torstai 14. helmikuuta 2019

Elämä on Lappii


Olen jo pidemmän aikaa käyny pääni sisällä taistoa siitä, että muutanko joku päivä saaristoon vai Lappiin. Vaikka näkisinkin itseni varsin hyvin sellainen musta kapteenin kotsa päässä juomassa aamukahvia jossain luodolla kirja kainalossa, Lappiin lähtöä tukee se, etten osaa ajaa venettä, sekä etenkin se, että saaristossa ei ole mäkiä. Harvemmin kunnolla luntakaan. Onneksi olen sitoutunut asumaan kaupungissa siihen asti, että poikani on aikuinen ja omillaan, joten päätöstä ei tarvitse tehdä vielä useampaan vuoteen. Mutta jos tänään sen tekisin, loppusijoituspaikkani olisi todennäköisesti täällä pohjoisessa.

Kauden ensimmäinen reissu Lappiin alkoi rapeana, kun autojunasta ulos astuessa Rovaniemen asemalla oli 34 astetta pakkasta. Se on yli 60 astetta kylmempää kuin viimeksi, kun täällä olin. Pyhälle päästyäni lukema laski sentään hieman lempeämmäksi, mutta mojova tuuli piti huolen, ettei topissa liian lämmin päässyt tulemaan. Ensimmäisellä nousullani tuolihississä en vaivautunut laskemaan tuulikupua suojakseni, mikä kostautui puolivälissä vastatuulen ottaessa kiinni noin 15 m/s -tehollaan ja riepoitellessa hissiparkaani loppumatkan yläasemalle. Ensimmäistä kertaa elämässäni ehdin oikeasti pelätä tuolihississä, sen verran touhukkaasti tuuli minua heilutti. Pari laskua sai riittää.

Kaunista. Kylmää.

Talvi on ollut pohjoisessa tänä vuonna ihan kohtuullisen luminen, mutta myös kylmä. Se on aiheuttanut sen, että kunnollisia pohjia ei rinteiden ulkopuolelle ole päässyt syntymään ja Pyhän offarit ovat toistaiseksi vähintäänkin haastavat. Muutama testiruni seuraavana päivänä osoitti, että jos haluan laudan pohjan viedä kokonaisena kotiinkin asti, kannatti pysyä rinteiden puolella. Niin kutsuva kuin hanki metsissä ja offeilla olikin, se ei kantanut juuri lainkaan ja pohjakosketuksia tuli lyhyilläkin testeillä useita. Niinpä uusiksi meni myös viikonlopuksi suunniteltu jäätikkö-työpajanikin.

Pyhällä vietettiin toistamiseen Adventure Free’kendia yhteistyössä Partioaitan kanssa ja se minutkin oli paikalle tuonut. Tarjolla oli kaikenlaista tohinaa aina liukulumikenkäretkistä Finlav-lumiturvallisuuskoulutuksiin ja telttaleireilystä advanced skills -vapaalaskuharjoitteisiin. Minun kontollani oli siis jäätikköhommien alkeiden opettaminen ja tarkoituksemme oli ollut siinä ohessa vähän skinnailla ja laskeakin, mutta nyt jouduimme soveltamaan. Niinpä vedimme työpajan pääasiassa Tajukankaan ympäristössä ja huoltoreitillä ja teimme self arrest -harjoitukset Ukonhatun sijaan pohjoisrinteessä. Pienestä säädöstä huolimatta päivä saatiin kunnialla läpi ja oli hauskaa! Kiitos osallistujile. Mukana ollut Mika Alanko kirjoitti päivästä Lumipalloon


Jäätikkö-työpaja @ Pyhä. Kuvat otti Teemu Kuisma.

Lauantaina ilalla seikkailukansa kerääntyi Calle-talon uumeniin 365 Klubin vastuullisuus-illan ääreen. Jaakko Rovaniemen Partioaitasta puhui vastuullisuudesta varusteita hankittaessa, Miikka puhui Protect Our Wintersin suulla yksilön valinnoista ja allekirjoittanut kertoi ajatuksiani vastuullisuuden huomioimisesta matkustaessa. Tiestitkö, että jos jokainen Khumbun laaksossa vaeltava juo kaksi pulloa vettä päivässä 20:n  päivän trekin ajan, Nepaliin kertyy yi 3 miljoonaa muovipulloa vuosittain, joille ei ole kierrätysjärjestelmää? Niistä jokaisen voisi välttää ottamalla vedenpuhdistustabletteja mukaan. 

