sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Pitäiskö lähtee Everestille?


Skypettelin muutama viikko sitten ihan muissa asioissa New Yorkiin Altitude Junkiesin Philin kanssa, kun yhtäkkiä Phil ehdotti, että lähtisin mukaan Everestille nyt huhtikuussa. Altitude Junkies on tekemässä pientä retkikuntaa poikkeuksellisesti Nepalin puolelta Kiinan –mistä Phil yleensä ryhmänsä tekee – rajojen ollessa edelleen suljetut. Lähtö olisi huhtikuun puolivälissä, muutaman viikon päästä. Let’s fucking smash Everest, dude!
 

Voi luoja, että mietin asiaa. Aluksi melkein jo suostuin monen asian tukiessa sitä, että nyt, jos joskus, olisi hyvä aika lähteä. Ensinnäkin kalenterissa on tilaa (= täysin tyhjää), eikä tarvitsisi erikseen raivailla päiviä töiden tai tulevien koulujen kanssa. Toisekseen, Everestillä on todennäköisesti tänä vuonna varsin väljää monien edelleen pysytellessä kotona, mikä tekisi Nepalin puolen reitistä turvallisemman kuin monena muuna vuonna, jolloin suurin uhka etelän kapealla harjanteella on muut ihmiset. Tämä tosin on varsin epävarmaa, että kuinka paljon vähemmän siellä oikeasti nyt on jengiä, lupia on kuitenkin myönnetty arvion mukaan noin 300 (vrt. 381 ennätysvuonna 2019). Intian raja Nepaliin on auki ja intialaiset ovat olleet viime vuosina isoin ryhmä Everestillä ja samaten ehkä eniten onnettomuuksia aiheuttanut. 2019, jolloin viimeksi Nepalin puolelta on kiivetty, 9 kuolonuhrista puolet oli intialaisia. Kaiken kaikkiaan, henkilökunta mukaan lukien, base campiin odotellaan tänäkin vuonna noin seitsemää sataa ihmistä.  


Nims Purjan maailmaa kohauttanut kuva vuoden 2019 ruuhkasta Hillary Stepillä lähellä Everestin huippua


Mutta onhan se nyt aikamoinen päänsisäinen kamppailu, kun olet haaveillut jostain kohteesta vuosikausia ja siitä on tullut jonkinlainen unelma, ja sitten joku yhtäkkiä ehdottaa, että lähde toteuttamaan se heti. Kyllähän Everest minulla tuolla Covidin kovasti muokkaamassa kalenterissa jossain kohtaa on ja siinä mielessä voisin ihan yhtä hyvin lähteä sen tänä keväänä kiipeämään. Monista ajatuksista yksi varsin voimakas oli se, että näin saisin sen pois päiväjärjestyksestä ja voisin miettiä muita juttuja. Tässä olisi vahvasti sellainen ”out of my system” -mahis, jolloin ei tarvitsisi kyseistä nyppylää enää mietiskellä ja voisi keskittyä muihin, ehkä kiinnostavampiin vuoriin. 


Suhtautumiseni Mount Everestiin on muuttunut paljon vuosien varrella. Alun naiivista ja suuresta valloitusunelmasta aina hetkiin, jolloin olen todennut, ettei se kiinnosta minua enää ollenkaan. Totuus on jossain siellä välissä. Kiipeilyllisesti ja yksittäisenä kivikasana Everest ei ole minulle enää kovin kiinnostava, enkä näe sen nousua minään epäinhimillisenä megasuorituksena, joka on varattu jotenkin spesiaaleille yksilöille. En myöskään näe mitään erityistä arvoa siinä, että se on maailman korkein vuori. Se on vain vuori. Jos sen huipulla seisoo, onko silloin saavuttanut jotain? Onko jotenkin kovempi / parempi / rohkeampi / whatever kuin joku muu? 


En silti voi kieltää, etteikö Mount Everest olisi minulle edelleen unelma. Se on osa isompaa suunnitelmaa ja ehdottomasti yksi niistä paikoista, joissa haluan käydä.


Minulle Everestistä on tullut enemmän kulttuurihistoriallinen kohde siinä, missä vaikka Kheopsin pyramidistä jollekin muulle. Olen lukenut siitä kymmeniä ja kymmeniä kirjoja, nähnyt toisen mokoman verran dokkareita ja elokuvia ja kuullut niin paljon tarinoita, että haluan mennä, nähdä ja kokea paikan itse. Osaan vuoren päässäni ulkoa ja haluaisin jossain vaiheessa astella samoja askeleita kuin moni lukemieni tarinoiden kohde ja aistia menneiden vuosikymmenten pioneerien fiiliksiä paikan päällä. Onko se nykypäivän ruuhkissa enää mahdollista, en tiedä, mutta haluan silti kokeilla. En kuitenkaan enää tuijota Everestin huippua käsi housuissa miettien, että sinne on pakko päästä saavuttaakseen jotain. Haluan mennä sinne kokeakseni jotain itselleni. Ja saadakseni sen pois päiväjärjestyksestä. 


Toi pipo on varmaan kasvanut Philin päähän kiinni


En halua silti yhtään vähätellä Everestiä tai sen vaativuutta. Kiinnostavuudella ei ole sen kanssa mitään tekemistä ja fakta on, että Philin varsin arkisesta näkemyksestä huolimatta (16 kertaa huipulla voi aiheussaa sellaista) iso E on varmasti valtava fyysinen ponnistus ja sellaisena haasteena itse kullekin arvokas. Tekee sen miten ja mitä reittiä pitkin tahansa, Everest ei ole mikään sunnuntaikävely, vaikka kuinka moni nojatuoliretkeilijä yrittäisi niin väittää. Nykypäivän väheksyntä tai ruuhkien ja turistimatkojen vastenmielisyyden toitottaminen ei lopulta vuorelta mitään arvoa poista. Jokainen lähtee kiipeämään sitä omista syistään, joista yksikään ei ole toista parempi tai jalompi.


Kolme näistä neljästä on kiivennyt tai yrittänyt Everestiä. 
Tässä ryypätään Macchermossa.


