Kolme viikkoa ja työkeikkaa Ruotsissa takana, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen! Peruttujen koronakesien jälkeen paluu pohjoisen vuorille oli odotettu, onnistunut ja kulki varsin tutuissa merkeissä. Sää vaihteli helteestä lumimyrskyyn ja itikoita oli enemmän kuin koskaan ennen, perinteinen Lapin kesä siis.
Ensimmäinen Kebnekaisen viikko oli helteinen. Mittari huiteli parhaimmillaan jossain 25:n asteen paikkeilla ja pääasiassa aurinko paisteli koko matkan, mitä nyt muutama kesäsade osui kohdalle ja pieni ukkoskuuro huiputuspäivänä matkallamme alas. Kevät oli ollut pohjoisessakin viileä ja lunta oli vielä monin paikoin poikkeuksellisen paljon, mikä tarjosi pienen pelastuksen auringon sulattaessa sitä juomavedeksi paikoissa, joissa sitä ei yleensä ole. Juoda nimittäin piti ja paljon, jotta pysyi toimintakykyisenä. Koko jengi saatiin Västra ledenia pitkin huipulle ja alas turvallisesti, vaikka mittaa päivälle tuli lopulta yli 16 tuntia mm. lukuisten ylimääräisten juomataukojen takia.
Toiselle viikolle sentään jo vähän viileni. Nyt nousimme Kebnekaiselle Östra ledenia pitkin Tarfalasta, mikä oli itsellenikin uusi reitti. 17 kertaa vuorella käyneenä oli mukavaa saada vähän vaihtelua ohjelmaan. Ruotsin kuluttajaviranomainen vaatii nykyään kaupallisessa toiminnassa Östra ledenille mukaan vuoristo-oppaan, joten nousu tehtiin yhdessä Arctic Guidesin Anders Bergwallin kanssa, hence the uusi reitti jäätiköiden kautta. Huiputuspäivä oli Västra ledenia huomattavasti lyhyempi, mutta sen hintana oli edellispäivänä pitkä ja raskas nousu Laddjujavrin rannasta Tarfalaan rinkkojen kanssa. Toppiin lähdimme aurinkoisessa säässä, mutta ylös päästessä keli oli jo ehtinyt muuttua varsin syksyiseksi, eikä näkymiä enää ollut. Matkalla tuli oikeastaan kaikki veden muodot tihkusta lumeen ja rakeisiin. Kaikki pääsivät jälleen huipulle ja reissu meni heittämällä omaiin Top 5 -työpäiviini! Illalla leirissä tuuli nousi myrskylukemiin ja saimme varsin tehokkaan telttatestin yöksi.
Kebnekaisen viikkojen perään vuorossa oli Sarek ja Stora Sjöfallet, mistä sieltäkin pääsimme aloittamaan matkan auringossa ja helteessä. Sitä iloa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, koska Sarekissahan sataa aina. Toisesta päivästä eteenpäin olimme lopun matkaa sumun ja sateen verhoamia ja samalla jäi suurin osa maisemista kokematta. Ja niin jäi lopulta myös Sarek itsessään, koska emme lopulta päässeet huonon sään ja liian vuolaiden virtojen takia ylittämään kansallispuiston rajaa suunnitellusti. Jäimme lopulta noin kymmenen metrin päähän. Paluumatkalla Saltoluoktaan onnistuimme kuitenkin ja sentään kiipeämään Sluggan pyramidin päälle, mikä hieman paikkasi pettymystä. Viimeiselle illalle saimme taas myrskyn niskaan ja siellä litimärkänä sateessa ja tuulessa palellessani ehdin jo unohtaa, että on heinäkuu. Ehdin myös miettiä monta kertaa, että kannattaako Sarekiin vaelluksia edes järjestää.
Vaeltajien muisti on kuitenkin lyhyt ja jo nyt, päivä kotiinpaluun jälkeen, mieli tekee takaisin. Jos ei nyt myrskyyn, niin Ruotsiin ainakin. Kuten edellisessä kirjoituksessani rustailinkin, kolmen vuoden tauon jälkeen ei sanat riitä kuvaamaan sitä onnea, jota koin päästessäni taas normaalisti töihin ja asiakkaiden kanssa vaeltamaan. Olin kaivannut tätä niin paljon!
Minulta usein kysytään, että enkö kyllästy samoihin paikkoihin ja itseään toistaviin reissuihin? En. Ensinnäkään en usko, että niihin maisemiin, missä töitäni teen, voi ikinä kyllästyä ja toisekseen, jokainen reissu on erilainen, koska sen tekee asiakkaat. Ihmiset. Ja ihmisten takia minä tätä teen, maisemat tarjoavat vain kauniin taustakankaan kohtaamiselle.
Nyt lomailen pari viikkoa ja alan samalla valmistautumaan paluuseen Grönlantiin, sinnekin ensimmäistä kertaa sitten kesän 2019. Työt best!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti