tiistai 17. toukokuuta 2022

Päiväkirjamerkintöjä Mount Everestilta


Lähdin Nepaliin 29.3. aikomuksenani kiivetä Mount Everestille toukokuun loppuun mennessä. Ensimmäiset viikot vietin sopeutuen Matkatoimisto Aventuran ryhmän mukana EBC-vaelluksella ja Island Peakilla ja Everestin bascecampiin 
saavuin 21.4. Kiipesin Altitude Junkiesin retkikunnassa. Matkastani tiesi verrattain harva ihminen, minulla ei ollut sponsoreita, enkä ottanut ulkopuolista rahaa vastaan keneltäkään. Pitkäaikainen yhteistyökumppanini Partioaitta auttoi varusteiden kanssa, samaten jonkin verran ZeroPoint, Nosht, LaSportiva Finland ja Marmotin Suomen maahantuoja VP Outdoor. Kenenkään kanssa minulla ei kuitenkaan ollut matkan suhteen mitään sitoumuksia. Halusin tehdä matkan täysin itselleni ja omista lähtökohdistani. Samasta syystä suljin myös somekanavani reissun ajaksi.

Kirjoittelin basceampiin saavuttuani joka päivä pieneen muistikirjaan ajatuksiani, jotka pienen harkinnan jälkeen päätän julkaista tässä sellaisenaan. En ole editoinut tekstiä mitenkään, joten se saattaa tuntua hieman töksähtelevältä, mutta tästä ehkä aukeaa vähän miten matkani eteni ja miten se yhtäkkiä päättyi.

 

22.4. Basecamp

Kävelin eilen tänne Dingbochesta 11 tuntia. Pienen kommunikaatiosekoilun takia tulin koko matkan itsekseni, mutta oli kyllä hyvä fiilis koko matkan, poislukien pieni väsymys lounaan jälkeen Lobuchessa. Tänään ollut lepopäivä, makee fiilis olla täällä! Vähän tutustumista Robiin ja Tomiin. En osaa vielä sanoa tykkäänkö Robertista, on vähän jäykkä ja kaikkitietävä.Tom vaikuttaa hyvältä, hymyilee lempeästi, fiilistelee ja on kiinnostunut myös musta. Huumori vaikuttaa hyvältä. Robert menossa Lhotselle, ehkä hyvä niin, näen mieluummin Everestin Tomin kanssa ekan päivän perusteella. Kaiken kaikkiaan hyvä fiilis ollut tänään!


23.4. BC 

Kylmä aamu ja tuulinen päivä. Oli hyvät keskustelut Tomin kanssa aamulla, että miten päädytty tänne. Hyvä tunne Tomista vahvistui. Robert myös lämpenee, lainasi mulle rahat Airlinkiin (basecampin nettipalvelu, toim. huom.). Ahdisti kun yhteydet ei toimi, vaikka toisaalta haluaisin olla kokonaan ilman. Pidettiin Puja aamupäivällä ja kaikilla oli hyvä fiilis, ekaa kertaa myös Sherpat halaili ja jutteli enemmän. Iltapäivällä oli hetken paha olo, mutta johtui varmaan kuumuudesta teltassa. Pesänrakennus ja rutiinit ovat alkaneet muodostua, viihdyn! Aamulla näkyi kuumottava romahdus icefallilla, kun Everestin West Shoulderilta vyöryi suoraan jäätikölle ja ihmisten niskaan! Ei ilmeisesti käynyt kuitenkaan onneksi pahemmin.


24.4. BC

Yö oli lämmin mutta aamu edelleen tuulinen. Lingtrenilta tuli iso vyöry alas! Aamiaisen jälkeen lähdettiin ekan kerran icefallille. Hengästytti ja oli kuuma, nousin parisataa metriä. Outoa, kun ei tuntunut miltään? Tai siis, ihan jees, muttei mitään erityisfiiliksiä. Ehkä kun oli niin rankkaa, niin ei muistanut ajatella mitään? Ahdistaa kun en saa viestejä lähetettyä kotiin! Haha, just samalla hetkellä kun kirjoitin tätä, Airlinkin tyyppi tuli ja sain Robertin rahoilla viimein jonkinlaisen wifin toimimaan. Huh!Nyt on yhteys kotiin. Maksoi 250 dollaria… Kylmä iltapäivä, alempana tulee lunta ja nyt jo vähän täälläkin. Kaikki ovat teltoissaan ja Sherpojen kortinpeluu kuuluu. Huh, helpottipa kun sai viestejä Suomeen.


25.4. BC

Nousin tänään vähän myöhemmin. Edelleen herään joka yö klo 24 kuselle. Ärsyttävää! Päivän paras hetki on aina klo 7:15, kun aurinko osuu leiriin ja juodaan Tomin kanssa aamukahvia. Tänään oli lepopäivä, otin suihkun! Luksusta. Muuten makoilin vain teltassa. Tavallaan tekisin mieli jo liikkua, toisaalta lähtö ahdistaa. Entä jos en jaksa?? Huomenna pakko mennä edes kävelylle, tai jäätikölle. Naureskeltiin Rebecca Louiselle ja sen kuolleen koiran tragedialle, ollaan ihan kauheita. Ihan ok fiilis edelleen, paitsi flunssa täällä ei vain helpota. Ekaa kertaa myös vähän koti-ikävä. Huomaan, että koitan olla ajattelematta huippua. Osaisinpa mennä askel kerrallaan. 


26.4. BC

Parhaat unet so far, vaikka kävinkin taas kusella, nyt vähän myöhemmin. Alan myös nousta vasta 6:30 aikoihin, kun kahvin himo voittaa kylmyyden. Tein aamulla retken jäätikölle ja itseluottamus nousi kovin! Nousin noin kolmasosan ja C1 (Camp 1, toim. huom.) tuntui saavutettavalta! Oma rytmi löytyi ja tuntui hyvältä. Ja kun näki millaisia tapauksia tuolla mäessä on, niin tiedän olevani parempi kuin moni muu. Pääkopasta tää on enää kiinni! Lounaan jälkeen käperryin taas telttaan, nyt sataa lunta, joten ei ole kiire nousta. 15-18 tuntia vuorokaudessa kuluu täällä helposti teltassa. Aika paljon, mutta viihdyn hyvin piippua tuprutellen. Paljon ollut koptereita tänään!


27.4. BC

Kunnon unet! 21-4:30 en noussut edes vessaan! Lämmin yö, mutta aamulla tuuli nousi, kylmeni ja alkoi sataa lunta. Paska keli siis. Piti lähteä Pumorille, mutta jäin telttaan. Pakkasin rotaatiota varten, huomenna yöllä on lähtö! Fiilis alkaa nousta, pääsen oikeasti kiipeämään legendaarisen Khumbu icefallin! Sonam kävi leirissä moikkaamassa, oli nasta nähdä. Robin ja Tomin kanssa löytynyt hyvä huumori. Onneksi, koska jaan Robin kanssa teltan C1-C2. Oon miettinyt kotia, se tuntuu ihan absurdilta, että n. kolmen viikon päästä palaan sinne. Tuntuu ihan toiselta elämältä. Ja onkin. Kuukausi kohta Nepalissa takana. Yritän nyt kuitenkin keskittyä tähän, homma lähenee ja koitan pitää ajatukset kasassa. Vaikeaa!


