maanantai 15. heinäkuuta 2019

Toinen kerta toden sanoi Kebnekaisella



Jos kaksi viikkoa sitten Kebnekaisella tuuli hajotti telttoja ja riepotteli ihmisiä yli 25 metriä sekunnissa puhaltavin puuskin, kesän toinen vaellus Ruotsin huipulle oli käytännössä sen täydellinen vastakohta. En ole koskaan ollut Kebnellä niin tyynessä säässä kuin tällä kertaa! Muutenkin reissu oli melkoista linnunmaidossa kylpemistä. 

15:n klubilaisen voimin lähdimme Nikkaluoktasta kohti tunturiasemaa mukavan puolipilvisessä säässä ennusteen povatessa poutaa koko viikolle. Ja se ennuste piti. Tyynen lisäksi suurin muutos parin viikon takaiseen oli se, että hyttyset olivat kuoriutuneet ja täyttäneet Laddujaurin laakson. Ei nyt vielä mitenkään häiriöksi asti, mutta kuitenkin niin, ettei lähestymispäivinä huvittanut etenkään tiheimpiin koivikoihin kovin pitkäksi aikaa jäädä kahvittelemaan. Suurin mainitsemisen arvoinen asia menomatkalla oli varmaan se, että törmäsimme Antti Tuiskuun. 

Kesän toinen loppuunmyyty Kebnekaisen vaellus!

Huiputuspäivä ei olisi voinut paljoa komeampi olla. Ehkä vähän viileämpi kyllä. Hikeä puski heti aamusta varsin tanakasti, kun auringossa lähdimme Västra ledenia lompsimaan. Tyyni ja aurinko jatkuivat käytännössä koko päivän, välillä Vierramvarelle noustessa pienet pilvet sentään tarjosivat helpotusta. Lounaskin saatiin Kaffedalenissa nauttia hienossa säässä ja huipulla nautiskeltiin täydellisen tuulisesta kesäpäivästä! Nousu sujui ilman suurempia kommelluksia, yksi epäonninen joutui kääntymään puolimatkasta alas vatsaoireiden takia, toinen oli jäänyt jo aamulla telttaan kuumeessa. Loput 13 lähtijää saavuttivat huipun yhden aikoihin. Paluumatkallekaan ei mainittavia ongelmia tullut ja olin viimeisenä leirissä puoli kahdeksan aikaan, 13,5 tuntia lähdöstä. Aika peruspäivä mäessä ryhmän kanssa siis.

Toppen 12.7.2019!

Kebnen västra ledenia on paranneltu viime vuosina ja reitti on nykyään sekä turvallisempi että nopeampi kuin vain muutama vuosi sitten. Tuolpagornin ja Vierramvaren väliin viime vuonna nousseiden sherpaportaiden lisäksi tänä vuonna viitoitus ja reitin merkinnät oli uusittu ja polulle tuotu uutta sepeliä. Se oli välillä jopa hieman kelju kulkea uuden soran valuessa irtonaisena ihmispainon alla, mutta oletettavasti viimeistään yhden talven jälkeen alusta asettunee hyvin paikalleen. Parannukset eivät toki edelleenkään tee reitistä aiempaa kevyempää tai helpompaa, mutta ehkä paikoitellen sentään mukavamman. Se on tervetullutta 18:n kilometrin ja 1800:n nousumetrin päivämatkalle.

Huiputuksen varapäivä, aka. lepopäivä, meni sekin upeasta kelistä nauttien. Aika harvoin sitä tulee paistateltua ilman paitaa leirissä ja ylipäänsä ihan liian usein ei maastossa ole aikaa siirtää makuualustaa pihaan ja vain makoilla. Pieni tallailu joenvarteen kahville, iltapäivän sauna ja illan dinneri kruunasivat päivän. Edessä oli enää matka takaisin Nikkaluoktaan, joka alkoi yllätyksellä, kun asiakkaat kutsuivat meidät oppaat aamulla tunturiaseman pihaan ja ojensivat lahjaksi Kebnekaise-tarjottimet, joille olen jo useamman vuoden tunturiaseman kaupassa hihitellyt, että kuka helvetti sellaisia ostaa. Nyt selvisi sekin!

Harvinaista herkkua. Myös sää. 

Kesän toinen vaellus Ruotsin huipulle oli minulle jo 11. kerta Kebnekaisen maastoissa, mutta vieläkään ei ala kyllästyttää. Ehkä enemmänkin päin vastoin! Kun alkaa jo hiljalleen tunnistamaan jokaisen kiven polulla ja rutiinit alkavat olla syvässä, sitä jotenkin nauttii paikasta vain joka kerta enemmän, kun turha spennaaminen on poissa. Parin päivän päästä luvassa on vielä kolmas keikka tälle kesälle, tällä kertaa kahden kaverin privaporukka ja Östra ledeniä pitkin. Ei harmita yhtään! Sen jälkeen pääsee sitten kotiin juomaan espressoa pitkästä aikaa.

