tiistai 7. syyskuuta 2021

Maratoni kotimetsässä: Nuuksio Classic 2021


Jos viimeksi lähtiessäni juoksutapahtumaan keväällä kirosin, että aina on jotain ongelmaa, niin nyt voin hyvillä mielin ottaa sanani takaisin: Kerrankin ei ollut mitään! Ensimmäinen kertani Nuuksio Classicissa meni juuri niin hyvin kuin sen pitikin mennä. Tai ainakin melkein. 


Tarjolla oli polkumaraton, 42,2 kilometriä kotimetsässä Nuuksiossa, missä olen käynyt lönköttelemässä eri mittaisia treenejä jo useamman vuoden ajan, puhumattakaan työ- ja vapaa-ajan retkistä jo since 1986. Oli siispä aikakin, että Nuuksio Classiciin paikan itselleni lunastin, oli nastaa lähteä tutuille kulmille juoksemaan kerrankin pidempi lenkki! Sää oli lauantaina tarkoitukseen liki täydellinen taivaan ollessa kirkas ja mittarin heiluessa jossain kymmenen asteen paikkeilla. 


Noin puolet reitistä oli minulle ennestään tuttua polkua. Ensimmäinen kymppi Hotelli Nuuksion pihasta Swinghillin päälle ja viimeiset noin 15 kilometriä Valklammen suunnalta maaliin olivat tuttua maastoa, mutta reitin pohjoinen osuus siinä välissä on jäänyt tutkan ulkopuolelle alueella retkeillessä. Tältä pohjalta tavoiteajan asettaminen oli hieman hankalaa, kun mitään hajua poluista jossain Suolikkaan huudeilla ei ollut. Käytin referenssinä siispä ainoaa juoksemaani polkumaratonia, Vaarojen maratonia, jonka pohjalta ajattelin, että kyllä tämä varmaan muutaman tunnin nopeammin menisi. Toivoin siispä, että loppuaika alkaisi kutosella. Vaikka numerolapun reiteen laitankin, en loppujen lopuksi koskaan lähde oikeasti kisaamaan muita kuin itseäni vastaan ja tavoitteena on aina ainoastaan maaliin pääsy.  


Kisan aamuna fiilis oli todella hyvä ja tuntui, että tankkaus oli onnistunut. Mikään ei kolottanut ja yöunetkin olivat maittavat. Näistä oli hyvä ponnistaa lähtöviivalle. Kisastartti oli kello 9:30, jonka jälkeen lähdöt rullasivat parin minuutin välein koronaturvallisesti noin kymmenen hengen ryhmissä. Aloitin loppupäässä, vähän ennen kymmentä. 


Jalat mutaan, let's go!


Kuten todettua, alun polut olivat tuttuja ja tunkkaus Swinghillin päälle ensimmäiseen huoltoon meni leppoisasti. Nappasin huollossa vain lötköpullon täyteen vettä ja jatkoin matkaa. Repussa juomarakossa oli Noshtin urheilujuomaa, eli vedet otin aina huolloista mukaan. Tuttuun tapaan vedin läpi kisan puolen tunnin välein energiageelin ja puolentoista tunnin välein Noshtin vauhtikarkkipaketin naamaan. Taktiikka toimi hyvin, missään vaiheessa ei energiatasot päässeet tippumaan. Ainoastaan ihan lopussa, liian optimistisen aika-arvion takia, minulta jäi yksi puolituntinen väliin, kun säästelin yhtä geeliä varalle, jos tarve yllättää. 


Reitti muuttui ensimmäisen huollon jälkeen alkua huomattavasti teknisemmäksi. Olin suunnitellut juoksevani kilometrit 20-30 melko lujaa (omaan tahtiini suhteutettuna siis), mutta polun oltua pääasiassa mutaa, juurakkoa ja erinäisiä kallionousuja ja -laskuja jouduin toteamaan, ettei mitään jakoa. Meno oli päinvastoin poikkeuksellisen hidasta ja mutapohjan aina vain jatkuessa jouduin toteamaan, että alkuperäinen kutosella alkava aikatavoitteeni taitaa lentää jorpakkoon. Hitaudesta huolimatta hymy pysyi kasvoilla keljuimmillakin osuuksilla ja kerrankin nautin menosta läpi koko matkan. Kaikissa kisoissa tulee jossain vaiheessa se hetki, kun ei jaksa enää välittää ja varoa esimerkiksi kenkien kastumista ja se on aina yhtä mahtava fiilis. Kun toteaa, että ihan sama, ja sitten hyppää nilkkoja myöten lammikkoon. Nyt se tuli jossain tuolla mutaosuudella, kun en jaksanut enää edes yrittää loikkia mättäältä mättäälle. Perkele, läpi vaan! Viilennys teki jalkapohjille hyvää. 


Teknisemmät pätkät alkoivat helpottaa vasta hieman ennen viimeistä, 33:n kilometrin huoltoa. Siitä eteenpäin maaliin saikin juosta oikein mukavaa ja pehmeää polkua, mitä nyt muutama lyhyt nousu ja kallio osui vielä väliin. Jalka kantoi edelleen ihan hyvin ja loppua kohden hieman harmittelin, että keskiosaan tuhrautui niin paljon aikaa, koska tässä loppupätkässä olisi saanut hyvän kirin vedettyä. Toki sellaisen vedinkin (omasta mielestäni) ja viimeiset kilometrit maaliin juoksin jopa varsin kovaa, mutta tosissaan yrittäminen oli jo vähän puolitiessään kun tiesin, etten tavoiteaikaan pääse. Tahdin kiristäminen lopussa kuitenkin kertoi siitä, että kaikki oli mennyt nappiin, koska energiaa oli vielä hyvin jäljellä, toisin kuin vaikka Karhunkierroksella, missä viimeinen kymppi oli se kauhein. Siellä toki lopussa olleet kolme tunturin ylitystä eivät auttaneet asiaa. Nyt sellaisia ei ollut, vaan loppupätkä enemmänkin lasketteli mukavaa polkua hiljalleen maaliin. 


Kevyellä askelella maaliin


Tavoiteaika ylittyi vajaa 20 minuutilla, mutta, kuten todettua, jos reitti ja maasto on ihan tuntematon, on realistisia tavoitteitakin vaikea tällaisen amatöörin asettaa. Joka tapauksessa päivä oli ollut enemmän kuin onnistunut teknisesti ja fysiikan osalta, joten mitäpä sitä mussuttamaan. Jos nyt haluaa siihen alkuperäiseen referenssiin vielä palata, niin viime syksyn Vaarojen maratonin ajastani lähti kuitenkin melkein puolitoista tuntia pois. Toki nousumetrejäkin oli Nuuksiossa aika paljon vähemmän, niitä kertyi maaliviivalle tasan tuhat. 