28.4. BC

Viikko jo oltu täällä! Mennyt nopeasti. Taas hyvät ja kusitauottomat unet! Eilen olin 21 tuntia teltassa, mutta viihdyin hyvin. Tänään on hieno sää ja aurinko osui leiriin jo 7:05! Joka päivä vähän aiemmin. Ensi yönä kohti ykkösleiriä. Vähän jännittää mutta enemmän olen innoissani! Varmasti rankka yö edessä, lähtö 00:45. Huomenna ihan uudet maisemat, C1, Western CWM, C2, Lhotse Face jne. Pääsen näkemään ja kokemaan legendaariset mestat! En osaa ajatella vaaroja, vaikka vyöryjä kuuluu ja näkyy joka päivä, eniten mietityttää kylmyys ylhäällä. Ja myös oma vauhti. Olo on kyllä ihan vahva, joten askel kerrallaan. Lähden nauttimaan, nyt kiivetään Mount Everestiä!


29.4. C1

Herätys 23:15. Robert tuli kertomaan, että lähtee kotiin. Näki eilen kolme kertaa unta, jossa näki oman ruumiinsa jäätiköllä. Huono enne, ei hyvä fiilis, joten laittoi pillit pussiin. Arvostan kyllä päätöstään tosi paljon. Vähän myös harmittaa, koska viikossa Robista oli kuoriutunut ihan mieletön tyyppi alkukankeuden jälkeen. Nyt meitä on enää minä ja Tom. Myöhemmin päivällä saimme tiedon, että Rob oli jo lentänyt ulos basecampipsta ja tuli vähän haikea olo. Onneksi hän halasi meidät kaikki yöllä ja lähetti matkaan. Yhden aikaan lähdin icefallille. Alku pimeydessä meni hyvin ja tasaisen hiljaa. Muut menivät menojaan, Kipa jäi Sherpoista seuraksi. En osaa sanoa missä vaiheessa alkoi sakkaamaan, mutta matkan pidetessä hyydyin ihan täysin. Odotin noin kuuden tunnin nousua, menikin 10. Aamun sarastaessa oli vielä ihan ok olo, mutta kun aurinko tuli ja vesi loppui, kyykkäsin totaalisesti. Oli ihan hirveää, en muista vastaavaa romahdusta. Loppu 3-4 tuntia oli ihan taistelua ja selviytymistä, myös henkisesti. Otti päähän, hävetti ja itseluottamus meni. En usko, että pystyn Everestiä kiipeämään, enkä tiedä haluanko edes, jos se on tätä. Ajatus siitä, että viikon päästä pitäisi lähteä uudelleen ja suoraan C2:een tuntuu just nyt kauhealta ja mahdottomalta. Olin joskus 11 jälkeen C1:ssa ja menin melkein heti nukkumaan. Laitoin lippikseen lunta, kun oli niin kuuma. Päikkäreiden jälkeen oli jo parempi olo ja ihme kyllä ei edes vituta. Nyt Real Turmat edessä ja tuoksu on yllättävän hyvä. Huomenna C2 ja sitten alan harkitsemaan ja tekemään päätöksiä, että onko tässä mitään järkeä. Icefall ei tunnu kovin turvalliselta. En todellakaan ole varma onko tämä homma sittenkään minua varten. Toisaalta olisi ehkä helpotus ymmärtää se?


30.4. C2

Vappuaatto 6500 metrissä! Aamulla mieletön aamukahvihetki C1:ssä. Oli hyvä fiilis paskan eilisen jälkeen. Upea paikka aamukahville! Lähdin klo 7 kohti kakkosleiriä, arvio matkasta oli 4-5 tuntia, neljä meni. Western CWM (laakso ykkös- ja kakkosleirien välissä, toim. huom.) on legendaarinen paikka, mutta unohtin miettiä koko asiaa. Nimesin sen matkalla mielessäni Jumalten laaksoksi, kun Everest, Lhotse ja Nuptse vaanivat ympärillä. Wow! Oli onneksi pääasiassa pilvistä, joten legendaarinen kuumuus jäi kokematta. Matka meni hyvin, mutta lopussa energiavaje taas iski. Laskin aina 45 askelta ja pidin kymmenen hengenvedon tauon. Altitude Junkiesin leiri oli taas kaikista viimeisin ja kauimpana! C2:n alusta meni vielä tunti omaan leiriin!! Alkoi sataa ja nyt koko iltapäivän on tullut lunta. C3 näkyy ja tuntuu mahdolliselta. Ihan ok päivä all in all eilisen jälkeen, vaikka edelleen vähän mietityttää. Energioiden loppuminen pitää saada estettyä! Phil ja Tom ovat kannustavia, mutta Pasang selvästi epäilee mun jaksamista. Tom kiipeää koko reissun Pasangin kanssa ja tuntuu vähän, että oon yksin nyt, kun Robertkin on poissa. Onneksi huomenna on lepopäivä täällä. Saa sopeutua ja ehkä vähän palautua. Luvattu lumisadetta, joten 21 tuntia teltassa edessä. Ehtiipähän miettiä taas! Mut ihan sama. Oon täällä. Mount Everestin kakkosleirissä, Jumalten laaksossa! Ihan mieletöntä, Teemu!!!


1.5. C2

Vappupäivä. Semi-ok yö, nukuin down suitissa. Aamulla oli niin kylmä, etten noussut kahvin hakuun kuin vasta puoli kahdeksalta. Aurinko osui leiriin tuntia myöhemmin, sitten vasta luovuin puvusta. 6400 metriä tuntuu, ei paska olo, muttei hyväkään. Ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon ruokahalu on huono. Söin kuitenkin väkisin. Aamupäivällä istuskeltiin kolmistaan Tomin ja Philin kanssa ulkona ja seurattiin Rebecca Louisen nousua bergschrundille. Tuli ekaa kertaa olo, että ollaan tiimi. Puhuttiin ja tehtiin suunnitelmia. Ehkä 12. päivän tienoolla huipulle? Lumisade pakotti lounaan jälkeen telttoihin. Olo ei varsinaisesti päivän mittaa parantunut. Huomenna lähden aamiaisen jälkeen alas, Tom päätti jäädä vielä päiväksi. Täällä ehtii kyllä ajatella paljon. Kuten että on vappu. En kyllä olis silti mieluummin missään muualla. Koitan olla ajattelematta huiputusrotaation kauheuksia, koska se tulee olemaan ihan perseestä. En onneksi mieti onnistumisia tai epäonnistumisia, koska koko tämä reissu on jo onnistuminen. Juuri nyt mulle on oikeastaan ihan sama pääsenkö toppiin vai en, oon vaan ihan tosi onnellinen, että oon täällä. Kotia mietin silti tosi paljon ja jostain syystä Punkalaa (kesämökki Punkalaitumella, toim. huom.). Haluan sinne. Ja rantakahville. Ja kuulla livenä, kun Eemil soittaa pianolla Queenia. Mietin kotiinpaluuta, että millaistahan se on? Huiputtaneena tai ei. Toinen, mitä mietin, on se, että täällä ei tajua, että on täällä! Näitä paikkoja, maisemia, vaaroja. Vaikka koko ajan kuuluu ja näkyy isoja ja pieniä vyöryjä, ei osaa pelätä koska ei tajua että on täällä, Mount Everestillä! Khumbu icefall on tunnetusti vaarallinen paikka, mutten muistanut koko asiaa sitä kiivetessä. Ja nyt kun katson Nuptsen seiniä, niin ne voisi romahtaa anytime. Ja silti oon täällä. En osaa selittää miksen tunne uhkaa. 


