perjantai 6. tammikuuta 2023

Hyvää tuoretta vuotta!


 
Hyvää tuoretta vuotta 2023! 

Otteko nähneet tuoreita kuvia Alpeilta? Ihan älytöntä. Ja lumetonta. Parikin uuttavuotta Itävallassa viettäneenä pitää olla tyytyväinen, ettei tullut tänä vuonna edes harkittua lähtöä lumettomaan Keski-Eurooppaan. Sen sijaan lähdin pohjoiseen, missä päätin edellisen ja korkkasin uuden vuoden  jo varsin hyvissä lumissa! Ylläs - Salla - Pyhä - Pallas -laskuista voiton vei ehdottomasti viimeinen, joka tarjosi jo joulukuun puolivälissä yllättävän hyvää laskua. Loppua kohden toki jo muuallakin alkoi löytyä ja etenkin Kesängin metsät alkavat olla nyt uudenvuoden taituttua jo semi-turvallisessa laskukunnossa. 19 laskupäivää loppiaiseen mennessä lupaa kaiken kaikkiaan hyvää kautta niin minulle kuin Lapillekin. Palasin pohoisen rundilta pari päivää sitten kotiin ja seuraavaksi aion mennä korkkaamaan Talman keski-ikäparkin. 


Pallas OMG

2023 alkaa kotimaisemissa, mutta pian on pohjoisen hanget taas splitin kynnettävänä, kun lähden ensin helmikuussa ja sitten maaliskuussa Ylläksen suunnille vetämään FINLAV-lumiturvallisuuskursseja. Niiden lisäksi luvassa on ainakin pari viikkoa koulua ja hiihtovaellusta samoissa maisemissa ja toiveissa olisi saada ujutettua myös joku Ruotsin tai Norjan keikka sinne sekaan johonkin.


Kesängin metsät alkaa olla good


Huhtikuu menee taas käytännössä kokonaan Nepalissa, ensin töissä EBC:lla ja Island Peakilla ja siihen perään olisi toiveissa taas toteuttaa joku oma sekoilu Himalajalla, kun siellä kerran ollaan. Palataan siihen sitten tuonnempana, kun on sekoiltu. 


Kesällä vaelletaan perinteisesti Kebnekaisella, mutta ikävä kyllä Grönlannin reissut jäävät tänä vuonna väliin, koska minulla on samaan aikaan koulua täällä ja Norjassa. Jos tähtien asennot ovat kohdallaan, saan seikkailukasvattajan paperit HUMAKista pihalle vielä tämän vuoden puolella ja siihen tähdäten joudun hieman priorisoimaan töiden ja koulun suhteen kesästä eteenpäin. Syksyllä onneksi kerkeää kuitenkin tarvittaessa taas Nepaliin, joten ihan pelkkää pänttäystä ei loppuvuosikaan ole. Mutta nyt on vasta tammikuu, joten kattellaan niitä syyskuukausia sitten kun niiden vuoro on. 


Kaamos 2023

En toivo tältä vuodelta muuta kuin mitä se minulle antaa, enkä lupauksiakaan tee. Mutta jos jotain saisi hiljaa pyytää, niin tasaisuutta, rauhaa ja normaaliutta, kiitos. Niin minulle kuin maailmallekin. Nähdään tuolla jossain!


Wheeeeeee!


torstai 15. joulukuuta 2022

Vuosiyhteenveto 2022


 
On aika perinteisen vuosiyhteenvedon! 


2022 oli pitkästä aikaa vuosi, joka päätyy vahvasti plussalle. Nyt, kun ajat ovat kutakuinkin normalisoituneet, tuntuu edeltävät koronavuodet jotenkin todella kaukaisilta, vaikka vielä viime talvikin alkoi kovin epävarmoissa tunnelmissa. Mieli on siitä outo, että se tahtoo unohtaa ja tuntuu jotenkin absurdilta, että vielä vuosi sitten oltiin erinäisissä sulkutiloissa ja koronarajoitusten kourissa. Vähintään yhtä absurdia on se, etten tiettävästi ole itse vieläkään kyseistä tautia sairastanut. 


Rajoitusten takia vuosi alkoi Kilpisjärvellä, eikä Itävallassa, kuten alunperin olin suunnitellut. Viime hetken päätöksellä skipattu Alppireissu vaihtui Suomen kaukaisimpaan kolkkaan, koska siellä oli lunta enemmän kuin muualla. Hyviä kaamoslaskuja saatiin ja siinä määrin upea pimeyden valo teki vaikutuksen, että paluu on vahvasti suunnitelmissa. Viime vuodelta jääneet lennot Alpeille on edelleen käyttämättä ja Kilpparin ja mm. Ruotsin reissut viime talvina ovat aiheuttaneet sen, että ainakin toistaiseksi tekee mieli keskittyä laskuhommissa enemmän tänne meidän pohjolaan sen sijaan, että tarvitsisi aina lennellä muualle. Se, minkä laskujen pituudessa täällä häviää, sen rauhassa ja maisemassa voittaa ja myös luonto kiittää. 


Eeppinen Kilpisjärven kaamos


Koronarajoituksista puhuminen loppui kuin seinään viimeistään helmikuun 24. päivä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Olin tuolloin Berliinissä ja oli jotenkin todella pelottavaa seurata maailman tilaa noina päivinä. Etenkin, kun olimme juuri pojan kanssa käyneet läpi Euroopan historiaa, toista maailmansotaa, kylmää sotaa ja 1900-luvun itä-länsi -asetelmaa. Yhtäkkiä se aukesi edessämme nykyhetkenä. Ja siis sananmukaisesti edessämme, koska Venäjän Berliinin suurlähetystö seisoi suoraan hotelliamme vastapäätä ja seurasimme kymmenien tuhansien ihmisten kerääntymistä sen edustalle osoittamaan mieltään. Liityimme mukaan. Myös täällä kotona Venäjän suurlähetystö seisoo naapurikorttelissa ja kävin sielläkin osoittamassa mieltä Ukrainan väreissä. 


Venäjän suurlähetystö, Berliini 25. helmikuuta


Venäjän suurlähetystö, Helsinki 3. maaliskuuta

Maaliskuussa suuntasin muutaman koronavuositauon jälkeen Kebnekaiselle laskemaan. Olosuhteet eivät vähäisestä lumesta ja kovista tuulista johtuen olleet erityisen suotuisat olleet, mutta joitain käännöksiä sentään saatiin. Ne olivat samalla lyhyeksi jääneen kauden viimeiset, koska Kebnen talvinousu toimi viimeisenä treeninä ennen Nepaliin lähtöä. 