30:n euron Kebnekaise-tarjottimet
omistuskirjoituksilla! Olemme otetut!



maanantai 8. heinäkuuta 2019

Kaikkia olosuhteita Sarekissa


Kun mukavan aurinkoinen kesäaamu muuttuu kahdessa minuutissa ensin vesisateeksi ja siitä nopealla siirtymällä rakeiksi, tietää olevansa Sarekissa. Koska juuri tätä Ruotsin suurin erämaa on, arvaamatonta ja armotonta. Se ei paljoa kysele. Missään muualla kuin Sarekissa en ole tuntenut olevani niin luonnon armoilla, vaikka monenmoista maastoa olen minäkin ehtinyt jo koluta. 

Ehkä se on se, että Sarekissa todella tuntuu, että ollaan omillaan. Ei ole polkuja, eikä valmiita reittejä. Ei muita ihmisiä eikä edes puhelinyhteyksiä muihin ihmisiin. Ja kun koko ajan takaraivossa jomottaa tieto, että takaisin sivistykseen ei ihan hetkessä pääse, se lisää armottomuuden tunnetta. Kun sitten raekuuro alkaa äsken vielä aurinkoiselta taivaalta, se tuntuu jotenkin vielä rankemmalta kuin se oikeasti on, koska nyt ollaan kaukana kaikesta.

Äsken paistoi...

Se on kuitenkin juuri ne samat seikat, jotka tekevät Sarekista upean. Se jylhyys, yksinäisyys ja eristys. Niiden ansiosta Ruotsalaisessa erämaassa sielu lepää ja, kunhan vain pilvet edes hetken pysyvät loitommalla, maisemissa saa tuntea itsensä kerrankin todella pieneksi. Se on hassua, että vaikka kuinka on Himalajalla ja Andeilla käynyt, Sarekin ”vain” 2000-metristen huippujen välissä olo tuntuu paljon vielä pienemmältä. Se on paras fiilis.

Kaikkee o.

365 Klubin kolmas vaellus Sarekiin oli jälleen sitä itseään. Auringosta rakeisiin minuutissa vaihtuvaa arvaamattomuutta. Reitti Saltoluoktan asemalta Pietsjauren ohi Vuovresin massiivin yli Nienndoon ja sieltä Sluggan kautta takaisin Pietsjaurelle oli noin 70-kilometrinen, mikä on näissä maastoissa melkeinpä maksimi, jotta homma pysyy mukavana. Sarekiin lähtiessä voi aina tehdä tavoitteita ja suunnitelmia vaikka minkälaisista päivämatkoista, mutta niitä kannattaa olla valmis muuttamaan, kun ensimmäiset kivikot ja pajukot tulevat eteen. Kiire mihinkään ei kannata olla.

Kaikenlaisissa sääoloissa saavutimme Sarekin rajat toisena vaelluspäivänä ja teimme kolmantena leiristä käsin huiputusreissun Vuovnesvàràsjllle kevyemmässä varustuksessa. Siitäkin tuli puolivahingossa 20-kilometrinen päivä. Pari päivää myöhemmin ahkerimmat keräsivät reissusta vielä toisenkin huipun käytyään kirjoittamassa nimensä ikonisen Sluggan topissa olevaan vihkoon. Huippujen välissä käveltiin mättäitä ja kivikoita, ylitettiin jokia ja lumikenttiä ja nautittiin edes melko vakaista keleistä. Vähän sadetta, välillä aurinkoakin.

Paistoi siellä välillä vähän aamuaurinkokin

Kuuden päivän vaelluksella ehtii Sarekista lopulta raapaista hädin tuskin edes pintaa. Matka kansallispuiston rajalle vie helposti jo pari päivää ja kun paluuseen varaa saman, ei itse kohteesta ehdi nähdä kuin vilauksen. Mutta juuri sitä vilausta varten Nienndon laakso on erinomainen kohde. Sen reunoilla nousee toisella puolella Ähpárin upeat huiput ja jäätiköt ja toisella Ruotsin toiseksi korkein vuori Sarektjåhkkå. Kolmen laakson risteyksessa virtaa vuolaat kosket, jotka rauhoittuivat alhaalla ikonisiin turkooseihin järviin. Alueella ei yleensä liiku porojen lisäksi juuri muita, joka vuosi vastaan on tullut koko kuuden päivän aikana yksi toinen vaellusporukka. Huvittava yksityiskohta on se, että joka kerta ne ovat tulleet vastaan täsmälleen samassa kohdassa! 

Yhden vaellusviikon aikana Sarekissa jokaisesta tulee virtojen ylittämisessä vähintään puoliammattilainen

Harvinainen sinitaivas Pietsjauren yllä!