Parin päivän mietinnän ja lapsenomaisen innostuksen jälkeen lopulta kuitenkin kieltäydyin. Vaikka moni asia puhui sen puolesta, että voisin ja haluaisin lähteä, en kuitenkaan voinut perustella itselleni, että juuri nyt olisi sen aika. Korona jyllää, rajoitukset kovenevat ja maailma on edelleen aika vinossa, vaikka kuinka sen haluaisi suorana nähdä. Olen vuosi sitten laittanut kaikki omat työni jäihin, koska mielestäni tällä hetkellä ei voi järjestää mitään matkoja täysin turvallisesti. Ei kotimaassa eikä etenkään ulkomailla. Olen puhunut vastuullisuudesta ja toitottanut sen tärkeyttä julkisestikin, sanonut, että paras tapa auttaa matkailualaa palaamaan jonkinlaisille raiteille on olla juuri nyt matkustamatta. Jos siis olisin Nepaliin itse näin helpolla lähtenyt, olisin syönyt omat sanani ja heittänyt kaikki periaatteeni romukoppaan. ”Älkää tehkö nyt mitään, älkää menkö minnekään ja pitäkää unelmanne nyt hetken vielä holdilla, niin tästä selvitään. Mutta kyllähän MINÄ voin Everestille silti lähteä, koska se on MINUN suuri haaveeni! Minä minä minä!” Lisäksi itse virus jännittää edelleen, enkä pystyisi todennäköisesti rentoutumaan tietäen, että sairastuminen matkalla olisi koska tahansa mahdollista.


Lähden siispä Lappiin ja sinnekin testien kautta. On pari kiinnostavaa mäkeä vielä tälle kaudelle laskematta, joten Iso-E saa nyt odottaa. Ei se kaiketi sieltä mihinkään ole menossa, joten kattellaan vaikka ensi vuonna sitten. Jos hyvin käy, syksyllä alamme mennä matkailun suhteen kohti normaalia, joten jos sitä silloin sitten Nepaliin pääsisi? Olisi töitä ja ehkä joku korkea vuorikin suunnitelmissa. Ei kuitenkaan Everest silloinkaan. 


Tähän loppuun vielä pieni disclamer, että en silti halua moralisoida ketään, joka tänä keväänä Everestille lähtee. Ainakin kaksi suomalaista sinne on matkalla ja toivotan molemmille onnea yritykseen! Stay safe. 





tiistai 23. maaliskuuta 2021

Tikku nenään ja pohjoiseen!


Juuri, kun Suomi alkoi paukuttaa ennätyslukemia koronatartuntojen määrässä, sain pyynnön lähteä takaisin Lappiin. Olin palannut muutamaa päivää aiemmin kotiin, kun kaveri laittoi viestiä, että pitäisi lähteä kuvaamaan jotain sarjaa Pyhälle ja mukaan tarvittaisiin hieman lumiturvallisuustietämystä. Samaan aikaan THL toitotti, että reissut pitäisi perua ja hallitus asetteli Suomea sulkutilaan.

Aika paljon minä sen kanssa kipuilin, että mitenkäs tässä nyt pitäisi tehdä. Toisaalta en ollut tehnyt minkäänlaisia ulkotöitä pitkään aikaan ja ne olisivat varsin tervetulleita, toisaalta olin juuri toitottanut vastuullisuutta ja kuinka matkailualan ammattilaisena haluan toimia oikein. Olin mm. perunut poikani Lapin matkan THL:n suositusten mukaisesti. Sanna Marinin ”nyt ei ole oikea aika lähteä mihinkään” -hokema kaikui takaraivossa. 


Kuuden hengen kuvausseurueemme päätyi lopulta ratkaisuun, että lähdemme, mutta teemme sen mahdollisimman vastuullisesti. Sovimme, että kaikki käyvät testeissä ennen lähtöä ja paikan päällä olemme kontaktissa ainoastaan oman porukan kanssa. Kauppareissut pidetään minimissä ja kaikki ylimääräinen norkoilu jätetään pois. Ravintolatkin olivat kiinni, joten after skin uhka loisti poissaolollaan.


Vuoden verran tässä on pandemiaa menty, joten olihan se jo aikakin käydä ottamassa ensimmäistä kertaa se tikku nenään. Tekstiviesti kertoi jo muutaman tunnin päästä tuloksen olevan negatiivinen.


Ohhhhhh the pleasure


Sain testin jälkeen useammaltakin tutulta ja tuntemattomalta viestiä pohjoisesta, että tervetuloa! Siitä tuli hyvä fiilis ja ikään kuin oikeutus lähdölle. Kuulemma mielellään ottavat porukkaa tunturiin, kunhan vain jengi hoitaa visiittinsä kunnolla. Ei ole pakko lähteä bussilla Saariselälle ryyppäämään ja järkkäillä mökkibileitä pitkin Leviä, vaan reissun voi oikeasti suunnitella vastuu edellä ja silti nauttia Lapin antimista. 


Ja me myös nautimme. Aurinko paistoi koko viikon, mitä nyt tuuli vähän puhalteli paikoitellen varsin navakasti. Ensimmäistä kertaa tänä talvena tuli aurinkorasvalle käyttöä ja kamerakin tallensi suunnilleen kaiken tarvittavan tulevaa projektia varten. Aika kului takamaastoissa ja majoituksessa, eli ylimääräisiä kontakteja ei syntynyt ja bileetkin hiljenivät joka ilta joskus kympin aikoihin, kun läjä väsyneitä äijiä painui unten maille viimeistään urheiluruudun ja mudcake-siivun jälkeen. Hyviä laskuja, hyvää seuraa, hyvä reissu. 


Lunta piisaa Pyhällä edelleen


Ensi viikolla koittaa pääsiäinen ja lähden tekemään vielä kauden todennäköisesti viimeisen pariviikkoisen pohjoiseen, testin kautta tietenkin. Joulu- ja hiihtolomavaiikot eivät aiheuttaneet mainittavia tartuntaketjuja rinnekeskuksissa, kuten pelättiin ja ne osoittivat, että suurin osa jengistä toimi turvallisuus edellä. Nyt kun vielä kauden kolmas ja viimeinen sesonki, pääsiäinen, saadaan kunnialla pakettiin, niin voidaan taputella itseämme olalle. Lapin elinkeinolle nämä sesongit ovat olleet elintärkeitä tänä vuonna, joten ehkä uskallan kannustaa ihmisiä nyt lähtemään, kunhan se tehdään oikein. Eli tikku nenään, negatiivinen tulos ja matkaan! Maskit naamaan, käsidesit taskuun ja turvavälit myös hissijonoissa kuntoon. Älä lähde kipeänä, älä järkkää bileitä ja kunnioita paikallisia ja kansallisia turvaohjeita, niin saadaan tämä homma hoidettua kunnialla. Ehkä ensi vuonna olisi sitten jo terassitkin auki!


