimmäiset luokitellut kosket. Purkauduimme autoistamme jonkun padon reunaan, jonka alapuolelta lähtisimme virran mukana tiputtelemaan kolmisenkymmentä kilometriä Noormarkkua (tai Pomarkkua, ei voi tietää) kohti. Säätiedot olivat lupailleet viileää, mutta kannettuamme kanootit rantaan ja laivauduttuamme joutui yksi jos toinenkin toteamaan, että vaatetta oli aivan liikaa päällä. Aurinko paistoi suoraan joenuomaan ja kun rantojen metsät pitivät tuulen loitolla, yhtäkkiä muutaman päivän kadoksissa ollut kesä oli palannut. 

Ryhmän päästyä vesille lähdimme lipumaan alavirtaan. Olimme Turpoolla tulleet Eevan kanssa siihen tulokseen, että parhaiten meillä työskentely toimii niin, että Eeva on edessä ja minä takana. Ja koska paketti on kunnossa, ei pidä lähteä korjaamaan sellaista, mikä ei ole rikki. Samalla asetelmalla siispä mentiin myös Karvialla ja jatketaan myös ensi viikolla. Väistöliikkeet on harjoiteltu niin, että Eeva ohjaa kanootin vasemmalta puolelta ja minä oikealta, ja täsmälleen samalla kaavalla mennään silläkin. Näin alkaa homma upota pikkuhiljaa lihasmuistiin ja muuttumaan refleksinomaiseksi. 

Eeva ohjailee, minä vikisen.

Tiistaina Karvianjoella vastaan tuli ensimmäiset isommat kosket. Ei siis missään nimessä vielä isot, mutta kuitenkin sellaiset, että joutui jo töihin. Aluksi jännitti aivan tolkuttomasti mutta päivän edetessä, kun huomasimme, että yhteispeli toimii ja laskettelu läpi kivikkojen sujuu, muuttui jännitys innostukseksi. Joka kerta koskipätkän alkaessa huomasin adrenaliinin kiihtyvän ja hymyn leviävän. Tämähän toimii! Tämähän on kivaa! Fiilis oli vähän samantyyppinen kuin lumilautaillessa, kun kääntää laudan kohti hyppyriä ja alkaa pumppaamaan vauhtia. 

Onnistuneen ensimmäisen päivän päätteeksi rantauduimme Inhottujärven kupeeseen odottelemaan yöksi saapuvaa myrskyä yhdessä hyttysten kanssa. Leiriydyimme, ruokailimme ja harjoittelimme kasvitunnistusta, mikä toimi hyvänä valmistautumisena heinäkuussa odottelevaa lajitenttiä varten. Yhtäkkiä Eetu veti ässän hihasta ja ilmoitti, että hänellä on muuten sitten sauna mukana. Mitä helvettiä? Vaan kyllä, aivan oikein, jätkät olivat kuljettaneet muilta salassa telttasaunan varusteissaan ja yhtäkkiä laiturin kupeessa puksutti löylyt! 

Tottakai rantasauna kulkee mukana. Tietenkin. Miksi ei?

Myrsky nakkeli vettä niskaan läpi yön, mutta aamulla onneksi poutaantui tuulenpuuskien ollessa edelleen silti varsin kovia. Pääasia oli kuitenkin, ettei enää satanut ja kanootit pysyivät kuivina. Lähdimme heti aamusta jatkamaan matkaa varsin tietoisina siitä, että tänään edessä olisi jo muutama melko pitkä ja iso koski, isoimmat tähän mennessä. Pienemmissä työskentely sujui edelleen aivan kuten pitikin, kommunikaatio toimi, ohjaus meni hyvin, otimme rauhallisesti ja meillä oli hauskaa. Jotkut kanoottikunnat alkoivat kuulostaa vanhoilta aviopareilta keskustellessaan ja lähes jokaisen kosken jälkeen kuului naapuriveneistä huutoa ja hampaiden kiristelyä, kun omaa yhteistyötä, eh, hiottiin paremmaksi. Meitä Eevan kanssa nauratti. 

