tiistai 15. syyskuuta 2020

Kiipfit Trail Run 21km ja karu paluu maanpinnalle


Aina, kun kuvittelee olevansa hyvä jossain, kannattaa osallistua kilpailuun. Se palauttaa kivasti maanpinnalle, kun saa oman suorituksensa laitettua kontekstiin kaltaisiaan vastaan. Sitä saattaa huomata, että on ihan väärässä liigassa omiin kuvitelmiinsa nähden.

Juoksu on sujunut viime aikoina hyvin. Elokuussa lönköttelin ex-tempore maratonin ja viime viikolla meni ekaa kertaa kymppikin alle tuntiin. Jalka on ollut aika kevyt ja juoksufiilis hyvä. Niinpä lähdin varsin suunnittelematta viime lauantaina Turenkiin juoksemaan puolimaratonin Kiipfit Trail Runiin. Sää oli sateinen, ilma happirikas ja tavoite ainoastaan tehdä oma ennätys 21 kilometrin matkalle. Edellinen virallinen puolimaratonaikani polulta oli viime vuoden Bodom Trailista, missä köpöttelin matkan reiluun kolmeen tuntiin. 


Kiipfit Trail Run oli erinomaisesti järjestetty pientapahtuma. Kisareittii kulki pitkin Janakkalan hiekkaharjuja ja koostui vaihtelevasti hiekkatien pätkistä ja kapeista poluista. Säästä huolimatta reitti oli erittäin miellyttävässä kunnossa ja siitä selvisi jopa kuivin jaloin maaliin. Erityispiirteenä puolikkaalla oli varsin agressiiviset nousumetrit, joita kertyi yhteensä viitisensataa. Eikä mitenkään kovin loivasti, vaan vähän väliä matkalla tuli vastaan erittäin jyrkkiä nousuja ja laskuja. 


Venyttelinkin!            


Vaikka juoksufiilis on ollut viime aikoina hyvä, starttiviivalla se ei ollut. Ehkä valmistautuminen oli mennyt vähän pieleen, mutta lähtölaukauksesta alkaen en saanut hommaa toimimaan oikein millään. Askelet olivat raskaat, mikä meinasi tappaa motivaation jo ensimetreillä. Yleensä en kuuntele musiikkia metsässä juostessa tai kisoissa, mutta nyt laitoin luurit korviin jo parin kilometrin jälkeen, jotta jalka nousisi. Frank Turnerin Show 2000 -livelevyn energia on ihan tolkuton ja empiirisen tutkimukseni mukaan sitä kuunnellessa ei voi kauheasti himmailla ilman, että tulee huono omatunto, joten se valikoitui ensiavuksi.


Frankin tahdeista huolimatta ensimmäiset kahdeksan kilometriä olivat aivan tervan juontia. En saanut minkäänlaista rytmiä tekemiseeni, vatsalihakset kramppailivat ja vitutti. Vedin jossain kohtaa geelin naamaan ja huoltopisteeltä löytyi urheilujuomaa, jonka johdosta olo hieman parani. Puolivälissä juoksua alkoi tuntua ekaa kertaa ihan hyvältä ja kenkä nousi polusta viimein hieman kevyemmin. Taisin ohittaakin jonkun jossain vaiheessa. 


Näyttää nopeelta, tuntuu hitaalta


Fiilis oli kuitenkin yhtä ohimenevä kuin Turnerin 2000:s keikka ja viimeiset nelisen kilsaa homma tökki taas todella. Minä en ole oikeastaan yhtään kilpailuhenkinen mutta olen silti. Vihaan häviämistä, joten en yleensä kisaa mistään, koska yleensä aina häviän. On hyvä selitellä itselleen, että ei tässä kisata kuin omia tavoitteita vastaan, kun ohi juoksee kisaaja toisensa jälkeen, kuten vikalla kilsalla kävi. Olin juossut suurimman osan matkaa itsekseni jossain joukon loppupäässä, mutta yhtäkkiä takaa viiletti varmaan sata juoksijaa ohi. Tai no, kolme, mutta se tuntui sadalta. Joku juoksi vierelleni todeten, että minä olen viimeinen ja nyt ohitan sinut ja nyt sinä olet viimeinen, ja jatkoi matkaa. Siinä kohtaa löin hanskat tiskiin, luurit taskuun ja lopetin yrittämisen vaikka tarkoitus oli ollut yrittää nostaa tempo loppua kohden. Tästä tuli aika paska päivä vaikka mitä olisin tehnyt ja hyvä osoitus siitä, miten paljon mentaalipuoli vaikuttaa omaan tekemiseen. Keho olisi varmaan pystynyt loppukilsoilla parempaan, mutta pääkoppa ei tällä kertaa ollut mukana. 