Nuuksio Classiciin oli hyvä lopettaa kahdeksan kuukauden juoksuharjoittelu. Nyt vähän taukoa ja pariksi viikoksi taas pohjoiseen rinkka selässä ja sen jälkeen alkaa treeni kohti ensi kevättä ja Nepalia. Juoksukisoja luvassa on seuraavan kerran ehkä syksyllä 2022 tai vasta keväällä 2023. Haaveissa olisi joskus kokeilla Karhunkierroksen 82 kilometrin kisa, mutta saas nähdä uskaltaako moiseen oikeasti ikinä lähteä. Minä kun en ehkä siltikään ole kovin erikoinen juoksija, kuten tässä blogissa joskus kirjoitin. 


Usko, toivo ja rasva! Pepe veti 70 kilsaa.


torstai 26. elokuuta 2021

Kaupallisia yhteistöitä


Olen tehnyt uudet yhteistyösopimukset kahden kotimaisen tuotemerkin kanssa. Vastaisuudessa edustan
Zeropointin kompressiotuotteita sekä Noshtin urheiluravinteita harrastaessa sekä töissä. Muita kumppaneitani ovat Partioaitta sekä Matkatoimisto Aventura, joille molemmille teen alihankkijana myös töitä. LaSportivan Suomen edustajalta olen saanut valikoituja tuotteita alennuksella. 

Yhteistyö Zeropointin kanssa alkoi viime talvena, kun sain kaverilta Pyhälle mukaan kompressiolaskusukat. Olen aina ollut vähän säätäjä sukkien kanssa ja käyttänyt milloin mitäkin sen enempää miettimättä mitä jalkaan olen vetänyt. Zeropointin laskusukat olivat kuitenkin parhaat, joita olin koskaan kokeillut, ja siitä se ajatus sitten lähti. Pyhän jälkeen olen testaillut erinäisiä kompressiotuotteita laskemisen lisäksi juostessa, skeitatessa, vaeltaessa ja palautteluun, sekä ihan arkikäytössä ja ollut todella tyytyväinen. Niinpä tuntui hyvältä idealta lyödä hynttyyt yhteen Zeropointin kanssa, kun sitä ihan virallisesti ehdottivat.


Palauttelua Meekolla vaelluspäivän jälkeen


Noshtin tuotteita puolestaan olen saanut testata jo brändin lanseerauksesta lähtien ja olen saanut heiltä erinäisiä tuotepaketteja silloin tällöin reissuille ja juoksuille mukaan. Viime talven skinnailut menivät pitkälti Noshtin talviurheilujuoman ja vauhtikarkkien voimalla ja kesällä puksutin juoksut ja vaellukset samantyyppisin eväin, joten kun Nosht ehdotti yhteistyön virallistamista, olin enemmän kuin otettu. 


Tän kuvan jälkeen kävin parturissa


Olen pitänyt linjana sitä, etten tee kaupallista yhteistyötä tuotteiden kanssa, joita en muutenkin käyttäisi. Vaikken itseäni todellakaan minään influencerina pidä (koko sana istuu jotenkin aika huonosti tällaiseen keski-ikäiseen keskivartalomieheen), erinäisiä ehdotuksia todella random-markkinoinneista tulee inboksiin yhä useammin. Rahaa niistä ei saa, enkä mitään kumppanuuksia itse aktiivisesti etsi, mutta jos jonkinlaisia tuotteita ehdotellaan testiin ja tarjolle. Virallisesti edustamaan (aka brand ambassador) suostun ainoastaan sellaisia, jotka olen hyväksi havainnut tai joita jo muutenkin käytän touhuissani. Esimerkiksi vaatepuolella olen pitäytynyt tekemästä sopimuksia minkään yksittäisen brändin kanssa, koska toistaiseksi yksikään ei ole ollut sellainen, jonka jokainen tuote olisi niin hyvä, etten mieluummin käyttäisi jotain muuta. Haluan, että vaatteeni ja varusteeni ovat juuri itselleni ne parhaat, joten en ole halunnut sitoa itseäni yhteen ainoaan brändiin enää kiinni. 


(Disclamer: tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö jossain vaiheessa niin tekisi, jos juuri se oikea yhteistyö vaatepuolella kohdalle osuisi.) 


Nyt on kuitenkin sukat ja ravinteet ojennuksessa, joten näillä on hyvä lähteä kohti syksyä ja toivottavasti hiljalleen aukeavaa maailmaa. Suunnitelmia on, toivottavasti pian päästään myös toteuttamaan!


NUTS Karhunkierros , 57 kilsaa Noshtin voimalla


maanantai 2. elokuuta 2021

Kolme Haltia ja yksi itsetunnon palautus

Yksi aurinkoisessa kesäsäässä, toinen lumimyrskyssä ja kolmas upean keskiyön auringon alla. Heinäkuu tarjosi taivaalta vähän kaikkea ja kolme hyvin erilaista Haltin huiputusta. Pääsin viimein töihin.

Matka Kilpisjärvelle oli helteinen. Etelässä mittari nakutti päivä toisensa perään yli kolmenkympin lämpötiloja ja kotona oli ollut jo useamman päivän liki mahdotonta nukkua. Kuumuus ja kosteus olivat luokkaa Karibia, viimeiset juoksupäivät olivat olleet kammottavia ja uunituoreen Zeropointin yhteistyösopimuksen yhteydessä lunastamaani kompressiopaitaa ei yksinkertaisesti saanut puettua päälle ihon ollessa nahkean kostea ja paidan kinnatessa kiinni jo hartioihin. Meinasi ottaa itsetunnon päälle. Onneksi pohjoisessa olisi vähän viileämpää ja teltassa hyvä läpiveto. Siellä pitäisi viettää seuraavat kolme viikkoa, 16 yötä maastossa.


Paskat siellä mitään viileämpää ollut. Hotellin pihassa Kilpisjärvellä mittari näytti 27 astetta, kun nousimme kollegani Petrin kanssa paikallisen hyttysparven sekaan. Ajoimme yhdellä siivulla 1200 kilometriä Helsingistä perille lähinnä Arnold’sin donitseja nauttien ja suomalaista iskelmää kuunnellen. Yhden lepopäivän jälkeen pääsisimme viimein töihin, ensimmäistä kertaa vuoteen ja ensimmäistä kertaa yhdessä sitten kesän 2019. Lepopäivän käytimme juoksemalla Saanan päälle. Edellisestä kerrasta lähti yli kymmenen minuuttia ajasta pois!