Päivä eteni leppoisasti lasketellessa kuohuja aurinkoisessa säässä. Tauoilla pysähdyimme ihmettelemään majavien tekosia, olimme selkeästi heidän valtakunnassaan. Pieniä ja vähän vilkkaampia koskenpätkiä oli pitkin matkaa, mutta kypärät pidettiin edelleen visusti kanoottien pohjalla. Kunnes viimein tuli käsky rantautua, jotta voisimme lähteä lukemaan seuraavan kosken kuivalta maalta. Se oli merkki siitä, että edessä on jotain isompaa. Ja olikin. Nousimme rannan puolelta katsomaan useamman sadan metrin pituista pätkää, jossa virta kivien lomassa kiihtyi melkoiseksi, kuohut solisivat valkoisina ja meteli oli huumaava. Nyt olisi tosi kyseessä. Koitimme Eevan kanssa lukea reittiä ja painaa sitä mieleemme. Tuosta vasemmalta. Sitten on iso kivi. Päävirta menee oikealle. Tuossa on lehmänselkä, jota varoa. 

Kosken yläosassa kuohuu. Alempana vielä kovempaa.

Palasimme taaksepäin kanooteillemme, puimme liivit ja viimein ne kypärätkin päälle ja lähdimme matkaan. Koski oli rannalta katsoen näyttänyt ensikertalaisille valtavalta ja nyt pulssi kohosi varmaan parinsadan paikkeille vauhdin kiihtyessä kohti kuohuja. Se on menoa nyt! Kohinaa, huutoa! Klonk! Horjahdus! Pam, kivi! Klonk klonk ja hiljaisuus. 

Häh? Siinäkö se oli? 

Pätkä, joka rannalta lukiessa tuntui vähintään kilometrin pituiselta, oli ohi sekunneissa. Olimme kuivia, kanootti oli pystyssä. 

Jeeeee! Tuntui niiiiiiin hyvältä. Se sujui täydellisesti ja mikä tärkeintä, se oli hauskaa! Eniten minua yllätti, kuinka "helpolta" lasku tuntui. Rannalta katsottuna koski näytti paljon isommalta kuin vedestä, missä sitä lasketellessa ei oikeastaan ehtinyt edes ajatella. Se vain meni. Ohjaus ja työskentely Eevan kanssa oli se avain ja viime syksynä aloitettu treeni tuotti tulosta. Hienoa! Itsevarmuus nousi huimasti. 

Kaikki muutkin selvisivät pätkän kuivina läpi, mutta tilanne ei ollut vielä ohi. Kulman takana odotteli seuraava sahi, jossa pudotus olisi lyhyellä matkalla pidempi kuin äskeisessä kivikossa. Lähdimme melomaan. Ja taas: klonk, pam, kohinaa ja töks! Yhtäkkiä olimme paikallamme kosken kiivaimman kohdan yläreunassa. Jäimme jumiin kahden kiven päälle. Eihän siinä, olimme sen verran tukevasti kiinni, että ehdimme rauhassa katsoa ympärillemme ja tehdä suunnitelman. Kanootti oli saatava taaksepäin irti ja käännettävä ja oikaistava irrotessaan nanosekunnissa oikealle päävirran vietäväksi, muuten olisimme poikittain. Meloilla ja painonsiirroilla saimme itsemme irti, keulan oikeaan suuntaan ja humps, olimme alhaalla. Ja vieläkin kuivina. Hommahan alkaa sujumaan! 

Heikki ja Matti tulivat perässä ja täräyttivät samoille kiville jumiin. Heidän ratkaisunsa irrottamiseen oli hieman erilainen. Ei sitä ihan jokainen voi sanoa laskeneensa koskea yksin kanootilla selkä edellä alas! 

Päivä alkoi olla pulkassa ja rantauduimme Mustalahden riihelle, missä meitä yllätykseksemme odotteli Make, yksi näyttöarvioijistamme, joka asuu lähistöllä. Hän oli tuonut väsyneille mutta onnellisille koskimelojille porilaisainekset paistettavaksi. Voin kertoa, että tuplaporilainen tällaisen päivän päätteeksi maistui taivaalliselta! Väsymys oli valtaisa, kun yhdeksän jälkeen vatsa täynnä kömmin telttaani. Kolmantena päivänä edessä oli enää muutaman kilometrin laskettelu Pomarkkuun (Noormarkkuun??), missä pääsimme tutustumaan Ahlströmin tiluksiin ja syömään. Kolme päivää suihkutta matkanneet ja erävaatteissa pihaan pamauttaneet opasopiskelijat olivat hauska näky Ahlströmin klubirakennuksen ravintolan valkoisten pöytäliinojen äärellä. 