Juoksin Kiipfit Trailin aikaan 2.34.13, eli raapaisin edellisestä puolikkaastani yli puoli tuntia pois. Alkuperäinen tavoitteeni siis täyttyi. Jostain syystä kuitenkin, juuri ennen kisaa vilkuillessani osallistujalistaa, tavoite muuttui. Yhtäkkiä keksinkin, että puolivälin kastiin pitäisi päästä ja sehän meni ihan pipariksi, joten maalissa otti päähän. Sarjassani Miehet yli 40 oli 11 osallistujaa ja olin maalissa 13. En edes tiedä miten se on mahdollista. Kaikki sarjat ja maaliintulijat mukaanlukien olin noin 70 osallistujasta toiseksi viimeinen. Talk about paluu maanpinnalle…



No, pari päivää tässä nyt on tuota mutusteltu ja olen onneksi palannut iloitsemaan alkuperäisen tavoitteeni toteutumisesta ja päättänyt unohtaa sijoitukset. Olen juossut nyt pari vuotta ja haluan uskoa, että homma etenee edelleen koko ajan. 2.34.13 on minulle juuri tässä kohtaa erittäin hyvä aika ja yli puolen tunnin nipistys varsin nousumetririkkaassa maastossa kertoo siitä, että viime vuodesta on menty eteenpäin. Siitä on tässä kotisohvalla hyvä nyt nautiskella, jättää sijoitukset omaan arvoonsa ja vetää taas kohta kengät takaisin jalkaan, jotta ensi vuodelle lähtee taas jotain minuutteja ajasta pois!


Pitäis varmaan vielä hakea mun osallistujamitali jostain sieltä Kiipulan pusikosta pois, minne sen suutuspäissäni heitin maaliin tultuani…




keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Oman elämäni Forrest Gump


Kävin tiistaina kantamassa korteni kekoon Tapahtumateollisuus ry:n mielenilmauksessa Eduskuntatalon edustalla. ”Ilman tapahtumia ei tapahdu mitään” oli päivän teema, kun tapahtuma-alan edustajat kokoontuivat kertomaan valtiovallalle, että mekin olemme toimiala ja meidät on unohdettu. Lähdin kansalaistorille vanhojen kollegojen supporttiksi ja pidin siellä seassa pienen yksinäisen miehen protestin oman yritykseni puolesta, joka tavallaan sekin järjestää tapahtumia ja elämyksiä niitä kaipaaville ihmisille. 

Ei ole montaa asiaa, mitä yksi ihminen tai yksinyrittäjä voi tällä hetkellä maailmantilanteen parantamiseksi tehdä, mutta olen päättänyt tehdä niistä pienimmätkin. Jos seisominen tihkusateessa maski naamassa Eduskunnan edessä auttaa jollain tapaa elämän palaamiseksi normaaliin, sen teen. Sitten pesen kädet, pidän etäisyyksiä, yskin hihaan ja menen tarvittaessa testeihin.  

Paitsi että eihän tästä oikeasti mihinkään ”normaaliin” enää palata. Eiköhän se nyt ole ihan selvää, että entisaikojen huolettomuus (oliko silloin huoletonta?) on mennyttä ja vaikka tässä hiljalleen planeetta jossain vaiheessa asettuu taas uomiinsa, ei ne missään nimessä tule olemaan enää samat uomat kuin ennen. Ehkä järkevämpää, kuin toivoa vanhan paluuta, olisi koittaa asemoida itsensä uudelleen tulevaa varten? Whatever that means. 

Kun Forrest Gumpia ahdisti, eikä hän enää tiennyt mitä pitäisi tehdä, hän lähti juoksemaan. Niin minäkin ja juoksin pari päivää sitten ekaa kertaa kympin alle tuntiin.



tiistai 18. elokuuta 2020

Olen matkailualalla. Ja kusessa.


Terveisiä matkailualalta, ei oo helppoo. 

Samalla, kun Suomi varovasti aloittelee uutta syksyä hiljalleen lieventyvien rajoitusten kanssa ja maailmallakin odotellaan jo paluuta jonkinlaiseen uudenlaiseen arkeen, matkailuala tuijottaa edelleen tyhjyyteen. Valo tunnelin päässä ei lähesty. 


Syy on tietenkin selvä, Covid19 leviää edelleen maailmalla voimakkaasti ja Suomeen sitä vuotaa pääasiassa ulkomailta. Tikunnokassa ovat olleet etenkin Skopjen lennot, mutta maailmalle matkustaminen ylipäänsä tällä hetkellä on varsin moraalisesti arveluttavaa. Se tuomitaan laajasti ja aurinkorantojen perässä lomalle halunneet ovat joutuneet aika vahvan sheimauksen kohteeksi. Ymmärrän reaktion ja pääministerin ”Nyt ei ole oikea aika matkustella ulkomaille” -lausunto on ihan totta. Mutta ikävä kyllä se ulkomaille matkailu on joillekin meistä työ. 