Kebnekaise gooooooood


Kolmen vuoden tauon jälkeen pääsin viimein taas Himalajalle! Viimeistenkin koronarajoitusten poistuttua lähdin Aventuran ryhmän mukaan vaeltamaan ensin Everestin base campiin ja sen perään Island Peakille. Olin tavallaan töissä, mutten kuitenkaan, matkanjohtajana kun toimi pääasiassa Tatu ja itse olin ryhmän jatkeena lähinnä kertomassa huonoja vitsejä ja sopeutumassa seuraavaa omaa koitostani varten. Island Peak jäi ikävä kyllä puolitiehen, kun kuitenkin päädyin töihin ja lähdin väsyneen asiakkaan kanssa alas ennen huippua. En kuitenkaan jäänyt harmittelemaan. Sen sijaan jäin Dingbocheen lepäämään ja tallustin siitä pari päivää myöhemmin yhdellä puskulla takaisin Everestin perusleiriin.  


EBC-jengi


Siinä se sitten oli, Mount Everest. Vuori, josta olin haaveillut aiemmin kovin, mutta jonka olin jo päättänyt jossain vaiheessa hylätä. En oikein osaa varmana sanoa mikä minut sinne sitten kuitenkin ajoi, mutta luulen, että se oli pakko jotenkin saada koneistosta pois. Alku meni suunnitelmien mukaan, mutta pitkin matkaa epäilys koko touhua vastaan alkoi nousta. Viimeisenä yönä ennen huipulle lähtöä tein päätöksen jättää lopun väliin. Näin puoli vuotta reissun jälkeen keksin montakin syytä, miksen  toppia kohti lähtenyt, mutta ne on helpoin tiivistää kahteen sanaan: Ei huvittanut. 


Tavoite tuli siinä mielessä saavutettua, että sain kuitenkin Everestin pois koneistosta, enkä haikaile yhtään takaisin. Maailman korkeimmassa vuoressa ei ole enää mitään, mikä minua vetäisi puoleensa, se kävi ilmi jo sen rinteitä kiivetessä


Fresh @ Mount Everest Base Camp vikan rotaation jälkeen


Nepalista paluun jälkeen oli pitkään aika heikossa kunnossa. Sopeutuminen takaisin merenpinnan tasolle kahden vuorikuukauden jälkeen vaati veronsa ja hädin tuskin sain kammettua itseni tolpilleni juhannukseksi, kun piti lähteä Ruotsiin töihin. Kävin minä siinä välissä tosin vähän Barcelonassa  skeittaamassa, joka sekin, Everestin tapaan, oli ollut aika monta vuotta bucketlistilla.


Macba @ Barcelona


Koronavuosien jälkeen pääsin viimein myös Kebnekaisen toimistolle. Kävin toki jo talvella tarkistamassa tilukset, mutta nyt viimein myös töihin, mitä olin odottanut kuin, no, pandemiaa päättyvää. Olen sanonut sen miljoonassa yhteydessä aiemminkin, mutta Kebnekaise on suosikkipaikkani maailmassa ja 18. kerran jälkeenkään siihen on mahdoton kyllästyä! Paikka velloo jotain syvää henkilökohtaista rauhaa, mitä en missään muualla koe, eikä mikään maailman kolkka voi samaa antaa, olin töissä tai en. Nyt olin ja teimme onnistuneet Västra ja Östra ledenien nousut ensin helteessä, sitten myrskyssä. Östra ledenin jälkeen taisin hihkua illalla leirissä, että keikka meni heittämällä elämäni työpäivien top vitoseen! 


Sarek sen sijaan ei mennyt, koska Sarekissa sataa aina. Reissu oli olosuhteisiin nähden kyllä onnistunut, mutta viimeisenä iltana seistessäni läpimärkänä sateesta ja tuulesta umpijäässä vannoin, etten lähde sinne enää koskaan asiakkaiden kanssa. Never say never, mutta ainakaan ensi kesälle en Sarekin vaellusta järjestä. 


Työnteko on vakavaa puuhaa, miettii Lotta...


...ja Anders.


Ruotsista paluun ja parin viikon kesälomailun jälkeen lähdin Grönlantiin, sinnekin ekaa kertaa pitkään aikaan. Kaksi ryhmää, ilman välipäiviä, meloi ja vaelteli Narsarsuaqin, Qassiarsukin ja Tasiusaqin maastoissa poikkeuksellisen lämpimässä ja aurinkoisessa säässä. Sieltä palattuani olin väsynyt mutta onnellinen. Ensimmäinen kunnon työkesä sitten 2019 oli ollut menestyksekäs. 


Do you even kayak, bro?


Syyskuun keskityin kouluun, mistä olin kevään pitkälti Everestin takia lintsannut ja oli kiinniotettavaa, kunnes lokakuussa lähdin vielä Aventuran kyydissä matkanjohtajaksi Lobuchea kiipeämään. Kyseessä oli samalla jonkinlainen vuosipäiväreissu tasan viisi vuotta ensimmäisen Nepalin matkani jälkeen, joka suuntautui juurikin samalle vuorelle. Kuten silloinkin, myös nyt kaikki meni hyvin ja Lobuchen nousu paketoi hienon työvuoden, joka muistutti minua taas pitkästä aikaa siitä kuinka rakastan tätä työtä. On pakko olla järjettömän kiitollinen ja ymmärtää miten onnekas sitä onkaan, kun saa tehdä sitä, mistä nauttii ja kutsua sitä ammatiksi. 


Lobuche success!


Siinä ohessa saan myös opiskella samaa alaa. Seikkailukasvatuksen opinnot etenevät suunnitellusti ja tässä lukukauden vaihtuessa kasassa alkaa olla kaksi kolmasosaa opintopisteistä. Olen etenkin tämän syksyn aikana löytänyt opinnoistani ne kärjet, joita alun perin lähdin HUMAKista metsästämään, ja nyt tuntuu siltä, että ihan oikeasti nämä opinnot tulevat tekemään minusta entistä paremman ammattilaisen. Samalla silmät alkavat aukeamaan uusillekin mahdollisuuksille, joten nähtäväksi jää mihin kaikkialle opinnot minut vielä vievätkään! 


Jos ajatukseni oppaan työstä kiinnostavat tätä blogia pidemmälle, niin käy ihmeessä kuuntelemassa parin viikon takainen vierailuni Seikkailun jokamiesluokka -podcastissa, missä avaan mietteitäni työni ja harrastusten välisestä suhteesta.


Koulupose Repovedellä lokakuussa


Loppuvuodesta luvassa oli vielä muutama kesätyöviikonloppu bändihommissa, joista niistäkin olen taas nauttinut monen vuoden tauon jälkeen. Kiuas-orkesterin kanssa teimme kesällä jo yhden festivaalin ja marras-joulukuussa vuorossa oli muutama loppuunmyyty klubikeikka. Musahommat toivat mukavaa vastapainoa telttailuun, mutta on kyllä todettava, että yksi viikonloppureissu hevibändin kanssa keikkapakussa vastaa uuvuttavuudeltaan kutakuinkin jotain 6000-metristä vuorta, sen verran töttöröö sitä oli aina seuraavan viikon. Ja kukaan ei edes juonut mitään! Seuraavaksi nähdään Helsingin jäähallissa tammikuussa.


Musahommista puheen ollen, tässä lopuksi perinteinen lista, jota kukaan ei taaskaan ole pyytänyt: Vuoden levyt 2022! Ei missään erityisessä järjestyksessä.