Kevätlaskut best!





sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Valmentaja, Lapin boot camp ja itsetuntoruiske


Olen treenannut marraskuusta alkaen valmentajan johdolla. Voisi varmaan sanoa, että vihdoin.
 

Loppuvuodesta minulla oli alkavan ylikunnon oireita ja sain silloin lääkäriltä käskyn olla tekemättä mitään kuukauteen. Jouduin ensimmäistä kertaa (ja tähänkin varmaan voisi sanoa, että vihdoin) alkaa seuraamaan sykkeitäni, joten kävin hakemassa Partioaitalta Garminin ranteeseen ja totesin, että enhän minä pysty suunnilleen kioskilla käymään ilman, että sykkeet nousevat jonnekin 150:aan. Piti tehdä jotain. 


Olen jo useamman kesän istuskellut Kaivopuiston kompassin mutterikahvilan terassilla jokaisen mahdollisen aamun ja niin on myös vanha tuttuni Wille. Willen tausta on hyvin samantyyppinen kuin omani ja ensimmäiset kerrat olemmekin tavanneet lähinnä ryypäten joskus 20 vuotta sitten, kunnes hänkin laittoi tilanteet uusiksi, alkoi treenaamaan ja valmentaa nykyään kestävyysurheilijoita. Joskus viime kesänä, kun aloin tekemään suunnitelmia yhä vain korkeammista tavoitteista, heitin Willelle ajatuksen, että jotain voisi joskus tehdä kimpassa, ja nyt marraskuussa oli viimein sen aika. Soitin Willelle, että tilanne on se, että päällä on ylikunto ja vuoden päästä pitäisi kiivetä kasitonnisia, että kuinkas lähettäis? Tapasimme ja Villen ohje oli sama kuin lääkärin: aloitetaan sillä, etten tee mitään. Ylikunnon oireet pois, pieni hengähdys, ja sit kattellaan. Kalibroidaan tilanne ja aletaan rakentamaan alusta. 


Kuukauden levon jälkeen alkoi olla jo aika kova palo päästä treeniin kiinni. Ylirasitustila saatiin ammuttua alas ja sykkeet ja stressitasotkin tasoittuivat terveemmälle tasolle. Fiilis alkoi olla taas parempi, joten pääsimme suunnittelemaan ja aloittamaan treeniohjelman. Sen lyhyempi tähtäin on muutamat pidemmät juoksukisat ja pidempi korkeat vuoret, joten hommaa suunniteltiin heti noin 1,5 vuotta eteenpäin. 


Joulukuussa pääsi viimein taas juoksemaan


Ihan ensimmäiseksi jouduin opettelemaan juoksemaan uudelleen. Kohta tulee kolme vuotta surkuhupaisasta aloituksestani polkujuoksun parissa, ja vaikka sen jälkeen toki on hommaan tullut jonkinlaista tolkkuakin, on se silti ollut varsin päätöntä. Siis siinä mielessä, että en ole koskaan enempää ajatellut mitä olen tekemässä, kunhan olen painellut fiiliksen mukaan menemään. Ajattelin aina, että treenin pitää olla sellaista, että hiki lentää, kropassa tuntuu ja homma pitää vetää överiksi. Saatoin lähteä lönköttelemään puolimaratonin verran vain, koska niin päätin. Kuten sanoin, sykkeitä en ole seurannut aiemmin ikinä, enkä ole antanut niille minkäänlaista painoarvoa. Olen mitannut juoksuja ainoastaan matkan kautta, eli mitä pidempi lenkki, sitä kovempi jätkä! Ensimmäinen asia mitä Wille teki, oli että hän poisti kelloni näytöltä matkan kokonaan. Ainoastaan ajalla ja sykevälillä oli nyt merkitystä ja yhtäkkiä piti juosta ihan helvetin hitaasti. Se oli aika vaikea pala nieltäväksi ja joulukuu meni lähinnä kiroillen suorituksen mahdottomuutta. En uskonut mitenkään, että voisin juosta niin, että syke pysyy 130:n paikkeilla ja aika monta turhautunutta lenkkiä tuli räntäsateessa tehtyä. Hiljalleen löysin kuitenkin oikean askelluksen ja rytmin, ja etenkin oikeat musat sitä tahdittamaan. Fleetwood Macin 70-luvun hittilevyjen tempo on aika täydellinen. Ja kun rytmi löyty, alkoi vauhtikin kasvaa, ja kolmessa kuukaudessa olen saanut kolmisen minuuttia per kilsa ajasta pois ja homma siis etenee! Olen oppinut juoksemaan ihan uudella tavalla.


-28°C on ihan hyvä juoksukeli


Toinen iso muutos on ollut se, että minut on pakotettu salille. Minulla on ollut aina varsin naiivi lähestyminen punttistreeniä kohtaan, enkä ole siitä koskaan pitänyt. (Toim. huom, en pidä edelleenkään.) Nyt ymmärrän sen paremmin osana kokonaisuutta. En ole jotenkin hiffannut lihaskunnon treenaamista osana juoksua tai kestävyyttä, vaan lähinnä pitänyt sitä minulle tarpeettomana, koska siinä juostessahan ne juoksulihakset kehittyy, daa! Turns out, että niitä voi kuitenkin salilla kehittää vielä lisää. Hups. Edelleenkään en lihaskuntotreenistä varsinaisesti nauti, mutta sen ollessa tärkeä osa valmennusta olen siihen viimein ehdollistunut. Onneksi Willellä on oma privasali Punavuoressa, joka ei mene kiinni tänään alkaneen sulkutilan takia. 



Jos joulu- ja tammikuu menivät totutellessa ja opetellessa, helmikuussa alkoikin sitten kunnon boot camp. Lähdin viideksi viikoksi Lappiin ja sain treeniohjelman mukaan. 5-6 kertaa viikossa lenkkiä / kävelyä / skinnailua ja 2-3 lihaskuntoa päälle. Olin aivan varma, että viimeistään parin viikon päästä alan lintsaamaan treeneistä, koska Wille ei ole vieressä käskyttämässä ja olen mestari valehtelemaan itselleni, mutta ei! Tein jokaisen annetun harjoituksen perkele pilkulleen! 32 päivää, 41 treeniä. Garmin kertoi viiden viikon keskikulutukseksi 3200 kaloria per päivä. Välillä toki väsytti, eikä ollut yhtään harvinaista, että painelin illalla joskus puoli yhdeksän aikaan nukkumaan, mutta parasta oli tajuta, että seuraavana aamuna olin valmis lähtemään taas! Kroppa palautui hyvin ja jaksoi koko kuukauden ilman mitään ongelmia. Ainoastaan takareidet jouduin käymään kotiin palattuani hieromassa, kun hieman jumitti. 