The camera adds 4 pounds

Töiden ohessa ehdin toki myös nautiskeleamaan. Kävin viitenä päivänä mäessä ja pari kertaa Tajukankaalla kiipeämässä. Iso kiitos Bliss Adventuren Artturi Kröger ja Pyhän Suvi Vuorimäki ihmisen hyvänä pitämisestä läpi viikon, ensi vuonna uudestaan! Olen melko varma, että Pyhällä majailee Suomen mukavimmat ihmiset. Erityismaininta myös hotellin respalle, joka tarjosi kahvia vaikka kahvitarjoilu ei ollut auki.

Tajukankaan jääseinä oli pakkasten jäljiltä aika terästä

Pyhältä olen nyt siirtynyt Sallaan, missä vierähtää tämä ja ensi viikko. Täällä lumipakkaa vaivaa hieman sama tauti kuin naapurilla, eli pohjat ovat olemattomat. Seuraaviksi päiviksi on kuitenkin luvattu viimein kaivattua plussakeliä, joten josko tuo tuosta nyt asettuisi ja ensi viikolla sitten tuoretta lunta päälle! Sitä odotellessa kävin eilen lenkillä ja seurailemassa FIS:n nopeuslaskun maailmancupia, joka palasi Sallaan viime vuonna. Äijät tulee 180 km/h mäkeä alas pvc-asuissa ja liian isoissa Storm trooper -kypärissä. Hurjaa, mutta nopeasti ei kovin yleisöystävälliseksi lajiksi todettua touhua. Katsot kymmenen sekuntia kuinka musta piste tulee helvetin kovaa suoraa linjaa alas. En ihmettele, ettei laji ole varsinaisesti alppilajien ykkönen. Katsomossa oli minä ja mummo ja koira. Sananmukaisesti. 

Näkymä Sallatunturin keskuksen huipulta. Oli aika komea sää!

Mummosta tuli mieleen, että viikkoni käynnistyi suru-uutisella, kun oma Mummuni nukkui tiistaina pois 96-vuotiaana. Täällä mökillä makoillessa olen kovasti muistellut lapsuuden kesiä Punkalaitumella. Eikä kai tätäkään torppaa meillä ehkä ilman häntä olisi. Kiitos kaikesta Mummu, hyvää matkaa ja kerro Vaarille terveisiä. 

Viime vuosina olen viettänyt Lapissa vähintään kolmisen kuukautta vuodessa ja siitä ainakin puolet täällä Sallassa. Saaristossa taas olen majaillut ainoastaan muutaman viikonlopun. Eli ehkä se on niin, että tiedän jo vastauksen.

Lappi best!



sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Lappiin!



Kiireinen viikko alla ja kiireiset viikot edessä. Juoksu- ja nilkkatreenien lisäksi kävin pari kertaa kiipeämässä ja jatkamassa hyvin lähtenyttä liidailua Pirunkalliolla. Tuntuu, että joku Pandoran lipas aukesi edellisviikonlopun kurssin jälkeen, kun nyt ei tekisi mitään muuta mieli tehdä, kuin kiivetä, kiivetä ja kiivetä. Kuka veisi minut ensi viikolla Korouomalle?

Nyt edessä on kolme viikkoa Lapissa. Huomenna autojuna vie Rovaniemelle ja loppuviikko sujahtaa Pyhällä Adventure Free’kendin tahtiin. Lumitilanne Pyhän offareilla on vielä melko sketsi, pohjia ei kuulemma vielä oikein ole, eli kivet raapii laudanpohjaa näennäisestä hangesta huolimatta. Tässä on nyt tehty kaikenlaisia sadetansseja, jotta lisää dumppia tulisi, mutta tuntuu, että kaikki lumi tällä hetkellä tulee tänne etelään. Ehkä tanssimuuveissa on jotain vikaa? Jatkamme harjoituksia.

Helsingin Uunisaaressa hanki ulottuu välillä jo reiteen asti.