2.5. BC

Aivan perse yö C2:ssa! Pääkipua, en löytänyt hyvää asentoa, hyperventilointia ja synkkiä ajatuksia. Aamulla 8:30 alas Philin kanssa, Tom jäi vielä ylös. C2-C1 ihan ok, paljon uutta lunta ja railot piilossa, oli kuumottavaa. Icefall oli taas matelua, alaskin päin! Ei hyvä. Olin ihan liian hidas (7h yhteensä alas) ja auringossa alkoi olla tosi vaarallista. Mutta en vain saa nostettua vauhtia, vaikka Phil kuinka potki! Synkät ajatukset valtasi taas mielen. Ehkä en pysty? Ehken edes halua? Paluu ylös tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Ja tosi vaaralliselta. Päätin jo crampon pointilla, ettei enää, mutta basecampissa mieli oli jo toinen. Tosi ristiriitaista! Netti toimi ja sain tsemppiviestejä. Ne auttaa. En nyt tee mitään päätöksiä ennen kuin olen levännyt pari päivää. Vedin crampon pointin jälkeen kahdet lipat matkalla leiriin. Käteen sattuu. Taisin huutaa aika kovaa ”voi vittu!” maatessa jäätiköllä. Oli aika tyhmä olo ja samaan aikaan nauratti. Tiedän, että basecampissa on kaksi muutakin suomalaista ja jos ne kuuli.  Oma teltta ja verkkarit tuntuu nyt aika hyvältä. En jaksa ajatella tänään enää mitään. Mut hei, icefall ehjänä ylös ja alas: CHECK!


3.5. BC

43 vuotta tänään! Koitin miettiä erikoisia synttäripaikkoja, en muista kuin 10v.-synttärit luokkaretkellä Ranskan Versailles’ssa. Taidaa EBC viedä voiton. Lepopäivä, parempi mieli. Laukusta löytyi Geisha Crunchy ja Eemilin tekemä piirrustus lahjaksi, tuli pieni itku. Kova nestehukka edelleen ja vähän paha olo ollut pitkin päivää. Kova tuuli oli aamulla, mutta aurinko osuu leiriin nyt jo ennen seitsemää!! Se on yli puoli tuntia aiemmin kuin tänne tullessa. Tom palasi väsyneenä ylhäältä, iltapäivä meni teltassa lepäillen ja netin kanssa tapellen. Rauhallinen päivä, en ole liikoja kelaillut. Illalla saatiin synttärikakkua! 


4.5. BC

Oon niin ristiriitaisissa tunnelmissa, etten kestä! Pää menee edes takaisin lähteäkö vai jäädä. Ahistaa. Syvä gut feeling sanoo, että lopeta, mutten suostu vielä kuuntelemaan. Icefall pelottaa, rankat päivät ylhäällä ei houkuta, mieli sanoo, ettei ole sen arvoista. En kuitenkaan haluaisi luovuttaa ilman selkeää syytä. Toisaalta teen tätä vain itselleni ja ”ei huvita” on ihan selkeä syy! Kun pari päivää sitten C2:ssa katsoin huippua, mietin, että mitä lähempänä se on, sitä vähemmän sinne haluan. Fuck this shit, ei vain tunnu turvalliselta lähteä! Icefall on tosi sketchy, kun täällä on lämpimämpää kuin koskaan. Oon hidas ja olo on suojaton. Missä tahansa muualla en menisi tuollaiseen maastoon, miksi sitten täällä?? Tosi vaikea perustella itselle. Puhuin Tomin kanssa aamulla, se ymmärsi hyvin. Phil ei suostu kuuntelemaan epäilyjä, se on ihan että let’s go, you got no problem. Sanoo kyllä itsekin, ettei icefall ole ollut näin pahassa kunnossa koskaan. Parin päivän päästä pitäisi olla valmista ja sit pitäis mennä. Siihen mennessä tiedän mikä on oikea ratkaisu. En ole onneksi sitä velkaa kenellekään. Hullua, että muutama päivä sitten en tuntenut vaaraa yhtään ja nyt en osaa muuta ajatellakaan. Icefallin läpi laskeutuminen auringossa teki sen!


5.5. BC

Hullua miten mieli toimii. Tänään aamulla pidettiin koko porukalla paltsu ja olin ihan, että joo joo, mennään jo! Sääennuste lupaa täydellistä 9.-12. päivä, joten kunhan köydet on fiksattu, lähdemme ehkä huomenna illalla! Oon päättänyt lähteä kokeilemaan ja varaan oikeuden kääntyä alas anytime. Laitoin kamat kasaan ja oon valmis. Hullua ajatella, että ehkä viikon päästä tää kaikki on ohi, huiputtaneena tai ei. Just nyt ihan hyvä fiilis lähdöstä. Malttamaton! Tänään ei netti ole toiminut. Ärsyttää! Varmaan kuumin päivä tähän mennessä, on aika tukalaa. Millaistahan on viikon päästä Kathmandussa? Entä kotona?? En pysty kuvittelemaan!


6.5. BC

Aamulla pihassa oli koira! Se hengasi leirissä koko päivän. Siitä tuli jotekin ihmeellisesti tosi hyvä ja rauhoittava fiilis. Oli pilvistä koko päivän, ekaa kertaa täällä ollessa. Käytiin läpi happipulloja ja maskeja. Juttelin Philin kanssa, että miten toimitaan, jos haluan keskeyttää. Nyt se ymmärsi ekaa kertaa mun ajatukset ja antoi vahvan tukensa. Tuli hyvä mieli. Pitää huomenna puhua vielä Sherpojen kanssa. Ollaan lähtövalmiudessa, kunhan köydet olis saatana valmiit! Mikä kestää?? Saan kyllä ajan kulumaan (ollut koko päivän toimiva netti), mutta alkaa turhauttaa. Päästäiskö huomenna matkaan??


7.5. BC

Koira jäi näköjään tänne. Nimesimme sen Sammyksi, Samulin mukaan, koska Phil ja Sherpat olivat sitä mieltä, että Samu tuli moikkaamaan. Hassua, mulla oli sama ajatus eilen, kun koiran näin. Köydet ovat nyt Balconylla, joten lähdemme yöllä matkaan. Lähden klo 24 Kipan ja Pasang Niman kanssa. Puhuimme äsken, että jos olen edelleen hidas, käännyn alas. En halua asettaa ketään vaaraan icefallilla! No, yöllä sen sitten näkee. Ihan hyvä fiilis nyt, this is it ja kohta se on ohi. 14. päivä tulossa sykloni, joten sitä ennen alta pois. En ota paineita, joko kiipeän Everestin tai sitten en, mikään ei sen myötä muutu, joten no stress. Tämä on minun matkani loppuhuipennus ja sitten lähden kotiin. Jännä nähdä miten käy!


8.5. BC

Kauhean vaikea kirjoittaa mitään. Heräsin kaksi tuntia ennen lähtöä ja vain tiesin, etten lähde. Isot vyöryt Nuptselta vahvistivat fiiliksen. Sanoin yksin teltassa ääneen, että minun matkani loppuu tähän ja itkin hetken. En osaa selittää, eikä ole sanoja. Minä vain tiesin. Se oli se gut feeling. Mount Everest ei vain ollut mulle tällä kertaa. Ei harmita, en vain tunne oikein mitään, edes helpotusta. Mikään tässä vuoressa ei kutsunut minua, tunsin sen jo C2:ssa viime viikolla. Ehkä tunteet tulevat muöhemmin? Saattelin Tomin ja Sherpat matkaan yöllä ja toivon ja uskon, että Tomin elämän yksi unelmista toteutuu. Juotiin Philin kanssa aamulla kahvia, arvostan hänen suhtautumistaan ratkaisuuni. ”I just wish we had more climbers like you in stead of all these fucking influencers”, sanoi. Naurettiin. It’s over.