MINDFORCE - NEW LORDS

SPIRITWORLD - DEATHWESTERN

ORIGIN - CHAOSMOS

SOULFLY - TOTEM

TOXIK - DIS MORTA

IGNITE - S/T

BATTLE BEAST - CIRCUS OF DOOM

IMMOLATION - ACTS OF GOD

CANDLEMASS - SWEET EVIL SUN

SPHERE - BLOOD ERA

BLACK ROYAL - EARTHBOUND

DESTRÖYER 666 - NEVER SURRENDER

TEARS FOR FEARS - THE TIPPING POINT

SPELL - TRAGIC MAGIC


Tämä on ollut hyvä vuosi niin musiikin kuin kaiken muunkin saralla. Tuntuu, että sain elämäni koronan jälkeen takaisin. Siihen liittyen, yksi mainitsemisen arvoinen rajapyykki saavutettiin syyskuussa, jolloin tuli kymmenen vuotta täyteen raittiina. 


Nyt on aika hiljentyä vuoden viimeisten laskupäivien viettoon, joten palaillaan taas tammikuussa. Hyvää joulua ja uuttavuotta juuri sinulle, joka jaksat tätä blogia edelleen lueskella!


Kiitos yhteistyökumppanini Partioaitta, Matkatoimisto Aventura, Nosht ja Zeropoint kuluneesta vuodesta! Kiitos myös Suunto, joka lähetti minulle testiin uuden 9 Peak Pro -kellon.


 

Kohti uutta! 



torstai 8. joulukuuta 2022

Kun harrastuksesta tulee työ ja työstä harrastus


Ennen nykyisiä vaellusoppaan hommiani tein melkein 15-vuotisen uran musiikkialalla. Aloitin nuorena juontajana Radio Citylla tammikuussa 2001 edeten siitä vuosien saatossa touhuamaan kaikkea festivaaleista levy-yhtiöön ja promohommista kiertuemanagerointiin. Oman yritykseni perustin 2008, jonka jälkeen kaikista eniten olin keikkamyyjä. Viimeiset keikkani myin keväällä 2014 ja jäin musa-alalta eläkkeelle saman vuoden lopussa. Sen jälkeen olen palannut tekemään ainoastaan yhden keikan Helsingin Nosturiin kolme vuotta sitten, juuri ennen kuin rakennus purettiin. 


On vaarallista tehdä harrastuksesta työ. Vaikka on tietenkin hienoa, jos pystyy valjastamaan oman intohimonsa elannoksi asti, siinä piilee vaara, että menettää sen harrastuksen. Havahduin joskus keväällä 2014 siihen, etten innostunut musahommissa enää mistään. En jaksanut kuunnella uusia bändejä, tuhansien nähtyjen iltojen jälkeen keikatkaan ei napanneet ja aiemmin kuumana roihunnut liekki oli poissa. Ei vain yksinkertaisesti enää kiinnostanut oikein mikään. Kotona kuuntelin lähinnä vanhoja 70-luvun progelevyjä, jos niitäkään. Intohimo oli poissa, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Intohimotyötä ei voi intohimottomasti tehdä. Olin sen jälkeen aika hukassa identiteettini kanssa, joka oli koko aikuisikäni perustunut musiikkiin.


Musahommien jälkeen keksin elävöittää vanhan ulkoiluharrastuksen, hurahdin siihen täysin ja – tadaaa – tein siitä työn. Tällä kertaa osaan kuitenkin olla varuillani intohimoni kanssa tietäen, että sen voi myös menettää. Ymmärrän nyt, että yhtä lailla kuin on tärkeää suhtautua työhönsä suurella palolla, on äärimmäisen tärkeää pitää siitä harrastuksesta edes osa henkilökohtaisena ja vain itsellään. Osaan nykyään erotella tarkasti työkeikat omistani ja olen esimerkiksi pitänyt lumilautailun tiukasti omana henkireikänäni. En halua tehdä sitä työkseni, se on minun suuri rakkauteni ja pakopaikkani arjesta. 


Arkea paossa


Keväällä 2006, lähtiessäni työhaastattelusta Welldonelta (nykyisin Live Nation Finland), soitin heti hissistä Kiuas -nimisen orkesterin Mikolle, jonka olin tavannut joitain vuosia aiemmin haastatellessani bändiä ja jonka kanssa olimme ystävystyneet sittemmin. Työhaastattelussa oli käsketty alkaa keräämään rosteria keikkamyyntiin ja kysyin Mikolta, josko bändinsä tarvitsisi agenttia. Siitä eteenpäin myin Kiuaksen jokaisen keikan aina bändin lopettamispäätökseen asti. Orkesterilta loppui intohimo neljän levyn jälkeen ja sen ura laitettiin komeasti nippuun loppuunmyydyssä Nosturissa yli tuhannen hengen yleisölle lokakuussa 2013. Oli pommeja ja kaikkee. Aika pian sen jälkeen oli minunkin aika lopettaa.


Keski-ikäiset tarvitsevat kuitenkin harrastuksia ja pari vuotta sitten oli bändin vuoro soitella minulle päin kysyäkseen, että jos kävisi niin, että Kiuas tekisi pari paluukeikkaa, ihan vain huvikseen, haluaisinko lähteä mukaan? 


Ensimmäiset vuodet agenttihommien lopettamisen jälkeen meni vähän kuin krapulassa, mutta hiljalleen innostuin taas musiikista. Jossain vaiheessa alkoi taas tuntua siltä, että olin saanut rakkaan harrastuksen takaisin. Innoistuin keikoilla käynnistä, ostin uutuuslevyjä ja kaivoin vanhat jäljellä olevat bändipaidat kaapista. Niinpä bändin ottaessa yhteyttä en epäillyt hetkeäkään, totta kai olisin mukana! Vanha jengi kasassa taas! Se tuntui turvalliselta, koska tiesin, ettei Kiuaksen tarkoitus ollut alkaa rakentamaan mitään uutta suurta tulemista tai uraa dollarinkuvat silmissä, vaan enemmänkin seurata uusvanhaa soittamisen intohimoa ruuhakvuosien raameissa. Tuntui hyvältä palata musahommiin, koska nyt tiesin sen pysyvän vain harrastuksena ja, päinvastoin kuin sen ollessa työ, pakopaikkana nykyisestä arjesta. Yhteiset tunnit ja huonot vitsit keikkapakussa, venueilla ja festareilla olisivat mukavaa vaihtelua vaellusoppaan hommiin! 


Kiertuemanageri 2022 (kiertue: kolme keikkaa)


Viime ja tämän vuoden kesinä teimme muutaman festarin ja nyt syksyllä oli ensimmäisten klubikeikkojen vuoro, joista kaksi kolmesta oli loppuunmyyty. On ollut ilo huomata, että yleisökin oli kaivannut keski-ikäisiä harrastajia takaisin. Minun roolini on ollut tällä kertaa vain kiertuemanagerointi ja kuskin hommat, keikkojen myynnin on onneksi hoitanut nuoret innokkaat ammattilaiset. Viime sunnuntai-aamuyönä neljän aikaan palauttaessani keikkapakua Tattarisuolle kuolemanväsyneenä hymyilin kuin 21-vuotias radiotoimittaja. Takana oli keikat Tampereella ja Turussa, kaksi pitkää päivää ja lyhyttä yötä, joku sata kuppia kahvia, tuhat huonoa vitsiä ja pari helvetin kovaa keikkaa. Reissu oli tervetullutta vaihtelua nykyiseen työhöni ja totesin innoissani nukkumaan mennessä, että Kiuas on paras bändi ja musa on paras harrastus! 