Viime viikon otin iisimmin, eilen kilahti meiliin seuraavat treenit ja homma etenee hienosti kohti kesää. Tämä on jo nyt ollut hyvä oppimatka treenin ja etenkin oman kropan syvempään ymmärtämiseen, mutta isoin voitto on silti ollut mentaalipuolella. Korona on pitänyt minut poissa töistä nyt vuoden ja etenkin viime syksynä kipuilin ja stressasin aika paljon oman toimettomuuden kanssa. Olen tottunut menemään ja tekemään töiden ja matkailun parissa niin paljon, että tämä koko maailman pysähtyminen on nakertanut paljon omaa identiteettiä ja sitä kautta myös itsetuntoa. Nyt minulla on ensinnäkin muutama isompi tähtäin ja tavoite taas kalenterissa ja toisekseen kalenterissa on täytettä treenin takia. Olen saanut päiviini rutiinia ja ymmärrys siitä, että tämä ohjelma, jota teen, vie minua kohti jotain suurempaa, antaa taas arvoa omalle tekemiselle. Se kohottaa kadoksissa ollutta itsetuntoa. Eikä Lappiin jääneet muutama lisäkilokaan sille hallaa tee. 


En yleensä postaa paidattomia kuvia internettin, mut kun postaan, 
varmistan, etten ole kammannut hiuksia ensin





torstai 25. helmikuuta 2021

Hiihtoloma pervttu


Lapin reissu päättyi lopulta etuajassa, kun lapsi ei lentänytkään pohjoiseen vaan minä sen sijaan ajelin kotiin. Pari päivää ennen hiihtoloman alkua THL lausui tiedotustilaisuudessaan suosituksen olla matkustamatta, ja vaikka ulostulon ajankohdasta juuri hiihtoloman kynnyksellä voi olla montaa mieltä, sen ydin oli kuitenkin oikea: pandemiatilanne on pahentunut viime viikkoina nopeasti ja siksi juuri nyt ei pitäisi turhaan lähteä mihinkään. 


Tilanne on tietenkin todella ristiriitainen. Ensinnäkin ihmiset tarvitsevat lomaa ja pääsyä pois kotitoimistojen oravanpyöristä ja toisekseen, Lapin keskukset kaipaavat kipeästi rahaa, tuloja ja toimintaa kotimaan lomailijoilta menetettyään jo kaikki ulkolaiset asiakkaat. Ja ymmärrän hyvin, että nämä kaksi asiaa painavat vaakakupeissa paljon. Toisaalta sitten matkailu ja etelän hiihtolomat pakkaavat Lapin keskukset täyteen ihmisiä, jolloin turvavälit unohtuu helposti kaupoissa ja ravintoloissa ja myös siellä rinteessä. Voin vain kuvitella Levin ja Ylläksen gondolijonoja, kun koppiin sopii astua vain omalla porukalla. Jonossa jengi alkaa turhautumaan ja se näkyy änkemisenä ja pakkautumisena. Joo, suksien kanssa eteen ja taakse syntyy luonnostaan jonkinlainen turvaväli, mutta se ei paljoa auta, kun jengiä tulee sivulta ja ylhäältä ja alhaalta yli. Sama homma munkkipossuja odotellessa jossain rinnekahvilassa. Nämä ilmiöt olivat ikävä kyllä nähtävissä jo ennen lomiakin, jolloin väkeä oli tuntureissa kymmenesosa tämänhetkisestä. Ymmärrän siis oikein hyvin, miksi THL suositteli pysymään kotona. Ei kyse ollut ainoastaan after skista ja niistä karaokebaareista. Suosituksen ajoitus nyt vain oli aika huono, päivää ennen hiihtolomaa, ja ymmärrän hyvin, ettei juuri kukaan alkanut tällä varoitusajalla reissujaan perumaan. 



Me kuitenkin peruimme. Puhuin lapsen äidin kanssa ja päätös oli oikeastaan aika helppo, koska molemmilla oli sama fiilis: ei tuntunut hyvältä laittaa jätkää koneeseen kohti pohjoista. Poika ymmärsi yskän, vaikka vähän harmittelikin. Ajatus siitä, että lähtisi Lappiin, muttei voisi oikeastaan muuta tehdä kuin käydä pari tuntia päivässä mäessä jonottamassa ja istua loppuajan faijan kanssa mökissä, ei lopulta ollut kauhean houkutteleva hänellekään. Niinpä minä pakkasin kamat autoon ja ajelin etelään. Menetin lentolipun verran rahaa, minkä lopulta säästin hissilipuissa ja stressissä. Ihan hyvä näin. 


Jotkut ovat jo ehtineet kutsua päätöstä liioitteluksi ja turhaksi panikoimiseksi. Toisaalta jotkut ovat kiitelleetkin. Päätös oli kuitenkin itselleni ihan selkeä ja perusteltu. 


Ensinnäkin, ja ehkä tärkeimpänä, minulla ei vain ollut hyvä fiilis lennättää lasta Lappiin juuri nyt. Tilanne koronan suhteen on viime viikkoina huonontunut oleellisesti ja puhutaan jo kolmannesta aallosta. Jos silloin suositellaan, ettei lähdettäisi, minun mielestäni silloin ei ole järkevää lähteä. Joku minua viisaampi ja asian kanssa järjettömän paineen alla painiva on tullut siihen tulokseen, joten minä uskon. Jos teini olisi matkaan lähtenyt, se ei olisi ollut hänen oma päätöksensä, vaan minä vanhempana olisin ollut vastuussa reissusta, johon omatuntoni ei olisi venynyt. Omissa toimissani ja menemisissäni voin riskiä punnita, toimia ehkä jopa eri tavoin, mutta lapsen kohdalla oli helpompaa tehdä ratkaisu näin päin, vaikka se pientä pettymystä aiheuttikin. Söimme eilen jäätelöä kotona ja pidimme leffaillan, ei harmittanut enää. 