11.5. KTH

Asiat tapahtuivat nopeasti. Yhtäkkiä pari päivää sitten illalla Phil sanoi, että sulle on aamulla kopteri. Olin asennoitunut olemaan basecampissa vielä ainakin viisi päivää, siihen asti, että Tom tulee takaisin alas, mutta nyt olenkin jo Kathmandussa ja lähdössä kotiin. En tiedä, ehkä pari päivää basecampissa olisi antanut aikaa miettiä ratkaisuani, mutta nyt kun olen täällä, suihkun ja parin hotelliyön jälkeen, kaikki tuntuu oikealta. Edelleen vähän absurdilta, nyt jo kaukaiselta, mutta oikealta. Ei ollut Everest minulle, eikä edes harmita. Ei oikeastaan tunnu miltään. Huono omatunto on ainoastaan siitä, etten jäänyt odottamaan Tomia, kuten lupasin. Olisi ollut kiva olla vastaanottamassa häntä leiriin huiputuksen jälkeen. Nyt emme ehkä ikinä enää edes tapaa. En ole kuullut vielä uutisia, mutta alkuperäisen suunnitelman mukaan Tom olisi huiputtanut tänä aamuna. Hope so! Minä sen sijaan pakkasin juuri laukut ja lähden pian kentälle ja kotiin. Mieli on kovin tyhjä ja ehkä se on hyvä asia? Olipahan reissu, Saatana! 




Post Scriptum:

Tom pääsi huipulle perjantaina 12.5. yhdessä Pasangin, Pasang Niman, Kipan ja Sonamin kanssa. Phil, jonka piti kiivetä Lhotselle, ei lopulta noussut kakkosleiriä ylemmäs. Lähtöni jälkeen Everestillä on ollut yhdeksän huiputuspäivää putkeen hyvässä säässä ja huipulle on noussut yli 400 ihmistä. Itse palasin Suomeen torstaina 11.5. 



keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Talvinousu Kebnekaiselle kassakaapit nilkoissa


Jos sä haluat laskea hyvää lunta, sä et lähde Kebnekaiselle maaliskuussa” , totesi ruotsalainen kollega tunturiaseman aulassa, kun olimme viimein tulleet 11-tuntisen päivän päätteeksi huipulta alas. Ja ihan oikeassa oli, yhtäkään edes säädylliseksi määriteltävää käännöstä ei 1300-verttimetrin laskussamme Ruotsin huipulta ollut ollut. Mutta nousu oli sentään hieno!  

Kalenteriin avautui maaliskuussa salakavalasti viikko, jonka huomasin voivani viettää vielä pohjoisessa ennen kuin laskukausi olisi minun osaltani ohi. Lähden ensi viikolla Nepaliin, joten Norjan kevätfirnit ja Talman sohjosessiot jäävät tänä keväänä väliin. Vielä yksi laskureissu oli siis tervetullut yllätys! Kohteeksi valikoitui lopulta Kebnekaise, koska sää- ja lumivyöryennusteet lupailivat alueelle hyvää ja koska parin päivän pakomatka uutisista ja maailmantilanteesta suosikkipaikkaani tuntui hyvältä ajatukselta. Se oli minulle jopa tärkeämpää kuin ne hyvät käännökset, joita olisi todennäköisesti löytynyt jostain muualta. 


Talven komeimmat valot tunturiasemalla!



Sääikkuna todellakin oli täydellinen. Valtavat revontulet toivottivat seurueemme tervetulleeksi ensimmäisenä iltana ja seuraavat kolme päivää taivas oli käytännössä pilvetön ja tuuleton. Loppuviikosta aluetta pieksi taas jo kunnon myrsky, jonka alta pääsimme kuitenkin sopivasti pois. 


Ensimmäisenä päivänä ohjelmassa oli lähinnä tiedustelutyyppistä retkeilyä. Kävimme nousemassa Kebnekaisen Östra ledenin alaosan Kebnetjåkkalle asti ja vähän tunnustelemassa, että minkäslaista alustaa sieltä löytyi. Aika paljon oli jäätä, myöhempinä tunteina auringon osuessa ränniin sentään vähän sitä firniäkin. Hiki tuli. Muutaman tunnin skinnailun jälkeen, kasatessani lautaa laskumoodiin, ihmettelin, kun etuside ei meinannut mennä paikalleen. Hetken survottuani huomasin, että Sparkin siteen pohjalevy oli haljennut ja vääntynyt ylös noustessa! Pienen väkivaltaisen käsittelyn jälkeen sain siteen onneksi pakotettua paikalleen sen verran, että uskalsin laskea alas, mutta oli selvää, ettei sillä seuraavana päivänä huipulle mentäisi. Tai mihinkään muuallekaan. Reissu meinasi tyssätä siis jo alkumetreille. Kuin ihmeen kaupalla Kebnekaisen tunturiaseman varustevuokramon valikoimassa oli yksi splitti ja vielä ihmeemmän kaupalla sen splitin siteet sopivat omaan lautaani! Pääsin siis jatkamaan, nyt kivikautiset, varmaan kolme kiloa kappaleelta painavat Rossignolin vanhat pinnisiteet jaloissani. En edelleenkään ymmärrä miten se Sparkin levy on voinut haljeta skinnatessa, mutta ei sentään koko reissu mennyt pipariksi. 


Kaikki kuvassa näkyvä valkoinen on jäätä.



Seuraavana aamuna lähdin lainasiteissäni liikkeelle. Vähän kuin olisi laittanut kassakaapit nilkkoihin skinnatessa. Aamun tunteina koko laakso oli vielä pelkkää jäätä, joten nopeasti totesimme, että eteneminen olisi helpompaa jääraudoissa kuin skinnaten, joten pakkasimme laudat selkään ja vaihdoimme kävelymoodiin cramponit kengissä. Nyt se siteiden lisäpaino oli sitten selässä ja reppu painoi varmaan 15 kiloa. Onneksi olen vetänyt viimeisen neljän kuukauden treenit kymmenen kilon levypaino selässäni, joten olin painoon tottunut. 


Koska aurinko ei ehtinyt aamulla missään kohtaa kintereillemme Östra ledenin kurussa, päädyimme lopulta haikkaamaan koko matkan kamat selässämme. Se oli ehkä skinnailua hitaampaa, mutta eipähän tarvinnut lipsutella koko ajan huonossa asennossa kovalla alustalla ne betonikengät jaloissa. Nousu Björlings glacierin reunaan lounaalle kesti nelisen tuntia. Sen jälkeen nopea jäätikön ylitys ja reitin mielenkiintoisimpaan osuuteen, Östra ledenin seinälle. Kiipeilyreitti on talvella lumen ansiosta aika paljon kesää suoraviivaisempi ja siinä on fiksatut köydet koko matkan, joten nousu oli hitaasta vauhdista huolimatta varsin leppoisa, vaikka selässä painoa olikin. Teknisesti reitti oli helppo, fyysisesti varsin kuluttava. Reilu tunti siinä tuli räpiköityä. 