Saanan juoksu alkaa olla jo perinne Kilpparilla

Ensimmäisen viikon erämaassa vietimme Partioaitan 365-klubin ryhmän kanssa, jonka jälkeen Petri hyppäsi bussiin suunnaten kotiin, kun minua odotti vielä kaksi yksityiskeikkaa samoihin maastoihin, jokainen siis Haltille. Klubilaisten kanssa vaelsimme perinteisesti Kilpparilta toppiin ja takaisin, eli noin 110 kilometriä, kun taas molempien privaryhmien kanssa otimme vesitasolennon Pihtsusjärvelle, mistä nousimme Haltille ja palasimme kävellen Kilpisjärvelle. Näillä reissuilla matkaa kertyi noin 65-70 kilsaa,  joten yhteensä Kalottireittiä tuli 16:een päivään kuljettua siis noin 250 kilometriä.


Klubireissulla kelit olivat varsin vaihtelevat. Lähdimme helteessä, toisena päivänä niskaan tuli 30 milliä vettä, huipulle nousimme aurinkoisessa kesäsäässä ja paluumatkalla vaeltajia viihdytti 20 metriä sekunnissa puhaltanut vastatuuli. Reitti kulki perinteisesti Saarijärven, Meekon ja Pihtsuksen leiripaikkojen kautta ja huipulle noustiin päivärepuissa. Poluilla oli porukkaa, mutta olin odottanut pahempaakin tungosta toisen koronakesän takia. Erityishuomiona on sanottava, että Kalottireitti oli väenpaljoudesta huolimatta erittäin siistissä kunnossa! Selkeästi Käsivarteen on päätynyt vastuullisia vaeltajia ja retkietiketti on ollut hallussa. Kolmen viikon aikana poimin ainoastaan yhden muovipussin maasta, muuten roskaa ei juuri ollut. Toki se, että jokaisella tuvalla on mahdollisuus tyhjentää jätteensä, varmasti auttaa, mutta silti, verrattuna esimerkiksi Karhunkierrokseen, Kalottireitti oli jopa ilahduttavan siisti.  


Keskellä Vuomakasjokea

Ainoa ennakkoon tiedossa ollut kruksi matkassa oli Vuomakasjoen sillan puuttuminen, se kun oli keväällä päätynyt tulvien matkaan. Joki piti siis ylittää kahlaten noin sadan metrin leveydeltään, mutta poikkeuksellisen lämpimät vedet tekivät ylityksestä jopa odotetun. Oli myös uskomatonta, miten paljon vedenpinta kolmen viikon ja neljän ylityksen aikana ehti laskea. Ensimmäisellä viikolla saatiin kahlata vielä ihan kunnolla polvia myöten, kun taas viimeisellä ylityksellä koko pätkä meni vaelluskengissä kiviä pomppien ja kastumatta. Muutenkin Käsivarren erämaa tuntui kärsivän kuivuudesta ja maaperä imaisi jokaisen isommankin sateen uumeniinsa nopeasti. Suurin osa kartassa näkyvistä pienemmistä puroista oli aivan kuivia, jopa siinä määrin, että toisella viikolla jouduimme sulattamaan ruokavesiä pienestä kanjonista löytyneestä lumikasasta! Heinäkuussa!


Toisella viikolla keli viileni selkeästi ja yöt menivät melkein jopa pakkasen puolelle. Haltin topissa puhalsi huiputtaessamme lumimyräkkä samaan aikaan, kun Helsingissä oli 33 astetta lämmintä. Suomi tosiaan on pitkä maa. Koko viikon tuuli oli varsin mojovaa aina viimeiseen aamuun asti, jolloin Tsahkaljärven metsässä tuntui herätessä lähes aavemaiselta, kun ensimmäistä kertaa viikkoon oli tyyntä ja hiljaista. Kolmannelle viikolle helteet palasivat ja teimme ratkaisun nousta Haltille yöllä, jolloin olisi vähän viileämpää. Toppi keskiyön auringossa oli aivan mieletön kokemus! Matka Pihtsukselta Meekolle olikin sitten jo vähän liian lämmin ja hyörimme jossain lämpöhalvauksen rajamailla, kun tuultakaan ei erämaahan osunut edes pienen helpotuksen verran. Niin uskomatonta kuin olikin ollut se, että 15:n maastoyön jälkeen olin saanut pakata kuivan teltan joka aamu, tietenkin koko reissun viimeisenä aamuna Saarijärvellä satoi juuri sen verran, että sain ajella kotiin litimärkä majoite rinkassa…


Meekovaaralla

Onhan tuo Käsivarren erämaa ihan tolkuttoman hieno paikka. Monta kertaa mietin matkalla, että melkein hävettää kuinka olen Suomen maastoja vähätellyt. Sitä kun on tottunut tekemään töitä kaiken maailman kebnekaiseilla, Grönlannissa, kaukasuksilla ja Nepalissa, niin helposti alkaa ajattelemaan, että miksei Suomessa voisi olla tällaista? Kun rakastaa vuorimaisemia, on helppo tuhahdella, kun kotona ei sellaisia muka ole. Bullshit. Otan kaikki sanomiseni takaisin, koska Haltin seutu ei oikeasti häviä yhtään muille kaltaisilleen. Katsellessani maisemaa Meekovaaran päältä julistin laakson Suomen omaksi Rapadaleniksi.


Meekon laakso
 

Kai se on myös myönnettävä, että kuntosalilla on kannattanut käydä. Aloitin ohjatun treenin joulukuussa ja on todettava, ettei töissä ole koskaan aiemmin ollut fyysisesti näin helppoa. Pitkät päivät isoilla nousumetreillä 20-kiloinen reppu selässä eivät tuntuneet missään, mitä nyt ensimmäisellä viikolla vähän hartiat huusi, kun ei pitkään aikaan ollut kantanut rinkkaa. Iltaisin jalkoja ei pakottanut, aamuisin ei edes huomannut missään käyneensä ja ylämäkien päällä sykkeet olivat samat kuin mäkeen lähdettäessä. Hankittuani viimein kunnollisen kellon sain myös ensimmäistä kertaa kunnollista dataa työpäivistä, joka auttaa vastaisuudessa etenkin tankkaukseen ja valmistautumiseen. Päiväkulutukset olivat keskimäärin noin 3500 kaloria joka päivä, veikkaan että aiemmin on ollut enemmän.