Seuraavan kerran Kiuas nousee lavalle Helsingin jäähallissa 27. tammikuuta Battle Beastin ja Ensiferumin kanssa. Minäkin olen siellä. Still battles left to fight,  we must keep our pride until the end of tiiiiimeeeee! 


Kiuas, Turku 3.12.2022


tiistai 15. marraskuuta 2022

Talvi tulee, vai tuleeko?


Viime lauantai oli marraskuun 12. päivä ja Helsingissä oli 15 astetta lämmintä. Rannat olivat täynnä ihmisiä ja kahvilat ja baarit roudasivat jo varastoon pakattuja terassikalusteita takaisin pihalle. Päivä oli kirkas ja illan auringonlasku upea. Mutta silti, marraskuun 12. päivä ja 15 astetta? Se ei voi olla hyvä juttu, vaikka somessakin suuri osa ystävistä hihkui, että olispa tällaista aina! Toivottavasti ei.

Viikkoa aiemmin ajelin pohjoiseen ja koko matkan sää oli tismalleen samanainen: +5, sumua ja sadetta. Lähtöpisteen ja määränpään välillä ei ollut minkäänlaista eroa ja edellispäivänä vaihdetut nastarenkaat rapisivat lumettomalla tiellä koko 900 kilometrin matkan. Talvesta ei ollut tietoakaan. Levillä oli yksi mäki auki, joka sekin oli tehty viime talven lumesta.


Parasta oli vetää laskukamat pitkästä aikaa päälle


Se yksi mäki oli kuitenkin tarpeeksi laskukauden avaamiseen. Vuosi vuodelta odotan tuota päivää enemmän ja kun ensimmäisen kerran sai taas runtata siteet kiinni ja kääntää keulan alamäkeen, oli elämä hetken taas ihan parasta. Kun viimeiset puoli vuotta on pääasiassa mennyt hitaasti ylämäkeä, oli puhdistavaa päästä taas pitkästä aikaa kovaa alamäkeä. Viime talvena laskukausi päättyi tavanomaista aikaisemmin jo maaliskuussa Everestille lähdön takia, joten taukoa laskemisesta oli yli seitsemän kuukautta. Tämä on 31. talveni lumilaudalla ja lumilautailu on kaikista harrastuksistani rakkain. Laudan päällä kaikki muu unohtuu ja löydän pienen rauhan hetkeksi kerrallaan. 


Kauden avaus Levillä


Nyt näyttäisi siltä, että jonkinlainen talvi pohjoisessa on sittemmin alkanut. Puolivälissä reissuviikkoani pakastui ja maa sai jo kevyen lumipeitteen, joka sittemmin on pysynyt. Ainakin Pyhä ja Ylläs availevat hissejään lähiviikkoina, joskin molemmat ovat joutuneet jo myöhäistämään avaustavoitteitaan. Tykkilumella siellä kuitenkin pelaillaan ja minkäänlaisia offarieita on turha vähään aikaan vielä toivoa. Viime talvena niitä tosin ei ollut tarjolla kunnolla edes helmikuussa, joten vähän surkeaa oli silloinkin. Täällä etelässä sen sijaan ei varmaan tarvitse ihan heti odotella mäkien aukeamista, vaikka pikkukeskukset kovasti somessa jo lumitykkien kuvia postailevatkin. Siellä ne seistä nököttävät 15 asteen lämmössä. Ensi viikoksi tosin lupaillaan Keravallekin jo yöpakkasia, mutta pitkäaikaisennusteet lupaavat huonompaa. Euroopan keskipitkien ennusteiden keskuksen ECMWF:n tämän kuun alussa julkaiseman ennusteen mukaan helmikuulle asti keskilämpötila on lähes koko maassa yli 2 astetta tavanomaista korkeampi. Pojoiseen sentään odotellaan hieman tavanomaista sateisempaa alkutalvea, joten jos vain pakkasella pysyy, niin…


Tiedän, että helppo se on täältä 1,5:n ihmisen kerrostalotaloudesta huudella, mutta silti toivon kylmää ja pitkää talvea. 



Jos nyt kuitenkin kunnolla lunta edes pohjoiseen saataisiin, niin päätän tämän toiveen muistuttamalla, että järjestän tulevana talvena tilauksesta FINLAV 1 -lumiturvallisuuskursseja Lapissa. Jos sinulla on siis kaveriporukka, joka laskee, hiihtelee tai esim. lumikenkäilee ja kaipailee oppia turvalliseen tuntureilla liikkumiseen, olehan yhteydessä. Kaikenlaiset räätälöidyt ryhmät saadaan taittumaan Ylläs-Pyhä-Salla -akselilla ja tilannekohtaisesti miksei muuallakin. Myös Partioaitan 365-klubille järjestän kurssin Äkäslompolossa maaliskuun 16.-18. päivä. Klik klik!





keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Lobuche viisi vuotta myöhemmin

Syksyllä 2017, melko tasan viisi vuotta sitten siis, lähdin ensimmäistä kertaa Nepaliin Matkatoimisto Aventuran kanssa. Pääsin Anne-Mari Hyryläisen oppipojaksi Lobuchelle katselemaan, millaista se matkanjohtajan homma oikein on ja samalla antautumaan Himalajan kuusitonnisille huipuille ja maisemille, joilta tiesin, ettei todennäköisesti ole paluuta. Ei ollut, sydän jäi kerrasta Khumbuun. 

Paljon ehti Vantaanjoessa sen jälkeen virrata ja muutama Nepalin keikkakin tuli tehtyä ennen kuin pääsin palaamaan Lobuchelle muutama viikko sitten, tällä kertaa matkanjohtajana ihan itse. Jälleennäkeminen oli lämmin ja tuttavallinen Lobuchen päästäessä koko ryhmämme turvallisesti huipulle ja alas sunnuntaina 16.10.