Björlings glacierin jälkeinen harjanne ennen edessä siintävää kiipeilyseinää



Päästessämme seinältä pois tasanteelle Toppstuganin kupeeseen huipulta laski ryhmä, joka tiesi kertoa, että koko parin sadan metrin matka oli sekin ollut pelkkää jäätä. Niinpä emme edelleenkään vaivautuneet vaihtamaan skinnailumoodiin, vaan jatkoimme ylös asti jääraudoissa ja laudat selässä. Saavutimme huipun lopulta kolmen aikoihin, jolloin matkaan oli mennyt reilut kahdeksan tuntia. Aika hyvä mäkitreeni.


Lasku oli juuri sitä itseään, eli lähinnä aaltopeltiä ja haineviä. Kiviseinä meni taas ketterästi(?) rappeloiden ja Kebnetjåkkan kuru lähinnä jäätä kanttaillen. Kuten sanottu, yhtäkään hyvää käännöstä ei matkalle osunut. Jalat huusivat hoosiannaa ja pohkeet kramppailivat viimeisessä kilometrin traversessa kurun alaosasta tunturiasemalle, minne saavuimme noin 11 tuntia lähtömme jälkeen. Olipahan päivä! 


Lasku illan valossa. Näyttää hyvältä, tuntuu pahalta.



Talvinousu Kebnekaiselle oli onnistunut ja voipahan sanoa, että nyt on tullut käytyä. Se ei kuitenkaan ollut matkan itseisarvo vaan se, että nousupäivä oli ensimmäinen kolmeen viikkoon, kun en avannut uutisia kertaakaan. 


Seuraavaksi, uutisten lisäksi myös tämä blogi ja someni hiljenee hetkeksi, kun lähden olemattomien yhteyksien ääreen Nepaliin. Palaillaan siispä kuin palailtavaa on! 




 


maanantai 7. maaliskuuta 2022

Kun vanhat vitsit unohtuu, pitää keksiä uusia!


Onpa vaikea koittaa kirjoitella jotain ihan toissijaista liibalaabaa, kun naapurissa soditaan. Pitkin viikkoa on tuntunut siltä, että pitäisi joko ottaa kauheasti kantaa kaikkeen NATOsta Putinin terveydentilaan, tai sitten vain olla hiljaa ja jättää postailematta mitään. Mutta kuten tuttuni Milja omissa stooreissaan toisaalla pari päivää sitten totesi, ehkä nyt myös kaivataan uutisvirtaan jotain muutakin kuin vain sotaa? Niinpä päätin edetä churchillmaiseen tapaan ja palaan omaan sääntööni koskien kirjoittelua politiikasta tai uskonnosta. Keep calm and carry on.
 

Ukrainan sodan varjoon unohtunut koronapandemia alkaa hellittää niin meillä kuin muuallakin. ja se tarkoittaa sitä, että pääsen töihin! Matkailu alkaa taas palailemaan normiuomiinsa, joten minäkin alan parin vuoden tauon jälkeen kohta pakkaamaan taas laukkuja ja käärin hihat. Ensimmäisenä vuorossa on Nepal, missä hurahtaa alkukevät ja kesällä edessä on viimein kunnollinen paluu Ruotsiin.


Partioaitan 365-klubin kesävaellukset käynnistyvät juhannuksen jälkeen, enkä anna enää minkään pandemian tai tankkikolonnan tulla niitä perumaan. Kaksi kesää on jo ehtinyt pyyhkiytyä pois kalenterista ja mukaan on lähdössä asiakkaita, jotka ovat varanneet matkansa ensi kerran jo kesälle 2020, joten en liene ainoa, joka odottaa kieli pitkällä viimein lähtöä. Paikkatilanteesta Ruotsin kohdalla sen verran, että Kebnekaisen Västra ledenille on enää muutama paikka vapaana ja Östra leden on jo loppuunvarattu. Sarekiin mahtuu vielä. Näiden lisäksi ainakin yksi privakeikka on luvassa, joten kuukauden verran Ruotsissa tulee hurahtamaan. 


Petrin kanssa mennään taas Kebnekaiselle! Sarekiin puolestaan mukaan lähtee Lotta.



Elokuussa vuorossa on Grönlanti, jonne sinnekään ei olla pariin vuoteen päästy. Aventuralla on Narsarsuaqin melontavaellukselle kaksi lähtöä molempiin mahtuu vielä muutama osallistuja. Matkalla piipahdetaan myös Islannin Reykjavikissa. 


Syyskuussa tarjoillaan lisää Kebnekaisea Venlojen Vaelluksen voimin ja juuri tulleen tiedon mukaan lokakuussa jatkuu Nepalin hommat siitä, mihin ne keväällä jäävät, joten täysi työvuosi on viimein taas edessä! 


Kävin harjoittelemassa töihinpaluuta syyskuussa Kebnellä kavereiden kanssa



Luulisi, että olisin onnesta soikeana? Osa minusta onkin, mutta samalla osa on jotenkin ihan pihalla, että mitämitä, oliko minulla joku ammattikin? Kun pari vuotta on mennyt siitä, että viimeksi on ryhmien kanssa ollut liikkeellä, tuntuu siltä, ettei muista enää, että mitä siellä pitikään tehdä. Jännittää ja tuntuu, että ammatillinen itseluottamus on aika nollissa. En epäile hetkeäkään, etteikö se löytyisi sillä sekunnilla, kun ensimmäisen ryhmän Kathmandun kentällä yhdessä kollegan kanssa vastaanotan, mutta silti joku osa minusta jännittää niin paljon, ettei melkein tekisi mieli edes lähteä. Vaikka tietenkin tekee. 


Ja niin hassua kuin se onkin, lisäjännitystä tuo myös se, että olen alkanut opiskelemaan seikkailukasvatusta ja pedagogiaa. Aiemmin olen toiminut ihmisten kanssa pitkälti intuition pohjalta, mutta nyt, kun päässä on kaiken maailman Priestin ja Gassin teorioita, pelkään kiinnittäväni liikaa huomiota omaan tekemiseeni. Ihan älytöntä, tiedän! Luulisi, että saman alan opiskelu, mitä työkseen tekee, enemmänkin lisää sitä ammattitaitoa, mutta tässä yllämainitussa ammatillisen itsetunnon hetkellisessä alhossa jännitän itseäni ja tulevaa jotenkin ihan liikaa. 


No, eiköhän se tästä. Jos ei muuta, niin ainakin olen ehtinyt unohtaa jokaisen huonon vitsin ja onelinerin, joita olen asiakkaille vuosi toisensa perään viljellyt. Apuoppaani Petri huokaisee helpotuksesta, kun ei joudu niitä enää tuhannetta kertaa kuulemaan ja tekonauraman mukana. Tärkeintä joka tapauksessa on, että pääsen viimein töihin! 


Tai siis toisiksi tärkeintä. Koska on maailmassa tärkeämpiäkin asioita. 


Ennen töitä ehtii onneksi vielä mäkeen





maanantai 28. helmikuuta 2022

Missä sinä olit, kun maailma muuttui?


Juuri edellisessä blogissa vannoin, etten kirjoita täällä politiikkaa ja heti meni vituralleen. Jos siis vankalla eräoppaan ulkopoliittisella kokemuksella höystetty näennäis-asiantuntijajargoni ei nappaa, voit sulkea selaimen. En pahastu. 