Treenin lisäksi tein myös liudan muita muutoksia omaan toimintaan, joten paha sanoa, mikä asia vaikutti mihinkin, mutta kaiken kaikkiaan elämä maastossa oli tällä kertaa todella kevyttä koko kolmen viikon ajan. Ensimmäistä kertaa lähdin matkaan todella kevyillä kengillä, vaikka Haltin maasto on kovin rakkaista ja kivistä. Kuljin LaSportivan ultrakevyillä TX2-lähestymiskengillä, joissa pidin Zeropointin korkeaa merinokompressiosukkaa ja yhdistelmä oli ihan älyttömän hyvä. Paras jalkatuntuma, mikä minulla on koskaan ollut ja jonkin verran on kuitenkin näitä reissuja jo alla. Disclamerina pitää toki sanoa, että näin kevyt kenkä kivisessä maastossa rinkan kanssa vaatii melko vahvoja nilkkoja ja hyvää tekniikka, jottei onnettomuuksia satu, joten en ehkä ihan ensikertalaisille suosittele. Itselleni löytyi kuitenkin viimein täydellinen kombo, missä kulkea!


Varustetuunauksen lisäksi kiinnitin aiempaa enemmän huomiota ravintoon ja kannoin mukanani enemmän ruokaa. Edelleen pääasiassa nojauduin perinteiseen Real Turmat -diettiin, mutta lisäravinteiden kautta sain kaloreita vähän nostettua. Tein joka illalle satsin Noshtin palkkaria, johon lisäsin maltodekstriiniä ja tämän myötä sain energiatasoja nostettua pitkässä matkassa huomattavasti. Vedin myös enemmän energiageelejä ja vauhtikarkkeja pitkin matkaa ja kokonaisuudessaan nostin päivittäisen kalorimäärän noin 2500:aan, kun se aiemmin on ollut lähempänä 1500. Tämä oli varmasti iso tekijä kenkien, sukkien ja treenin lisäksi hyvään työkykyyn. 


Työpaikkamuotia

Kaikista eniten erämaassa lepäsi kuitenkin mieli. Viimeiset 1,5 vuotta ovat olleet henkisesti ihan mahdottoman raskaita koronan vietyä työt ja tuotua aivan uudenlaisen epävarmuuden tilalle. Rakastan työtäni aivan valtavasti ja olen ikävöinyt sitä joka päivä peläten, ettei se koskaan enää palaa. Samalla mieleen on hiipinyt kaikenlaisia vääristyneitä ajatuksia siitä, että ehkä en oikeasti edes osaa enää ja ehken ole koskaan edes osannut. Että kun korona-aika on joku päivä ohi, haluaakohan kukaan minua edes enää töihin? Olen miettinyt alan vaihtoa, olen miettinyt luovuttamista ja olen miettinyt lopettamista. Kuluneet kolme viikkoa tekivät itsetunnolle jotain sellaista, mitä mistään muualta en ole saanut, ne palauttivat uskon itseen ja muistuttivat, että kyllä minä osaan. Ja että haluan. Tätä minä haluan tehdä ja tässä minä olen hyvä. Kun Kuonarjoella tuuli 20 metriä sekunnissa ja Saarijärvellä satoi kuin Esterin anaalista, minä hymyilin miettiessäni, etten oikeasti olisi missään muualla juuri nyt mieluummin kuin tässä. Kun ensimmäisen viikon asiakkailta tuli reissua seuraavana päivänä viesti, että käypä hotellin respasta hakemassa paketti, joka sisälsi kiitoskortin, kahvipaketin ja Geisha Crunchyn, liikutuin kyyneliin. Tajusin, että kyllä minä sittenkin osaan. 


Haltin huippu keskiyöllä

Työn onni oli tällä erää lyhyt, koska koko loppusyksyn suunnitellut keikat yhtä Kebnekaisen reissua lukuunottamatta jälleen peruttiin, mutta en jää murehtimaan. Tiedän, että sitten, kun tämä koronahomma joku päivä asettuu raiteilleen, palaan töihin, enkä tekisi mitään muuta mieluummin kuin juuri tätä. Seuraava askel kohti sitä päivää otetaan huomenna, kun saan toisen koronarokotteen ja maailma aukeaa taas vähän lisää. Haethan sinäkin omasi jooko? Sen jälkeen lomailen elokuun, kunnes syyskuussa alkaa ihan uusi vaihe elämässä aloittaessani seikkailukasvatuksen yhteisöpedagogin opinnot HUMAKissa. Olen ihan kauhuissani, olen aivan innoissani!


Sitä ennen vielä vähän mökkeilyä, skeittausta ja paluu juoksuhommiin kuukauden tauon jälkeen. Meni se kompressiopaitakin eilen viimein päälle.






Kolme Haltin huippua, kolme eri keliä



maanantai 21. kesäkuuta 2021

Koronakesä 2.0


Kyllä minulle vähän viileämpikin keli kelpaisi. En ole koskaan viihtynyt tuollaisessa liki 30-asteisessa pätsissä, joka se tekee kaikesta vähän nihkeää, sananmukaisesti. Pidin pari viikkoa
Karhunkierroksen jälkeen lepoa ja juuri sopivasti helteiden alkaessa alkoi treenikin taas. Voin kertoa, että intervallijuoksut tuossa kelissä ei ole tottumattomalle herkkua… Olin viime viikonlopun mökillä ja unohdin pakata juoksurepun mukaan. Ensimmäistä kertaa ikinä jouduin keskeyttämään lenkin, kun tuntui, ettei hommassa ole enää järkeä ilman mahdollisuutta juomiseen. Se on kesä ny!

Muuten palautuminen Kuusamon jälkeen on mennyt hyvin ja hiljalleen on taas jaksanut kävellä, juosta, skeitata ja nostaa punttiakin kevään tapaan. Kaksi päivää siihen meni, että kisan jälkeen mieli muuttui ”ei ikinä enää” -moodista ”mihin seuraavaksi?” -muotoon. Ehkä tuonne joutuu loppuvuoteen jonkun matkan vielä ottamaan, mutta nautitaan tämä kesä tästä nyt ensin. Ja lähdetään töihin!


Mieletön kesis!


Maailma muuttuu päivä päivältä hitaasti paremmaksi rokotusten edetessä ja rajoitusten helpottaessa. Sain ensimmäisen piikkini toukokuun puolivälissä ja buusteria odottelen elokuun alkuun. En toki ole vielä silloinkaan suinpäin lähdössä ovenkahvoja jonnekin Nepaliin nuolemaan, mutta silti, ensimmäistä kertaa yli vuoteen alkaa olo olla positiivinen tämän pandemian edessä, että ehkä tämä tästä. 