Sarek on valtava ja poluttomuus ja reitittömyys alleviivaavat sen kokoa. Mutta vaikka kuinka pintaraapaisuksi kuusipäiväinen vaellus jää, se on vuosi toisensa jälkeen ihan älyttömän vakuuttava kokemus. Kun olisi aikaa ja, no, lisää aikaa, joku vuosi teksisi mieli syventää omaa alueen tuntemusta ja surffailla Sarekin vähän muissakin kolkissa. Rapadalenissa etelässä tai Ahkkan kupeessa pohjoisempana. Lääniä vaan on niin älyttömästi, että se alkaa vaatia jo eläkepäiviä, jotta Ruotsin suurimman erämaan ehtisi ottaa kunnolla haltuun. Sitä odotellessa onneksi tällaiset kuuden päivän pistotkin täyttävät vatsan varsin hyvin.

Vuovnesvàràsjn huipulla

Kiitos matkaseuralle tämänkertaisesta! Meillä oli mahtava seitsemän asiakkaan ryhmä, joka nöyrästi otti vastaan kaiken mitä eteen tuli. Joet, lumet, kivikot, pajukot ja ne raekuurot. Pahimmat sateet saatiin onneksi vasta paluumatkalle, mutta kyllä sitä ihmiset taas varsin tyytyväisiltä näyttivät päästessään läpimärissä kamoissa sunnuntaina takaisin Saltoluoktaan. Se on aina sellainen katkeransuolainen hetki, kun samalla on onnellinen, että saa viimein kuivat kalsarit jalkaan, mutta samalla toivoo, ettei reissu loppuisi koskaan.

Ensi kesänä taas!

At your service.


sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Tuulten riivaama Kebnekaise


Partioaitan klubilaisten järjestyksessään viides Kebnekaisen vaellus oli itselleni kymmenes kerta alueella ja vähitellen kehtaan jo alkaa kutsumaan Ruotsin korkeinta kukkulaa kesätoimistokseni. Mukaan lähti  tällä kertaa 13 klubilaista ja apuoppaaksi ensimmäistä kertaa Marttisen Petri, kun Marko, jonka kanssa olen aiemmin Ruotsin keikat tehnyt, päätti kerrankin käyttää kesälomansa lomailuun, eikä telttailuun minun kanssani.Ymmärrän miestä hyvin.

Jo muutamaa päivää aiemmin säätiedotukseen oli ilmestynyt uhkaavia puhurin kuvia, kun tuulet alueella alkoivat nousta ja ennuste tarjosi huipulle yli 20 m/s. Myöskään Kebnekaisen tunturiasema ei säästyisi puhallukselta ja laaksoonkin ennustettiin yli 15:ttä metriä. Jännäksi menisi. Sadetta ei sentään pahemmin ollut luvassa. 

Perinteinen lähtökuva Nikkaluoktassa

Matka tunturiasemalle sujui leppoisasti parissa osassa ja olimme perillä hyvissä ajoin toisen päivän iltapäivänä. Teimme leirin aseman taakse tuttuun paikkaan, mutta tuulen ollessa jo tässä vaiheessa mojova, jätimme teltat perinteisen leiriharjanteen tälle puolen, jotta tarjolla olisi edes jonkin verran suojaa. Sää oli onneksi edelleen kuiva ja koska seuraavien kolmen päivien ennuste oli pitkälti samanmoinen, päätimme lähteä ainakin yrittämään huipulle seuraavana aamuna. Kebnekaisen laakson vuorinelikko – Singi, Tuolpagorni, Vierramvare ja Kebne – olivat koko lähestymisen ajan olleet kostean pilven peitossa, mutta toivo eli, että pahin sinkki hieman hälvenisi seuraavana päivänä.

Kebnekaise Fjällstation, mun kesätoimisto

Lähdimme liikkeelle kuuden aikaan. Matka kulki kohti Tuolpagornia ja kasvoille puhalsi vastatuuli. Se oli kuitenkin vielä maltillinen ja hieman toivoin, että luoteesta tuleva myräkkä jäisi Vierramvaren ja Kebnekaisen taakse vuorten suojatessa reittiä. Osan matkaa toive toteutuikin, mutta hiljalleen ylemmäs noustessa puuskat alkoivat olla jo aika kovia. Pidimme tauon nk. Kattilalaaksossa ennen uusia (hienoja!) sherpaportaita, jotka nousevat Tuolpagornin ja Vierramvaren satulaan. Lunta ei tänä vuonna ollut tuhannen metrin korkeudessa enää juurikaan, ainoastaan lyhyt nousu kiviportaiden lomassa. Joinakin kesinä tässäkin on vielä ollut kokonainen lumirinne!

Satulasta aloitimme nousun Vierramvaren rinteille, missä tuuli alkoi edelleen yltyä. Muutama asiakas kääntyi jo näillä main takaisin alas epävarman fiiliksen tai vanhan sotavamman takia. Nousimme pilven sisään, missä tuuli jatkoi yltymistään ja välillä satoi lunta. Aloimme olla pakkasrajassa ja kivet allamme olivat tuulen puolelta alkaneet jäätymään, mikä alkoi nostaa riskiä. Etenkin laskeutuessa Kaffedaleniin Vierramvaren toiselle puolelle tämä tulisi olemaan ongelma.