Toinen päätökseen vaikuttanut seikka on se, että olen matkailualan ammattilainen. Parin viikon päästä tulee vuosi täyteen siitä, kun olen estynyt tekemään työtäni globaalin pandemian takia. Kyllähän se vituttaa, mutta ymmärrän täysin, miksi matkailu ja moni muu toimiala on nyt sulkutilassa. Minun puolestani voisi vähäksi aikaa sulkea kaikki muutkin. Ihan kaikki. Ymmärrän myös, ettei ole mitenkään minun käsissäni kuinka tässä käy, mutta jos voin toimia vastuullisesti tehden edes oman osuuteni, sen teen. Koska jos minä alan ammattilaisena en vastuullisesti toimisi, miksi olettaisin, että kukaan muukaan niin tekisi? Minun on mielestäni yritettävä näyttää esimerkkiä. En yritä kuulostaa tekopyhältä, mutta olisihan se siistiä, jos esimerkiksi rakennustyömailla tai Rauman telakalla mietittäisiin edes hetki samoin.



En osoittele ketään sormella tai paheksu yhtään muiden lähtöä vaikkapa Leville. Loma on ansaittu, tulee tarpeeseen ja auttaa myös Lapin matkailuelinkeinoa. Toivon ainoastaan, että jengi toimii tunturissa, tai missä ikinä kylpylässä nyt lilluvatkaan, omalta osaltaan vastuullisesti. Turvavälit, maskit, omat porukat, käsien pesut, testeihin menot ja kaikki tutuksi tulleet litaniat, you know the drill. Tämä homma on vain ja ainoastaan yksilöiden teoista ja toimista kiinni. 


Sanoivat televisiossa, että olemme loppusuoran ja  ”viimeisen taistelun” edessä. Rokotteet ja kesä tulee ja jossain vaiheessa tämä on ohi, kunhan nyt hetken vielä jaksamme.


Koitan jaksaa. Ragnarök, perkele!





 

maanantai 15. helmikuuta 2021

Äkäslompolo on Suomen Innsbruck


Tämä on ensimmäinen talvi viiteen vuoteen, kun en ole Itävallassa. Niinpä olen larpannut Alppeja nyt nelisen viikkoa Tunturi-Lapissa. Näyttää myös varsin todennäköiseltä, ettei keväällä tarvitse vielä lähteä Ruotsiin tai Norjaankaan, joten tänä vuonna pitää ottaa kaikki ilo irti kotimaan maisemista. Toistaiseksi se on onnistunut varsin hyvin, leikin, että Äkäslompolo on Innsbruck, Ylläs Stubai, Kesänki Kühtai, Kuertunturi Axamer Lizum, Pallas Schlick ja Pyhä Zillertal.
 

Kuukausi Lapissa ilman varsinaisia suunnitelmia on tarjonnut, jos ei nyt ihan Alppien parhaita päiviä, niin ainakin Finland’s finest, hyvää lunta ja aurinkoisia kelejä. Ainoat velvoitteet ovat olleet Finlav-kouluttajakoulutuksen vaatima parin päivän harjoittelu lumiturvallisuuskurssilla Ylläksellä ja Partioaitan ja Bliss Adventuren Adventure Weekend Pyhällä, muuten olen mennyt pitkälti minne nenä näyttää ja missä tekemistä on piisannut. Kolmisen viikkoa sitten sataneesta lumesta on riittänyt iloa monilla tuntureilla monena päivänä ja oikeastaan vasta nyt alkaa olla hiljalleen uuden dumpin tarve. 



Kellostapuli, Kesänki ja Lainio aurinkokylvyssä


Ja voi pojat millaista lunta sieltä kolme viikkoa sitten tulikaan! En ole koskaan laskenut Japanissa, mutta kaikki, jotka ovat, ovat sanoneet, etteivät näin lähelle saarivaltion olosuhteita ole koskaan aiemmin Suomessa päässeet. Alkukausi oli ollut pohjoisessa varsin vähäluminen, mutta jonkinlaiset pohjat tuonne oli ehtinyt jo asettumaan, joten uusi lumi hyvillä pakkasilla oli kuin hattaraa ja pumpulia siihen päälle tarjoten tolkuttoman hyviä laskuja melkein joka puolella. Dumpin jälkeen aurinko paistoi varmaan pari viikkoa putkeen, joten olosuhteet erinäisille skinnailupäiville ovat olleet aika perfect. Koska aiemmin talvet ovat painottuneet muille maille, en ole ennen laskenut näitä Suomen offariklassikoita kuin satunnaisesti, joten on ollut ilo ottaa tuntureita haltuun ja tutustua maastoihin isommalla suurennuslasilla. Hienoja mäkiä täältäkin löytyy, ainoastaan pituutta kaipaisi välillä lisää. En kuitenkaan oikeasti kehtaa valittaa. 


Kesänki


Yllämainituista lumiolosuhteista johtuen vyöryjäkin on ollut kuin itävallassa konsanaan. Ruka, Pyhä, Luosto, Ylläs, Pallas ja Kilpisjärvi, joka suunnasta on tullut kuvia ja ihan valtakunnan uutisiakin lumivyöryistä ja läheltä piti -tilanteista. Onneksi pahempaa ei ole sattunut, joten on ollut ihan mielenkiintoista seurata lumipakan kehitystä ja yrittää laittaa viime vuosina opittuja asioita käytäntöön niin turvallisuusoppien kuin lumivyöryteknikon taitojenkin suhteen. Helpompi tilanteen kehitystä on seurata täällä paikan päällä ja koittaa tehdä omia ennusteita kuin Helsingistä käsin. Samalla on ollut tervettä huomata, että mitä enemmän tässä on vuosien mittaan on oppinut, sitä enemmän tajuaa, että opittavaa vielä on. 


Kellostapulilla


Laskemisen lisäksi olen käynyt kiipeämässä jäätä Rukalla, Pyhällä ja Korouomalla. Aika hyvin tullut pari kertaa turpaan ja huomaa kyllä, että viime vuonna ei metrejä seinällä juuri kertynyt. Vähän pitää vielä tuntumaa hakea, että pääsee samoihin liidaussfääreihin kuin 2019 keväällä. Mutta onpa silti ollut nastaa päästä hakkuja nakuttelemaan, jääkiipeily on kuitenkin edelleen kaikista lähikiipeilylajeista se oma suosikkini. 