Uupuneet sotilaat.

Näin oli tulikaste isompiin koskiin suoritettu. Lähipäivinä niitä on edessä aika monta lisää ja aika paljon isommassa koossa. Karvian reissu antoi kuitenkin hyvän buustauksen itsetunnolle, joten Jongunjoki, bring it on!

Jongunjoelle? Ai tuolta vasemmalta? Okei, kiitos.

torstai 9. kesäkuuta 2016


Ohhoh, mikä viikko takana. Ensimmäiset kunnolliset koskimelonnat Karvianjoen vesistöissä tarjosivat 28 kilometriä matkaa ja kymmenkunta koskea. Melojaa väsyttää ja hymyilyttää, oli nimittäin pikkusen siistiä! Nyt pari päivää lepoa ja ensi viikolla sitten tositoimiin Jongunjoelle, missä odottelee noin 70 kilometriä jokimaastoa ja 65 luokiteltua koskea. Morjens.

Kuva Inhottujärveltä Satakunnasta. En mä inhonnut kyllä yhtään.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Högbergetin luola Porkkalassa


Lähdin eilen aamulla kaverin kanssa ex-tempore-ulkoilemaan Porkkalaan. Aamuvirkkuna kotisohva alkoi turhauttaa jo siinä kahdeksan aikoihin, joten heitettiin kahvinkeittokamat ja varapaidat reppuun ja hypättiin autoon. Samalla pääsin vihkimään uuden pikku-Ospreyni käyttöön ja aloinpa sisäänajaa kiipeilykenkiänikin samalla, ennen kuin haikkaan niissä ensin Kebnekaiselle ja elokuussa Mont Blancille.

Ajelimme Porkkalaan tarkoituksenamme käydä tutustumassa Högbergetin erikoisennäköiseen virtauseroosioluolaan Peuramaan tuntumassa. Kaveri oli käynyt siellä kerran aiemmin, joten reittikin oli aika selvä ilman turhaa ympyrän pyörimistä kallioilla. Jätimme auton Peuramaan hiihtosillan jälkeen pienelle levikkeelle tiellä ja suuntasimme metsään. Tien pielestä lähti nurmipolku, joka liittyi hetkenpäästä isompaan hiekkapolkuun, jota pitkin pääsi käytännössä suoraan luolan suulle. 


Högbergetin kallion alla sijaitseva luola on todella kummallisen näköinen. Se on saanut lempinimen Pimppiluola ja öööö, no, ihan syystä varmaankin. 

Erikoinen sileäpintainen luola on (according to Retkipaikka) syntynyt edellisen jääkauden aikana, kun sulamisvedet jäätikön alla ovat kovertaneet kallion sisään vähän kuin hiidenkirnun mutta vaakasuoraan. Erikoinen mesta, kannattaa käydä jos kulmilla liikkuu!


Paluumatkalla nousimme Högbergetin huipun kautta takaisin autolle. Sen verran vähän oli kello edelleen, että lähdimme vielä ajamaan Porkkalanniemen kärkeen keittelemään kahvit. Automatkalla taivaalta tuli yhtäkkiä vettä, vaikka ennuste kertoi ihan muuta. Päätimme kuitenkin painella loppuun asti kun kerran oli jo lähdettykin ja onneksi näin, koska sade lakkasi käytännössä parkkipaikalle ja saimme taivaltaa Porkkalan kallioita kuivina. Edes tuuli ei ollut sen pahempi, vaikka lännestä suoraan niemenkärkeen puhalteli. Ja kas, yhtäkkiä paistoi taas aurinko!

Kahvit, turinat ja tiirojen kalastushommien seurantaa auringossa, ei valittamista. Erittäin hyvä pikkuretki sunnuntai-aamuun!