Ensi viikonloppuna vedän Pyhällä muutaman jäätikkötyöpajan, joissa pääsee tutustumaan jäätiköillä liikkumisen alkeisiin. Ei siis missään nimessä mitään suuren tietotaidon jäätikkökursseja, vaan enemmänkin matalan kynnyksen päiviä, joiden aikana käydään vähän perusjuttuja ja varusteita läpi, tehdään self arrest -kikkailuja ja kokeillaan skinnailua köydessä. Keitetään pannukahvit ja syödään Giflareja. Mulla on upouusi pannukin mukana. Työpajoihin mahtuu vielä mukaan, eli jos olet Pyhän suunnilla viikonloppuna ja jäätikköpäivät tunturissa kiinnostelee, niin lisätietoa löytyy täältä, ilmoittautua voi sähköpostilla osoitteeseen teemu@metalheim.fi.

Lauantaina illalla olen myös Calle-talolla puhumassa vastuullisuudesta retkeilyssä ja matkailussa, sinne on kaikille vapaa pääsy. Näytän kivoja kuvia ja on siellä joku bilebändikin. 


 Jäätikköharjoituksia Elbrusilla kesäkuussa

Pyhältä jatkan joko Sallaan tai Ylläkselle tai Kuusamoon, riippuen hieman, että missä on mitäkin ja ketäkin. Ja tosiaan, Posion Korouomalle pitäisi ehdottomasti päästä, jos vain saan jonkun kaverin mukaan. Anyone? Pistä viestiä, jos kiipeilyseuraa Korolle kaipaat! 

Kolmeviikkoisen viimeinen osuus menee Sallassa hiihtoloman merkeissä.

Onpa mukava päästä viimein talven ensimmäiselle Lapin kiertueelle! Viimeksi kesällä meni viisi viikkoa pohjoisessa, joten onhan se jo aikakin lähteä taas maisemia katselemaan, oli niitä offaripohjia tai ei. Ja oikeastaan yhtä paljon kuin Pyhän Free’kendia, mahdollista Korouomaa ja Sallan metsäkäännöksiä, odotan sitä, kun saan röhnöttää mökissä, lukea, syödä poropizzaa ja kuunnella Radio Suomea.  

Lapin kesä ja keskiyönaurinko Sallan Isopyhän huipulta


maanantai 28. tammikuuta 2019

Pienet jutut on isoja juttuja



Pienet asiat on isoja asioita. Kuten vaikka se, että tein ensimmäisen liidini jäällä viikonloppuna. Se ei kellekään muulle merkkaa mitään, eikä missään mittakaavassa ole iso juttu, mutta minulle se oli paljon. Se oli tavoitteeni tälle talvelle ja nyt se on saavutettu. Olen ylpeä itsestäni.

Ei siinä liidissä kyse ollut mistään teknisesti kovin vaikeasta asiasta. Olin jo viime keväänä sitä mieltä, että kyllä minulla taidot jo riittää alaköydessä jäällä kiipeilyyn ja kun tämä kausi saatiin tammikuun alussa käyntiin, fiilis vain vahvistui. Kyse oli lähinnä uskaltamisesta ja rohkaistumisesta, siitä, että joku astetta koviksempi sanoi, että nyt mennään. Sitten mentiin. 

Treenin kautta voittoon!

Harrastaessa parasta on se, kun etenee ja voittaa itseään aina vähän väliä matkan varrella, tulee onnistumisia. Sellainen oli myös 16:n kilometrin juoksulenkki kahdeksan asteen pakkasessa viikko sitten. Oli ollut tuo juokseminen vähän tahmean oloista viime kuukaudet, mutta nyt alkaa taas lähtemään. 

Talvijuoksun myösä mä tajuan, 
mitä räkäjarruilla tarkoitetaan



Tällaiset onnistumiset aina muistuttavat, että miksi näitä hommia tehdään: Niitä tehdään itselle. Siksi pienetkin jutut saavat tuntua isoilta ja niistä sopii olla ylpeä. Ne ovat kaikki askeleita eteenpäin kohti jotain suurempaa. 

Mitalikahvit


tiistai 22. tammikuuta 2019

Yhdet uudet nilkat, kiitos?


Ei ole ihan yksinkertaista alkaa urheilijaksi 35-vuotiaana. Tai siis, kyllähän minä jo nuorena poikana pipolätkää tahkosin viitenä päivänä viikossa ja haaveilin NHL:sta Savonmaa Hockey Schoolissa Esa Tikkasen ja Jyrki Lummeen opissa. Viikonloput laskettelin Pittsburgh Penguinsin pelipaita päällä ja kesät skeittasin. Niin kaikki lapset tekivät 80-luvulla. 

