tiistai 4. helmikuuta 2020

Kuruja, kiipeilyä ja sekoilua - Tiroli tarjoaa kaikenlaista


Tämä oli nyt neljäs talvi, kun lähdin Innsbruckiin. Pidän kaupungin tunnelmasta ja sen lähialueiden mahdollisuuksista. Ensinnäkin, kun pari viikkoa pyörii samoilla kulmilla putkeen, arvostaa sitä, että ympärillä on oikea kaupunki, eikä pieni alppikylä tai joku laskettelukeskus, jolloin välipäiviä pidellessä on muutakin tekemistä kuin snichtzelin vetäminen naapurikuppilassa. Laskemisen kannalta Innsbruckista on helppo suunnata oikeastaan mihin tahansa. Ympärillä on ensinnäkin lukuisia pieniä ja isompia keskuksia, jos hissipyydaa haluaa pöllyttää, ja skinnailuvaihtoehdot ovat käytännössä loputtomat. Tirolin Alpit ovat alle kolmen tuhannen metrin mitassaan varsin maltillisen korkuisia ja niille on yleensä varsin helppo päästä, joko keskusten kautta, tai sitten autolla. Monet skinnailureitit lähtevät suoraan tienposkesta. Puolessa tunnissa Innsbruckin keskustasta pääsee sadoille erilaisille nousuille. 

Itävallan talvi on taas kerran ollut eriskummallinen. Alkukaudesta lunta tuli todella hyvin, mutta nyt alla oli pitkä kuiva kausi, uutta lunta ei ollut satanut liki kuukauteen. Täydellistä polvipuuteria oli siis ehkä turha odotella, mutta kolikon hyvänä puolena oli se, että lumivyöryvaara oli parhaimmillaan viisiportaisella asteikolla ykkösellä, mikä tarkoitti sitä, että tänä vuonna oli mahdollisuus lähteä vähän riskialttiimpiin maastoihin. Pohjoisseinillä luntakin oli ihan hyvin jäljellä, joten kaiken kaikkiaan olosuhteet olivat kuivuudesta huolimatta yllättävänkin hyvät. Plussana tietenkin vielä se, että Tirolin ylle jymähtänyt korkeapaine tarjosi aurinkoa melkein joka päivä. Innsbruckissa oli välillä jopa terassikelit ja yli kymmenen lämmintä, ylempänä vuorilla auringossa oltiin vain muutama aste pakkasella. 

Terdekahvi

Kahden viikon aikana tuli laskettua kymmenen päivää ja olosuhteiden ansiosta toteutettua muutama ns. bucketlist-juttu, joita aiemmin ei ole päässyt yrittämään. Tässä reissun top 3:

1. Kurut. Aiempina vuosina lumivyöryvaara Tirolissa on ollut yleensä kolmosella tai nelosella, mikä minun riskiluokituksessani sulkee pois monta asiaa. Kuruihin ei edes kolmosella tule mentyä. Samalla niitä on tullut kuikuiltua vähän joka suunnasta miettien, että joku päivä vielä! Innsbruckin kupeessa olevan suosikkikeskukseni Axamer Lizumin ympäristössä on monta hienoa n. 35-asteista kurua, jotka ovat kutsuneet luokseen. Niille on varsin helppo access ja ne ovat pohjoisseinillä kaikki. Vyöryvaaran laskettua ykköselle oli viimein aika niitä käydä nousemassa. 
     Axun jälkeen vuorossa oli yksi komeimmista vuorista, mikä Innsbruckiin näkyy: Serles. Pitkään tavoitelistalla ollut sekin. Serlesin north facella tulee kaksi jyrkkää kurua ja päädyimme nousemaan niistä harvemmin lasketun idän puoleisen, joka oli erinomainen. 
     Kolmas kurupäivä saatiin Achenseen suunnalla, missä varsin helpolla, reilun tunnin skinnauksella pääsi hienon kallionraon laskemaan. Mahtavia päiviä kaikki! Isoin ongelma oikeastaan oli se, että monin paikoin kuiva talvi aiheutti sen, että reittien alaosat olivat todella vähälumisia, mikä välillä teki loppulaskuista vähintään, eh, sketsejä. Aika monta puuta ja kiveä löytyi iltapäivisin. Mutta sisäändroppaukset olivat joka kerta niiden arvoisia.

Drop-in @ Achensee

Serlesin idän puoleinen kuru tulee tuolta vasemmalta. Edessä oleva on isompi, joka
yleensä lasketaan kiipeämällä toiselta puolelta huipulle ja laskeutumalla sieltä
köydellä kurun yläpäähän. Se jäi ensi kerralla tehtäväksi!

Serles Innsbruckin keskustasta nähtynä

2. St. Antonin Winterklettersteig. St. Antonin Rendlbahnin yläpuolella on 800 metriä pitkä harjanne, jonka toisesta päästä pääsee laskemaan pois ja se on ollut tähtäimessä jo useamman vuoden. Nyt tarjolla oli kerrankin aurinkoinen ja tuuleton päivä, eli täydellinen reitin kiipeämiseen. Harjanteen läpi kulkee fiksattu vaijeri, johon itsensä saa varmistettua, joskin vaijeri oli aivan kammottavassa kunnossa. Useampi ankkuri esimerkiksi oli poikki ja irti, eikä fiksiköysi täten herättänyt kauheasti luottamusta kiivetessä. Paikoin oli parempi (=pakko) myös irrottautua vaijerista ja kiivetä erinäisiä bouldereita varmistamattomana. Aurinkoisessa säässä sopivasti kuumottava reitti oli kuitenkin älyttömän hieno! Poislaskusta muotoutuikin sitten varsin eeppinen sekoilu, kun laskun puoleisella seinällä ei ollut juurikaan lunta. Lähdimme tiputtelemaan kohti laakson pohjaa, kunnes – onneksi – puolimatkassa tajusimme, ettei alhaalla ole mitenkään tarpeeksi lunta, jotta sinne voisi turvallisesti jatkaa. Niinpä keskeytimme laskun ja kiipesimme nurmikkoista harjannetta puoli matkaa takaisin ylös tavoitteena löytää linja, josta pääsisi laskemaan pohjan sijaan kilometrin verran oikealle takaisin kohti keskusta. Sellainen löytyi lopulta, mutta päästessämme keskuksen puolelle hissit olivat juuri sulkeutuneet. Olimme rinteiden alapäässä St. Antonin kylästä katsoen väärällä puolella, eli olisimme tarvinneet yhden hissinousun, jotta olisimme päässeet laskemaan suoraan autolle. Niinpä jouduimme skinnaamaan ja lopun matkaa kävelemään n. 700 metriä verttiä takaisin ylämäkeen Rendlbahnin yläasemalle, mistä reitti kylään lähti. Parin tunnin jälkeen päästessämme ylös oli jo pilkkopimeää, ainoastaan lumikissat möyrysivät enää rinteessä. Asemalla oli onneksi vielä ski patrolin tyypit päivystelemässä ja huutamassa, että tajuatteko te urpot, että tää keskus on kiinni! Alkuhermostuksen jälkeen patrolin kaverit kuitenkin saivat radioteitse tsekattua, että kyläreitillä ei olisi lumikissoja vielä varttiin, joten äkkiä lähtemällä pääsisi vielä turvallisesti alas ilman pelkoa laskusta kissojen vaijereihin.  (Mm. viime viikolla yksi laskija kuoli Itävallassa näin.) Eihän siinä, laudat jalkaan ja yhden otsalampun (onneksi oli edes se!) voimin tiputtelemaan kohti laaksoa. Kahdeksan tunnin touhottamisen päätteeksi olimme alhaalla ja kokis ensimmäisellä vastaan tulleella terassilla oli aika hyvää. Kunnon sekoilupäivä pelkän aamiaisen voimin, jolle on näin jälkikäteen jo aika helppo nauraa. Siinä viimeisessä nousussa pimeässä keskuksessa ei juuri naurattanut.