Suuri askel otettiin eilen, kun Suomen Ulkoministeriö, ensimmäistä kertaa sitten koronan tulon, lievensi matkustussuositustaan vapaa-ajan matkailun osalta. Enää se ei kehota välttämään kaikkea matkustamista per se, vaan kehottaa ainoastaan erityiseen varovaisuuteen matkustaessa. Aluksi suositus koskee vain EU- ja Schengen-maita, mutta se on silti paljon jo sekin, koska nyt, näin matkailualan ammattilaisena, yksi eettinen este on töiden tekemisen tieltä poistunut. Olen alusta alkaen halunnut toimia vastuullisesti, mikä on tarkoittanut sitä, että mitään reissuja ei ole voinut edes yrittää järkätä ennen suosituksen muuttumista, ja nyt se on viimein käsillä. Esimerkiksi Ruotsiin voi nyt lähteä. Suomi myös otti EU:n yhteisen koronarokotustodistuksen käyttöön tänään.


Ruotsiin pääsee taas


Tätä kesää ei päivitetty matkustussuositus enää ehdi pelastamaan, vaan jouduin perumaan Kebnekaisen ja Sarekin vaellukset jo toukokuun puolivälissä. Voisi tietenkin jossitella, että harmi, koska nyt Norrbotteniin voisi periaatteessa lähteä, mutta koen silti tehneeni oikean ratkaisun. Kuukausi sitten tilanne oli vielä epävarma ja on reilua antaa asiakkaille mahdollisuus järjestellä lomasuunnitelmansa uudelleen mieluummin hyvissä ajoin kuin liian myöhään. Samaten omien asioiden sumpliminen oli helpompaa, kun ratkaisuja, vaikeitakin sellaisia, teki ajoissa. 


Toisin kuitenkin kuin ensimmäisenä koronakesänä, jolloin tuntui, että jonkin sortin lamaannus sai hanskat vain tippumaan, nyt teen sentään jonkin verran hommia kotimaassa. Ruotsin peruunnuttua laitoin Partioaitan 365-klubin kanssa tarjolle vaelluksen Haltille ja se toteutuu. (Mukaan muuten mahtuu vielä, wink wink!) Sen lisäksi teen muutaman yksityikeikan heinäkuun lopulle, joten lähden yhteensä kolmeksi viikoksi Kilpisjärvelle töihin! Se on kolme viikkoa enemmän kuin viime kesänä. 


Halti 2018


Kilppariviikkojen jälkeen suuntana on Grönlanti ja ainakin tällä hetkellä näyttää, että kolme ryhmää sinnekin toteutuvat! En toki uskalla hyppiä vielä riemusta kattoon, ennen kuin istun Qassiarsukissa Leif Eriksson -hostellin terassilla pahanmakuinen kahvi kädessäni. Tässä on sen verran ollut viimeisen vuoden ajan muuttujia matkassa, että varmaan itse kukin on oppinut olemaan varpaillaan suunnitelmiensa kanssa. Joka tapauksessa tällä hetkellä näyttää hyvältä ja Grönlanti on auki. Wink wink, sinnekin mahtuu vielä mukaan


Grönlanti 2019


Seikkailukasvatuksen yhteisöpedagogin opintoni käynnistyvät Nurmijärvellä 1.9., eli samana aamuna, kun laskeudun reilun kolmen viikon Grönlannin puristukselta kotiin. Ajan kentältä suoraan kouluun ja olen se ärsyttävä jätkä, joka tulee ekana päivänä teatraalisesti myöhässä luokkaan kasuaalisti pahoitellen, että sorisori, olin kato just kolme viikkoa Grönlannissa. Harkitsen vakaasti, etten kävisi suihkussa siinä välissä. 


Nautitaan nyt kuitenkin suvesta ja tuosta helteestäkin ennen töitä ja opintoja, koska tämä kesä on jo nyt parempi kuin vuosi sitten, etenkin henkisesti. Tuntuu siltä, että oma vanha elämä on palaamassa hiljalleen uomiinsa ja pahin epävarmuus ei enää nakerra kaikkea tulevaa.  Nyt laitan 10 kiloa selkään ja lähden 12 kilometrin kävelylle tonne helteeseen. Sen jälkeen en kyllä edes harkitse, ettenkö kävisi suihkussa.


Hyvää juhannusta kaikille!


keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

NUTS Karhunkierros – 55 kilometriä Kuusamoa!

Virallinen kisakuva by Rami Valonen


”Aina on jotain”, huudahti ystäväni Robson lakonisesti kysyttyään päivää ennen NUTS Karhunkierrosta, että miltä kropassa tuntuu ja kun kerroin, että selkä perkele meni jotenkin lämmpälenkillä jumiin. Joku pieni kramppi sinne vaivihkaa hiipi, jota sitten kisapäivää edeltävänä iltana hieroin ja rullailin ja venyttelin pois. Luulin myös onnistuneeni ja pääpäivänä fiilis olikin ihan hyvä. Startti oli edessä seitsemän aikaan illalla. 


Syksyn Vaarojen Maratonin jälkeen tuli tarve taas hilata rimaa varovasti ylöspäin ja löin lukkoon Karhunkierroksen 55:n kilometrin matkan. Se olisi pisin juoksuni tähän mennessä ja ensimmäinen virallinen ultramatkani. Aloitin loppuvuodesta valmentajan kanssa ja aloimme työskentelemään kohti toukokuuta ja NUTSia, joka oli ensimmäinen välitavoitteeni kestävyyskunnon rakentamisessa. Korona meinasi heitellä kapuloita näihinkin rattaisiin, mutta viimein kun tuli vahvistus, että kisatapahtuma järjestetään, uskalsin alkaa pakkaamaan juoksureppua valmiiksi. Olin toukokuussa ennen kisaa juossut parhaita juoksujani koskaan ja fiilis oli todella hyvä Kuusamoon lähtiessä. Ensimmäistä kertaa ikinä en jännittänyt juoksukisaa ja uutta ennätysmatkaa. 


Mutta aina on jotain, nyt sitten siis se selkä. Nothing major, mutta pieni ärsyttävä noidannuolen tapainen kipu alaselässä tuntui aina vasemmalla jalalla askeltaessa. Lieneekö mennyt jumiin ajomatkalla tms. Ärsyttävää. Juuri kun kerrankin oli tehnyt kaiken mielestään oikein valmisteluissa tankkauksesta lepoon ja viimeisiin lenkkeihin. 