Lähellä Vierramvaren huippua. Takavasemmalla näkyy Tuolpagorni, jonka kraaterin 
kävimme laskemassa huhtikuussa

Sinne asti ei lopulta kuitenkaan tarvinnut lähteä edes katsomaan. Päästessämme Vierramvaren huipulle puuskat olivat jo luvattua yli 20 metriä sekunnissa, näkyvyys heikko ja jäinen hile piiskasi naamaa. Oli varsin helppoa tehdä päätös, että emme enää jatka eteenpäin kohti Kebnekaisen huippua, minne matkaa olisi ollut vielä 2-3 tuntia. Siihen vielä paluu päälle, niin olisimme saaneet viettää myrskyssä yli viisi tuntia. Siihen kun vielä lisäsi ennusteen, joka kertoi kelin, jos mahdollista, vain yltyvän iltapäivää kohti, ja ne jäiset kivet, me lähdimme pois. Pettymys varmasti monelle, mutta ainoa oikea ratkaisu. 

Vierramvare, 1711m, oli matkamme käännöspiste. Saatiin sentään huiputuskuva!

Paluu tunturiasemalle meni turhautumista niellessä. Itselleni päätös oli toki varsin selkeä, mutta moni asiakas oli luonnollisesti lopputulokseen pettynyt, Kebnekaisen huippua kun tänne oli kuitenkin lähdetty hakemaan. Seuraavaan aamuun mennessä fiilikset olivat kuitenkin jo paremmat ja myrskyssä vietetyn yön jälkeen tilanne oli helppo hyväksyä. Pari telttaa oli revennyt rikki ja monella yöunet jääneet vähiiin, kun puuskat tunturiasemallakin – siis 1400 metriä Kebnekaisen huipun alapuolella – iskivät liki 30 m/s voimalla!

Vietimme lepopäivän damagea korjaillen ja telttojen kiinnityksiä vahvistellen ennen pientä päiväkävelyä boulderilaaksoon, iltapäivän saunaa ja illan dinneriä. Ruoan jälkeen, ensimmäistä kertaa moneen päivään, tuuli hieman tyyntyi, ainoastaan tehden tilaa kevyelle sateelle. Edessä oli enää paluumatka Nikkaluoktaan seuraavana päivänä.

Keliä pukkaa

Aamulla sateet väistyivät puolipilvisen taivaan tieltä, mutta samalla tuuli palasi, tällä kertaa mojovampana kuin kertaakaan aiemmin. Se onneksi puhalsi meille myötäisesti lännestä, jolloin selässä olleet rinkat hieman suojasivat kulkuamme. Harvemmin kuitenkaan itsekään on tullut vaellettua sellaisessa kelissä, jossa tuuli tarratessaan rinkkaan meinaa heittää raavaammankin kaverin kyljelleen pois polulta. Sanalla sanoen puuskat olivat välillä ihan hillittömiä! Onneksi edes paikoitellen niitä pääsi pensaikkoon suojaan. 

Viimeisen jekun myrsky teki meille venesatamassa, mistä meidän piti alkuperäisen suunnitelman mukaan ottaa kyyti kohti Nikkaluoktaa ja lyhentää näin vaelluksestamme 5-6 kilometriä pois. Kuitenkin, kovan tuulen takia veneet eivät pystyneet liikennöimään, joten vaihtoehtojen ollessa vähissä kävelimme lopulta koko 20:n kilometrin matkan Tunturiasemalta Nikkaluoktaan. Pakko nostaa hattua kaikille mukanaolleille, tilanteen oltua varsin turhauttava, soraäänet jäivät vähiin. Kaikki ottivat nätisti lakin kouraan, ymmärsivät tilanteen ja laittoivat jalan toisen eteen. Kun viimein Nikkaluoktan iltapäivällä saavutimme, oluet olivat ansaitut ja hymyt leveät. 

20 kilometriä myöhemmin Nikkaluoktassa jo hymyilytti

Kymmenes Kebnekaisen reissuni oli siis varsin tapahtumarikas. Tämä oli itselleni kolmas kerta täällä, kun jouduin täällä kelin takia kääntymään takaisin alas ennenaikaisesti, mutta asiakaskeikkana ensimmäinen. Sen verran monta kertaa olen kuitenkin tuolla maailman kukkuloilla käynyt kääntymässä kesken matkan (Aco, Mt. Blanc, Cholatse anyone?), että tiedän kyllä koska ratkaisu on järkevä. Yhtä lailla tiedän, ettei kääntyminen koko reissua pilaa tai tee siitä jotenkin vähempiarvoista. Lopulta huippua oleellisempaa klubimatkoilla on kuitenkin yhteinen kokemus, uudet ihmiset ja viiden päivän reissu upeissa maisemissa. Jos polusta jää muutama kilometri kulkematta, se on silti yhtä arvokas!


Parin viikon päästä luvassa on uusi yritys seuraavan ryhmän kanssa, sitä ennen kuitenkin Sarekiin!



tiistai 18. kesäkuuta 2019

Kahdeksan päivää Helsingissä!