St. Antonin Winterklettersteig oli kiveä ja lunta. Lumisempina talvina osittain varmasti 
helpompi kulkea, nyt oli jääraudoille käyttöä. Reitti on todella huonosti hoidettu, jos ollenkaan,
eli jos sen aikoo kiivetä, niin kannattaa varautua kulkemaan osan matkaa varmistamattomana.

Jotkut ankkurit oli sentään paikallaan.

3. Axamer Lizumin hissipuuterit. Joskus on ihan kiva laskea vain keskuksia. Skinnailupäivinä pääasiassa on aina nousu, joten välillä on mukavaa keskittyä laskemiseen. Vaikka parin viikon reissun pääasiallinen ilmanpaine oli korkea, muutama parinkymmenen sentin sadepäivä matkaan osui. Niiden jälkeen hyökkäsimme Axamer Lizumiin, missä menee useampia todella hauskoja hissipuuterilinjoja, joita hyvällä lumella on ilo laskea. Pieniä kalliosia shootteja ja lumikenttiä, joista pääsee aina laskemaan hissille. Välillä on myös ihan kiva tiputella auringossa rinneravintolan terassille juomaan kahvia, syömään currywurstia ja kuuntelemaan huonoa eurodancea.

Dumppaa!

Monta muutakin hyvää laskua ja päivää matkaan osui ja kaiken kaikkiaan neljäs Innsbruckin reissu oli siis erinomaisen onnistunut. Vaikka varsinkin alkumatkasta minua piinasi alkuvuoden sairastelusta ja ruokavaliomuutoksista johtunut voimattomuus, oli laskut todennäköisesti parhaita, joita näinä neljänä vuotena olen Itävallassa saanut. Ja vaikka perus skinnailupäivät helpohkoille huipuille ovat (melkein) aina mukavia, oli mahtavaa päästä tekemään vähän haastavampiakin hommia tällä kertaa. Sekä ylämäkeen, että alas. Olen 28 vuotta laskenut lumilaudalla ja vaikka teknisesti pidänkin itseäni varsin hyvänä laskijana, pääsin taas haastamaan itseäni vähän lisää ja etsimään uusia rajoja etenkin vauhdin ja uskalluksen suhteen.

Hyvä reissu, hyvä jengi, hyvät schnitzelit ja ens vuonna lisää. Seuraavaksi sitten tämän talven euroopanlaajuisestikin lumisimpaan paikkaan: Lappiin! 

Achensee. Kuvan otti Milja Fromholtz



torstai 23. tammikuuta 2020

Ruokahommat kuosiin


Terveisiä Itävallasta! Paluu treenin ääreen Influenssan ja kolmen viikon liikkumattomuuden jälkeen ei ole ollut ihan helpoin homma maassa, missä ei ole kuin ylämäkiä. Tai no, on ne päivän päätteeksi aina alamäkiäkin, mutta ainoastaan sen puolituntisen verran, kun ensin on hiihdetty viisi tuntia ylös. Varsin tehokas aloitus uuden vuosikymmenen treenille, huh. 

Tämän pariviikkoisen Tirolin reissun tarkoitus onkin olla vuoden aloittava boot camp, josta lähteä sitten jatkamaan apinan raivolla kohti huhtikuuta ja viittä viikkoa Nepalissa. Sää on toistaiseksi ollut aurinkoinen, sama tendenssi on jatkunut täällä jo pitkään. Poutasään varjopuolena on se, ettei uutta lunta juuri etenkään etelänpuoleisilla rinteillä ole, mutta positiivista taas se, että lumivyöryvaara on melko olematon. Sen ansiosta tästä onkin muodostumassa jonkinlainen bucketlistin tyhjennysmatka, kun pääsee varsin turvallisesti laskemaan mm. jyrkkiä kuruja. Eilen sain tikattua ensimmäiset Axamer Lizumin kurut pois listalta ja huomenna vuorossa on useamman vuoden persauksissa kutkutellut Serles. St. Antonin talvikiipeilyreittikin olisi tarkoitus käydä katsomassa ensi viikolla, vaikka jalat huutaa jo nyt, viiden laskupäivän jälkeen, hoosiannaa. 

Jossain siellä seassa on myös mies ja lauta

Samalla, kun tämä boot camp alkoi, alkoi minulla myös ruokavalion muutos. Olen aina ollut sopivasti keskivartalopyylevä ja vaikka mitä Cholatseja olisi treeniksi tehnyt, niin maha ei vain ole ottanut pienentyäkseen. Kun kahdeksan vuotta sitten väänsin korkin viimeisen kerran kiinni ja tiputin poskista ja käsivarsista sen 30 kiloa, jäi vyötärölle edelleen muisto villeistä nuoruusvuosista. Ja tuntuu kuin se ei vain suostuisi lähtemään siitä mihinkään, vaikka kuinka puolimaratoneja ja vaelluksia vetelee. Mutta aina ei kyse ole treenistä, koska ylläri, ylläri – myös syömisellä on väliä!