Grönlanti 2019


Olen ammatiltani vaellusopas, eli vien ihmisiä ulkomaille vaeltamaan. Olen myös yksinyrittäjä, jonka elanto koostuu 90-prosenttisesti matkailusta. Vuosien yrittämisen jälkeen olen viimein saanut tehtyä vaelluksista ammatin, joka tuo leivän pöytään joka päivä. Yritykseni on monen tappiollisen tilikauden jälkeen ollut plussalla vuodesta 2017 ja opastamalla Ruotsissa, Grönlannissa, Venäjällä, Islannissa, Nepalissa ja milloin missäkin olen viimein saanut rakennettua paletin, joka toimi ja jossa olen hyvä. Tai olin, aina maaliskuuhun 2020 asti. 


Nyt Airbusit seisovat jossain aavikkokentällä Espanjassa ja matkailu sellaisenaan ei ole tekemässä paluuta ihan hetkeen. Itse asiassa minkäänalaista näkymää paluusta ei edes ole. Sen jälkeen, kun joku söi lepakon kiinassa, matkailu on ollut pääsyy koronan leviämiselle globaalisti ja jotta se voidaan pysäyttää, on matkailua rajoitettava. Se on ymmärrettävää ja se on pakollista, mutta henkilökohtaisella tasolla se on tragedia. 


Viimeisin opastamani ryhmä lokakuussa 2019 Nepalissa


Jo ennen koronaa kaukomatkailu on ollut enenevässä määrin kritiikin kohteena. Lentomatkustaminen on helppo kohde ilmastonmuutossormen osoittelussa, enkä voi kiistää, ettenkö olisi itsekin välillä suhtautunut asiaan ristiriitaisin tuntein. Olen kuitenkin puhunut aina vastuullisen matkailun puolesta ja pyrkinyt korostamaan sen sosiaalis-ekonomista merkitystä. Kultalusikkalänkkäreiden matkustaminen vaikkapa Nepaliin on paikallisille elintärkeää ja toisaalta, turismi on tuonut maahan toimivan infrastruktuurin, puhdasta vettä ja kierrätyksen. Olen pyrkinyt omilla matkoillani toimimaan niin oikein kuin voi, olen kompensoinut lentoja, valistanut asiakkaita ja valinnut yhteistyökumppanini vastuullisesti. 


Ristiriitaisin tuntein suhtaudun myös tähän hetkeen. Tuntuu melkein nololta edustaa alaani, vaikka rakastan työtäni yli kaiken. Haluaisin, että ihmiset saisivat matkustaa ja nähdä maailmaa, mutta haluaisin myös, ettei kukaan matkusta mihinkään. Vielä pari viikkoa sitten näytti siltä, että itse olisin tällä hetkellä Grönlannissa, mutta kun matka peruuntui, salaa sisälläni huokaisin helpotuksesta, koska en haluaisi lähteä juuri nyt mihinkään. Mutta toivomalla, että kukaan ei tee mitään, toivon samalla oman ammattini loppua. Sanomalla ääneen, että mielestäni nyt on hyvä olla lähtemättä, puhun esimerkiksi työnantajaani Aventuraa vastaan, jonka koko bisnes perustuu siihen, että jengi lähtee. Minulla on huono omatunto, vaikka haluan ajatella vastuullisesti. 




Pelottavaa on se, että mitään deadlineja ei näy. Ei ole päivää, ei edes kuukautta tai vuotta, joka voitaisiin antaa työni paluulle. Seuraava keikka on kalenterissa ensi vuoden huhtikuussa, mutta kukaan ei oikeasti tiedä, missä silloin mennään, on vain toiveita. As we speak, katson tiedotustilaisuutta, jossa sisärajavalvontaa palautetaan taas lukuisille maille, mm. Norjalle. Edessä on tuntematon ja minua pelottaa jo, että joudun etsimään itselleni uuden ammatin. Juuri, kun olin saanut palettini kasaan ja sain tehdä jotain, mitä rakastan ja missä olen hyvä, kerrankin. Toki voin opastaa ja vaeltaa Suomessa, mutta se on eri asia, kun intohimoni – ja osaamiseni – on jossain muualla. 


Pahinta on kuitenkin tämä toimettomuus. Pää alkaa hajoilemaan, kun ei pääse tekemään töitä. Voin juosta maratoneja, kiivetä, kirjoittaa, tehdä radiota, tavata ystäviä ja keksiä miljoona asiaa päivieni täytteeksi, mutta silti ahdistaa, koska en pääse töihin. Olen ollut viime vuodet tien päällä, poluilla ja vuorila 150-200 päivää vuodessa, mutta nyt olen jumissa kotona. Aiemmin täältä on päässyt pakoon, nyt pitää keksiä uusi elämä. 


Olen varannut syksylle erilaisia koulutuksia ja lähden mm. mukaan vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintaan, missä osaamisestani ihmisetsinnässä voi ehkä olla jotain hyötyä. Kauhea sanoa, mutta salaa toivon, että tänä syksynä sienestäjiä eksyy metsään mahdollisimman paljon, jotta pääsen hommiin ja koen voivani tehdä edes hetken jotain merkityksellistä.


Norja, kesä 2020


Olen päättänyt olla markkinoimatta ja mainostamatta mitään ensi vuodelle suunniteltuja ulkomaanvaelluksia ainakin tämän vuoden loppuun asti. Tammikuussa näemme, missä tilanteessa silloin ollaan ja uskaltaako tässä alkaa varovasti haaveilemaan kesän 2021 matkoista. Siihen asti en koe kovin miellyttäväksii kehoittaa ihmisiä reissaamaan. That said, samalla toivon tietenkin silti, että ihmiset menevät esim. Aventuran toimistolle ja varaavat ziljoona reissua jonnekin tuleville vuosille, koska se on ainoa asia, mikä pitää alan hengissä. Mutta silti, niin ristiriitaista kuin se onkin, juuri nyt paras tapa varmistaa, että mahdollisuus vapaaseen matkailuun vielä joskus palaa, on olla lähtemättä mihinkään.




tiistai 11. elokuuta 2020

En ole maratoonari, mutta voin vilkaista



Huonosti alkanut juoksukauteni pysähtyi mökin navetan oville huhtikuun lopussa, kun mursin kyynerpääni skeitatessa. Jo sitä ennen oli ollut varsin tahmeaa, olin lönkötellyt talvella ainoastaan muutaman lenkin ja skeittaus oli ottanut vallan koronakeväänä niin, etten puhkitahkotuilla jaloilla jaksanut kovin paljoa käydä kenkiä poluilla kuluttamassa. Tein välillä pieniä peruslenkkejä ja maaliskuun lopussa juoksin kerran kympin Sipoon teillä ja siinäpä se. Murtumasta alkoi kuuden viikon pakkolepo ja vasta joskus kesäkuun alkupuolella vedin pitkästä aikaa LaSpot jalkaan. 

Viime vuonna juoksin keväällä pituusenkat Karhunkierroksella, 33 kilometriä, mutta sen jälkeen on ollut varsin hiljaista. Tämä kesä onkin ollut keskimäärin sellaista vitosen ja kasin mittaista lönköttelyä ilman oikeastaan minkäänlaista tavoitteellisuutta. Ei ole oikein maistunut ja samalla olen joutunut edelleen varomaan kyynerpäätä, joka ei tykkää liiasta tärähtelystä. Sen kuntoutus on ollut hidasta, mutta nyt se alkaa viimein olla kunnossa. 


Kesän ensimmäinen juoksulenkki käden murtumisen jälken

Hiljalleen heinäkuulle tultaessa polut olivat alkaneet kuitenkin taas maittamaan. Ja nimenomaan polut, into juoksemiseen löytyi nimittäin Lapista, missä jotenkin sain taas kiinni siitä, miksi juokseminen on aika kivaa. Lakkasin katselemasta liikaa kelloa ja keskityin maisemiin ja fiiliksiin. Kilpisjärvi, Ylläs, Salla, Pallas ja niiden välissä Norja kiipeillen pistivät kropan ja mielen taas sellaiseen hyvään treenimoodiin, joka koko kevään pakkoloman ajan oli ollut kateissa. Alkoi kulkea! Ehkä sellaisena viimeisenä game changerina voi pitää heinäkuun puolivälissä Sallassa vietettyä viikkoa, jolloin juoksin molempien Sallatunturien päälle varsin kevyellä jalalla ja huomasin, että tämähän toimii taas. 


Sallatunturien huipulla heinäkuussa

Palasin pohjoisessa vietetyn kuukauden päätteeksi kotiin, mutta takaraivossa puksutti edelleen tunturit. Sallassa olin jutellut fillarivuokraamon kavereiden kanssa paikallisista reiteistä ja he mainitsivat 27:n kilometrin Ruuhitunturin lenkin, jota talvisin yleensä hiihdellään. Kuulemma on ihan juoksukelpoinenkin ja ajattelin, että se pitäisi kyllä päästä vielä juoksemaan. Niinpä kesäloman vikalla viikolla palasin vaivihkaa rikospaikalle Sallaan.

Viime keskiviikkona, parin lämmittelypäivän ja hyvän tankkauksen jälkeen lähdin mökin pihasta kohti Ruuhitunturia ajatuksena juosta vuokraamossa mainitut 27 kilsaa. Sää oli aika täydellinen: puolipilvinen ja +15 lämpöä. Mukaan nappasin neljä Bloksia, urheilujuomaa ja vesipullon, jota sai täyteltyä puroista matkalla. Taaskaan en juurikaan katsellut kellosta muuta kuin juostut kilometrit, minkäänlaista aikaa en lähtenyt tavoittelemaan. 

Ylitin Ruuhitunturin muutamassa tunnissa yllättävänkin kepeästi ja hieno reitti vei pitkin isoja suoalueita ja pitkospuita varsin vaivattomasti takaisin kohti Sallatunturia. Suunniteltu matka näytti jäävän hieman halutusta 27 kilometristä, joten siihen piti lisätä paluumatkalla pieni ekstralenkki, jotta pääsisi tavoitteeseen. Jossain kohtaa tavoite kuitenkin muuttui 30 kilometriin, koska jalka kantoi hyvin ja tasakympit olisi mukavampi lukema mittariin. Poluilla oli kaunista ja rauhallista, matkalla oli tähän mennessä tullut vastaan ehkä kolme ihmistä. Salla todella on in the middle of nowhere, kuten sloganinsa lupaa. 