Asetin toukokuussa tavoitteeksi viettää mahdollisimman vähän päiviä Helsingissä tänä kesänä. Ei etteikö Helsinki olisi kesäisinkin tosi kiva, mutta jotenkin on sellainen fiilis, että on täällä saanut taas norkoilla ihan tarpeeksi tässä talven ja kevään aikana. Ja koska epäilemättä sama jatkuu taas syksystä eteenpän, pitää koittaa ottaa irtiottoa tässä kesällä niin paljon kuin pystyy. 

Koulujen päättymisen jälkeen lähdimme viikoksi Nizzaan ja sieltä kotiuduttua ja pyykkikoneen pyörähdettyä lähdin seuraavaksi maalle. Sukumme mökki Punkalaitumella on seissyt Vehkajärven rannalla yli 80 vuotta, mutta tänä kesänä asiat ovat hieman toisin. Mummu nukkui pois ja pääsi Vaarin luo helmikuussa ja nyt Punkalassa oli jotenkin poikkeuksellisen hiljaista. Perinnönjako keikahti niin, että nyt yksi kuudesosa mökistä on minun. Se tuntui oudolta ajatukselta laiturilla aamukahvia juodessa Vaarin vanhasta Loimaan palloilijat -mukista. 

Punkalan sauna Vehkajärven rannalla iz good

Maalla tein asioita, mitä maalla pitää tehdä. Saunoin, uin, grillailin ja lueskelin pihassa. Kävin joka päivä myös lenkillä, joiden päätteeksi hyppäsin järveen. Voi hitto, että teki hyvää! Mietin, että miksi en ole aiemmin tätä tehnyt kunnes muistin, että enhän minä ole juossutkaan kuin vasta vuoden verran, Punkalaitumella kunnolla en kertaakaan. Nyt juoksin yhden lenkin myös uusissa vaelluskengissä, joita koitan sisäänajaa ennen kesän töitä. En voi väittää sen olleen mukavaa.

Punkalasta lähdin käymään veljeni uudella mökillä Kemiönsaaressa. Broidi osti viime kesänä saaren Örön vierestä, juuri sellaisen kallioisen, karun kauniin luodon, josta minäkin haaveilen. Paitsi että omani saisi olla kyllä mieluummin mantereen puolella. Siinä ulkosaaristoisella kalliolla auringonlaskua ja kuun nousua ihmetellessä alkoi käsi hakeutua jo Etuovi.comiin.

Saaristomeren auringonlasku oli aika eeppinen

Ajelin eilen kotiin. Nyt edessä on pakolliset kaksi päivää Helsingissä, kunnes juhannus vie hetkeksi takaisin mökkihommiin ennen kuukauden työrupeamaa Ruotsissa. Tänään pitää hoitaa kaikki viimeiset hankinnat ja odotella, josko UPS toimittaisi uudet takkini, joiden jälkeen alkaa kaikki olla valmiina reissuun. Ensi maanantaina viime vuosina tutuksi tullut E10 vie Kiirunaan ja tiistaina alkaa työputki ensin Kebnekaisella, sitten Sarekissa ja sitten taas kaksi viikkoa Kebnellä. Pari lepopäivää on aina keikkojen välissä, ne vietän Kiirunassa ja koitan keretä juoksemaan, jos vain suinkin jaksan. 

Kotiin palaan suunnilleen 22.7. ja parin päivän jälkeen lähden taas mökille, ettei niitä Helsinki-päiviä pääse vahingossa kertymään! Elokuun puolella luvassa on vielä Venäjän Elbrus (10.-19.8.) ja Grönlanti (26.8.-4.9.) ja syyskuun alussa viimeinen Kebnekaise, joiden jälkeen ehkä kaupunkielämäkin tuntuu taas houkuttelevalta. Jos laskelmani pitävät paikkansa, vietän tänä kesänä Helsingissä, kotona, ainoastaan noin kahdekssan päivää! Se ajatus tuntuu hyvältä.

Vehkajärvi

Hyvää juhannusta ja kesäkuun loppua kaikille! Palailen blogin kanssa Ruotsista jossain vaiheessa, kun mahdollisesti vaelluksilta kerkeän. Tai voi olla, että vasta heinäkuun lopulla, sitten kun taas jossain mökkiterassilla ja minulla on hyvin aikaa kirjoittaa. 




keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Lomakuvia


Ennen parin viikon päästä alkavaa kesän työputkea oli oman kesälomani aika. Viikko Nizzassa vierähti leväten, syöden ja kahvia juoden. Pääasiassa uin, kävin uima-altaalla ja makasin parvekkeella. Välillä keksin näennäistä ohjelmaa, jottei ihan pelkäksi rötvälyksi olisi mennyt, sähköpostin, messengerit sun muut pidin kuitenkin hetken visusti kiinni. Akut on nyt aika hyvin täynnä, joten tästä on hyvä aloittaa lähtölaskenta Ruotsiin. Juhannuksesta eteenpäin syyskuulle asti luvassa on noin yhdeksän viikkoa maastoa Ruotsin lisäksi Venäjällä ja Grönlannissa. 