Treenipuolikkaalla Lehtisaaressa


Alunperin kisan piti olla lauantaina aamusta, mutta koronarajoitusten vuoksi eri matkat hajautettiin laajemmin pitkin viikonloppua ja 50:n hengen lähtöryhmiin, joten 55 kilometrin startti siirtyi perjantai-iltaan liukuvasti kuudesta alkaen. Se tarkoitti yöjuoksua, koska arvioin ajakseni noin kymmenen tuntia. Starttasin Oulangan luontokeskukselta noin 18:30, eli olisin perillä Rukalla aamuviiden aikaan.


Hyvällä fiiliksellä homma lähti liikkeelle ja ensimmäiset kilsat menivät lähinnä tempoon totutellessa ja iisisti ottaen. Ensimmäiseen huoltoon olisi matkaa yli 30 kilometriä ja taktiikkani mukaan pyrin saamaan kisan nopeimmat kilometrit vasta sen jälkeen tulevalla flätillä osuudella. Alussa ei siis ollut kiire mihinkään, totuttelin ainoastaan menoon ja säästelin kroppaa. 


Jossain mäessä se sitten alkoi. Edellispäivänä krampannut selkä alkoi vihoittelemaan. Ei paljoa, mutta tarpeeksi, etten saanut enää sitä rentoutumaan. Aloin varomaan alaselkää, jolloin en pystynyt enää juoksemaan ehjästi, kun koko ajan piti kompensoida pientä kipua ja helppous etenemisestä katosi. Seuraavaksi veti jumiin oikean jalan takareisi, joka työskenteli väärin selkää auttaessa ja siitä se palapeli sitten alkoi hajoilemaan. Juoksu sattui, rentous puuttui ja alkoi lähinnä vituttaa. Matkaa oli tässä kohtaa edessä vielä melkein 40 kilometriä ja huoltoonkin matkaa vielä yli 15. Jonkin aikaa könkkäsin menemään ennen kuin päätin pitää ylimääräisen huollon. Koitin hieroa, venytellä ja lepuutella selkää ja keksiä missä asennossa tämä homma menisi parhaiten maaliin. Sitten muistin, että olin heittänyt repun pohjalle pari Burana 600:sta ja vetäisin sellaisen naamaan. Ainakin selviäisin sillä viralliseen huoltoon asti, ajattelin. Siellä voisin sitten päättää, että kannattaako tätä hommaa enää jatkaa.


Burana teki tehtävänsä ja pahimmat kivut hävisivät. Mieliala nousi kummasti ja matka Basecampin huoltoon sujui yllättävän mukavasti, ainakin verrattuna edelliseen kymmeneen kilometriin. Huollossa sai sipsejä ja suolakurkkua ja mieliala nousi taas vähän lisää. Totesin olevani jo niin pitkällä, että eihän tästä ole kuin puolimaratonin verran maaliin, joten en suostu keskeyttämään. Tavoiteajasta jouduin luopumaan, kunhan nyt edes loppuun asti pääsisi. Otin huollon tarjoilujen perään vähän lisää Buranaa ja pidin pidemmän tauon, kello taisi olla jo jotain puolenyön luokkaa jatkaessani polulle. Perkeleen hidasta touhua nämä ultramatkat! Tai no, ei kaikille. 166 kilometrin ennätystä tekemään lähtenyt Juuso Simpanen ohitti minut jo kauan ennen ensimmäistä huoltoa, takanaan jo 120 kilometriä, ja silti se meni kolme kertaa kovempaa kuin minä! Mutta Simpanen ei taidakaan olla keski-ikäinen keskivartalomies, joka vapaa-ajallaan tupruttelee piippua ja syö Geisha Crunchyja. Olispa.  


Auringonnousu Valtavaaralla


Huollon jälkeen ja uuden Buranan voimin päätin koittaa juosta vähän kovempia kilsoja alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti, koska tiesin reitin olevan varsin tasamaata ainakin jonkin aikaa. Yllättävän hyvin kulki ja nautiskelinkin jopa yöttömän yön fiiliksestä. Flätin jälkeen alkaessani nousta hiljalleen kohti Konttaisen huippua, aurinko nousi kanssani. Hieno hetki. Huipulle päästessäni niskaan tullut täysin yllättävä raekuuro kuitenkin palautti nopeasti maanpinnalle. 


55:n toinen huolto odotteli Konttaisen jälkeen. Kello oli kutakuinkin puoli kolme, kun vetelin suolakurkkua naamaan kaivaessani sauvoja repusta. Vaikka maalliin oli enää alle kymmenen kilometriä matkaa, edessä olisi surullisenkuuluisa Valtavaaran nousu, joka ei houkuttanut yhtään. Kipu selässä ja oikeassa takareidessä oli taas yltynyt, enkä uskaltanut ottaa enää särkylääkettä, sitä kun ei pitäisi kauheasti pitkissä fyysisissä suorituksissa käyttää. Edessä oli siis arvattavasti melkoinen via dolorosa ennen kuin Rukan kisamonttu ja maali tulisi vastaan. Olin kohta ollut vuorokauden hereillä ja painellut yli maratonin verran jo menemään, aloin olla aika poikki. Nousumetrejäkin oli kertynyt jo tonnin verran.


Niin poikki, että unohdin tankata energioita. Suolatabletit, Noshtin urheilujuoma, vauhtikarkit ja geelit olivat vuorotelleet puolen tunnin välein koko matkan ja aina Konttaiselle asti energiatasot olivat pysyneet hyvinä. Jossain kohtaa kuitenkin olin unohtanut rytmin ja tunkatessani Valtavaaraa ylös yhtäkkiä huomasin, etten ole täyttänyt varastoja vähään aikaan ja alan muuten olla aika loppu. Tajusin, etten ollut ainakaan tuntiin syönyt mitään. Vetelin juomarepun taskusta mitä käsiin osui, mutta damage oli jo tapahtunut. Totesin, että ei tässä voi muuta kuin kiukulla ja jollain pyhällä hengellä vetää, fyysinen reservi alkoi olla käytetty. 