Salla on täynnä upeita suoalueita ja pitkospuita. Reiteillä ei juuri muihin törmää.

Asetin viime vuonna tavoitteeksi juosta tälle kesälle täysimittaisen maratonin maastossa, siis 42,2 kilometriä. Olin kuitenkin kuvitellut, että se pitäisi juosta kisamatkana ja kun tälle vuodelle ei yhtään juoksutapahtumia tullut, olin jo ehtinyt asetetun tavoitteenkin unohtaa. Etenkin, kun kevät oli tahmea ja loukkaantuminen pysäytti treenin. Kuitenkin Ruuhitunturin lenkkiä edeltävänä iltana alkoi mielessäni viritä ajatus, että voisihan sen martin sittenkin vielä syksyllä toteuttaa, kun kerran fiilis on viime aikoina ollut taas hyvä. Ajattelin, että Ruuhitunturin lenkki olisi hyvä testeri, että miten sitä jaksaa ja sitten voisi päättää, josko johonkin Nuuksioon lähtisi vielä loppusyksystä täysmatkan taittamaan.


29 kilometriä oli kellossa ja mökille matkaa kilometrin verran, kun sanoin ääneen, että mä taidan juosta nyt maratonin. Jaloissa painoi, mutta vähemmän kuin olin odottanut, joten totesin, ettei puuttuvat 13 kilometriä tässä konkurssissa enää juuri tuntuisi, samahan se olisi jatkaa. Äkkiä piirtelin maastokartan kanssa arvion, että millainen lisälenkki pitäisi tehdä, jotta vaaditut kilometrit tulevat täyteen ja käännyin kannoillani takaisin kohti Sallan poropuistoa. Päätös tuli varsin ex-tempore, vaikka olinkin sitä vaivihkaa koko aamun lönkötellessä pyöritellyt. Vaikea sanoa mikä ratkaisun teki, mutta ehkä se, että kun ajatus kerran oli jossain vaiheessa päähän hiipinyt, olisi ollut pettymys, jos en olisikaan sitä toteuttanut. Olisi ns. vitutellut istua illalla sohvalla 30:n kilsan jälkeen ja tajuta, että virtaa jatkamiseen olisi vielä ollut. 


Iso pyhätunturi Pieneltä pyhätunturilta kuvattuna,
tunnetaan nykyään nimillä Sallatunturit.

Seuraavat kuusi kilsaa metsässä meni vielä melko mukavasti, mutta paluumatka asfaltilla alkoi olla jo melko tuskaista. Ylämäet menivät kävellen ja joka kerta, kun alkoi taas ottaa juoksuaskeleita, joku lisäsi betonia kenkiin. Kilsat näyttivät kuitenkin jo kolmeakymmentäviittä nenä oli kohti kotia, joten fiilis alkoi olla helpottunut. Keselmäjärven rantaa juostessa mökki näkyi jo toisella puolella. Hitto, tämähän menee! Viimeiselle kilsalle askel keveni yllättäen ja viimeistä rantaa sivuavat pitkospuut menivät kuin ekaa vitosta olisi juossut! Mökin edessä matka näytti kuitenkin vasta 41 kilometriä, joten oli pakko jatkaa vielä 600 metriä tienposkea ja palata takaisin, jotta maratoni olisi täynnä. Oli melkoinen mindgame juosta vielä kerran mökin ohi takaisin Sallantien risteykseen, ennen kuin sai kääntyä viimeisen kerran kohti maalia. Pihassa lukema oli viimein tasan 42,2 kilometriä. Olin juossut fuckin maratonin! 


Aikaa meni 6:29:39, nousumetrejä tuli noin 700. Olen aika perkeleen ylpeä itsestäni. 



Matkalla tuli mietittyä monenlaista, mutta vikalla kilsalla, kun itketti ja jalkoihin sattui, minua yhtäkkiä nauratti kovasti toukokuussa 2018 kirjoittamani polkujuoksublogin ensimmäiset lauseet: 


Minä en ole juoksija. En ole koskaan ollut, enkä koskaan tule olemaan.




torstai 23. heinäkuuta 2020

Vähän töitä, pari rakkoa ja muutama multi-pitch -reitti Norjassa



Viime aikoina ei ole tehnyt mieli juurikaan kirjoitella. Ehkä poden jonkinlaista vastareaktiota kevään korona-ahdistusähkyyn, kun kaikki pyöri sen ympärillä, että mitä nyt tapahtuu, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä tästä kesästä, töistä ja elämästä nyt oikein tulee pandemian keskellä. Enää ei jaksa spekuloida ja kirjailla joka ajatusta ylös, tulkoot mitä tulee ja tässähän tätä mennään päivä ja viikko kerrallaan. Ja ihan hyvä kesähän tämä on ollut. 