Mut eka pari lomakuvaa:

Nizzan kaupungin katot ja takana siintävät kukkulat. 
Harva Rivieralla jotenkin tulee ajatelleeksi, että Alpit ovat
rannasta vain muutaman kymmenen kilometrin päässä.

St. Jean Cap Ferrat. Kuriositeettina todettakoon, että vastarannalla, suunnilleen tuon isomman jahdin takana, sijaitsee Nellcôten huvila, jota The Rolling Stones asutti 70-luvun alussa. Talossa on mm. äänitetty Exile on Main Street -albumi!

Yks päivä oli kansainvälinen juoksupäivä, joten kävin mä lenkilläkin. Oli kuuma.

Kävin myös pienellä trekillä. Nizzan takana olevilla
kukkuloilla on ihan mieletön määrä erilaisia haikkausreittejä,
jos ei jaksa ihan vuorille asti lähteä. Tämä on Col de Vencesta.

Sielläkin oli kuuma.

Kiitos! Nyt takaisin töihin.






maanantai 27. toukokuuta 2019

NUTS Karhunkierros - 34 kilometriä sadetta, mutaa ja silkkaa iloa!


Juoksin viikonloppuna NUTS Karhunkierroksella tähän mennessä pisimmän matkani, 34 kilometriä. Aika maalissa näytti 6:29:03 ja sijoitukseni oli miesten sarjassa 375. kun maaliin asti tuli 534 juoksijaa. Sarjassa miehet 40-44 olin 74. Salaa toiveissani odottelin hieman parempaa aikaa, mutta kokonaisuudessaan tulos oli silti parempi kuin koskaan olisin uskaltanut toivoa! Minä toivoin lähinnä maaliin asti pääsyä. Aiemmin olin juossut pari kertaa 21 kilometriä, joten en oikeastaan tiennyt mitä odottaa.

Sekä valmistautumiseni, että kisataktiikkani menivät täysin suunnitelmien mukaisesti. Kävin vetämässä viimeisen lenkin sunnuntaina, kuusi päivää ennen kisaa, ja silloin tein oman kymmenen kilometrin ennätykseni. Alkuviikosta kävin pari kertaa vielä pyöräilemässä ja samalla aloitin tankkaamisen. Tiistaina ja keskiviikkona vetelin pastaa ja sushia niin paljon kuin sielu sieti ja heittelin magnesiumtabletteja naamaan. Urheilujuomilla aloitin torstaina samalla hieman jo himmaillen ruoan kanssa. Perjantai meni lohella, pinaattilätyillä ja Hartsportilla ja fiilis oli hyvä. Olin ajellut Kuusamoon jo torstaina, jottei tarvitsisi suoraan kymmenen tunnin autossa istumisen jälkeen lähteä kisaamaan. Kävin juoksun aattona iltapäivästä vielä testaamassa kamat ja hieman jaloittelemassa, jotta sain fiiliksen päälle. Olin lähtenyt Helsingistä hieman soitellen sotaan ja mukanani oli pelkät shortsit. Ennuste lupasi kuitenkin sadetta ja vain muutamaa lämpöastetta lauantaille, joten oli pakko lähteä ostamaan housuja. Ja niin se viimein tapahtui: Ostin sellaiset juoksuspandexit, ihonmyötäiset trikoot. Tää peli alkaa olla menetetty. Kisapäivälle mallailin spandexien päälle vielä niitä mukana olleita shortseja, mutta koska ne tuntuivat kiristävän vähän väärästä paikasta, nöyrryin ja lähdin kohti starttia pelkissä trikoissa. Sää oli kylmä, sateinen ja tuulinen ja kiroilin hyppäämistäni liian aikaiseen bussiin, jonka myötä värjöittelin lähdössä jo tunnin verran ennen h-hetkeä ilman, että mihinkään pääsi lämmittelemään. Koitin siinä sitten jumppailla lähtölaukausta odotellessa, onneksi oli siihen sopivat yogapantsit jalassa.

Treenivetoja

Lähtöryhmäni E ammuttiin radalle kello 14 Juumasta. Olin suunnitellut lähteväni todella hiljaa, mutta hieman ennen starttia muistin, että jo ensimmäisen kilometrin jälkeen edessä on riippusilta, josta muodostuisi melkoinen pullonkaula, koska juoksijoita oli vähintään ziljoona. Niinpä ampaisin alun todella kovaa, jotta pääsisin sillalle ennen pahinta ruuhkaa. Taktiikka onnistui. Myös toinen etappi Myllykosken riippusillalle meni varsin kovaa, sen jälkeen pääsi viimein himmailemaan. Jossain kohtaa Pientä karhunkierrosta pidempien matkojen (55km, 83km, 166km) reitti yhtyi samalle polulle meidän tissiposkien kanssa ja väkimäärä polulla lisääntyi. Ensimmäinen kymppi Basecamp Oulangan huoltopisteelle meni tungoksesta huolimatta leppoisasti. Koska kyseessä oli pisin matkani tähän mennessä, mentaalipuolella olin ajatellut kisan niin, että päästessäni Basecampiin ikään kuin nollaan tilanteen, kuvittelen, että juoksu alkoi vasta siitä, jolloin matkasta oli helppo kuvitella kolmasosa pois. 