Olen aina syönyt kuin idiootti. Ajatellut, että kun treenaa paljon, niin saa vetää mitä haluaa. Olen vitsaillut puolitosissani että aina, kun olen kotona, käynnissä on tankkauskausi. Joko tankkaan tulevaa varten, tai sitten paikkaan juuri menneen reissun vajareita. Olen siis saanut mielestäni syödä kaikkea soopaa miten haluan. Alkoholismin jäljiltä olen todella paha sokeriaddikti ja olen paikannut 15:n vuoden alkoholiannosten jättämää aukkoa päivittäin kaiken maailman Fazerina-patukoilla selitellen itselleni, että kyllä sitä nyt jotain paheita saa ihmisellä olla. Turha ehkä siis ihmetellä, että miksei tuo maha nyt tuosta pienene.

Vuodenvaihteessa päätin kuitenkin ottaa lakin kouraan ja tehdä asialle viimein jotain. Periaatteessa pyöreähkö keskivartaloni ei ole minua koskaan häirinnyt ja olen aina ajatellut, että joku päivä jossain erämaassa sen tarjoama lisäravinto vielä minut pelastaa, mutta samalla viime aikoina on tuntunut siltä, että ryhtiliike pitäisi nyt tehdä. Tässä kun treenit ja tavoitteet kovenevat, on jokaisella osa-alueella roolinsa ja ravinto on ollut ehkä minulle se viimeinen linnake, josta en ymmärrä oikein mitään. Tai siis, kyllähän minä nyt tiedän, että salaattia puoli lautasta ja kuluta enemmän kuin syöt ja önnönnöö, mutta ihan oikeaa ymmärrystä ravinnon merkityksestä paljon liikkuvalle minulla ei ole ollut. Olen vähän karttanutkin aihetta, koska olen tiennyt, että se saattaisi viiltää syvältä. 

Painavat laskijat pääsevät kovempaa!

Otin yhteyttä hyvään ystävääni Vilmaan, joka on valmentaja. Tulin siihen tulokseen, että homma tulisi toimimaan ainoastaan niin, että joku oikeasti sanoo minulle mitä tehdä, miten tehdä ja etenkin mitä ei tehdä. Jonkun, joka hengittää niskaan joka kerta, kun meinaan vetää jonkun donitsin naamaan. Vilman Vimma Training tekee mm. ravintovalmennuksia ja sellaisen kanssa tässä nyt sitten ollaan naimisissa hetki. 

Aloitimme hommat ruokapäiväkirjalla, jossa viikon ajan merkkasin ylös tarkkaan kaiken mitä syön ja juon. Kyseessä oli varsin tavallinen arkiviikko, jonka pohjalta nähtiin lähtöpiste ja se, mikä syömisessäni on eniten vialla. Itse kiinnitin päiväkirjan valmistuttua huomion siihen, että joka iltapäivä olin syönyt kakkua, suklaata, karkkia, donitsia ja kaikkea mahdollista makeaa, mitä keksin. Siis joka päivä! Ei se mikään uutinen ollut, mutta itsekin havahduin siihen, miten säännöllistä makeanhimo oli. Ammattilainen puolestaan kiinnitti huomion kaloreihini ja etenkin siihen, mistä ne koostuvat. Proteiini nimittäin puuttui päivistäni liki kokonaan. 

Kuruun droppaus Axamer Lizumissa

Kävimme läpi Vilman ruokapäiväkirjani pohjalta tekemät laskelmat ja suositukset, joista ensimmäiseksi askeleksi otimme proteiinin lisäämisen moninkertaiseksi ja herkkujen poisjättämisen. Jo koulun terveystiedon tunneilla sanottiin, että puolet lautasesta salaattia, neljäsosa hiilaria ja neljäsosa protskua, joten näin 25 vuotta koulun jälkeen on hyvä viimein ottaa sekin käsky käytäntöön. Nyt pitäisi vetää sitten viisi pientä ateriaa päivässä: Aamiaiseksi rahkaa, ehkä marjoja ja kuitupitoinen leipä, lounaalla ja päivällisellä lautasmallin mukainen setti, iltapäivällä lisää rahkaa ja iltapalaksi vielä jotain kevyttä ja proteiinipitoista. Ehkä rahkaa? Nämähän ovat siis suurimmalle osalle varmaan ihan perusjuttuja ja yleistietoa, mutta jostain syystä olen yrittänyt aiemmin pysytellä tästä kaikesta loitolla. Se on varmaan ollut sellainen ”tieto lisää tuskaa” -juttu. Olen ajatellut, että rahkaa vetää Bull Mentula.

Bull Suominen

Turns out, että miehelle, joka aiemmin on syönyt ihan mitä sattuu ja milloin sattuu, uusi päivittäinen ohjeistus ei olekaan ollut ihan yksinkertainen juttu. Viikon verran tässä nyt ollaan kuitenkin menty uuden käskyn mukaisesti ja toistaiseksi olen ylpeänä kävellyt jokaisen karkkihyllyn ja kakkugallerian ohi, mikä ei ole ihan läpihuutojuttu täällä Itävallassa, missä kakkupala ja struudeli kuuluu yleensä jokaiseen iltapäivään. Pääasiallinen ongelma toistaiseksi on ollut se, että lounasta en täällä saa oikein vedettyä normiaikaan, koska yleensä skinnauspäivinä liikutaan siinä 9-15 välillä. Tällöin aamiaisen ja pienten matkatankkausten jälkeen, kun lounaalle viimein pääsee, on jo iltapäivä ja nälkä huutava. Etenkin, kun kulutus on helposti ollut päivittäin reilusti yli 3000 kaloria. Tämä treenileiri ei siis ole ehkä ollut ihan se paras hetki muuttaa ruokailutapoja ohjeen mukaiseksi, mutta toisaalta, jos sen täällä saa edes jollain tasolla natsaaman, niin kotona se on sitten varmaan jo helppoa. 