Teinivuosina lätkä jäi unholaan ja laskettelusukset vaihtuivat lumilautaan, mutta skeittaus pysyi, kunnes parikymppisenä lääkäri totesi, että jos haluat kävellä vielä 20:n vuoden päästä, kannattaisi varmaan lopettaa. Olin ties kuinka monennen kerran taittanut oikean nilkkani nivelsiteet ympäri ja kävelin kainalosauvoilla. Tällä kertaa olin tosin kaatunut kännissä, mutta skeittaus ne nivelsiteet oli alunperin tuhonnut, niin nilkoista kuin ranteistakin. Kymmeneen vuoteen ei ollut ollut kesää, etten olisi nilkkatuen kanssa tai kainalosauvoilla jossain vaiheessa liikkunut. Lopulta skeittauskin jäi ja aloin ryyppäämään.

90-luvulla skeittikuvien rajaaminen oli vähän haastavampaa

33-vuotiaana raitistuin ja pari vuotta myöhemmin päädyin kiipeämään Elbrusille. Sen jälkeen omituisten mutkien kautta minusta tuli vaellusopas. Työkseni teen raskaita vaelluksia yleensä vuoristoissa. Sen lisäksi teen muita vuoristomatkoja kahdesta neljään vuosittain. Näitä varten treenaan tavoitteellisesi 4-5 kertaa viikossa eri tavoin. Silti on jotenkin tosi iso kynnys määritellä itseään urheilijaksi, varsinkin, kun tätä on edeltänyt 15 vuotta juopottelua. Urheilius (onks se sana?) on oikeastaan vähän kuin tämä surkea partani, se alkoi kasvaa vasta 35-vuotiaana ja on vieläkin vähän säälittävä.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että samalla, kun raitistumisen jälkeen meni useampi vuosi saada pääkoppa takaisin kasaan, ikään kuin ”unohdin” psyykettä hoitaessa koko fyysisen minäni. En ajatellut ollenkaan millainen sokki tämä muutos on ollut tälle kropalle, joka vielä seitsemän vuotta sitten imi muutaman sadan euron edestä siideriä ja lakushotteja sisäänsä joka viikko. Silloin kävely neljänä iltana viikossa Majavabaarista ylämäkeen Karhupuiston taksitolpalle oli treeniä. Vasta oikeastaan viime vuonna havahduin miettimään, että hitto vie mitä tämä kroppaparka on joutunut tämän uudistumisen myötä kokemaan!

Harrastusten parissa 2012

Painoa lähti ensimmäisten selvistelyvuosien aikana noin 30 kiloa, mutta ne menivät ikään kuin pesuveden mukana ilman, että mitenkään tietoisesti aloin laittaman itseäni kuntoon. Olen sanonut, että ensimmäiset kymmenen kiloa lähti korkin sulkemisella, toiset lähti kävelemällä Kaivopuistossa ja kolmas kymppi kiipeämällä Elbrusille. Mutta se, että kilot karisivat, ei tehnyt minusta vielä urheilijaa. Ei edes kuntoilijaa. Se alkoi vasta, kun menin Eerikkilän urheiluopistoon opiskelemaan eräoppaaksi. Nyt kiloja on tullut kymmenkunta takaisin, haluaisin uskoa, että lihaksena.

Viime keväänä Abiskossa laskiessa sanoin kuitenkin ääneen sen, mitä olin jo tovin ajatellut: ”Luulen, että kaikki ei ole ihan hyvin.” Istuin rinteen yläpäässä ja olin laittamassa lumilautani siteitä kiinni. Tuntui, että henki ei meinannut kulkea kurottaessani sträppejä kiinni, olo oli jäykkä kuin rautakangella. Ajattelin aluksi sen johtuvan fyysisesti varsin rankasta keväästä, olinhan laskenut, skinnannut, kiipeillyt ja treenannut kuukausitolkulla viisi päivää viikossa, mutta päätin, että kotiin päästyäni menen silti tarkistamaan tilanteen lääkäriin. 

Harrastusten parissa 2018

Olen aina ollut jäykkä ja kankea. En esimerkiksi muista koska olisin viimeksi saanut sormet varpaisiin suorin jaloin. En ole kokenut kankeutta varsinaisesti vaivaksi koskaan, mutta olen kyllä tiedostanut, että notkeus ei asu minussa. Ajattelin myös, että se on todennäköisesti vain osa ikääntymistä ja että eihän nyt varhaiskeski-ikäisen kuulukaan enää olla mikään voimistelija, vaikka kuinka urheilija kuvittelisi olevansa. Mutta jos lumilaudan siteiden kiinnitys saa hengästymään, oli ehkä aika tarkistuttaa ammattilaisella missä mennään fyysisesti, etenkin viime vuosien isojen muutosten ja uranvaihdon jälkeen. 

Helsingissä Hakaniemen Mehiläisessä urheiluääkäri Pippa Laukka oli sitä mieltä, että ihan hyvillä vesillä mennään. Mitään suurempaa huomautettavaa ei löytynyt, mutta hän päätti kuitenkin passittaa minut fyssarille selvittelemään jäykkää oloani, fysioterapeutti kun osaisi ehkä paremmin lukea kokonaisuutta liikkuvuuden kannalta. Osoite oli kerrosta alempana Matti Hännisen vastaanotolla, minne astelin viime toukokuussa. Hännisen oma tausta on skeittauksessa ja lumilautailussa, joten hän ehkä osaisi katsella tämän uusvanhan urheilijan kroppaa lajipohjaisesti samalla silmällä kuin urheilija itse.

Matti laittoi minut juoksumatolle kävelemään ja jo minuutin jälkeen kysyi lakonisesti, että ”onko sulla nivelsiteet menneet joskus?” Olin ihan että häh? No on. Sata kertaa. Mut ei enää kahteenkymmeneen vuoteen. ”Nonni”, hän huokaisi, ”siitä sun ongelmat johtuu”. Minä hölmistyneenä sitten intin, että ei minua nilkkoihin satu vaan enemmän polviin ja keskivartalo on kuin teräslapio. Että nilkat on kyllä tulleet tässä mukana ilman ongelmia. Matti heitti eteeni tasapainolaudan, että seisoppas tuolla. Kokeilin ja kaaduin. En pysynyt sen päällä sekuntia pidempään. 

Kyl se kroppa onneks vähän vielä taipuu

Kävi ilmi, että silloin aikanaan vuosi toisensa perään venähtäneet nivelsiteet ovat tehneet nilkoistani täysin voimattomat. Ja kun nilkoissa ei ole ollut voimia ja ne eivät ole toimineet normaalisti, olen viime vuosina, kun treeni ja liikunta on noussut potenssiin yhdeksän, siirtänyt ongelmaa tietämättäni ensin polviin ja siitä lopulta lonkkiin ja keskivartaloon. Oikeastaan koko alaraaajojeni ja keskivartalon hermotus ja toiminta on mennyt päin honkia, koska nilkoista puuttunut voima. Olen tekohengittänyt eteenpäin ja sinnitellyt, vaikken ole sitä edes tajunnut. Lajeissa, joiden parissa operoin, on yleensä nilkat monomaisesti tuettuna kiipeily-, vaellus- tai laskukenkiin ja siksi tasapainoilu ei ole ollut ongelma. Voimaa olen kuitenkin koittanut tiedostamatta hakea ylempää, eli lähtökohtaisesti täysin väärin. 

Matti kysyi, että onko minulla aikaa ja rahaa? Että hän ei lähde tätä korjaamaan, jos en sitoudu hoitoon ja treeniin sataprosenttisesti. Olisi kuulemma useamman vuoden projekti. 

Ei kai minulla vaihtoehtoakaan ollut? Jos haluan vuorilla pyöriä, oppaan töitä tehdä ja urheilla jatkossakin, on minun laitettava itseni nyt kuntoon. Siihen kuntoon, jossa luulin jo olevani. Oli melkoinen isku kuulla, että vanhat vammat vuosia sitten uhkasivat nyt tulevaisuuttani ammattini ja haaveitteni parissa. Olin hetken aikaa melko lamaantunut uutisesta, pisti suoraan sanoen ensin pelottamaan, sitten vituttamaan. Eniten kirosin sitä lääkäriä kahdenkymmenen vuoden takaa, joka sanoi, että nyt kannattaa lopettaa sen sijaan, että olisi sanonut, että hei, laitetaanpas nuo nilkat kuntoon! Toki sen olisi voinut itsekin silloin hoitaa, mutta eipä tullut mieleen, koska lääkäri määräsi lääkkeeksi kainalosauvat, särkylääkkeitä ja harrastuksen lopettamisen. Oi jospa silloin olisi mennyt fyssarille.