Juuri nyt kuuntelen ukkosta kotisohvalla. Kantapäissä on hillittömät rakot, jotka hain Hetta-Pallakselta, missä ajoin sisään uudet kengät. Valinta oli tietoinen, mutta tein sen aloittelijan virheen, että säästelin Compeedien laittamista vähän turhan pitkään ja vahinko oli jo päässyt tapahtumaan. Rakot olivat alkuviikosta jo parantumaan päin, kunnes ahnehdin ja lähdin eilen kiipeämään ymmärtämättä, että ahtaat kaltsikengät eivät ehkä ole ne parhaat mahdolliset kantapäille. Nyt harmittaa, koska mieli tekisi lenkille, mutta on pakko antaa jalkojen levätä ainakin pari päivää. 

Must... go... climbing...

Hetta-Pallaksella olin töissä! Kesän ensimmäisen ja viimeisen kerran! Kyseessä oli kaverit, joiden kanssa meidän piti alun perin lähteä viikoksi Sarekiin, kunnes, no, you know. Kevään mittaisen epävarmuuden, aikataulusäätämisen ja kaiken maailman kikkailun jälkeen asiakkaat saivat sovitettua kalenteriinsa muutaman päivän irtioton etelästä ja saimme kuin saimmekin toteutettua vaelluksen kotimaahan. Ennakkotietojen ja -arvausten perusteella Hetta-Pallas -klassikko olisi tänä kesänä ollut todella ruuhkainen, mutta mitä vielä! Näimme polulla päivittäin ehkä neljä ihmistä ja leiripaikoilla oli meidän lisäksemme vain muutama teltta pystyssä. Lieneekö kaikki sitten suunnanneet sinne Norjaan, mistä nyt kovasti puhutaan?

Ei ollu Hetta-Pallaksella ruuhkaa, paitsi hyttysistä

Sielläkin kerkesin käymään. Pohjois-Ruotsi vaihtui Norrbottenin koronatilanteen vuoksi lennosta Tromssaan, mistä taas sääennusteet veivät ex-tempore Lofooteille, eli juuri sinne, minne ei pitänyt mennä. Oletus oli, että Lofooteilla on tänä kesänä hillitön ruuhka, mutta eipä sielläkään tungosta vielä heinäkuun alussa ollut. Norjassa agendana oli harjannekiipeilytouhut ja Lofoottien auringon alla tavoitteet tuli täytettyä. Olen joka kevät viimeiset viisi vuotta toitottanut, että tänä vuonna aion treenata kalliokiipeilyä täysillä, mutta näyttäisi siltä, että nyt 2020 – toukokuussa murtuneesta kädestä huolimatta – se jopa toteutuu! Norjassa tuli liidattua ensimmäiset multi-pitch trädireitit ja niistä jäi sen verran nälkä, että rakoista huolimatta oli pakko päästä heti kiipeämään, kun etelään palasin. Ahneella on paskainen jne. 

Multi-pitch trädittely Lofooteilla ei kuulunut kesän suunnitelmiin...

...mut sit kuitenkin oli ihan parasta!

Myös juoksu on taas viime viikkoina alkanut maittaa. Kävin neljän viikon pohjoisen turneella juoksemassa ainakin Sallassa, Pallaksella, Ylläksellä ja Kilpparilla ja laiskan talven ja sairauslomaillun kevään jälkeen tuntui, että kone alkaa vihdoin taas käynnistyä. Pitänee syksylle ottaa muutama pidempi juoksutavoite tähtäimeen ja luulenkin, että palaan juoksurepun kanssa Lappiin jopa aiemmin kuin olin suunnitellut. Koska kaiken rehellisyyden nimissä tuossa Kaivopuiston rannassa lönköttely ei kauheasti houkuttele tunturireittien jälkeen ja aikaahan tässä semi-työttömänä on.

Sallassa sateessa molempien Sallatunturien yli. Niiden välissä oli suo.

Työtilanne on siis edelleen sama kuin se oli koko kevään ja tulee olemaan koko syksyn, mutta onnekseni ELY-keskus myönsi pienelle piskuiselle yritykselleni hieman kehittämishanketukea, jonka turvin pääsen suunnittelemaan ensi vuotta ja saan makkaraa leivän päälle. Työt siispä jatkuvat vähintään pääni sisällä tästäkin eteenpäin, mikä on huojentava tieto. Jos kaikki menee hyvin, en ensi vuonna sitten juuri muuta ehdi tekemäänkään kuin töitä, kun kaikki tämän vuoden keikat siirtyivät sinne. Ja hyvä niin, ei tällaista semitoimettomuutta toista kesää putkeen jaksaisi. Kunhan nyt se koronan paljon puhuttu toinen aalto (ja kolmas ja neljäs) saataisiin pidettyä vielä globaalisti kurissa. Ruotsi pliis, get your shit together!

Onks jotain hyviä vinkkejä, millä rakot saa nopeasti pelikuntoon? 


Ei ollut ruuhkaa Lofooteillakaan vielä heinäkuun alussa.




maanantai 22. kesäkuuta 2020

Erilainen kesä 2020


Viimeiset viisi vuotta olen pakannut juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina kamat autoon ja painellut 1200 kilometriä pohjoiseen. Olen syönyt Pihtiputaan Takkatuvassa lounaan, käynyt Haaparannassa Naturkompanietin outletissa ja yöpynyt Kiirunan halvimmassa hotellissa. Seuraavana aamuna olen juonut kahvit keskustassa, piipahtanut Höjdmeterissä, lounastanut Empe’sissa, maailman parhaassa grillissä, ja ajanut iltapäiväksi Nikkaluoktaan vastaanottamaan asiakkaat. Siitä nelisen viikkoa eteenpäin olen ollut 5-6 päivää kerrallaan maastossa, levännyt pari päivää taas Kiirunassa ja jatkanut vaelluksia, kunnes rotsi on ollut aika tyhjä, asiakkaat tyytyväisiä ja auton keula suunnattu taas kotiin. Mikään ei ole koskaan haissut niin pahalta kuin vaelluskenkäni viime vuoden rupeaman jälkeen, mutta nyt ne ovat toimettomana tuolla olkkarin nurkassa.

Tänä kesänä ei töitä ole ja se on saanut minut oikein korostetusti tajuamaan miten paljon työtäni rakastan. Etenkin juuri noita Ruotsin keikkoja. Kebnekaisesta ja Ruotsin Lapista on tullut kesätoimistoni, enkä kyllästy paikkaan ikinä. Voisin tuijottaa Singin, Tuolpagornin, Vierramvaren ja Kebnekaisen rivistöä loputtomiin teltastani tunturiaseman kupeessa. Tunturiaseman, joka tarjoaa maailman parasta porkkanakakkua. 

Konttorimaisema

Kaipaan asiakkaita. Kaipaan vakiokasvoja ja uusia ihmisiä, jotka intoa puhkuen ja sopiva jännitys vatsanpohjalla saapuvat Nikkaluoktaan ja hinkkaavat viimeisiä grammoja pois rinkasta ennen lähtöä. Se hetki, kun istuskelemme koko porukka ensimmäistä kertaa Nikkaluoktan ravintolan terassilla ja varovasti alamme tutustua on jotenkin ihan mahtava. Muilla kun jännitys kasvaa, se Löfbergin tummapaahto on itselleni se hetki, kun jännitys laukeaa. Kaikki ovat paikalla, tästä lähtee! Siistein hetki reissuissa on aina se, kun on etuoikeutettu näkemään miten jengi laittaa kaiken likoon päästäkseen Kebnekaisen huipulle ja kun se hetki konkretisoituu. Siinä tuntee pientä ammattiylpeyttä  katsellessaan niitä ylpeitä hymyjä, että jollain pienellä tavalla olen saanut olla mukana toteuttamassa tätä unelmaa jollekin. 

Kaipaan kollegoja. Petrin jokailtaista Primetime-peliä, joka oli hoidettava, vaikka oltaisiin missä maastossa. Ja jotain sen puhelinfiltteriä, joka laittoi meille viikinkikypärät päähän. Aamukahveja teltassa, kun asiakkaat vielä nukkuvat. 

Se o Petriiiiiiiiiiiiii

Nyt lähdin juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina Kaivarin rantaan kahville ja kävelylle helteiseen Helsingin keskustaan. Ihan ok sekin, vaikkei pankkitilin saldoa kauheasti kartutakaan. Takaraivossa rapsutteli kuitenkin koko ajan ajatus, että äh, nyt pitäisi olla jossain muualla. Koronakevät ja -alkukesä ovat menneet touhutessa kaikenlaista, murtaessa ja parannellessa kättä, eikä hetkellistä suurempia ahdistuksia ole ollut, kun ei se oikein mitään autakaan. Mutta nyt, kun töiden olisi pitänyt alkaa ja jossain toisessa todellisuudessa olisin Ruotsissa, huomaan kyllä, että harmittaa aika paljon. 

Onneksi sentään käden kuntoutus on edennyt hyvin ja eilen, kahdeksan viikkoa kyynerpään murtumisen jälkeen, pääsin jo vähän kiipeämäänkin. Viime viikolla olen uskaltautunut takaisin skeitin päälle ja juoksemaan aloin jo pari viikkoa sitten. Se, että pääsee taas touhuamaan kaikenlaista, auttaa pysymään järjissään. Ihan täysillä tuo käsi ei vielä toimi, etenkin kiivetessä oli vähän hankalaa, mutta hiljalleen se kerää jo voimiaan takaisin. Kävin fyssarilla eilen ja hän oli varma, että ihan soiva peli siitä saadaan, kun vain kärsivällisesti ja maltilla jaksaa treenata! 

Saaristojuoksua

Do you even heel flip bro?