Katsotaan. Ehkä maha lähtee, ehkä ei, mutta tärkeintä ehkä on että edes yritän tehdä asialle jotain. Tavoitteena ei niinkään ole mikään laihtuminen, vaan oppiminen, ymmärtäminen ja rutiinien muuttaminen, jolloin järkevästä syömisestä tulisi enemmänkin elämäntapa kuin mikään nopea kuuri. Ainakin nyt ymmärrän jo paljon enemmän kuin kaksi viikkoa sitten, joten tästä lienee hyvä ponnistaa. Treeni ja työt ovat sujuneet viime vuodet hyvin, mutta ehkä olosta tulee tämän myötä vieläkin parempi! Sitä odotellessa menen nyt syömään rahkaa.

RAHKAAAAAAAAAAA


Jos vastaavat valmennushommat tai muuten vain hyvä PT kiinnostaa, niin tsekkaa www.vimmatraining.fi


keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Viekö Helsingin uusi linjaus liikuntapaikat kaupunkilaisilta?


Helsingissä vuosikausia Pirunkallion jääkiipeilyseinää ylläpitänyt Adventure Partners tiedotti vuodenvaihteessa, että kiipeilytoiminta siirtyy kantakaupungista Espoon Nuuksioon Swinghillin laskettelukeskuksen kupeeseen. Syynä tähän oli se, ettei Helsingin kaupunki enää vuosikymmenen jälkeen myöntänyt lupaa jääputoukselle turvallisuuteen vedoten. 

Uutinen oli harmillinen. Vaikka toki tälläkin hetkellä ulkona on melkein seitsemän astetta lämmintä ja näyttää pahasti siltä, ettei tänä talvena täällä etelässä päästä jäätä edes kiipeämään, on Pirunkallion siirtyminen Nuuksioon minulle tappio, vaikka seinä auki vielä saataisiinkin. Aiemmin ajelin Pirulle kotoa alle vartin ja tämä juuri mahdollisti monta kertaa viikossa kiipeämisen ja sitä kautta kehityksen lajissa. Pirunkalliolle oli easy access ja matala kynnys lähteä, jos keskustassa asui, se oli harrastuspaikka siinä missä jollekin muulle vaikka punttisali. Nuuksioon lähtö on ihan eri homma. Ei se toki kaukana ole, matka-aika suuntaansa pitkittyy noin kolmeen varttiin, mutta kiipeilypäivä Nuuksiossa on silti eri asia kuin keskustassa.

Juu, onhan tämä ylläoleva autolliselle harrastajalle vähän tällainen third world problem, mutta silti se ärsyttää. Lenkillekin on helpompi lähteä suoraan omalta ovelta kuin ajella jonnekin kauemmas juoksemaan. Etenkin autottomille citykiipeilijöille pelkkä matka Nuuksioon saattaa kuitenkin, jos ei nyt lopettaa, niin ainakin vähentää harrastusta ihan jo logistisista syistä. Helpot lähdöt kiipeämään kaikille kaupunkilaisille joka tapauksessa vähenevät.

Pirulla talvella 2019

Isoin ongelma Pirunkalllion luvan yllättävässä(?) epäämisessä on kuitenkin Helsingin kaupungin linjaus, joka onkin jo herättänyt paljon keskustelua. Adventure Partnersin tiedotteessa urheilupaikan sulkemisen syyksi kaupunki ilmoitti, että ”alue on yleistä aluetta jossa on riskinä, että ohikulkija voi lähteä kiipeilemään omatoimisesti, jolloin on suuri riski mahdollisille onnettomuuksille.” Yhtäkkiä Pirunkalliosta oli tullut vaarallinen ohikulkijoille, koska kaupunki pelkää omaa persettään asiassa. Sivuhuomautuksena todettakoon, että niiden yhdeksän kauden aikana, joina Adventure Partners on toimintaa Pirulla pyörittänyt, yhtäkään sivullisille sattunutta onnettomuutta ei ole sattunut. 

Kaupungin päätöksen taustalla on Herttoniemessä vuonna 2015 sattunut onnettumuus, jossa nuori nainen kuoli laskettuaan luvatta hyppyrimäen alastulorinnettä ja törmättyään rinteen poikki viritettyyn teräsvaijeriin, jonka tarkoitus juurikin oli estää mäen käyttö ulkopuolisilta. Traagisesta tapauksesta tuomittiin kolme Helsingin kaupungin työntekijää kuolemantuottamuksesta sakkoihin ja nyt kaupunki on varpaillaan. Se myöntää alkaneensa ”arvioimaan liikuntapaikkojen turvallisuutta uudelleen systemaattisesti”. (HS 9.1.2020) 


Newsflash: JOKAINEN liikuntapaikka voi olla sivullisille vaarallinen. Luistelurata. Lenkkipolku. Melontapaikka. Pyörätie. Jalkapallokenttä. Uimaranta, you name it. Koko kaupunki on ihmiselle vaarallinen, niin keskusta kuin puistotkin. Jokaiselle kalliolle voi joku nousta ja tippua. Asun Kaivopuiston kupeessa ja sieltä ylhäältä tähtitornilta tulee vuosittain joku alas väärin päin tatamiin. Peruste liikuntapaikkojen vaarallisuudesta on omiaan sulkemaan joka ikisen liikuntapaikan Helsingissä. Tai oikeastaan jokaisen paikan. Olisi parempi, jos ihmiset pysyisivät kotona. 

Pahoittelen sarkastista sävyä, mutta kun ärsyttää. Ärsyttää, että yksilön oma vastuu on nyt otettu kaupungin harteille ja ärsyttää sen ilmiselvät seuraukset. Ymmärrän virkamiesten pelon henkilökohtaisella tasolla ja ongelma onkin se, että tuomiot Herttoniemen tapauksesta ylipäänsä annettiin. Mitä hyppyrimäellä tapahtui oli tietenkin järkyttävää, surullista ja traagista, mutta siitä syyn sysääminen liikuntapaikan ylläpitäjille oli mielestäni oikeusmurha.

Ensimmäisiä liidejä Pirulla, viime kauden tavoitteet saavutettu!