Otsalamppukiipeilyt Pyhän Tajukankaalla. Kuvan otti Toni Eskelinen


Vajaa pari viikkoa on tässä päiviä vielä jäljellä ennen paluuta etelään. Tällä viikolla laskusuunnitelmissa on vielä Lainio, Äkäskero ja ehkä Aakenus ja sitten alkaa olla kaikki perusklassikot kierrettynä. Kilpisjärvellekin oli suunnitelma lähteä, mutta sieltä tulleen infon perusteella taidan siirtää käsivarren laskut keväämmälle, sen verran on kuulemma herkässä lumet tällä hetkellä, että mitään mielenkiintoista laskettavaa ei ehkä uskalla juuri nyt lähteä puskemaan. Vaan ehtii sitä myöhemminkin. Loppuviikosta saan teinin tänne hiihtoloman viettoon, joten loppureissun päivät keskittynevät sen jälkeen pääasiassa rinnelaskuun. Toisaalta nuoriso nukkuu joka päivä johonkin kahteen, joten voihan se olla, että aamuisin tästä voi hiippailla vielä vähän randoille, kun mahis kerran on. 





maanantai 18. tammikuuta 2021

Talven varusteet


Saan varsin usein kyselyjä ja suosituspyyntöjä varusteista, etenkin näin talvisin. Ja koska varusteblogit ovat vähän kuin farkut, ne ei koskaan mene pois muodista, ajattelin kirjoitella pitkästä aikaa ihan rehellistä varustepornoa.
 

Olen pakkailemassa kamoja viiden viikon Lapin reissua varten, missä tarkoitus on laskea, skinnailla, retkeillä ja kiivetä, joten aika pitkälti kaikki mahdolliset kamat pitää ottaa mukaan. Niinpä tässä blogissa listaan tärkeimmät matkaan lähtevät luottovarusteeni ilman sen kummempia esittelyjä. Näitä minä käytän, koska olen todennut ne hyviksi, ja ne ovat myös suosituksiani, jos joku kysyy. Ovatko ne parhaat? Minulle kyllä, sinulle ehkä. Jokaisella on tapansa, tyylinsä, makunsa ja merkkinsä, eikä yksittäisten kamojen kohdalla ole absoluuttisia totuuksia. Yksi hyvä perussääntö kuitenkin on se, että laadulla on väliä. En osta halpista, en osta ulkoiluvarusteita Biltemasta ja pitäydyn usein tietyissä brändeissä. Laadun lisäksi vaadin niiltä ekologisuutta. Perusbrändini ovat Tierra, Patagonia, La Sportiva, Black Diamond, North Face ja Hestra. Minulla ei ole suoraa sponsoria yhdeltäkään, mutta Partioaitta ystävälisesti tukee minua varusteissa ja edustaa näistä brändeistä useaa, samaten olen La Sportivalta saanut hyvällä diilillä kenkiä. Jäävätkää jos haluatte.


Vaatteet


Kun lähtee kuukaudeksi matkaan ja aikoo harrastaa useampaa lajia, pitää miettiä kamoja vähän siltä pohjalta, että mahdollisimman moni kävisi niistä mahdollisimman moneen. Eniten vaihtelen takkeja, mutta vaatteet niiden alla on yleensä samat. 


Kerrospukeutuminen on talvella kaiken a ja o ja se alkaa merinokerrastoista. Olen jo vuosia rummuttanut Devoldin Expedition -sarjan puolesta ja jatkan edelleen. Hieman lämpimämmällä säällä komppailen Acliman Woolneteillä ja näistä jommalla kummalla pärjään kelissä kuin kelissä ympäri vuoden. Sukkina mukana on viime aikoina matkannut Mons Royalen laskusukat, joissa on ollut hyvä näin talviaikaan myös juosta, sekä kestosuosikkini  Smartwoolin paksu Mountaineering X-Heavy -merinosukka. Näihin voi tarvittaessa sujauttaa vielä ohuen merinolinerin alle, mutta harvemmin on ollut tarvetta. Miehille bokserivinkkinä kerrottakoon, että vuosien testailujen jälkeen olen luopunut kaikista muista merinoboksereista paitsi Devoldin Duo Active Windstoppereista.


Kerraston päälle käytän välikerroksena La Sportivan fleecea, jonka tärkein ominaisuus on lämmön ja hengittävyyden lisäksi rintatasku puhelimelle. Pysyy siellä mukavasti lämpimänä takin sisällä, mutta on helposti saatavissa kun sitä tarvitsee. Mihin ikinä lähdenkin, varmistan, että puhelimen akku on täynnä, pidän sitä yleensä lentotilassa ja usein repussa on mukana kevyt virtapankki hätätilanteiden varalle. 


Olen jo kauan myös toitottanut, että Tierran Ace Pantsit ovat parhaat ulkoiluhousut talveen. Ainoastaan laskiessa jaloissa on niiden sijasta Tierran Roc Blancit. Viime vuonna kuitenkin Ace Pantien kannoille on alkanut hiipimään Fjellun Kebit, jotka olen joutunut toteamaan erinomaisiksi kevyemmässä käytössä, etenkin kesällä vaeltaessa ja yleisesti ulkoilu/kävelyhousuina. Niinpä otan nekin mukaan. Mökillä ja pitkillä automatkoilla jalassa on verkkarit, ja koska välillä saattaa joutua koittamaan näyttää muultakin kuin mökkihöperöityneeltä pultsarilta, otan mukaan yhdet Black Diamondin farkut for special occations. Arkitakiksi lähtee North Facen tekokarvakauluksinen talvitakki, sormikkaina on BD:n lfeecehanskat ja päähän painuu Nepalista ostettu myssy ja pari VAI-KOn merinopipoa.



Laskukamat


Kuten sanoin, ylläolevasta paletista löytyy aina tarvittavat kerrokset, joiden päälle voi sitten takkia vaihdella. Laskiessa minulla on yleensä pelkkä kuoritakki, jonka virkaa toimittaa tällä hetkellä Patagonian SnowDrifter. Kylmällä sen alle voi sujauttaa lisäkerrokseksi joko Tierran Belay Jacketin tai Mountain Hardwearin Ghost Whispererin, jonka paino/koko vs. eristävyys -ratio on ihan omaa luokkaansa. Ei ihme, että se on klassikko, vähän kuin kevytuntuvatakkien valkohai, evoluution huippu. Naamaan laitan kypärän alle tarvitttaessa balaclavan ja skinnatessa yleensä tykkään pitää pantaa. Käsissä on joko Hestran Alpine Prot tai kylmemmällä säällä Black Diamondin nahkahanska ja alla tarvittaessa Hestran Multi Active -linerit. 100% merinolinereita en suosi, ne ovat yleensä aika hauraita ja repeävät helposti. Rukkasia en ole oikein osannut koskaan käyttää, mutta pitäisi varmaan opetella. 