Kathmandussa vielä nauratti


Reissu meinasi tosin tyssätä jo heti alkuunsa Luklan kentän tuttujen ongelmien takia. Monsuunikausi oli jo kuukauden verran yliajalla ja ”maailman vaarallisin lentokenttä” menee kiinni heti, jos näkyvyys kentällä 2800 metrissä on huono. Tämä yhdistelmä oli pitänyt Luklan kiitoradan kiinni jo pari päivää ennen meidän lähtövuoroamme. Kenttä kyllä aukesi sinä aamuna, jolloin meidän piti lentää, mutta koska ensin piti purkaa parin edellispäivän aikana kertynyt suma, ei meille lupailtu ”first flight of the day” ihan toteutunut. Nepalissa lähtövuoroon vaikuttaa myös henkilökohtaiset suhteet kentällä ja jonon ohi menevät yleensä ne, joilla on joko ylimääräistä rahaa tai kavereita lentoyhtiössä Ja kun puoliltapäivin Lukla taas meni pilveen, alkoi näyttää vahvasti siltä, ettei kukaan lennä enää tänään. Lopulta paikkasimme tilanteen parilla charter-helikopterilla, joilla pystyy lentämään huonommassakin kelissä ja pääsimme sittenkin Lukaan illan jo pimetessä. Ja onneksi niin, saimme myöhemmin kuulla, että yhtä aamulentoa lukuunottamatta (jolla tuskin juuri me olisimme olleet), Luklan lentokenttä pysyi kiinni seuraavat viisi päivää ja ilman koptereita olisi koko reissu jäänyt tyngäksi. Jos jokin ei ole viidessä vuodessa muuttunut, on se lentosäätö matkalla Khumbuun. 


Lisäksi jostain mystisestä syystä Luklan lentoliikenne on siirretty Ramecchappin kentälle viiden tunnin ajomatkan päähän Kathmandusta. Joten jos pullonkaula vuorille oli jo ennestään ahdas, nyt se on vielä tiukempi. Kuulemma niiden viiden päivän aikana, jolloin me olimme jo aloittaneet vaelluksemme kohti Lobuchea, Ramecchappin kentän ympäristössä oli tuhansia ihmisiä telttailemassa ja odottamassa lentojaan, kylän majoituskapasiteetti kun ei riitä muutamaa sataa pidemmälle.  


Kaikki Luklan lentoliikenne lähtee tällä hetkellä Ramecchapin pikkukentältä,
 joka ei millään kestä suurta matkustajien kapasiteettia


Juttelin paluumme jälkeen Kathmandussa paikallisen ystäväni kanssa, joka oli asiantuntijoiden kanssa tutkaillut sääkarttoja viime vuosikymmenen ajalta ja tullut siihen tulokseen, että monsuuni loppuu nykyään keskimäärin vähintään kaksi viikkoa myöhemmin kuin aiemmin. Saas nähdä tuleeko tämä vaikuttamaan tulevaisuudessa vaelluskauden ajankohtaan. Ja myös pituuteen, talvi kun pääasiassa hiipii vuorille joulukuun alun paikkeilla. Jos syys-marraskuusta joutuu alkaa nipistämään parista viikosta kuukauteen vaellusaikaa pois, se tulee vaikuttamaan paikalliseen elinkeinoon. Varsinkin, jos siitä ajasta joutuu vielä telttailemaan Ramecchappin kentällä viikon. Jännä nähä. 


Paria nopeaa auringonpilkahdusta lukuunottamatta meilläkin satoi käytännössä koko ensimmäisen viikon Gokyoon asti, sitten monsuuni loppui kuin seinään. Yhtäkkiä kahden viikon ennuste lupasi pelkkää pilvetöntä taivasta alkaen aamusta, jolloin nousimme Gokyo Rille auringonnousua katsomaan. Ajoitus ei siis olisi voinut olla parempi, etenkin kun edessä oli reissun rankimmat päivät ja loppuhuipentuma. Ennuste myös piti paikkansa ja saimme nauttia kirkkaasta kuulaasta syyssäästä Gokyo Rin jälkeen myös Chola Passin ylityksessä sekä noustessamme paria päivää myöhemmin Lobuchen 6090 -metriselle itäiselle huipulle. Samaten paluumatka Luklaan oli kirkas eikä poispääsyssä ollut enää lentojen kanssa ongelmia. 


Monsuunin saattelemana kohti Gokyon järviä


Huiputus itsessään meni hyvin ja melkein koko porukka saatiin toppiin pikkuisen vajaassa seitsemässä tunnissa. Odotin, että reitillä olisi ollut enemmän lunta pitkittyneen monsuunin takia, mutta kuudessa tuhannessa metrissä ongelmia ei vielä ollut, toisin kuin pari kilometriä korkeammilla vuorilla ympärillä. Manaslun kausi oli ollut hankala ja vaarallinen lumiolosuhteiden takia ja näkyipä Cho Oyullakin pari valtavaa lumivyöryä matkallamme Chola Passin yli paria päivää aiemmin. Lobuchella oli kuitenkin kuivaa ja yläosan lumet olivat asettuneet jo aloilleen. Reitti toppiin oli hieman suoraviivaisempi ja osittain teknisempi kuin viisi vuotta sitten, mutta mukaili pitkälti samoja linjoja kuin ennenkin. Laskeutuessa kallio-osuudella oleva auringon sulattama sohjo aiheutti välillä turhautumista ja pientä liukastelua, mutta muuten olosuhteet olivat erinomaiset. Vajaa 12-tuntinen päivä tuli tehtyä eikä edes nenä palanut tällä kertaa. 


Solen i toppen!


Olen aina sanonut, että mulla on maailman parhaat asiakkaat ja niin oli nytkin. Lobuchelle lähti kahdeksan hengen porukka, joista yksi oli ainoastaan vaeltamassa, eikä tähdännyt ylös. Muutama perinteinen vatsatauti ja korkeusoire matkalle osui itse kullekin, mutta pääasiassa kaksiviikkoinen vaelluksemme saatiin kunnialla läpi. Sitkeää jengiä koko porukka ja erityimaininta kahdelle nuorelle lääkärillemme, jotka korkeuden ja väsymyksen jäivät Thagnakin kohdalla päivän muista jälkeen vain kiriäkseen ryhmän seuraavana iltana kiinni ja jatkoivat siitä muutaman tunnin levolla suoraan toppiin. Kovaa ajoa, etten sanoisi! Ennen jokaista reissua tähdennän asiakkaille kolmea tavoitetta, joista ensimmäinen on palata turvallisesti kotiin, toinen on pitää älyttömän hauskaa ja kolmas liittyy huipun tavoitteluun. Nämä toteutuivat suunnitellusti ja etenkin hauskan pitäminen meni nappiin! Kiitos siis matkaseuralle vielä kerran, että teitte matkanjohtajan työstä helppoa ja maailman parhaan duunin. The struggle was real, kuten nepalilainen pikkutyttö meille Macchermossa tähdensi. 


Viidessä vuodessa suurimmat muutokset Nepalissa liittyvät infraan. Ensimmäinen on nettiyhteyksien kehittyminen. Jos 2017 ainoa mahdollisuus yhteyteen oli ostaa EverestLinkin raaputuskortti, nyt majatalot tarjoavat, rahaa vastaaan tosin, myös omia wifejään iltaisin käytettäväksi. Se, toimiiko ne, on toki asia erikseen. EverestLink on myös saanut kilpailijan AirLinkistä, jota en tällä kertaa kokeillut, koska ainakin vielä keväällä se oli varsin hidas, jos edes toimi. 


Toimiiko wifi, näkyykö NHL-tulokset?