Olin juuri vajaa viikon hiihtolomalla Berliinissä. Matkan teemana oli paikallinen graffiti ja katutaide, skeittikaupat ja kaupungin, ja samalla Euroopan, poliittinen historia. Reissulla paikattiin pari vuotta sitten koronan takia peruuntunutta roadtrippiä, jonka piti kiertää toisen maailmansodan tapahtumapaikkoja Ranskassa, Saksassa ja Puolassa ja missä tarkoitus oli puhua silloin 12-vuotiaan kanssa mm. siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset lakkaavat kohtelemasta toisia ihmisinä. 


No, kuten hyvin tiedämme, torstai-aamuna maailma muuttui ja Berliinin reissumme sai ylleen varjon, jota ei olisi kukaan toivonut. Yhtäkkiä, samalla kun haukoin henkeäni epäuskossa, minun piti pystyä selittämään nyt 14-vuotiaalle tilanne ja se, miksi vuonna 2022 tapahtuu edelleen samoja asioita joista olimme juuri puhuneet Brandenburgin portilla. Ja miten ne jopa liittyvät toisiinsa. Voisi sanoa, että viikko oli erikoinen ja myös henkisesti rankka. Samalla se oli sellainen, jonka varmasti tulemme muistamaan ikuisesti. Vasta eilen, kun poika lähti loman päätteeksi äidilleen, pääsin itse  kunnolla käsittelemään maailman tilannetta niin, ettei tarvitse koko ajan esittää niin helvetin reipasta ja huoletonta. Koska onhan tämä nyt ihan järkyttävää.



Mielenosoitus Berliinin Venäjän suurlähetystön edustalla 25.2.2022



Ajatukset sinkoilevat edelleen ahdistuksen, epäuskon ja sen välillä, että jotain pitäis tehdä. En vain oikein tiedä mitä. Berliinissä osallistuimme suureen mielenosoitukseen ja tänään kävin tuossa naapurissa Venäjän suurlähetystöllä näyttämässä kahta keskisormea. 2014, Krimin valtauksen aikaan, näytin vain yhtä, joten pakotteeni kovenevat! 


Majoituksemme sijaitsi Berliinissäkin suoraan Venäjän suurlähetystön vieressä ja suoraan sanoen vitutteli tuijottaa sitä liehuvaa lippua aina, kun katsoi ikkunasta ulos. Käytiin sielläkin näyttämässä keskisormia, nyt on kovat pelissä!


Kuluneen viikon aikana kaikki maailman varteenotettavat ja vastuulliset tahot ovat julistaneet erilaisia boikotteja Venäjää kohtaan. Ilmatiloja suljetaan, urheilutapahtumia siirretään ja Euroviisuistakin sai itänaapuri jo kenkää. Myös pakotteet alkavat olla historiallista luokkaa kun mm. Venäjän pankkeja on alettu sulkea SWIFT-järjestelmän ulkopuolelle. Euroopan neuvostonkin ovi meni kiinni ja mikä symbolisesti tärkeintä, Nord Stream 2 -kaasuputki laitettiin jäihin. Hyvä niin, ainoa oikea teko tällä hetkellä on sulkea Venäjä kaiken ulkopuolelle ja jättää yksin. Toinen oikea teko on tukea Ukrainaa kaikin tavoin. 


Mitä sitten yksittäinen eräopas, voi tehdä osoittaakseen tukensa? Tai halveksuntansa? Minun arsenaalini keskisormien lisäksi on varsin rajallinen, joten ainoa asia, jonka voin luvata on, etten lähde enää Venäjälle töihin. Olen Elbrusini nyt käynyt ja vaikka varmasti kaipuu Kaukasukselle tulee, en suostu enää oppaaksi sinne lähtemään. Elbrus oli ensimmäinen reissuni, monella tapaa nollapiste sille elämälle, jota nyt elän ja sillä tulee aina olemaan erityinen paikka aikajanallani, mutta takaisin en kuluneen viikon tapahtumien jälkeen voi enää mennä. 



Elbrus elokuussa 2019



Surullista näissä boikoteissa ja pakotteissa tietenkin on, että niistä kärsii Venäjän viaton ja peloteltu kansa, ei ainoastaan johtajansa. Yhtä lailla kuin ruplan romahtaminen ja järjettömyyksiin kohoava inflaatio iskee tavalliseen kansaan kovaa, myös esimerkiksi matkailun loppu Terskolin ja Chegetin kylissä Elbrusin kupeessa vie elannon muutenkin tiukassa eläviltä paikallisilta. Mutta ehkä sekin on lopulta tarkoituksenmukaista? Itse uskon, että ainoa tapa kaataa Putin on tehdä se sisältä päin ja vasta kun kansa – ja etenkin oligarkit sen osana – saa tarpeekseen mielivaltaisesta johtajastaan ja nousee oikeasti barrikadeille, Putin on mennyttä. 


Meillä oli Berliinissä kuitenkin mukavaa. Kävelimme 25 000 askelta joka päivä, näimme pakolliset nähtävyydet, kävimme museoissa, ihastelimme katutaidetta, tuhlasimme rahat skeittikauppoihin ja nautimme kahvia terasseilla. Tavallaan olen iloinen, että olimme juuri nyt juuri Berliinissä. Sotaa oli jotenkin helpompi selittää, tai ainakin vastauksia nuoren kysymyksiin antaa, kun niitä löytyi konkreettisesti ympäriltä ja ne kaikuivat historiasta kaupungin kaduilla. Se ehkä resonoi teiniinkin vähän eri tasolla kuin TikTokin suoltamat sotavideot, joiden alkuperästä ja luotettavuudesta käytiin niistäkin aika monta keskustelua. Paluumatkalla kentältä kotiin kuuntelimme The Scorpionsin 30 vuoden takaisen itä-länsi-yhdistymis-anthemin Wind of Changen. Se kuulosti jotenkin irvokkaalta.



Berliinissä kesällä 1990, puoli vuotta muurin murtumisen jälkeen



Lopulta oli myös outoa olla kaupunkilomalla ulkomailla ensimmäistä kertaa koronan alun jälkeen. Aivan! Korona! Taisi olla ensimmäiset päivät kahteen vuoteen, kun koronaa ei ole mainittu uutisissa enää ollenkaan. 


Tukeaan Ukrainalle voi osoittaa mm. lahjoittamalla seuraaviin kohteisiin:  


https://www.pelastakaalapset.fi/ajankohtaista/kampanjat/ukrainan-kriisi/


https://www.unicef.fi/tue-tyotamme/ukraina/#lomake


https://www.punainenristi.fi/punainen-risti-auttaa-ukrainassa/


https://unwomen.fi/lahjoitukset/hataapukerays-ukrainaan/


Lahjoitin itse äsken 100 euroa kuhunkin.



Bye




keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Kuka näitä edes lukee?


Aika vähiin on jäänyt kirjoittelu viime aikoina. Jos aiemmin pyrin päivittämään tätä blogia kerran viikossa, nykyään hyvä jos saan pakotettua itseni rustailemaan jotain edes kuukausittain. Toisaalta, se kerran viikossa -sääntö oli ihan omaa vikaani ja aiheutti helposti täysin ”turhiakin” tekstejä. Ja sitten taas toisaalta, tuntuu, että aiemmin oli enemmän sanottavaakin.
 