Viimeinen mäki kohti Rukaa


Valtavaaralla on ainakin seitsemän valehuippua. Tai sataseitsemän, en ole varma. Päässä soi Jackass-sarjan tutuksi tekemä Roger Allan Waden ”If You’re Gonna Be Dumb, You Gotta Be Tough” ja välillä toivoin, että aikoinaan Nepalissa kohtaamani punainen mäyräkoira tulisi ja saattaisi minut maaliin. Alkuperäinen kymmenen tunnin tavoiteaikani ylittyi jossain siinä Valtavaaran huipulla ja se harmitti. Maali oli kuitenkin enää muutaman kilometrin päässä. Valtavaara alas, Ruka ylös ja vielä kerran alas ja sitten se olisi siinä. Viimeistä laskua tiputellessa otti päähän etanaa hitaampi vauhti. Yleensä olen nopea ja ketterä alamäessä, mutta nyt jalkani eivät totelleet yhtään enkä uskaltanut ottaa edes kunnollisia juoksuaskelia. Sauvat pelastivat paljon ja pehmensivät iskuja. Viimein mäkihyppyreiden kisamonttu avautui ja olin iloinen ja yllättynyt, että vielä puoli kuudelta aamullakin siellä soi musiikki ja kuuluttaja kuulutti minut maaliin. Ajattelin juoksevani nukkuvaan kylään. Ylitin maaliviivan ajassa 10:56:26, matkaa oli kertynyt 57,07 kilometriä ja se sisälsi 1765 nousumetriä. Garmin huusi ranteessa aika montaa uutta ennätystä. Sijoitukseni oli 219. / 266.


Ensisijainen tavoitteeni oli ollut päästä maaliin ja se toteutui. Muut tavoitteet valuivat matkan aikana lavuaariin, koska aina on jotain. Aluksi olin pettynyt, mutta pari päivää myöhemmin en enää. Olinhan kuitenkin juossut ultran ensimmäistä kertaa. Ehkä myös viimeistä. Tai sitten en. Aika näyttää uskallanko lähteä 83:a kilometriä vielä koittamaan, mikä on jonkinlainen salainen haave ollut. Salainen ja epärealistinen, mutta ehkä kuitenkin joskus mahdollinen. 


Vaikka olis pää kainalossa, maaliviiva pitää aina ylittää juosten!


Ensin otan kuitenkin juoksusta hieman lepoa ja annan kropan palautua rauhassa. Heinäkuussa kestävyyttä hoidetaan vaeltamalla ainakin kolme viikkoa Haltin suunnalla ja katsotaan sitten, mitä syksy tuo tullessaan. Tämän pidempää juoksua ei tälle vuodelle kuitenkaan ole luvassa. 


Lopuksi on annettava suuret kiitokset NUTS Trail Runningille ja NUTS Karhunkierrosta järjestäville tahoille. Tämä kevättalvi on ollut tapahtumien järjestämisen kannalta katastrofi ja epävarmuutta on leijunut ilmassa paljon. NUTS Karhunkierros oli kirjaesimerkki siitä, miten hyvällä suunnittelulla pystytään isompiakin tapahtumia järjestämään turvallisesti ja toimivasti. Osallistujia Kuusamossa oli yli 1800 ja silti kertaakaan koko viikonlopun aikana ei missään ollut ruuhkia, jonoja, tungosta tai hetkeä, jossa turvavälit eivät olisi olleet mahdollisia. Ja silti, kaikista varotoimista huolimatta, tapahtuman tunnelmasta ei juurikaan ollut jouduttu tinkimään. Hieno reissu ja hieno viikonloppu, iso kiitos NUTSille! 


Nyt, kun ensimmäinen ultra on vyöllä, kehtasin tilata itselleni NUTSin paidankin. Kolme vuotta siihen meni juoksun aloittamisesta. 


D O N E 


 

tiistai 18. toukokuuta 2021

Kun juoksu kulkee!


Aika tarkalleen puoli vuotta sitten lopetin kaiken liikkumisen kuukaudeksi, kun orastava ylikunto osoitteli merkkejään. Se johtui fyysisen ja psyykkisen rasituksen yhteenlaskusta, joka oli mennyt koronavuonna överiksi, ja marraskuussa oli pakko vetää liinat kiinni ja pysähtyä. Psyykettä alkoi hoitaa terapeutti ja fysiikkaa valmentaja, tuttuja molemmat jo vuosien takaa. Valmentajan kanssa en kuitenkaan ollut koskaan aiemmin tehnyt töitä, lähinnä ryypännyt nuoruusvuosina.

Joulukuussa aloittelin taas hiljalleen liikkumisen laskukauden avaamisella ja ennen vuodenvaihdetta uskaltauduin taas juoksemaan. Uutena lajina mukaan tuli myös kuntosali, jota olen vältellyt koko ikäni. Kuten aiemmin kirjoittelinkin, jouduin periaatteessa opettelemaan juoksemaan kokonaan uudelleen sykkeitä seuraten ja ensimmäistä kertaa tekemiseen tuli joku tolkku. Treeniohjelmaan tuotiin juoksun oheen myös kävely. 


Sali ist krieg!


Kun alkaa tekemään valmentajan kanssa hommia, pitää olla joku tavoite, jonka mukaan treeniä suunnitellaan. Jollekin se voi olla laihtuminen ja rantakunto, toiselle vaikka yksittäinen juoksu- tai teräsmieskisa, jonka mukaan sitten ohjelma tehdään, jotta suorituksesta tulee maksimaalinen. Minun virallinen tavoitteeni on 8000-metrinen vuori, eli käytännössä hillitön kestävyyskunto ja välitavoitteina on juosta tänä vuonna ensimmäinen ultrajuoksu ja ainakin yksi maastomaraton. Haluan myös olla hyvässä työkunnossa sillä sekunnilla, kun työt taas palaavat. Toiveeni oli, että treeniä suunniteltaisiin mahdollisimman paljon juoksun kautta.


Talvi meni pitkälti laskiessa , joten harjoittelu mukautettiin sen mukaisesti. Kävelylenkit pystyi korvaamaan skinnailuilla ja salitreenin korvikkeena roudasin kahvakuulaa mukanani pitkin Lappia. Viikottain kalenterissa oli myös juoksulenkkejä, jotka olivat välillä aika mielenkiintoisia kolmenkympin pakkasissa. 


Juoksulenkki, 29 pakkasta, Äkäslompolo


Huhtikuussa, palattuani etelään, pääsin viimein aloittamaan kunnolla juoksukauden ns. normaaleissa olosuhteissa ja shortsit sain ekaa kertaa jalkaan vapun aikoihin. Ja ai hitto, että on juoksu alkanut taas maistumaan!


Aloin juoksemaan kolme vuotta sitten, joista kaksi ja puoli meni ilman päätä tai häntää, ilman, että mietin yhtään mitä olen tekemässä tai tavoittelemassa. Kunhan rynnin menemään ja ilmoittauduin kisoihin silloin tällöin. Pisin veto tähän mennessä on ollut Vaarojen maraton viime syksynä ja olen siitä kyllä edelleen vähän ylpeä, mutta en minä silloinkaan tiennyt mitä olen tekemässä tai miten siihen olisi pitänyt valmistautua. Kunhan vetelin jotain lenkkejä ja söin pullaa.