Oakleyn laseissa olen laskenut jo 90-luvulta lähtien ja laudan virkaa toimittavat Korua Shapesin Tranny Finderit, sekä splitti että solidi. Sitenä splitissä on Sparkit ja solidissa Unionit. Mammutin paukkurepussa on itävaltalaiset Kohlan skinit, sauvoina Black Diamondin Compactorit, BD:n lapio ja Mammutin 280-senttinen sondi. 


Päivitin viime talvena splitin Koruaan ja koska
tykkäsin Tranny Finderista kovasti, hankin tälle
talvelle saman mallin myös solidina.


Kiipeilykamat


Jään äärellä jalassa on gorepaikoilla cramponien repimistä lahkeista ties kuinka monta kertaa korjatut Ace Pantsit ja takkina Tierran Belay. Repussa on taukoja ja varmistusvuoroja varten jo ylempänä mainittu Ghost Whisperer. Hardware, eli pääasiassa kypärä, hakut ja raudat, on Black Diamondia ja hanskoina ohuet Hestrat. Kenkinä käytän La Sportivan G2:ia, jotka ovat jonkun mielipiteen mukaan vähän liian hevit ketterään jääkiipeilyyn. Mutta minä olenkin 41, enkä todellakaan ketterä. G2:t ovat lämpimämmät kuin astetta kevyemmät G5:t, joten näissä pakkasissa kelpaavat minulle oikein hyvin. Pakkaan mukaan myös vielä toistaiseksi koskemattomat LaSpon Olympos Mons Cubet, jotka tilasin keväällä Baruntsea ja muita tulevia vuoria varten, jotka tietenkin ovat kaikki toistaiseksi peruuntuneet. Lapin pakkasissa pääsee toivottavasti vähän kuitenkin testailemaan niiden ominaisuuksia. Ajattelin kokeilla myös laskea niissä, koska Rovaniemen extreme split master Lauri Hilanderkin on niin tehnyt ja todennut sen ilmeisesti mahdolliseksi. Tämä ratkaisisi monta ongelmaa esimerkiksi tulevaa Vinsonin laskua suunnitellessa.


LaSpon Olympos Mons Cubet lähtee neitsytmatkalleen


Retkeilykamat


Haaveissa olisi tehdä jonkinlainen splitti-skinnaus-teltta-laskuretki johonkin Pallaksen tai käsivarren suuntaan, joten otan mukaan myös muutamat essential retkeilykamat. Telttana reppuun menee Black Diamondin Firstlight, makuualustana Therm-A-Restin Neo Air All-Season ja makuupussina vielä testaamaton Western Mountaineeringin Lynx -talvipussi. Lisäksi heitin kyytiin luottokeittimeni Primus Liten ja pari Real Turmatia. Näillä pärjännee tarvittaessa pari yötä maastossa ja yhteispaino on jotain kolmen-neljän kilon luokkaa. Reppuna toimii Arc’teryxin megakevyt 45-litrainen Alfa FL, jota myös kiipeilyreppuna suosin.


Mitähän muuta? Kaikkea pientä gadgettia on taas laukunpohjat pullollaan, joista ehkä tärkeimpinä voisi mainita Garminin Fenix 6 -kellon, Hydroflaskin termospullon, BD:n otsalampun, Noshtin vauhtikarkit ja vielä testaamattoman talviurheilujuoman sekä puoliksi leikatun hammasharjan, joka säästää tilaa ja painoa. Juoksukamatkin on mukana, niistä esiin nostettakoon kengät, eli La Sportivan Jackalit. Ja tietenkin ensiapupakkaus! Se on aina mukana ja sisältää perus teippaustarpeiden lisäksi ainakin Compeedeja, kädenlämmittimiä, avaruuslakanan, Buranaa, Imodiumia, Hidrasecia ja pari Panacodia. 


Staying Alive in Avalanche Terrain, joka talven tärkein kirja


Siinäpä lienee tärkeimmät. Tässä alla on vielä pakkauslista, jonka kanssa pohjoiseen lähden ja joka siis sisältää kaiken ylläolevan ja vähän päälle. Nämä ovat minun suosikkini, joita voin hyvillä mielin suositella muillekin. Parhaiten omansa kukin kuitenkin löytää vain testaamalla. Itse olen ottanut sen linjan, että koska teen näitä hommia työkseni, haluan tehdä niin parhaissa mahdollisissa varusteissa, joten siltä pohjalta uskallan sanoa testanneeni aika montaa eri tuotetta ja päätyneeni näihin. Yksi asia on joka tapauksessa varma: Hyvillä varusteilla ei takaa hyvää reissua, mutta huonoilla varmistaa huonon. Älä siis lähde maastoon Lidlin kamoilla.



Splitti / Korua Tranny Finder

Solidi / Korua Tranny Finder

Laskukengät 

Kypärä 

Gogglet / Oakley

Skinit / Kohla

Sauvat / Black Diamond Compactor

Piippari, lapio, sondi 

EA-pakkaus 

Otsalamppu + varapatterit

Varaosapussi 

Termospullo / Hydroflask

Laskureppu / Mammut

Snow study kit + lumisaha 


Kiipeilykengät / La Sportiva G2

Hakut  / Black Diamond

Raudat / Black Diamond

Hardware 

Hanskat / Hestra

Köysi


Kerrasto x 2 / Devold Expedition & Aclima Woolnet

Välikerros / La Sportivan fleece

Kevytuntsikka / Mountain Hardwear Ghost Whisperer 

Laskutakki / Patagonia SnowDrifter

Laskuhousut / Tierra Roc Blanc 

Tierra Belay Jacket

Laskuhanskat, ohuet & paksut + linerit / Hestra

Pipot & panta 

Buffi & balaclava 

Laskusukat / Mons Royale


Fjellun Kebit

Tierra Ace Pantsit 

Bokserit, sukat & T-paidat

Kollarit & Hupparit

Farkut & verkkarit 

Villasukat 

Pyyhe 


Laturit ja virtapankki

Hammasharja ja -tahna, dödö

Aurinkolasit x 2 / Oakley

Silmälasit

Kuulokkeet / Airpodit

Maskit + käsidesi 

GoPro + tripodi 

Reppu / Arc’teryx Alpah FL 45

Teltta / Black Diamond

Makuupussi + tyyny / Western Mountaineering

Makuualusta / Therm-A-Rest

Primuksen keitin + kaasu 

Noshtit & Bloksit

Juoksukamat + kengät

La Sportivan Olympos Monsit 


Noshtin tuotteet saatu ilmaiseksi. Karkit on maailman parhaita, talviurheilujuoma on vielä testaamatta.


tiistai 5. tammikuuta 2021

2021?