Pirunkallion sulkeminen on imagoisku Helsingille. Aikana, jolloin jokaista nuorta pitäisi kannustaa liikkumaan ja urheilemaan, kaupunki ottaa linjan, joka sen sijaan sulkee liikuntapaikkoja. Oli laji mikä tahansa, jokaisella ulkona olevalla suorituspaikalla on mahdollisuus saada joku, nuori tai vanha, innostumaan juuri kyseisestä lajista. Ja jokainen julkisella paikalla oleva urheilurata voi olla jollekin se ensimmäinen kipinä lajin aloittamiseen. Pirunkallio oli imagoltaankin poikkeuksellinen: jääkiipelyseinä melkein pääkaupungin keskustassa! Seinää kävivät ihmettelemässä viikoittain mm. viereisen päiväkodin lapset. Siellä oli aika monta potentiaalista lajin aloittajaa. Helsinki sen sijaan näki heidät ilmeisesti potentiaalisina tulevina riskinottajina.

Tuomioiden myötä ollaan lähdetty polulle, joka on väärä ja jonka uhriena ovat ne, jotka haluaisvat kaupungissa liikkua, harrastaa ja urheilla. Pirunkalliota on helppo tietenkin käyttää esimerkkinä, koska se joutui nyt lanan alle, mutta mikä on seuraava? Kielletäänkö keskuspuistossa poluilla juoksu, jottei kukaan juoksisi väärissä varusteissa ja loukkaisi itseään? Entäs pulkkamäet? Pirunkalliolla sentään oli vastuullinen ylläpitäjä, joka alueesta huolehti. Hitto, Pirun jäädyttäminen Adventure Partnersin toimesta teki paikasta oikeastaan turvallisemman joka talvi! Sitä jäätä ei ilman varusteita pysty kiipeämään, nyt jäättömälle kalliolle voi kuka tahansa taas mennä.

Kahvitauko


Harmittaa. En epäile yhtään, etteikö Swinghill uutena paikkana voisi olla Adventure Partnersin toimesta mahtava kiipeilypaikka. En ole uudessa lokaatiossa vielä käynyt, mutta voihan olla, että sen profiili ja uudet reitit ovat ihan mahtavia ja pääsen siellä kehittämään hyvin alkanutta harrastusta taas eteenpäin. Harmittaa kuitenkin lajin puolesta, joka nyt siirrettiin yleisöltä piiloon Nuuksion metsiin sen sjiaan, että jääkiipeilyllä olisi hieno näyteikkuna keskellä kaupunkia. Harmittaa niiden puolesta, jotka eivät nyt Pirunkallion ohi kävele ja mieti, että hitto, olisipa siistiä kokeilla! Ja eniten harmittaa niiden päiväkotilasten puolesta, joiden mahdollisuus liikkua ulkona tulee mitä ilmeisimmin tulevaisuudessa olemaan Helsingissä paljon vaikeampi.



torstai 9. tammikuuta 2020

Niksipirkka: Sairasta retkeilyvarusteissa!


Hyvää tuoretta vuotta ja terveisiä hiljaisuuden syövereistä! 

Blogin joulutauko venähti hieman suunniteltua pidemmäksi aloitettuani uuden vuosikymmenen aikuisikäni pahimmalla sairastelulla. Mitä ilmeisimmin influenssa kaatoi minut sänkyyn juuri ennen uuttavuotta ja kuusi päivää noin 40 asteen kuumeessa oli melkoinen trippi. En pystynyt juuri syömään, en oikein nukkumaankaan, kärsin aivan kohtuuttomista vapinakohtauksista ja vastapainoksi hikoilin kuin Dohan maratoonarit, enkä hievahtanut sohvalta kuin korkeintaan vessaan. Viimeinen kuumepäivä oli viisi päivää sitten ja toipuminen jatkuu. Tuntuu esimerkiksi, etten meinaa saada viime viikon nestehukkaa millään kiinni. Ärsyttävin jälkioire on makaamisen jäljiltä jumiutunut yläselkä, joka aiheuttaa päänsärkyjä edelleen. Treenikieltoa on pari viikkoa, kävelyllä olen sentään saanut jo käydä. Viikon päästä odottelee lähtö Alpeille, siihen mennessä pitäisi onneksi olla jo kuosissa.

Tuossa sohvalla koomaillessani viime viikolla mietin, että mitenköhän ihmiset, joilla ei ole kaapit ja hyllyt täynnä outdoor-kamaa, selviävät sairastamisesta? Minä nimittäin en olisi selvinnyt! Niinpä ajattelin kirjoitella tällaisen ilmiselvän Niksipirkan muutamien ulkoiluvarusteiden hyödyntämisestä sairasvuoteella:

Lähdetään liikkeelle merinokerrastoista. En viime viikolla muuhun pukeutunut. Merino lämmittää kylmässä ja viilentää kuumassa. Se pitää olon mukavana vaikka läpimäräksi hikoiltuna. Vaihtelin vähän väliä ohuemman ja paksumman kerrastopaidan välillä, pidin pipoa päässä ja jaloissa oli koko viikon Acliman Woolnetit. En voi sanoa, että olo olisi ollut mukava, mutta ainakin se olisi ollut epämukavampi puuvillavaatteissa. Korkeavartiset laskusukat ja Patagonian nano-huppari täydensivät kokonaisuuden. 

Linnoitus, josta löytyy kaikki tärkeä

Kylmyyttä vastaan taistellessani apunani oli myös kevytuntuvatakki sekä makuupussin liner-lakana, Sea-To-Summitin Thermolite Extreme Reactor. Olin peiton alla sen sisällä. Sängyn vieressä oli varalla myös kolmen vuodenajan makuupussi, mutta siihen en lopulta joutunut turvautumaan.

Aivan kuten kylmällä säällä makuupussissa, myös kotona peiton alla täristessä lisälämpöä tuotti kuumalla vedellä täytetty Nalgene-pullo, jota halailin pahimpina hetkinä. Ehkä jopa Nalgenea arvokkaammaksi osoittautui kuitenkin Hydro Flaskin termari, joka pitää juoman halutessaan myös kylmänä. Kun veti aamulla jääkylmää vettä termarin täyteen, pysyi se jäähtyneenä koko päivän ja näin hikoilukohtausten iskiessä ei tarvinnut joka kerta käydä hakemassa uutta kylmää vettä keittiöstä. Matka sinne tuntui nimittäin siltä Dohan maratonilta. 