Kilometrit 10-24 olivat kisan hankalimmat. Reitti oli tylsää tasamaata, joka minulle on hankalinta, kun meinaan tylsistyä. Kaipaan maastoon muotoja, jotta tekemisessä pysyy mielenkiinto paremmin yllä. Samaiseen väliin syntyi myös isoimmat ruuhkat ja väitän, että loppuajasta olisin saanut varmaan puoli tuntia pois ilman tämän välin ryysistä. Ohittaminen oli yllättävän haastavaa, vähän kuin olisi ajanut Monacossa formulaa tai pyrkinyt eteenpäin Everestin huipun köysissä. Ei niin kuin että oikeasti tietäisin millaista Monacossa tai maailman katolla olisi, mutta välillä tilaa ei vain ollut ja jokaiseen ohitukseen olisi pitänyt kuluttaa energiaa huomattavasti enemmän kuin halusin, koska tiesin, että sitä tarvitaan lopussa. Ja kun jonossa edessä oli sata ihmistä, ohittaminen alkoi tuntua välillä toivottomalta. Iskun paikkani oli alamäet, koska niissä tekniikkani toimii parhaiten. Ihan sama onko alusta kiveä, mutaa tai juurakkoa, toisin kuin moni muu, pystyn juoksemaan mäet todella kovaa alas. Niinpä odottelin rinteitä ja painoin aina kerralla useamman kymmenen ihmisen ohi jonossa sellaisen viimein koittaessa. 

Pahimmat pullonkaulat reitillä syntyivät riippusilloista

Otin energiageelejä 8:n, 17:n, 25:n ja 29:n kilometrin kohdalla. Lisäksi juoksin ensimmäistä kertaa juomareppu selässäni, josta oli huomattavasti hyötyä. Yhden Buranankin otin jossain 17 kilometrin kohdalla, en kyllä ole ihan varma miksi. Tai että oliko siitä edes hyötyä. Ehkä joku placebo-homma korkeintaan. 

Jossain 24:n kilometrin kohdalla alkoi tapahtua. Siis kutakuinkin vähän ennen Konttaisen isolle nousulle saapumista. Yhtäkkiä kroppa alkoi pelittää ihan täydellisesti ja kun sopivasti pahimmat ruuhkatkin väistyivät, tahtini kiihtyi huomattavasti muutaman tunnin jonossa laahustamisen jälkeen. Konttaisen nousu meni todella kovaa ja saapuessani 27 kilometrin huoltoon luulin tunturin olevan vasta edessäni, kunnes joku osasi kertoa, että ylitit sen juuri. Samalla huollossa huudettiin, että Suomi on päässyt MM-finaaliin ja luulen, että aika moni sai siitä hyvän piristysbuustin viimeiselle etapille, jonka oli peloteltu olevan matkan rankin. Pari sipsiä ja suolakurkkua naamaan ja Valtavaaraa huiputtamaan!


Koska reitti ei ollut minulle ennestään tuttu, en tiennyt, että Valtavaaralla on joku tuhat valehuippua, ennen kuin se oikeasti lähtee laskemaan alas kohti Rukaa. Vedin nousut melko tasaisen tappavalla kävelyvauhdilla yhtään kuitenkaan himmailematta. Valehuippujen tasaisilla pätkillä jouduin tasailemaan sykettä jonkin verran, mutta alamäet juoksin taas täysillä alas. Huikea fiilis kun tajusi, että olen mennyt jo 30 kilsaa ja kroppa sen kun toimii koko ajan paremmin! Ylös, alas, ylös, alas, ylös, alas huusi spandexit samalla, kun ihmettelin, että missä se lopullinen huippu nyt luuhaa! 

Valtavaaran jälkeen oli enää nousu Rukalle ja viimeiset pari kilometriä maaliin. Se Rukan nousu oli lopulta paljon pahempi kuin olin luullut ja siinä meinasi jossain kohtaa tulla stoppi. Ehkä se oli se, kun tiesi, että homma alkaa olla ohi, niin mieli ei enää pitänyt virettä yllä Konttaisen tai Valtavaaran tapaan. Ylhäällä alkoi maalialueen humu jo kuulumaan ja sain siitä vielä viimeisen potkun ahteriin. Juoksin koko mäen alas niin kovaa kuin jaloista lähti ja kun PA:sta alkoi kohti maalia johtavien portaiden alapäässä kuulua Tiktakin ”Heilutaan”, aloin nauraa ja laulaa samanaikaisesti. Homma oli siinä, kuuluttaja huusi nimeni ja olin maalissa! 34 kilometriä ja 1200 nousumetriä sadetta ja mutaa takanani!

I'm done!