Toinen suuri muutos on vessanpönttöjen saapuminen Khumbuun! Viisi vuotta sitten sellaisista sai vain haaveilla slaavikyykkyjen yhteydessä lattiassa olevan reiän päällä, mutta nyt joka ikisessä majatalossa matkalla Gokyoa ylös ja Khumbua alas löytyy vessanpöntöt. Vähintään joka toisessa majatalossa vessa löytyy myös jo omasta huoneesta! Kehitys kehittyy ja joku on ilmeisesti korona-aikana tehnyt hyvät pönttökaupat vuorille. That said, Lobuchen yläleirin vessateltta oli sentään edelleen sitä itseään ja lopulta täysin käyttökelvoton. Jotkut asiat sentään pysyvät.


Lobuchen nousu oli vuoden viimeinen työkeikkani ja oiva tapa päättää kausi. Keväällä EBC ja Island Peak, kesällä kolme viikkoa Ruotsissa, toiset kolme Grönlannissa ja syksyllä kolme Nepalissa. Tästä on hyvä vetäytyä vähän nuolemaan haavoja ja panostamaan kouluhommiin seuraaviksi kuukausiksi. Samalla voi alkaa puhaltelemaan pölyjä laskukamojen päältä ja tavoitteena onkin aloittaa laskukausi niin pian kuin mahdollista. Vaikka töissä onkin kivaa, talvi on paras kausi vuodesta!


Kiitos työt 2022!


maanantai 26. syyskuuta 2022

Seikkailukasvatuksen opiskelija


Aloitin reilu vuosi sitten seikkailukasvatuksen ja yhteisöpedagogin opinnot HUMAKissa Nurmijärvellä. Hain kouluun puolivahingossa edeltävänä keväänä ja maaliskuussa sain tiedon, että aloittaisin elämäni ensimmäiset korkeakouluopinnot tuoreessa 42-vuoden iässä. Kaksi kuukautta myöhemmin sain ADHD-diagnoosin ja voin kertoa, että aika monta asiaa ehti pääni läpi kulkea pienoisessa paniikissa, kun tajusin diagnoosin myötä miksi en ole aiemmin ollut kykeneväinen opiskelijaksi. Meinasin luopua opiskelupaikasta ennen kuin ehdin sitä edes aloittaa, koska eihän näillä mun aivoilla voi kouluun mennä.  

Lopulta – onneksi – päätin ottaa haasteen vastaan. Ymmärsin, että vain diagnoosi oli uusi, oikeasti olen ollut ADHD jo koko ikäni. Alkuperäinen päähänpistoni hakea opiskelemaan oli siis kuitenkin tehty oikeista syistä: Minua kiinnosti pedagogiikka ja ajattelin, että opinnot ehkä tekisivät minusta paremman työssäni. Ehkä ne avaisivat myös uusia ovia johonkin. Meinasin kyllä silti paskoa alleni ja paeta syyskuun 1. päivä 2022 seistessäni koulun pihassa ensimmäistä kertaa. 


Korkeakouluopiskelu voi olla myös tllaista. 


Onneksi – jälleen – kävelin kuitenkin Kiljavan kampuksen ovista sisään ja laitoin elämäni ensimmäiset monitehorillit naamalle. Kyllä se siitä hiljalleen lähti ja nyt, kun opintoja on vuoden verran takana, alan päästä jo homman ytimeen. Olen saman ajan ehtinyt myös totutella ADHD-diagnoosiini ja tehdä rauhan sen kanssa, että tällainen minä nyt sitten olen. Monitehoihin en kyllä ole tottunut vieläkään. 


Vaikka vähän lintsailinkin koulusta viime keväänä Everestin takia, minulla on nyt noin puolet tutkintoon tarvittavista opintopisteistä kasassa. Osa niistä on tullut hyväksilukemalla jo tekemiäni asioita, koulutuksia ja töitä, ja osa ihan pänttäämällä. Ensimmäinen vuosi tuntui kuitenkin vielä isolta osin läpsyttelyltä ja vasta nyt, toisen vuoden syksynä, olen päässyt hommaan kiinni ja innostunut kunnolla. Tuntuu, että nyt opin juuri niitä asioita, joiden takia kouluun hain. Esimerkiksi meneillään oleva Leadership in Adventure Education -kurssi on ollut todella kiinnostava ja laajentanut näkemystäni johtamisesta ja etenkin itsestäni. Olen varma, että tämä tekee minusta taas vähän paremman oppaan. 


Johtajuuden kurssin jengipose Repovedellä



Oli jännä huomata kesällä töissä, miten koulu vaikutti tekemiseen. Mietin ja käsittelin eri tilanteita  uudella tavalla ja oikeasti yritin implementoida pedagogian teoriaa tekemiseeni. Välillä tosin törmäsin sellaiseenkin asiaan, että yritin korjata sellaisia asioita, jotka eivät olleet rikki. Yritin ikään kuin väkisin tehdä asiat ”oikein” huomaamatta, että itse asiassa olen tehnyt ne oikein aina ennenkin. On itse asiassa ollut palkitsevaa huomata, että monia asioita työssäni olen tehnyt ihan kirjan mukaan jo aiemminkin, mutta vain intuitiivisesti ja tietämättä, että niiden takana on ihan tutkimusta ja teoriaakin. Nyt tiedän miksi tiettyjä asioita kannattaa tehdä.


Viimeinen kuukausi on ollut kovaa puurtamista, kun olen uusien kurssien ohella koittanut hieman saada kiinni keväällä lintsaamiani asioita. Näppis on sauhunnut koulutöitä tehdessä viikonloputkin ja vaikka vähintään kerran päivässä ADHD-päissäni meinaan nakata koneen seinään, kun keskittymiskykyni on hetkittäin kanan luokkaa, en ole enää hetkeäkään miettinyt, etteikö tämä olisi sen arvoista. Opiskelu on nimittäin aika kivaa just nyt. Virkamiesruotsi tosin ei vieläkään. 


Parasta opiskelussa: Tää jengi



Otetaan tähän väliin kuitenkin pieni tauko ja lähdetään Nepaliin. Koska töidenkin tekeminen on aika kivaa just nyt, niiden perkeleen koronavuosien jälkeen.


Aamukahvit Repiksellä. Vähän ku Unicafe mut parempi.



 

maanantai 5. syyskuuta 2022

Kymmenen vuotta ja sikana!

Olen ollut tänään kymmenen vuotta raittiina.

Se on ollut melkoinen matka, jota on välillä vaikea hahmottaa itsekään. Ajattelin siispä juhlan kunniaksi tiivistää kuluneen vuosikymmenen tähän niin, että itsekin ymmärrän mitä, ja miten, on tapahtunut. Olen edellisessä Soberismia-blogissani muistellut aikaa ennen syyskuun viidettä 2012, nyt muistelen vuosia sen jälkeen!