Eat no sht

Lopuksi otin avuksi vielä retkieväät. Elektrolyyttitasapaino oli koko viikon varsin vinksallaan ja siihen auttoi urheilujuomajauheet.  Isompi ongelma oli kuitenkin se, etten saanut syötyä kunnolla oikein missään vaiheessa. Jotain oli kuitenkin pakko koneistoon saada ja pelastukseksi koitui kotva sitten testiin saamani Nosht-tuotteet. Helsinkiläinen Nosht valmistaa vatsaystävällisiä, lisäaineettomia energiatuotteita, kuten geelejä ja pureskeltavia. Sain taannoin paketillisen tuotteita testattavaksi lähinnä talvi- ja vuoriolosuhteissa, mutten ole vielä ehtinyt sinne asti. Kun keho ei oikein suostunut ottamaan mitään ruokaa vastaan, päätin kokeilla Noshtin Energy chewseja, jotta edes jotain energiaa saisi. Hyvin toimi! Ja maistui. Lisäpisteitä vielä vatsaystävällisyydestä tilanteessa, jossa vatsa ei todellakaan halunnut olla ystävä. 

Nyt on tauti retkeilyvarusteiden avulla nujerrettu, mutta lepoa pitää vielä hetken ottaa. Influenssan jälkimainingeissa on iso riski napata mm. keuhkokuume ja sydänlihastulehdus, joten ei auta kuin ottaa iisisti vaikka kuinka tekisi mieli jo liikkumaan. Onneksi (?) ulkona on surkea, lämmin ja lumeton talvi, joten esimerkiksi jääkiipeilykausi on täällä etelässä vielä alkamatta. Ei harmita ihan niin paljoa olla tekemättä mitään, kun monia asioita ei voisi tehdä vaikka terve olisikin. Ensi viikon lopulla nenä kohti itävaltaa, siellä pääsee sitten touhuamaan. 

SOOOOOOOOOON


sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Ruotsista Nepaliin ja Venäjältä Grönlantiin, 2019 yhteenveto ja vuoden parhaat levyt!


Makoilen mökilläni Sallassa. Radio Suomi raikaa ja ulkona on pilkkopimeää, vaikka kello on melkein yhdeksän. Pääsin viimein avaamaan talvi- ja laskukauden alkuviikosta ja nyt alla on jo muutama skinnaus- ja hissipyydapäivä sekä Sallassa että Pyhällä. Ai että olinkin kaivannut tätä! Talvi saapui tänä vuonna pohjoiseen poikkeuksellisen aikaisin ja siitä lähtien olen kotona kuolannut hangille ja (uuden) laudan päälle pääsyä. Lähden iltapäiväksi taas hiihtelemään ylämäkeä, mutta sitä ennen ajattelin perinteiseen tapaan kirjailla taas ylös yhteenvedon kuluneesta vuodesta ja tietenkin listata vuoden levyt!

Auringonnousu Kaukasuksella elokuussa

2019 oli oikeastaan kaikilla mittareilla hyvä vuosi. Niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Jos nyt jätetään ne ilmiselvät, että pysyin taas terveenä ja raittiina ja lapsikin onnistui ainoastaan katkaisemaan kätensä sähköpotkulaudalla, pois, niin parhauksiin voi ensinnäkin lukea sen, että pystyin elättämään itseni läpi vuoden vaellustouhuilla. Firman liikevaihtokin on kasvamaan päin jo neljättä vuotta peräkkäin, eli hommia riittää. Niistä kiireisimpänä piti tänäkin vuonna Partioaitan reissut Ruotsiin ja hyvänä kakkosena tuli Aventuran matkanjohtajan tehtävät Elbrusilla, Grönlannissa ja Nepalissa. Pitkiä vaelluksia vedin yhteensä yhdeksän, matkapäiviä kertyi hieman yli 160.

Työni suola on asiakkaat. Tänäkin vuonna mukana matkasi älyttömän hienoja ihmisiä ja matkaan tarttui myös liuta uusia ystäviä. Ensimmäistä kertaa mukana oli myös vanhoja sellaisia, kun serkkuni Jussi sekoili mukana Kebnekaisella ja Elbrusille pääsin kiipeämään hyvän ystäväni Vilman kanssa. On etuoikeus saada olla mukana todistamassa (ja ehkä myös vähän auttamassa), kun ihmiset ylittävät itseään ja toteuttavat unelmiaan. Valtava kiitos kaikille mukana olleille, teidän ansiostanne saan tätä työtä tehdä!

Thorong-La -sola ja Aventuran ryhmä Nepalissa lokakuussa

Kebnekaisen Östra leden Ruotsissa heinäkuussa. 
Allekirjoittaneelle 13. kerta näissä maisemissa, Jaskalle ja Totelle ensimmäinen.

Muutamia ”ensimmäisiä” osui näille reissuille: Oulangassa jouduin ensimmäistä kertaa evakuoimaan asiakkaan kesken vaelluksen sairastumisen takia ja Kebnekaisella jouduin ensimmäistä kertaa kääntämään koko ryhmän alas ennen huippua huonon kelin takia. 2019 kesällä sain myös uuden kollegan, kun aiemmin vaelluksia kanssani vetänyt Marko päätti ansaitusti nauttia kesästään lomaillen ja mukaani Ruotsiin apuoppaaksi lähti ensimmäistä kertaa Petri. Parempaa korvaajaa en olisi voinut saada ja odotan innolla, että pääsemme jatkamaan yhdessä hommia uudella vuosikymmenellä.

SE O PETRIIIIIIIIIIIIII

Yksi pitkäaikainen oma unelmani toteutui syksyllä, kun pääsin viimein opastamaan Nepaliin. Viime hetken hälytyksellä kalenteriin tullut Annapurna Cirquitin vaellus oli monella tapaa dream come true ja jää ikimuistoisena mieleen. Ikävä kyllä ei pelkästään hyvällä, vanha ystäväni Jukka teki itsemurhan ollessani reissussa ja tieto tavoitti minut vaelluksen alkupäivinä. En voi väittää, etteikö suru-uutinen olisi vaikuttanut matkaani.

Oulangan, Ruotsin kesän, Grönlannin, Venäjän ja Nepalin lisäksi keväällä skinnailtiin Pyhällä ja syksyllä käytiin Venlojen vaelluksen kanssa vielä kerran Kebnekaisella. Olin juhannuksen ja marraskuun välillä kotona ainoastaan kymmenkunta yötä. Silti – tai ehkä siksi? – työvuosi oli siis kaikinpuolin erinomainen ja pitää olla tyytyväinen, että olen saanut palapelini rakennettua niin, että tällä hommalla elää. En minä Ferrarilla ajele, mutta uudella Toyotalla sentään, ja se riittää minulle oikein hyvin.