Näytän idiootilta 20 mins 3 x viikossa 

No, parikymppisenä en ehkä olisi samalla vakavuudella sitoutunut tähän projektiin. Nyt kyseessä on työurani ja niinpä aloitimme Matin kanssa korjausohjelman. Ongelmapaikkoja olivat siis nilkat, polvet ja lonkka, joiden vahvistamista ja hermoratoja piti alkaa tekemään uusiksi hitaasti. Kaikki piti aloittaa nilkoista, koska ilman niiden vaadittavia lihaksia muita ei voinut alkaa hoitamaan. Kaikki lähti siitä, että nilkkoihin tavittiin voimaa ja sitä kautta tasapainoa, jotta hiljalleen saadaan polvet ja lonkka toimimaan suhteessa toisiinsa normaalisti. Lähdin kotiin treeniohjelman kanssa, kaupasta tarttui matkaan tasapainolauta ja kuminauhoja.

Alun jälkeen harjoituksia on tasaisesti kasvatettu nilkoista ylöspäin ja hiljalleen myös rankennettu jokaisen tapaamisen yhteydessä. Kuulemma suuri osa fyssarin asiakkaista tekee annetut harjoitukset vähän sinne päin ja silloin tällöin, ikään kuin ostaakseen itselleen paremman omatunnon sen sijaan, että oikeasti sitoutuisivat korjaamaan ongelmaa. Minä olen nyt – reissut poislukien – tehnyt yhdeksän kuukauden ajan kolme noin 20-30 -minuuttista treeniä viikossa tasapainolaudalla, kahvakuulalla ja kumilenkeillä. Olen todellakin ollut tosissani homman kanssa ja voin kertoa, että pohkeet kiittää!

Ja niin kiittää koko kroppakin, kun tuloksia alkaa näkyä. Niitä näkyy niin kiivetessä, vaeltaessa, skinnatessa, laskiessa, juostessa kuin kadulla kävellessäkin. Kaikki liikkuminen on jo tällä hetkellä aika paljon vaivattomampaa kuin vuosi sitten, tasapaino on parantunut huomattavasti, nilkoissa alkaa olla voimaa ja lonkka on vähemmän jäykkä kuin aikoihin. Sain eilen varpaista kiinni suorin jaloin!

En tiedä kumpi on huonompi, mun tasapaino vai mun kampaus tällä hetkellä

Työtä on kuitenkin vielä paljon edessä. Harjoitteet kovenevat joka tapaamisella ja vanha läski puhisee kotona kolme kertaa viikossa Aamu-TV:n ääressä. On kuitenkin helpottavaa tietää, että tämä ei ole ikäsidonnainen ongelma, vaan jotain, jonka pystyy vielä korjaamaan. 

Jaromir Jagr pelasi viimeisen Änäripelinsä 44-vuotiaana. Täytän tänä vuonna 40, unelma NHL:stä siis elää vielä! Sen jälkeen Everestille.

Savonmaa Hockey School, kesä 1992, matkalla huipulle


maanantai 14. tammikuuta 2019

Uusi jääkausi on täällä!



Pidän siitä äänestä, joka tulee, kun hakku iskeytyy jäähän. Etenkin, jos isku menee täydellisesti perille ja työkalu uppoaa juuri oikeassa ja haetussa kulmassa sisään ja sen tuntee, että nyt ote pitää. THWAK. THWAK. Ja siihen perään kun vielä saa potkut sisään ja kärkipiikit pitämään, niin ai että! THUMP! THUMP! Siistein fiilis ei välttämättä ole edes toppiin pääsy vaan matkan varrella ratkotut pienet ongelmat, kun ensin ei meinaa jotain kohtaa päästä yli millään, kunnes kuitenkin sitä vääntää jäykän keski-ikäisen kehonsa johonkin sellaiseen asentoon, että yhtäkkiä onkin taas etenemässä. Jääkiipeily: Parasta, mitä talvella voi tehdä housut jalassa!

Ensi kerran lähdin jäille kolmisen vuotta sitten, kun olin menossa Kuusamoon Basecamp Oulankaan työharjoitteluun. Siellä yhtenä ohjelmapalveluna oli jääkiipeily, joten kävin ennen pohjoiseen lähtöäni parin päivän kurssin Helsingissä, jotta olisi edes jonkinlainen haju siitä, mitä tuolla seinillä pitäisi tehdä. Muistan, kuinka en meinannut suostua korkean paikan kammossani laskeutumaan Pirunkallion ankkurilta alas, koska jännitti. Se oli pieni itseni ylitys kun parikymmentämetrisen jääseinän rimpuilin alas. En muista kiipesinkö sitä sen jälkeen edes ylös.