Rajojen hiljalleen auettua kesäkuusta alkaen, yleisen koronatilanteen rauhoituttua ja kädenkin taas toimiessa suunnittelin, että olisin lähtenyt ensi viikolla Kebnekaiselle – minnekäs muuallekaan! Päätin, ettei työttömyys saa katkaista hyvää putkea, joten suuntaisin kesätoimistolle tekemään sitten jotain muuta. Kerrankin olisi mahdollisuus vaellella ja kiipeillä Kebnen ympäristössä ilman asiakkaita ja nyt olisi ollut hyvä sauma tehdä monia juttuja, joita on mietiskellyt joskus toteuttavansa, kun niitä nyppylöitä on siellä vuosien mittaan tuijotellut. Vaan tulihan se korona tämänkin sössimään! Ruotsin pahin Covid19-keskus on tällä hetkellä Norrbottenissa juuri Jällivaarassa ja Kiirunassa, missä molemmissa on viime viikkoina tapausmäärät kasvaneet huomattavasti. Toki erämaassa liikkuminen olisi varmasti edelleen varsin turvallista, mutta siltikään Ruotsi ei nyt ole se paikka, mihin lähteä. Enemmän kuin koronaa mietin asiaa siltä kantilta, että jos minulle joku onnettomuus sattuisi, en haluaisi rasittaa äärimmillään olevaa Norrbottenin terveydenhoitoa tällä hetkellä yhtään lisää. Etenkin kun esimerkiksi tehohoitopaikat ovat täynnä. Pitää siispä lähteä Norjaan.

Norja on varmasti ihan kiva, enkä ole pitkään aikaan käynyt siellä kesällä. Ajatuksena on kiivetä ja juoksennella jossain Tromsö-Kvaloya-Senja-Narvik -akselilla, joten eiköhän tämä harmitus sillä saada kuitattua. Grönlannin keikat elokuussa roikkuvat vielä ilmassa ja huomenna on paltsu Aventuran kanssa syksyä tähyillen, eli eiköhän tässä töihinkin taas joskus vielä pääse. Loppuvuodelle olisi myös Ama Dablam kalenterissa sikäli mikäli Nepal avaa ovensa joskus. Sitä ennen lauantaina on vielä edessä  toistaiseksi viimeinen lähetykseni Radio Majavalla ja aika monta aamukahvia Kaivopuistossa. Niistä nautin melkein yhtä paljon kuin niistä teltta-aamuista, joten sillä mennään mitä meille on annettu!




torstai 4. kesäkuuta 2020

Oon back!



Kesä tuli, Teemun päivä meni ja alkaa olla aika palata keväällä aktivoitujen harrastusten pariin! Murtuneen kyynerpään viimeinen kontrolli oli viime viikolla ja toipuminen näyttää hyvältä. Viisi viikkoa sitten tyvestään murtunut värttinäluu on jatkanut luutumistaan hyvin ja pysynyt nätisti paikoillaan. Käden liikeradat alkavat olla jo suht normaalit, juustoakin pystyy jo höyläämään ja lääkäri antoi luvan alkaa hiljalleen taas treenaamaan kivun sallimissa rajoissa. Kuntoutus fyssarin kanssa aloitetaan toden teolla tänään. 


Huono uutinen on se, että käsi saattaa jäädä kyynerpäästä hieman tiukaksi, eli oikeaa kättä en ehkä enää saa täysin suoraksi, mutta hyvä uutinen on se, että siitä pitäisi kuitenkin tulla kivuton ja varsin vähäinen haitta. Luutumiseen menee vielä muutama kuukausi ja sitten nähdään mikä on lopputulos. Fyssarin kanssa alamme työstämään nyt sitä kohti, että käsi menisi mahdollisimman suoraksi.


Kävin ostamassa uuden laudankin odottamaan
sitä päivää, kun pääsee taas rullailemaan


Treeniluvan saatuani kävin ostamassa ranteeseen ja kyynerpäähän kompressiotuet, joiden kanssa olen nyt uskaltautunut hiljalleen liikkumaan. Kävin viime viikolla rauhassa köpöttelemässä Malminkartanolla ja nyt alkuviikosta pari kertaa juoksemassa. Tuntui hyvältä, tärähdykset eivät aiheuttaneet enää kipua. Tänään aamulla uskaltauduin ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen varovasti skeitin päälle ja ai että nautin! Ja sama homma, ei tuntunut tärähdykset missään, skeitatessa tulee ainoastaan varoa, ettei missään nimessä kaadu toipumaan lähteneen käden päälle. 


Juhlistin kesäkauden avausta vetämällä ollien poliisiauton yli


Seuraavaksi joskus lähitulevaisuudessa edessä on kiipeily, joka lienee kaikista haastavin tässä vaiheessa kädelle. Sen kanssa voi mennä vielä vähän aikaa, jotta jonkinlaiseen iskuun pääsee, mut ihan sama, pääasia, että pystyy jo edes kokeilemaan!


Työt? Kuka niitä kaipaa. I’m back!


Myös mun suosikkiterassi on back!


PS. Blogger on näköjään sitten viime näkemän muutaanut asetuksia ja esim fontteja. Uusi ilme tuli siis pyytämättä ja yllättäen.