Kebnekaisen laakso on aika eeppinen ruska-aikaan!
Kuva Venlojen vaelluksen reissulta syyskuussa

Henkilökohtaisella puolella asetin ennakkoon itselleni tälle vuodelle muutaman konkreettisen tavoitteen: Tuolpagornin kraaterin laskun Ruotsissa ja että uskaltaisin alkaa liidaamaan jäällä. Molemmat toteutuivat ja koen kehittyneeni jääkiipeilyssä sekä offarilaskussa taas vähän lisää. Viikot Itävallassa ja Norjassa toki auttoivat myös. Lisäksi uskaltauduin mukaan Karhunkierroksen 34:n kilometrin NUTS-juoksuun, jonka toukokuussa kellotin reiluun kuuteen tuntiin. Ai että olin itsestäni ylpeä! Ja olen. Seuraavaksi ehkä maratoni?

Pitkään himoitsemani Tuolpagornin kraaterin laskin viimein huhtikuussa.

Liidihommia treenaamassa Helsingin Pirunkalliolla maaliskuussa

Nepaliin minun ei alun perin pitänyt tänä vuonna lähteä ollenkaan, mutta sattuman kautta päädyin kuitenkin yrittämään Cholatsen nousua uudelleen ja siitä tuli lopulta vuoden päätavoitteeni, joka onnistui yli kaikkien odotusten! Niinpä kehtaan sanoa kehittyneeni myös high altitude -kiipeilijänä tänä vuonna, etenkin kun alla oli myös erinomaisesti mennyt Elbrus. Löysin ja venytin omia rajojani taas vähän lisää. 

Cholatse, Nepal, 1.11.2019. 6440m.

Olen fyysisesti elämäni parhaassa kunnossa. Cholatsen huiputus oli ehkä jollain tasolla sen mittari, mutta kyllä sen ihan arjessakin huomaa. Syynä ja syypäänä on hyvän duunipohjan ja treenin lisäksi fyssarini Matti Hänninen, jonka kanssa olen tehnyt hommia nyt puolisentoista vuotta. Matin ansiosta kehoni toimii paremmin kuin koskaan, mikä sitten taas mahdollistaa tehokkaamman harjoittelun ja sitä kautta tulokset. Seuraava mittari onkin sitten keväällä viisiviikkoinen Meran ja Baruntsen huiputusyritys Nepalissa. 

Baruntse vaatii kunnon lisäksi myös psyykeeltä paljon. Pääkoppa on sekin ollut ihan hyvässä kuosissa kuluneen vuoden, mutta kyllähän henkisen puolen ja itsensä kanssa on aina parannettavaa. Elän usein melko omassa maailmassani ja jonkinlaisessa välinpitämättömyyden kuplassa, jonka sisällä teen töitä joskus ehkä liikaakin. Siitä kärsii joskus lähipiiri ja se aina vähän harmittaa. 

Elbrusin huipulla elokuussa, melko tasan viisi vuotta ensimmäisen kertani jälkeen.

Uskon vakaasti siihen, että kun tekee sitä, mitä rakastaa, ja järjestelmällisesti pyrkii kohti tavoitteitaan, on ne sitten isoja tai pieniä, hyvät asiat tulevat luokse väkisinkin. Että kun enemmän painelee kaasua kuin jarrua, niin juttuja tapahtuu. Pitää vain muistaa myös nauttia matkasta. Niin koen tehneeni tänä vuonna ja ehkä siksi 2019 onkin ollut minulle erinomainen. Ja siksi laitan vakionopeudensäätimen päälle ensi vuodeksikin. 

Ennen ensi vuodesta puhumista pitää kuitenkin kirjoittaa ylös se tärkein, eli vuoden levyt! Tuntuu, että myös musarintamalla tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen hyvä. 2019 julkaistiin aivan järjetön määrä uutta hyvää musiikkia ja parhaiden listaaminen oli paljon haastavampaa kuin yleensä. Siksi en pystynyt pitäytymään ainoastaan kymmenessä levyssä, kuten aiempina vuosina. Mutta koska olen aikuinen (täytinhän tänä vuonna 40), saan listata niin monta kuin haluan! Tässä siis parhaat musiikkijulkaisut vuosimallia 2019, ilman perusteluja eikä missään erityisessä järjestyksessä:

Candlemass - The Door to Doom
Beast In Black - From Hell With Love
Tryer - Ei kuole koskaan
Pyhimys & Saimaa - Olisinpa täällä
VLTIMAS - Something Wicked Marches In
Nile - Vile Nilotic Rites
Borknagar - True North
Robert Pehrsson’s Humbucker - Out of the Dark
Bombus - Vulture Culture
Mayhem - Daemon
Millencolin - SOS
Cattle Decapitation - Death Atlas
Lapinpolthajat - Lauluja Suomesta
Devourment - Obscene Majesty

NUTS Karhunkierroksen maalissa kaikkeni antaneena toukokuussa




maanantai 9. joulukuuta 2019

Kiitos Nosturi 1999-2019!


Palasin viikonloppuna kahden keikan verran eläkkeeltä musahommiin ja loppuunmyytyyn Helsingin Nosturiin, missä Dimebag Beyond Forever -porukalla vedettiin keikat viimeistä kertaa. Nyt se on kaputt ja koko talokin kohta purettu. Oli aika haikea fiilis.

Keikan tuotto, noin 10 000 euroa, lahjoitetaan Helsingin elävän musiikin yhdistys Elmu ry:lle. Rahalla on tarkoitus kunnostaa ja parantaa Elmun Roihupeltoon nousevia uusia treenikämppiä, joista sitten joskus tulevaisuudessa nuoret muusikonalut voivat ponnistaa uusille loppuunmyydyille lavoille. Kiitos kaikille lipun ostaneille!

Nyt on musahommat tehty ja edessä on paluu uusille vanhoille urille. Minä lähden Lappiin ja avaan viimein talvikauden. 


maanantai 2. joulukuuta 2019

Vielä kerran, pojat!