Talven ensimmäinen kiikku

Basecampissa sen sijaan tuli jo jonkin verran sitten kiivettyä ja samaten satunnaisesti seuraavanakin talvena. Vasta kuitenkin viime vuonna lähti jääkiipeilyharrastukseni ottamaan harppauksia eteenpäin, kun tein ihan asiakseni ottaa homman paremmin haltuun. Ajelin Helsingin Pirunkalliolle aina, kun vain mahdollisuus tuli ja metrejä alkoi seinällä kertyä varsin kiitettävästi. Samalla, kuin vaivihkaa, jään kiipeämisestä tuli uusi suosikkilajini. 

Niinpä en melkein malttanut odottaa tämän talven pakastumista, jotta jääkausi täällä etelässäkin viimein alkaisi. Sen aika koitti viime viikolla, kun Adventure Partners avasi taas Pirunkallion kiipeilykäyttöön. Oi onnea! Pääsin heti parina päivänä jatkamaan siitä, mihin viime kaudella jäin. 

Ankkurihommissa

Viime kauden isoin asia kiipeilyssä oli varmaankin saavutettu rutiini. Että tietää koko ajan mitä on tekemässä, hommat menevät sujuvasti ja turvallisesti ja pääpaino on itse kiipeilyssä. Voi keskittyä siihen ytimeen, kun kaikki muu menee rutiinilla. Ei jännitä laskeutumisetkaan enää ja korkean paikan kammokin on jäänyt jonnekin Himalajalle. Kauden ensimmäiset kierrokset seinällä menivät oikeastaan jopa paremmin kuin olisin odottanut ja viime kauden metrit todella näkyivät suorituksissa edelleen. Fiilis oli aika mahtava! 

Olen viime keväästä lähtien kuntoillut ja treenannut yleiskunnon perässä todella kovaa ja myös se näkyi seinällä. Kunto on kohdallaan ja kroppa toimii hyvin. Tästä on hyvä lähteä uutta kautta rakentamaan! Seuraavaksi vuorossa on liidikurssi, jonka jälkeen tavoitteena on tänä talvena tehdä ensimmäiset liidaukset jääseinällä. Ne kuumottavat jo, mutta silleen hyvällä tavalla!

Aleksin päiväjumppa


Pirunkallion aukeamisen jälkeen myös talven megaturbotreenikuukaudet on nyt avattu! Nyt kiivetään, lasketaan ja juostaan 5-6 kertaa viikossa, joten raittiista ulkoilmasta ei ainakaan tule pulaa. Helmikuussa hakut, lenkkarit ja lumilauta suuntaavat kolmeksi viikoksi Lappiin korkean paikan leirille ja maalis-huhtikuussa luvassa on neljä viikkoa pohjoisessa lisää. Kyllä talvi on kuulkaa ihmisen parasta aikaa! THWAK! THWAKKKK! 

Lauantairuuhkaa Talmassa

Idiootti polulla

maanantai 7. tammikuuta 2019

Kauden ensimmäiset ylämäkihiihdot Itävallassa


Hyvää tuoretta vuotta 2019!

Vuodenvaihteet on nyt lomailtu ja on aika palata arkeen. Vietin välipäivät ja uudenvuoden jo perinteisesti (toinen kertahan tekee jo perinteen) Innsbruckissa skinnaten ja laskien. Olosuhteet Itävallan Alpeilla olivat kuluneilla viikoilla samanhenkiset kuin Suomen Lapissa, eli lunta oli viime vuotta huomattavasti vähemmän ja sen puutteen puitteissa piti vuorillakin operoida. Oikeastaan ensimmäinen kunnon dumppi tuli Alppien pohjoisosaan juuri lähtiessämme pois ja viime viikonlopun aikana Innsbruckinkin ympäristöön on satanut yli metri tuoretta lunta. Me emme ehtineet siitä enää kuitenkaan hyötymään. Päinvastoin, 180 kilometrin ajomatka Innsbruckista Müncheniin kesti lauantain myräkässä yli kuusi tuntia…

STAU!