Kuten sanoin, olin ehkä salaa toivonut vähän parempaa aikaa, mutta lopulta olen kokonaisuuteen ihan älyttömän tyytyväinen. Ja myös itsestäni ylpeä! Juoksu rullasi hyvin pientä puolivälin seinää lukuunottamatta ja olo oli koko päivän läpi erinomainen. Mihinkään ei oikein sattunut ja hyvä fiilis pysyi maaliin asti, jopa loppua kohden kohentuen! Ehkä hienointa oli huomata, että pystyin lopussa vielä kiihdyttämään ja että kroppani alkoi toimia parhaiten kisan viimeisellä kolmanneksella. Juostessani Rukan mäkeä Tikatakin tahtiin mietin, että hyvin tässä menisi vielä ainakin kymppi lisää! 
Lopulta rankin osuus koko viikonlopussa olikin levottomien yöunien jälkeen sunnuntain 800 kilometrin ajomatka kotiin valvomaan, kun Suomi voitti historiansa kolmannen maailmanmestaruuden.

Kiitos NUTS ja Karhunkierros hienosta kokemuksesta! Ainoa kritiikki, jonka uskallan näin aloittelijana antaa, koskee väkimäärää, koska nyt polulla oli samanaikaisesti aivan liikaa väkeä. Osallistujia oli kuulemma kaikki sarjat yhteenlaskettuna joku 3000, joten pientä rajoitusta tuohon kannattaisi ehkä alkaa harkitsemaan. Tai ainakin jakaa sarjoja tasaisemmin pitkin viikonloppua niin, ettei kaikki ole riippusilloilla samanaikaisesti. Viimeviikkoiset kuvat Mount Everestin huipulta olivat aika paperia verrattuna esimerkiksi 55 kilometrin starttiin…

Varmaan jotain juoksutavoitteita tässä pitäisi nyt sitten alkaa kehittelemään eteenpäin. Muutama on jo mielessä, mutta levätään nyt hetki ensin. Lopuksi lupaan, etten käytä niitä juoksuspandexeja ikinä julkisesti missään muussa yhteydessä kuin juostessa. 




sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Kesähesa!


Samalla, juuri kun kerkesin Instagramin puolella purnaamaan post-talvi -ahdistustani, saapui Helsinkiin kesä. Aurinko paistoi viikonlopun yli pilvettömältä taivaalta ja poltti ihon punaiseksi, koska ”eihän Suomessa tarvitse aurinkorasvaa toukokuussa”. Vaikka talven kaipuuni onkin kova, niin on myönnettävä, että nautin salaa myös kesäisestä säästä. Vietin koko viikonlopun käytännössä ulkona ja merellä, ensin perjantaina kaverin kanssa veneillen ja lauantaina veljeni 50-vuotisjuhlilla charter-paatilla Helsingin edustalla seilaten. Keli ei näihin aktiviteetteihin olisi juuri parempi voinut olla. 

Lähdettiin merille. Naamioiduttiin merimiehiksi.

Talvikaipuuta hieman helpottamaan tuli myös loppuviikon vahvistus, että lähden töihin Elbrusille Venäjälle elokuussa Matkatoimisto Aventuran matkanjohtajana. Se on kolmas kertani Kaukasuksella ja sopivasti tasan viisi vuotta ensimmäisen Elbrusille suunnanneen vuorireissuni jälkeen. 


Elbrus lumilaudalla keällä 2018

Kesän työkalenteri alkaa Elbrusin myötä olla läjässä. Juhannuksen ja syyskuun väliin mahtuu neljä Kebnekaisen vaellusta, yksi Sarekin reissu sekä Aventuran matkat Grönlantiin ja Venäjälle. Mukava tietää, että pääsee taas rymyämään ja vielä mukavampaa on se, että yli puolet reissuista on tällä hetkellä loppuunvarattuja! 

Töiden lisäksi lähden kesän alussa lomalle Rivieralle ja pyrin työmatkojen välissä mökkeilemään mahdollisimman paljon. Tavoitteena on olla näkemättä Helsinkiä kovinkaan montaa päivää ennen syksyä, joten tämä viikonloppu oli juuri sopiva sauma nauttia kesäpäivistä täällä kotikulmilla. 

Kaivoin viime viikolla myös skeitin kaapin pohjalta pölyttymästä ja 
kävin osoittamassa itselleni, että 40 on uusi 20!

Ensi lauantaina luvassa on 34 kilometrin juoksukisa Kuusamossa. Olen kauhuissani ja innoissani samaan aikaan, NUTS Karhunkierros on pisin matka, jonka olen koskaan juossut. Tein eilen viimeisen treenin ennen kisaa ja juoksin uudet omat enkat kymmenelle kilometrille, mikä antoi sopivasti itseluottamusta tulevaan. Tavoitteeni on silti ainoastaan selvitä hengissä ja maaliin asti.

Taisin joskus viime syksynä naureskella, että niin kauan, kun ei omista sellaista juoksureppua, ei tarvitse kutsua itseään juoksijaksi eikä kaikki toivo ole vielä menetetty. Sellainen on kuitenkin pakollinen varuste Karhunkierroksella. Nyt minulla on juoksureppu. 

Juoksin kympin, oli kuuma