Tuntuu, että Nepalista paluuni jälkeen ei ole muuta kuin satanut. Aika pimeä ja märkä oli marraskuu tänä vuonna, joten ei ihme, että jengillä tuntui olevan kuupat vähän jumissa tässä kaamoksen alla. Itseäni lähinnä on väsyttänyt koko ajan. Viime viikonloppuna, samalla, kun käännyttiin joulukuun puolelle, saatiin kuitenkin viimein pieni maistiainen talvea tänne eteläänkin. Kävin sukuloimassa mökillä ja viemässä kynttilän isovanhempieni haudalle talvisodan 80-vuotis alkamispäivän kunniaksi kauniissa talvisäässä. Kyllä se sieltä taas tulee! Kunnolla availen kauden viimein ensi viikolla, kun suuntaan pohjoiseen lasku- ja kiipeilyhommat mielessä.

Talvisodan alkamisesta tuli lauantaina kuluneeksi 80 vuotta

Sitä ennen on kuitenkin aika palailla hetkeksi eläkkeeltä täällä kotona. Tällä viikolla tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun järjestin viimeisen keikkani Helsingin Nosturissa, ja sen kunniaksi palaan taas pariksi päiväksi musahommiin järjestämään kaksi keikkaa lisää samaisessa talossa! 

Lopettaessani hommat viisi vuotta sitten lupasin, että jos Dimebag Beyond Forever -yhtyeemme joskus vielä päättää jotain tehdä, niin olen kyllä mukana. Ja niinhän siinä kävi, että palaamme vielä kahdeksi illaksi. Perjantaina soitellaan pienempi keikka Helsingin Nosturin alakerrassa ja lauantaina laitetaan hokkarit naulaan loppuunmyydyn tuhatpäisen yleisön edessä saman talon pääsalissa. Sitten uskaltaisin väittää, että homma on siinä. 

DBF:lla on erityinen paikka sydämessäni. Sen kanssa tein aikanani ensimmäiset loppuunmyydyt keikkani Suomen isoimmilla venueilla. Kierrettiin jätkien kanssa 2006-2014, soiteltiin tuhansille ihmisille Panteraa ja samalla kerättiin rahaa hyvään tarkoitukseen. Vähintään yhtä tärkeää kuin se soittaminen oli kiertueiden oheistoiminta ja bändistä tuli meille kaikille vähän kuin toinen perhe, jonka kanssa joulukuun alut aina vietettiin. Näin viiden vuoden tauon jälkeen onkin ollut ihan älyttömän siistiä saada porukka taas kasaan ja ensi viikonloppu, samalla kun vedetään raudankovat keikat Nosturilla, tulee olemaan iloinen reunion parinkymmenen karvanaaman kesken. Voinee pitää jonkinsortin ihmeenä, että kahdenkymmenen keski-ikäisen ukkelin porukasta ainoastaan kolme ei päässyt mukaan, yleensä kun tuntuu olevan haaste saada edes kolme perheellistä kaveria samaan paikkaan kahville. Ehkä se kertoo jotain siitä, miten paljon projekti on meille kaikille merkannut. 

Joulukuussa 2009 meiltä paloi kiertuebussi Tampereen moottoritielle. Uutisten myötä keikat myytiin loppuun hetkessä. Muistan Aamulehden otsikon hyvin: "Kuului vain pamaus, kuvailee hevimanageri".

Sivuhuomautuksena todettakoon, että paras koulu vaellus-, tai miksi tahansa oppaaksi, on ollut DBF:n kiertuemanagerointi. Kun vuosikausia pyöri äijien kanssa keikkabussilla pitkin Suomea, on vaikea keksiä enää mitään, mikä pääsisi yllättämään. Aika hyvin on kaikenlainen crisis management hallussa. Tarviskohan SDP apua? 

Syyt DBF:n ja allekirjoittaneen hetkelliselle paluulle ovat aika yksinkertaiset, jos niitä nyt oikeastaan tarvitsee kenellekään edes selittellä: Rundi ja bändi perustettiin 15 vuotta sitten kunnioittamaan Panteran kitaristi Dimebag Darrellia, joka murhattiin lavalle kesken keikan joulukuussa 2004. Viimeisen keikkamme teimme murhan 10-vuotispäivänä, mutta eikö 15-vuotispäivä ole ihan yhtä hyvä? Dimebagin veli, Panteran rumpali Vinnie Paul kuoli viime vuonna ja jo silloin alkoi porukassa olla pientä poreilua, että pitäisikö jotain tehdä Vinnien kunniaksi. Mies kuitenkin mm. lähetti meille käsin (jurrissa) kirjoittamansa kirjeenkin vuonna 2009. Homma jäi kuitenkin vielä ajattelun tasolle, mutta kun uutinen ja vahvistus Helsingin Nosturin purkamisesta tuli, niin päätettiin että nyt on aika, jos vielä kerran jotain halutaan. Koska Nosturi oli meille aina tärkeä, siellä oli vuosittain rundin päätöskeikka.

Kirje Panteran rumpalilta, Dimebagin veljeltä Vinnie Paulilta:

Finland! 
Thank you for the tribute and love for my brother, it means so much to me. 
Stay "Stronger than all", Thank You!
- Vinnie Paul
Dimebag lives forever


Sitä se oli myös minulle. Minulla oli toimisto talossa useamman vuoden ajan ja avaimet oviin. Olen katsellut ja järjestänyt Nosturissa varmaan satakunta keikkaa, touhunnut kaikenlaista ja se oli aina yksi suosikkivenueistani Suomessa. Onkin todella haikea fiilis katsella, kun talo menee moukarin alle ja yksi parhaista keikkapaikoista lähtee alta, mutta samalla on mahtavaa, että pääsin järjestämään taloon jotain vielä kerran! Ja vielä mahtavampaa on, että se jotain on Dimebag Beyond Forever. 

Loppuviikko tulee olemaan siispä melkoinen nostalgiatrippi ja isojen miesten halailurinki samalla, kun Dominationin breakdown murjoo kohta lopullisesti kaatuvia Nosturin seiniä vielä kerran. Mä vedän shortsit jalkaan ja juoksentelen Nosturin portaita pari päivää varmaan noin 20 000 askelen tahdilla. On muuten varmaan vähän kevyempää touhua nykykunnossa verrattuna aiempiin vuosiin. Ei mennyt Cholatse hukkaan!


PS. Vierailuni keikan tiimoilta Radio Rockin Elämäni soundtrack -ohjelmassa löytyy täältä