2012

2012 oli erilaista

5.9.2012 kirjoitin viinipullon kylkeen päivämäärän ja sanat ”Neva forget” ja se pullo on tuossa hyllyssä edelleen puoliksi juotuna. Silloin päätin, että olen loppuvuoden selvinpäin, mutten koskaan ajatellut, että tämä raitistelu lähtisi näin lapasesta. Ajattelin vain vähän skarpata. Olin reilu satakiloinen masentunut ja velkaantunut alkoholisti, jolla oli rikossyytteet niskassa pahoinpitelystä ja vahingonteosta. Samaisessa syyskuussa avasin postini ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen, laskut oli maksamatta ja luottotiedot olivat menneet. Olin juonut omani ja firmani tilit tyhjäksi ja minulla oli velkaa yli 100 000 euroa. Piti alkaa laittamaan asioita järjestykseen, vaikka se silloin mahdottomalta tuntuikin. Loppuvuosi meni aikamoisessa kaaoksessa, kun samaan aikaan olin innoissani uudesta alusta mutta myös sokissa katsottuani itseäni ensimmäistä kertaa peiliin todeten, että you fucked up. Laihduin sen syksyn aikana kymmenisen kiloa pelkästään laittamalla korkin kiinni. 



2013

2013 maaliskuussa Färsaarilla

Aloin käymään aamukävelyillä rannassa. Näin varmaan 250 auringonnousua Kaivopuistossa, joiden innostamana päätin, että aion nähdä maailman kauneimmat auringonnousut maailman kauneimmissa paikoissa, mutten todellakaan tiennyt mitä sillä tarkoitin. Maaliskuussa lähdin Färsaarille telttailemaan auringonnousujen perässä ja päädyin myrskyyn ja paikalliseen aamuradioon. Pääsin maksusuunnitelmaan velkojien kanssa ja laitoin ainoan maallisen omaisuuteni, asuntoni, myyntiin päästäkseni maksujen kanssa alkuun. Aloitin vierotuksen masennuslääkkeistä, joka oli pitkä ja kauhea prosessi. Silloin päätin, etten enää ikinä ala syömään lääkkeitä. Oli ensimmäinen festarikesä selvin päin, Räsäsen Marko kysyi Tuskan jatkoilla, että lähdenkö mukaan kiipeämään Elbrusille seuraavana kesänä. Vastasin, etten todellakaan, en minä ole mikään vuorikiipeilijä.



2014

2014 viimeisiä keikkareissuja Lutakkoon

Päätin 14 vuoden jälkeen lopettaa musahommat, koska oli hankalaa. Keikat ei myyneet eikä rahaa tullut. En tiennyt yhtään mitä alkaisin tekemään, mutta arvelin, että se selviää aikanaan. Päätin alkuun julkaista kirjan Soberismia-teksteistäni. Samalla minulla oli yhtäkkiä lentoliput Elbrusia kiipeämään kesälle. Piti treenata tosi paljon, mutten treenannut. Pääsin kuitenkin toppiin ja se viikko muutti elämäni. Näin kauneimman auringonnousun 5000 metrissä ja päätin, että tätä minä haluan lisää. Keksin, että haluan kiivetä Seven Summitsin, jokaisen maanosan korkeimman huipun, joista Elbrus oli yksi. Syksyllä lähdin yksin sekoilemaan Kebnekaiselle ja päädyin sielläkin myrskyyn. Sen jälkeen mietin, että jos vaikka hakisi eräopaskouluun, niin ei tarvitsisi sekoilla myrskyissä ihan niin paljoa, ja josko siellä vaikka oppisi jotain. Julkaisin Soberismia – Kalliosta kukkulalle -kirjan ja esiinnyin varmaan 30:ssa mediassa pitkin syksyä. Tapasin Samuli Mansikan, joka halusi alkaa jeesaamaan vuoritouhuissa, vei minut Matkatoimisto Aventuralle ja sanoi, että Teemu on hyvä jäbä. Sovittiin siellä, että kattellaan, josko sen opaskoulun jälkeen jotain keksittäis. 



2015

2015 heti sen jälkeen kun olin solminut yhteistyöstä Partioaitan kanssa

Sain alkuvuodesta tiedon, että pääsen Eerikkilän urheiluopiston luonto- ja eräopaslinjalle, koulu alkaisi syksyllä. Lähdin Australiaan vaeltamaan ja nousemaan Kosciuszkon huipulle, se oli Seven Summit no. 2. Samuli kuoli Annapurnalla saman reissun aikana. Samun muistoillassa Hotelli Tornissa tapasin Jeren, joka oli Samun paras ystävä. Jere sanoi, että haluaa jatkaa siitä mihin Samu jäi ja auttaa hommissa eteenpäin. Jere oli Partioaitalla töissä ja toimitti kirjani Partioaitan toimarille Ninalle, joka halusi tavata. Sovimme että alamme jonkinlaiseen yhteistyöhön, kunhan opaskouluhommani on saatu käyntiin. Eerikkilä alkoi syksyllä ja 365-klubi perustettiin samana syksynä, missä olen ollut alusta lähtien mukana. Kesällä kävin Kebnekaisellakin, nyt ylhäällä asti. Kävin myös jäätikkökurssin Norjassa, jota koulutti vuoristo-opas Jussi Muittari. Se osoittautui myöhemmin merkittäväksi kohtaamiseksi. 



2016

2016 kävin moikkaamaassa Adam "MCA" Yauchia Brooklynissa

Huhtikuussa 2016 maksoin viimeisen velkaerän pois ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen minulla oli laskuista ja känniveloista tyhjä pöytä. Luottotiedot sain takaisin syksyllä. Valmistuin eräoppaaksi ja lähdin Mont Blancille. En päässyt toppiin. Vedin myös ensimmäiset 365-klubin Ruotsin vaellukset, joista ensimmäinen Kebnekaiselle oli osa eräoppaan tutkintoani. Syksyllä Matkatoimisto Aventuran Kari otti minut siipiensä suojaan ja ilmoitti, että vastedes minut lasketaan matkanjohtajien vahvuuteen mukaan. Yhtäkkiä olin eräopas, jonka yhteistyökumppaneina olivat Partioaitta ja Aventura. Se veti aika nöyräksi mutta samalla ylpeäksi. Jatkan molempien kanssa edelleen. Joulukuussa lähdin Kilimanjarolle ja sieltä suoraan Aconcagualle, Seven Summits -vuoret 3 ja 4. Kili meni toppiin, Acolla jouduin kääntymään pari sataa metriä ennen huippua alas huonon sään takia. 



2017

2017 Lobuchen yläleirissä huipun jälkeen

Ostin 25 lumilautailuvuoden jälkeen ensimmäisen splitboardini ja lähdin Itavaltaan. Löysin uuden tavan laskea ja liikkua vuorilla ja innostuin suunnattomasti. Kesällä tehtiin useampi 365-klubin vaellus Ruotsiin ja Haltille ja elokuussa tein viimein ensimmäiset keikkani myös Aventuralle vieden kaksi ryhmää vaeltamaan Islantiin. Kävin myös Mont Blancilla kokemassa elämäni ukkosmyrskyn, enkä vieläkään päässyt toppiin. Syksyllä lähdin Anne-Mari Hyryläisen oppipojaksi Nepaliin Lobuchelle, missä tiesin, ettei siltä tieltä ollut enää paluuta. Samalla kuitenkin hylkäsin ajatuksen Seven Summitsista, koska tajusin, että maailmassa on aika paljon kiinnostavampiakin vuoria. 