Ajattelin jo pari päivää sitten kirjailla ylös odotukseni vuoteen 2021. Samana aamuna, kun aloin tekstiä hahmottelemaan, tuli uutinen Alexi Laihon kuolemasta, joten lopetin, koska tuli fiilis, että jos vuosi alkaa tällaisella uutisella, ei odotuksia viitsi edes asettaa. 

En tuntenut Allua henkilökohtaisesti ja olimme ainoastaan moikkaustuttuja, mutta tiemme olivat ristenneet aikanaan usein. Haastattelin miestä jo 2000-luvun alussa radioon ja myöhemmin olin mm. töissä Bodomien levyjä julkaisseessa levy-yhtiössä. Samoissa baaripöydissä ja festaribäkkäreillä istuskeltiin usein. Joka tapauksessa miehen ennenaikainen poismeno riipaisi, osittain sen takia, että hän oli ikäiseni, osittain siksi, että hän oli legenda omalla alallaan jo eläessään. Eniten kuitenkin siksi, että moni ystäväni tunsi hänet paljon paremmin kuin minä ja suru ympärillä tuntui käsinkosketeltavalta, se tuli tosi lähelle. Hyvää matkaa Allu, toivottavasti sinulla on nyt rauha. Perustakaa Lillin kanssa siellä jossain maailman kovin bändi. 


Children of Bodom, Ensiferum & Machine Supremacy, Lontoo 2011


Viime vuoden jälkeen tuntuu ehkä ylipäänsä oudolta miettiä odotuksia alkaneelle vuodelle, joten kutsuttakoon niitä ehkä mieluummin toiveiksi. Toivon, että tämä vuosi on parempi. 


Se alkoi suru-uutisen lisäksi koronarajoitusten jatkolla, jotka tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla ulottuvat nyt helmikuulle. Sen myötä jo kertaalleen siirretty ja nyt ensi viikon perjantaina järjestettäväksi aiottu keikkani Suvilahti TBA:ssa peruttiin. En jaksa enää sitä siirrellä ja perua ja siirrellä ja perua, joten helpompi unohtaa koko keikka toistaiseksi ja katsella joskus myöhemmin, jos vaikka innostuisin uudelleen aikojen parantuessa. Harmittaa, koska olin treenannut paljon ja mielestäni keikka olisi ollut hyvä. 


Epävarmuus rajoitusten kanssa ulottuu kohta jo maaliskuulle suunnitelluille talviretkikursseille, joiden toteutumisesta päätän helmikuun alussa, kun tilanne päivittyy. Jos yhtä nelipäiväistä privavaellusta ei lasketa, olen ollut viimeksi omissa töissäni vuoden 2019 lokakuussa ja olisihan se ihan kiva päästä taas tekemään Nuuksioon ja Helvetinjärvelle. Tuntuu kuin alkaisin unohtaa miten oppaan töitä tehdään ja se nakertaa itsetuntoa. Huhtikuussa olisi tarkoitus lähteä viideksi viikoksi Nepaliin, mutta… noh, eiköhän kaikki tiedä kuinka todennäköisesti se reissu toteutuu. En henkilökohtaisesti usko, että Himalajalle on asiaa ennen syksyä. Toivottavasti kuitenkin silloin! 


Pääsispä Ruotsiin


Haluan kuitenkin uskoa, että kesällä päästään jo tositoimiin. Tilanne helpottunee globaalisti kevään mittaa rokotusten ja ilman lämpenemisen myötä ja olen uskaltanut laittaa Ruotsin vaellukset nyt myyntiin. Tarjolla on peruuntuneen viime kesän tapaan juhannuksen jälkeen vaellukset Kebnekaiselle Östra- ja Västra ledenia pitkin sekä viikko Sarekissa. Elokuu menee Grönlannissa ja syyskuussa ruskaillaan taas Ruotsissa. Laskutan vaelluksista tässä vaiheessa ainoastaan satasen varausmaksut ja loppusumman vasta, kun on varmuus, että lähtö toteutuu. Jos niin ei tapahdu, varausmaksunkin saa luonnollisesti täysimittaisena takaisin. 


Syksyn työkuviot ovat vielä auki ja täysin riippuvaisia kaukomatkailun tilasta tuolloin. Samaten syssylle on muutamia omia viritelmiä ja verkkoja vesillä toivoen, että silloin vuoret ja vuoristot ovat suomalaisillekin taas auki. Kyllä tässä on tullut sarkastisesti naurettua, että pitikin addiktoitua siihen yhteen lajiin, jota ei meidän rajojen sisäpuolella pysty mitenkään harrastamaan. No, ehkä joku korallisukellus olisi toinen. 


Itävaltaan ei ainakaan pääse


Normaalisti olisin näihin aikoihin lähtenyt Itävallan suuntaan, mutta koska sekään ei ole mahdollista, otan tähtäimeen Lapin. Parin viikon päästä survon auton täyteen kamaa ja suuntaan keulan pohjoiseen ainakin viideksi viikoksi. Ilman tarkempia suunnitelmia aion sekoilla menemään jossain Ylläs - Kilpisjärvi - Pyhä - Salla -akselilla lähinnä kelien ja ystävien armoilla. Haluan ainoastaan laskea ja kiivetä mahdollisimman paljon, koska niissä hetkissä on minun mielenrauhani, zenini ja mindfulnessini. Maaliskuussa palaan etelään, mutta jos Nepaliin ei huhtikuussa pääse, olen korvamerkinnyt senkin laskutouhuille toivoen, että Ruotsin ja Norjan rajat olisivat tuolloin jo auki. 


Aion myös juosta ainakin muutaman kisan, treenata, skeitata, kiivetä ja mökkeillä vuonna 2021. Tässä on kaikki mahikset tehdä tästä hyvä vuosi kaikenlaisten olosuhteiden puitteissa ja ottaa iloa irti tilanteiden mukaan. Kaikista eniten toivon, että saan taas niskalenkin masennuksuesta, jolloin kaikista tulevista tilanteista saa vuonna 2021 vähän viimeaikaista enemmän irti. Mut hei, valoa kohti, junnutkin sai just MM-pronssia!