Itävallan joulun jälkeinen vähälumisuus ei kuitenkaan liikoja haitannut kun vähän otti selvää minne mennä. Vyöryvaaran ollessa kolmosella päätimme ottaa melko iisisti ja Norjan Tamokin tapahtumat eivät varsinaisesti ainakaan kasvattaneet halua ottaa turhia riskejä. Skinnailimme auringossa muutamia huippuja ja lumisadepäivinä viihdyimme joko metsissä tai keskuksissa. Viime vuoteen verrattuna keskuslasku oli etenkin alkureissusta kuitenkin varsin turhanpäivästä, koska edes hissioffareilla ei riittänyt lunta nimeksikään. Tilanne onneksi parani loppua kohden muutaman sadepäivän säestämänä. 

Hissilinjoja Ötztalissa

Kauden ensimmäiset skinnailut sujuivat sen sijaan varsin jouhevasti. Mietiskelin lähtiessä, että tuntuukohan viime vuonna aktiiviseksi yltynyt juoksuharrastus skinantessa ja tuntuihan se. Etenkin vauhti oli kasvanut selkeästi edellisestä kaudesta, vaikkei vielä mitään skimo-tahtia ollutkaan. Kyllä siellä se Dynafit-jengi paineli edelleen trikoissa aika kovaa ohi. Mutta tästä on hyvä jatkaa talvea ja ylämäkihiihtoja tulevina kuukausina Lapissa, kunhan vain sinnekin nyt saataisiin kunnolliset lumet! Ostin myös Dynafitin paidan ja olen varma, että se tekee minusta nopeamman keväthangilla.

Kühtain maastoissa

Itävallan reissu schnitzeleineen ja Balistoineen oli myös viimeinen hedonismiretriittini vähään aikaan, nyt on herkut pannassa alkuvuoden ja pyrin saamaan ruokavalioni synkattua paremmin treenivauhtiini. Terveelliset elämäntavat, I’m yours!  Tammikuu ja alkuvuosi olkoot siis täynnä kasviksia, lenkkeilyä, laskemista ja kiipeilyä. Pirunkallion jääseinäkin on Helsingissä saatu viimein auki, ensinousut on luvassa tänään!

Näillä asein on hyvä lähteä myös kohti tulevia työkeikkoja. Helmikuussa työpajaillaan Pyhällä Adventure Free’kendin tahdissa, maaliskuussa talviretkeillään ja -vaelletaan Nuuksiossa, Helvetinjärvellä ja Oulangassa ja huhtikuussa palataan Pyhälle vapaalaskun pariin ennen Ruotsiin ja Norjaan suuntaamista. Näille reissuille valettiin hyvät pohjat nyt Itävallassa. 

Hyvää arkeen paluuta kaikille!








maanantai 17. joulukuuta 2018

Hyvää joulua ja rauhallista uutta vuotta!


Talvi saapui eilen Helsinkiin. Kävin aamulla juoksulenkillä lumihangessa ihastelemassa valkoiseen peittyvää kaupunkia. Viimein! Näyttäisi siltä, että tänne eteläänkin saadaan tänä vuonna valkoinen joulu. 

Talman kävin korkkaamassa viime viikolla, kotimäessä oli kolme rinnettä auki. Toivon mukaan joulupyhien aikana saavat vielä viimeisetkin takamäet avattua, ne kun ovat suosikkini. Oman kuolevaisuutensa huomaa siitä, että Talman etupuolen parkki tuntuu tätä nykyä tällaiselle liki nelikymppiselle liian isolta ja pelottavalta, takarinteiden keski-ikäparkki (oikeasti siis aloittelijoiden) on minulle paljon sopivampi.  

Maailman paras Talma

Vielä kun Adventure Partners ilmoitti pari päivää sitten aloittaneensa Pirunkallion jääkiipeilyseinän jäädyttämisen, viimeisetkin talven merkit ovat täällä. Pirua odotellaan avattavaksi tammikuun alkuun. 

Kohta pääsee ulos kiipeämään!

Tässä vuoden loppua kohden alkaa sanainen arkkuni olla tyhjennetty, joten tämä blogi rauhoittuu nyt joulutauolle. Ensi viikolla lähden Itävallan Alpeille skinnaamaan, joten tammikuussa pääsen aloittamaan uuden vuoden jutulla ja kuvilla Innsbruckista, aivan kuten tänäkin vuonna. 


Yli 110 000 lukukertaa on tähän mennessä blogille kertynyt, upeaa, että ulkoilu kiinnostaa! Oikein hyvää joulua ja uutta vuotta kaikille, jotka olette jaksaneet näitä juttuja käydä ihmettelemässä, nähdään vuonna 2019!