Nyt tekemisessä on viimein tolkkua ja tulokset näkyy. Viimeisen kahden viikon aikana olen tehnyt kaksi parasta juoksuani koskaan, jos tekniseltä kannalta asiaa mietitään. Ensimmäinen oli Wings for Life -juoksutapahtuma, jonka juoksin kaverini Robsonin tiimissä Töölönlahdella pari viikkoa sitten. Juoksin 12 kilsaa aikaan 1:14:59 keskivauhdilla 6:15, joka vielä viime kesänä olisi ollut ihan mahdoton ajatus. Olen hokenut valmentajalleni nyt puoli vuotta, että helppo kymppi tuntiin ei minun kohdallani tule koskaan toteutumaan, mutta nyt alan jo hieman epäilemään omia puheitani. 


Wings for life -jengi Töölönlahdella


Viime viikonloppuna juoksin puolimaratonin aikaan 2:30:01, mikä on uusi ennätykseni. Aluksi harmitti, sillä jäin tavoiteajastani – 2:30 alituksesta – KAKSI SEKUNTIA, mutta teknisesti puolikas meni täysin suunnitelman mukaan. Lähdin vähän turhan hiljaa, mutta tarkoituksena olikin kiihdyttää vauhtia koko matka ja niin juuri tapahtui. Nopeimmat kilometrit juoksin vasta 15:n jälkeen ja tekeminen tuntui koko matkan hyvältä. Aiemmin en olisi koskaan uskonut voivani nostaa vauhtia vielä 20 kilometrin juoksun kohdalla. 


Puolimaratonilla Lauttasaaressa


Tavoiteet ovat tärkeitä ja tekniikka myös, mutta mikä parasta, viime aikoina juoksu on tuntunut erityisen hyvältä henkisesti. Lyhyet, pitkät, puolikkaat, whatnot, kaikki ovat menneet pitkälti nautiskellen. Odotan joka päivä, että pääsen ulos ja juoksemaan, ja onnistumiset ruokkivat tätä fiilistä koko ajan lisää. Ja loppujen lopuksi juuri se on tärkeämpää kuin mikään kasitonninen tai ultramatka, se että nauttii tästä hommasta joka arkinen päivä. ”If you’re all about the destination, take a fucking flight” laulaa Frank Turner ja osuu johonkin hermoon. 


Maistuu!


 


maanantai 26. huhtikuuta 2021

Laskupäiviä Suomessa 54


Se oli aivan hyvä talvi. Laskupäiviä kertyi 54, kaikki Suomessa. 


Koronan sekoitettua rutiinit, jotka viime vuodet ovat vieneet yleensä talvella Itävaltaan ja keväämmällä Ruotsiin ja norjaan, piti katse kääntää kotimaisemiin. Kalenterin oltua varsin tyhjä töistä oli kerrankin mahdollisuus ottaa haltuun kotimaan klassikoita ja ylipäänsä tutustua paremmin Lapin takamaastoihin. Etenkin Ylläksen seutu on jäänyt aiemmin paria lumivyöryteknikkokurssiviikonloppua (huhhuh, mikä sana) lukuunottamatta vieraaksi, joten tarkoitus oli paikata aukkoja laskusivistyksessä. 


Olin Lapissa yhteensä kymmenen viikkoa, josta suurimman osan Äkäslompolossa ja Pyhällä. Sallassa käännähdin muutaman keikan ja Pallaksella myös. Ainoa suunnitelma, joka kariutui, oli visiitti Kilpisjärvelle, joten jäipä jotain mutusteltavaa tulevillekin kausille. Yksittäisiä laskutavoitteita ei Pallaksen Pyhäkurun lisäksi oikeastaan ollut, vaan ajatus oli nauttia päivistä milloin missäkin hyvän lumen perässä. Sen voi sanoa onnistuneen ja etenkin helmikuussa hyvää lunta löytyi Ylläksen suunnilta paljon. Etelässä ollessa Talmaa tuli hinkattua antaumuksella ja vuosia takaraivossa kummitellut frontside 360 indy meni kauden vikana päivänä päälle! Kävinpähän myös vetämässä puuteria ravihevosen perässä maaliskuussa. Se päätyi Maaseudun tulevaisuuteen.


Tässä kuvien muodossa muutama suosikkihetkeni laskukaudelta 2020/2021:


Kylmä päivä Kellostapulilla helmikuussa. Noi tykkymetsät oli keskitalvella aika upeita.

Kesänkitunturi Äkäslompolossa tuli laskettua monta kertaa ja moneen suuntaan.

Alhaalla näkyy Kesängin keidas, mistä sai höyrymakkaraa ja kahvia, niitäkin aika monta kertaa.



Lainion reissu oli hieno pitkä päivä Kesängin yli molempiin suuntiin. Parkkiksella oli -28 lähtiessä. 
Tipuin ojaan Kesängin ja Lainion välisessä kurussa ja rikoin kauden toiset sauvani.

Kellostapulin eteläpuoli uudella lumella oli aika hyvä. 

Meillä on parin kaverin kanssa ollut tapana puhua Talma-päivistä Japani-talkoina, eli mennään takarinteen setämiesparkkiin ja vedetään Japan Aireja. Vanhuuden mittari on se, miten polvet vielä taipuu. 
Näköjään ihan ok!

Joskus nuorena poikana mun suosikkitemppu oli frontside 360 indy ja se on edelleen yks makeimpia trikkejä kenen tahansa tekemänä. Loppukaudesta oli pakko kokeilla, meniskö sellainen 20 vuoden jälkeen itelläkin. Meni se. 

Matkalla Lapista kotiin poikkesin kaverin mökille Keski-Suomessa, missä vedeltiin pellolla moottorikelkan kanssa, kun lunta oli aika paljon. Sit yks ajatus johti toiseen ja lopulta päädyin ravitalli Tero Lahtisen ohjastaman Hermannin perään laudan kanssa. Yks ehdottomasti siisteimpiä ja oudoimpia laskujuttuja mitä olen kokeillut!

Huhtikuun päivät Pyhällä oli hienoja. Lunta riitti vielä hyvin ja Kuorinkikuruun tuli laskettua suunnasta jos toisestakin. Ei ollut ruuhkaa ja linjat oli komeita. 

Kausi päättyi aurinkoisen Pyhäkurun laskuun Pallaksella.

Kiitos ja ensi kauteen!