Olen kirjoitellut blogeja nyt kymmenen vuotta. Ensin Soberismia-blogia ja vuodesta 2015 alkaen myös tätä Ihan pihalla -hommaa. Soberismia keräsi pari miljoonaa klikkiä ja kerää niitä edelleen tasaisesti, vaikken sinne mitään enää päivitäkään. Sen aihe lienee kuitenkin siinä määrin universaali ja ajaton, että se puolustaa paikkaansa tuolla internetin ikuisessa maailmassa. Universaali toki on ulkoiluteemakin, mutta sillä ei ehkä ole niin suurta henkilökohtaista merkitystä ihmisille, kuin soberismilla on. Ja onko tämä Ihan pihalla -blogi edes ulkoilublogi? Vai ehkä enemmänkin turinointia yhden ihmisen elämästä, missä se ulkoilu on vain jonkinlainen raami? Tämä hybridimäisyys toisaalta rajaa ja toisaalta rajoittaa aiheita, joista haluan kirjoittaa. En jaksaisi tehdä pelkkiä varustelistoja tai ulkoiluvinkkejä mutten myöskään tarttua sen enempää mihinkään yhteiskunnallisiin aiheisiinkaan. Kirjoittelen pääasiassa päiväkirjamaisesti itselleni ja ehkä juuri siksi kirjoittelu on jäänyt viime aikoina vähemmälle, kun ei tässä korona-aikana kauheasti ole tapahtunutkaan. 


Kävin minä taas Lapissa pari viikkoa tuossa kuun vaihteessa. Laskin, skinnailin ja tein mäkitreenejä, tapasin kavereita ja vedin ensimmäisen Finlav-kurssini. Se meni hyvin ja antoi itseluottamusta alkaa vetämään kursseja enemmän ensi talvena. Tänä vuonna ei oikein enää kerkeä. Huhtikuun alussa näyttäisi siltä, että työt kutsuvat viimein Nepalissa ja kesällä pääsee parin vuoden pandemiatauon jälkeen taas Ruotsiin ja Grönlantiin. Ehkä niiden jälkeen on taas vähän enemmän kirjoiteltavaakin, matkarepparit kun ovat itselleni niitä luontevimpia tekstejä kirjailla muistiin. 



Hiljalleen alkaa pohjoisesta löytyä luntakin



Liian usein huomaan miettiväni, että mitähän muut haluaisivat lukea? Se väärentää helposti omaa fokusta silloin, jos olisi aiheita, joista haluaisi ehkä jotain sanoa, mutta sitten miettii, ettei kukaan niistä jaksa lukea. Tai sitten ne ovat sellaisia ampiaispesän sohimisia, joiden jälkimaininkeja en jaksa enkä halua. Voisin kertoa mielipiteitäni susivainosta, sähköautoista tai Suomen kiipeilyskenestä, mutten halua lähteä mukaan keskusteluihin, joita aiheiden ympärillä käydään. Samasta syystä en kuulu Facebookissa juuri mihinkään harrasteryhmiin tai osallistu minkäänlaiseen julkiseen keskusteluun aiheista, vaikka ovatkin sydäntä lähellä. Minua ei huvita yhtään vängätä tai edes ilmaista mielipidettäni mistään ja tyydyn keskusteluun omassa päässäni ja satunaisesti kavereiden kanssa. Samalla kuitenkin mietin, että minulla olisi sanottavaa. Lopulta kuitenkin tiedostan, että psyykeeni on sellaisessa asennossa, etten pysty henkilökohtaisuuksiin ja hyökkäyksiin, joita tulenarat aiheet väistämättä aiheuttavat. Siksi on helpompaa keskittyä diipadaapaan ja postata meemejä. Tai olla kirjoittamatta ollenkaan. Töissä ylläpidän sääntöä, että politiikasta tai uskonnosta ei keskustella, ja se sopii tänne yhtä hyvin. 


Koen kuitenkin omaavani jo jonkinlaista kompetenssia kirjoitella ulkoiluhommista. Olen tehnyt näitä hommia työkseni nyt seitsemättä vuotta ja aika monta reissua ja kokemusta on takana. Niistä varmasti olisi ammennettavaa blogiin ja toisaalta, varmasti on asioita, joita lukijat haluaisivat tietää tai oppia, sellaisia, joissa minä voisin ehkä auttaa. Mutta mitä? Mitä sinä haluaisit tietää? Mistä sinä haluaisit lukea? 


Ei tämä blogi silti mihinkään ole katoamassa. Tykkään kuitenkin kirjoittamisesta ja kivoista kuvista, joten suunnitelmissa ei missään nimessä ole lopettaa. Päinvastoin! Ajattelin kirjoittaa vielä ainakin toisen kirjan ja olen varannut ensi talven sen suunnitteluun. Mut käydään nyt vähän reissussa vielä sitä ennen. 






maanantai 17. tammikuuta 2022

Mitä odottaa vuodelta 2022?


Mitä tässä uskaltaa odottaa alkaneelta vuodelta, kun maailman tila on edelleen mikä on? Aloitamme kohta kolmannen koronavuoden ja kaikista toiveista huolimatta tilanne ei juurikaan tunnu rauhoittuvan, tällä hetkellä enemmänkin päin vastoin. Tekniseltä death metal -bändiltä kuulostava Omikron jyllää, eikä kovasti odotetut rokotteet tilannetta juuri hidasta. Pojallani oli koulussa viime viikolla kirjoitustehtävä, jossa piti muistella aikaa ennen koronaa, se oli kuulemma tuntunut absurdilta.
 

Olen lopen kyllästynyt puhumaan ja kuulemaan koronasta. En vain jaksa enää. Olen jo pitkään järjestäen kieltäytynyt osallistumasta yhteenkään aihetta sivuavaan keskusteluun sosiaalisessa mediassa ja oikeastaan koko somen seuraaminen on jäänyt vähälle, koska tuntuu, ettei edelleenkään muusta puhuta. Etenkin Facebookista on tullut niin negatiivinen ympäristö, ettei siihen viitsi tuhlata juuri hetkeäkään, Instassa onneksi pystyy vielä vähän säätelemään millaisia kuvia haluaa katsoa. Mielipiteitä minulla kyllä on, mutten niitä julki enää lausu. Otan kiltisti rokotteet ja odotan parempaa. 



Tässä minä odotan.



Mutta uskaltaako tässä toivoa? Pakkohan se on. Eniten toivon, että vuonna 2022 pääsen palaamaan töihin, että kahden peruuntuneen kesän jälkeen Ruotsiin pääsee taas lähtemään. Viime syksynä se jo onnistui ja kaikki merkit viittaavat siihen, että Kebnekaisen ja Sarekin vaellukset viimein ensi kesänä taas onnistuvat. Samaten uskon, että elokuussa päästään Grönlantiin ja parin kuukauden päästä Nepaliin lähtö pitää sekin toistaiseksi pintansa. Varmasti töissä tulee olemaan vähän erilaista kuin aiemmin, mutta töitä yhtä kaikki. Asiakkaita on kova ikävä.


Tammikuun alussa sain viimein koronan viivästyttämän FINLAV-lumiturvallisuuskouluttajaoikeuteni suoritettua, joten vuosi ainakin alkoi positiivisissa merkeissä! Nyt saan järjestää Lumiturvallisuus 1 -kursseja ja muutama on jo sovittuna talvelle. Jos siis sinulla on kaveriporukka, joka lumitvyörytietoutta kaipailee, olehan yhteydessä!