2018

2018 poseeraus Cheget-vuorella Venäjällä

Aloin satsaamaan laskemiseen tosissani. Aloitin lumiturvallisuusopinnot, jälleen Jussi Muittarin opissa ja päätin lukea itseni lumivyöryteknikoksi. Olin ison osan talvea Itävallassa ja pohjoisessa ja laskin enemmän kuin koskaan. Kesän alussa lähdimme kavereiden kanssa laskemaan myös Elbrusille. 365-klubin vaellukset jatkuivat Kebnekaisella ja Sarekissa ja lähdin myös ensimmäistä kertaa Aventuran matkanjohtajana Grönlantiin. Syksyllä liityin Altitude Junkiesin retkikuntaan ja suuntasin Cholatselle Nepaliin. Söin Namchessa pilaantuneen suklaakakun palan ja sairastuin. Lopulta käännyin puolivälissä Cholatsea vuoristotaudissa alas ja hallusinoin koko matkan takaisin basecampiin. Legenda Himalajan punaisesta mäyräkoirasta oli syntynyt. 



2019

2019 Cholatsen topissa Nepalissa

Lasku- ja lumiturvallisuushommia pitkin talvea. Keväällä laskin Itävallassa Serlesin kurun ja  Ruotsissa Tuolpagornin kraaterin ja ne ovat edelleen ehkä suosikkilaskupäiväni ever. St. Antonissa oli melkoinen seikkailu harjanteiden kanssa, joka sekin on jäänyt mieleen. Kesällä tein perinteisten 365-klubin reissujen lisäksi ensimmäiset privavaellukseni ja lähdin Aventuran kanssa Elbrusille, tasan viisi vuotta ensimmäisen, elämääni muuttaneen reissun jälkeen. Edellisvuodesta sisuuntuneena suuntasin syksyllä uudelleen Cholatselle, tällä kertaa onnistuen. Samassa yhteydessä olin myös Annapurna Circuitilla töissä. 2019 oli täydellinen vuosi sekä töiden, että omien tavoitteiden kannalta ja näin monta upeaa auringonnousua matkan varrella. Aloin myös juoksemaan enemmän ja enemmän.



2020

2020 Pyhällä

Alkuvuodesta sain lumivyöryteknikon paperit, laskin paljon ja kesän keikat olivat ennakkoon loppuunmyytyjä. Niitä ennen piti lähteä Baruntselle Nepaliin. Sitten tuli korona ja kaikki peruuntui. Koko maailma oli yhtäkkiä kiinni ja kaikki ihan pihalla, että mitä ihmettä oikein tapahtuu. Sulkeuduimme Sipoon mökille, kun Uusimaa eristettiin muusta Suomesta. Pohjoisessa oli paljon lunta, mutta se oli saavuttamattomissa, ja kun Uudenmaan sulku viimein purettiin., minulta murtui kyynerpää skeitatessa. Oli aika turhauttava kevät, kun kaikki tulevaisuudessa oli epävarmaa ja ainoa asia, johon ahdistusta oli voinut purkaa, urheilu, oli murtuneen käden kanssa mahdotonta. Kesällä liikuntakiellon päätyttyä tein ainoastaan yhden privakeikan Hetta-Pallakselle ja kävin Lofooteilla kiipeämässä. Kaiken paineen alla masennukseni uusiutui ja palasin terapiaan. Lääkitystä en kuitenkaan suostunut enää aloittamaan ja syksy 2020 olikin varsin sekavaa aikaa pääni sisällä. Ei kuitenkaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: Keväällä aloitettiin koronaprojektina Radio Majava ja oli mahtavaa päästä tekemään radiotyötä pitkästä aikaa. Juoksin kesällä Sallassa ex-tempore tunturimaratonin ja syksyllä Kolilla Vaarojen maratonin. Palkkasin itselleni valmentajan ja fyysinen treeni alkoi ottaa ammattimaisempia piirteitä.



2021

2021 skeittasin aika paljon

Epävarmuus jatkui. Talvi meni edelleen kotimaassa, mikä ei tosin haitannut. Pohjoisessa oli jälleen paljon lunta ja tulipahan tutustuttua Ylläksen ja Pallaksen alueisiin viimein kunnolla. Minulla tunnistettiin viimein ADHD, mikä helpotti ahdistusta ja antoi ymmärrystä moniin asioihin itsessäni. Samassa rytäkässä olin kuitenkin vahingossa hakenut opiskelemaan ja vahingossa pääsin sisään! Kesän keikat Ruotsista peruuntuivat toista vuotta putkeen, joten tein lopulta muutaman viikon hommia Haltilla ennen kuin aloitin seikkailukasvatuksen opinnot HUMAKissa. En vieläkään ymmärrä, että ihan oikeasti sinne hain ja pääsin, mutta tässä sitä nyt mennään jo toista vuotta!. HUMAKissakin lehtorina on eräs Jussi Muittari. Syyskuussa tein yhden siisteimmistä työkeikoistani ikinä, kun viimein Ruotsin raja aukesi ja vein 11 vanhinta parasta ystävääni Kebnekaiselle katsomaan ruskaa. Juoksin keväällä 55 kilometrin kisan Karhunkierroksella ja Nuuksio Classic -maratonin syksyllä.



2022

2022 matkalla laskemaan Kebnekaiselta

Alkuvuodesta sain viimein koronan viivästyttämät lumiturvallisuuskouluttajan paperit taskuun. Laskukausi sen sijaan jäi kuitenkin hieman vajavaiseksi, koska Nepaliin pääsi taas. Olin jo jossain vaiheessa päättänyt, ettei se ole minua varten, mutta jotenkin varkain kuitenkin päädyin Mount Everestille huhtikuussa. En kylläkään päässyt ylös asti ja nyt tiedän, ettei se ole minua varten. Edelleen, maailmassa on paljon kiinnostavampia vuoria. Kesällä pääsin viimein koronatauon jälkeen takaisin Ruotsiin ja Grönlantiin ja tajusin, miten paljon rakastankaan työtäni. Onneksi sinnittelin korona-ajan läpi enkä vaihtanut alaa! Seuraavaksi lähden muutaman viikon päästä taas töihin Nepaliin ja koulukin jatkui kesätauon jälkeen viime viikolla. 


On klisee, että jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut missä olen nyt, en todellakaan olisi uskonut. Olisin nauranut. Mutta se on myös totta. Olen päätynyt tähän niin monien sattumusten, mutkien, murheiden, ilojen, surujen, haasteiden ja tyylipuhtaiden vahinkojen kautta, ettei niitä olisi kukaan voinut koskaan suunnitella tai käsikirjoittaa. Siitä pitää olla kiitollinen, etenkin tänään, kun vietän uuden elämäni kymmenvuotispäivää. Moni asia matkalla on ollut mullistava ja tärkeä, muttei yksikään niin tärkeä, kuin 5. syyskuuta 2012.


Tänään