FINLAV-kouluttajakoulutus saatiin viimein järjestettyä joulukuussa Ylläksellä



Yhteisöpedagogikoulutukseni on hetkellisessä käymistilassa, koska muilla opiskelijoilla on työharjoittelu päällä ja minä sain sen hyväksi luetuksi menneellä työkokemuksella. Maaliskuussa olisi tarkoitus palata taas pulpettiin Kiljavalle ja siihen asti verkkokurssit pyörivät. Näyttäisi siltä, että pääsisin halutessani valmistumaan huomattavasti 3,5 vuoden tavoiteaikaa nopeammin, mutta en aio suotta kiirehtiä. Pedagogiaopinnot ovat kiinnostavia ja yritän saada niistä mahdollisimman paljon irti, eikä sillä ole isommassa kuvassa mitään merkitystä valmistunko kahdessa vai kolmessa vuodessa. Kunhan nyt jossain vaiheessa. 


Henkilökohtaisia toiveita ja tavotteita on niitäkin monenmoisia. Vajaa pari vuotta sitten uusiutunut masennus alkaa olla aisoissa ja suurin toiveeni tälle vuodelle onkin, että se siirtyisi taas kokonaan taka-alalle. Tämä on jollain tasolla sidoksissa suoraan myös koronatilanteeseen, joten sen helpottaminen auttaisi henkilökohtaisellakin tasolla eteenpäin. Olen kuitenkin varma – oli koronaa tai ei –, että tulen täältä taas entistä vahvempana takaisin. Ehkä jo tänä vuonna. Toki fyysisestikin olisi kiva pysyä terveenä. Olen toistaiseksi onnistunut välttämään luodin ja arpajaisbingon ja toivon loppuun asti, ettei pandemia osu omaan tuulettimeen. 



Mielenterveyttä edistämässä Talmassa



Ehkä tässä isossa kuvassa eniten toivookin vain sitä, että tilanne tasoittuisi ja asettuisi omaan uomaansa. Että pandemia laantuisi ja elämä sitä kautta taas normalisoituisi jonkinlaiseen status quoon. En haikaile menneen perään, enkä usko, että aika ennen koronaa palaa, mutta toivon, että uusi aika pandemian jälkeen on samalla tavalla hyvä kuin se oli sitä ennen. Niin kasiluokkalainen poikanikin oli kirjoitustehtäväänsä kirjoittanut ja kysynyt, että miksei jopa parempi? Niinpä! Miksei!


Työreissujen lisäksi henkilökohtaisiakin harrastustavoitteita minulla on, mutta olen ottanut linjan, etten puhu niistä enää ennakkoon. Näin saan pidettyä ne henkilökohtaisina ja omanani. Kattellaan sitten kun ne on tehty.  It’s about adaptation. To speak in forehand simply makes no sense. Once you get something done you talk about it.” -Kilian Jornet



Täältä minä tulen!



sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Laskuja Kilpisjärven kaamoksessa


Hyvää tuoretta vuotta! 


Katsantakannasta riippuen vuosi 2022 alkoi joko hienosti tai pettymyksellä. Tarkoitus oli alunperin viettää vuodenvaihteen päivät Innsbruckissa, mutta elämän tullessa tielle kohde vaihtui lennosta ja lyhyellä varoajalla Kilpisjärveen. Ei voi kuitenkaan sanoa, että harmittaisi. Lumitilanne Itävallassa on katastrofaalisen huono, kun taas Käsivarressa on eniten lunta koko Suomessa. Laskettavaa siis löytyi todennäköisesti paremmin kuin mitä Alpeilta olisi saanut kaivettua, eikä maisematkaan Itävallalle ainakaan hävinneet. 


Kaamoksen vallitessa valoa ei Kilpparilla mäkiin riitä kuin muutama hassu tunti päivässä, joten ne piti hyödyntää tehokkaasti. Kymmenen aikaan kun lähti liikkeelle, oli vielä pimeää, ja himmeä valon kaje alkoi näyttäytyä yleensä puolivälissä skinnatessa ylös. Näin päivän valoisimman hetken sai ajoitettua öbaut toppiin ja matkalle alas. Kahteen mennessä kun oli takaisin autolla, ei otsalamppuja vielä tarvittu. 


Aamupäivän valossa ylös Jehkakselle. 



Sää ei Kilpisjärvellä olisi voinut paljoa parempi olla. Taivas oli liki koko viikon pilvetön, mitä nyt yksi pakollinen sumuinen päivä osui keskelle. Tuulet olivat erittäin maltilliset ja pakkaset pyörivät vähän alle parissakymmenessä. Tämä oli ensimmäinen kertani Kilpparilla tähän aikaan vuodesta enkä voi kuin ihmetellä paikan kauneutta. Tiedossahan se toki oli, viime kesänäkin vietin Käsivarren erämaassa melkein kuukauden töissä, mutta sydäntalvella maisema pääsi todella oikeuksiinsa. Valkoiset vuoret ja kaamoksen uskomaton valo olivat sellainen kombo, ettei joku Itävalta voisi koskaan tarjota vastaavaa. Pimeys on aliarvostettu ja turhaan pelätty ilmiö, joka todellakin antaa enemmän kuin ottaa. En ole varma olenko missään Suomessa nähnyt mitään niin kaunista kuin Kilpisjärvi kaamoksessa. Kuin pisteenä i:n päälle, kylä tarjosi uudenvuodenaatoksi kirkkaimman valoshown, jonka olen todistanut. 


Uudenvuoden valot @ Kilpisjärvi

Malla Saanalta nähtynä 

Malla Kilpisjärven jäältä käsin



Laskutkin olivat hyviä. Ei ne mitään alppityylin tonnin nousuja olleet, mutta oikein mukavia losotteluja, kun oikean aspektin löysi. Saanan taakse oli tuuli kerännyt mukavia uomia ja Mallalla puuteria oli vyötäröön asti. Pohjia ei Kilpparillakaan vielä kunnolla ollut, joten vähän sai kiviä välillä väistellä, mutta linjoja kyllä löysi kun vähän tuulen suuntia mietti. Jehkaksen kuru oli kerännyt lunta oikein mukavasti ja väitän, että reissun viimeinen lasku oli vuoden paras! On myös varsin todennäköistä, että se sellaiseksi jää, joten yhtään ei auta harmitella, ettei Itävallan vesikeleihin tällä kertaa päässyt. 


Parasta Kilpparilla – kaiken muun lisäksi, siis – oli ruuhkattomuus. Kaipa se on se pimeys, jota väki välttelee, koska koko reissulla näimme oman porukan lisäksi yhden ainoan muun laskijan, joka skinnasi vastaan Jehkaksen alla, ja hänkin oli norjalainen. Pois ajellessa lounaspysähdyksellä Levillä iski ahdistus kylän tuhansien turistien ja lokaalien seassa. 


Matkalla Jehkakselta alas päivän valoisimpana hetkenä



Tämä oli vasta pieni pintaraapaisu Käsivarren tarjonnasta, mutta upea sellainen, ja herätti melkoisen kuumeen päästä takaisin. Kunhan lunta (ja valoa) tulee vielä kevättä kohti lisää, voin vain kuvitella millainen mäkitarjonta erämaan puolella aukeaa! Suoraan sanottuna se houkuttaa jopa enemmän kuin Tirolin Alpit tällä hetkellä. 1200 kilometrin ja 16 tunnin ajomatka Helsingistä Kilpisjärvelle on totally worth it.


Lopuksi vielä suositus: Jos Kilpparille suunnittelet suuntaavasi, ota koodia Lapland Guidingin Villeen. Opastukset, paikallistietämys ja erämaakuskaukset hoituu korkeimmalla mahdollisella tasolla ja välipäivinä se vie sut vaikka pilkkimään rautua! www.laplandguiding.com.