maanantai 26. lokakuuta 2020

Miltä masennus näyttää?

 Miltä masennus näyttää?

 Se näyttää tältä:




Ja tältä:



Ja tältä:



Mietin pitkään, että kirjoittelenko aiheesta ollenkaan vai pitäydynkö muurini takana, mutta tällä viikolla otsikot vallannut Vastaamon tietomurto ja terapia-asiakkaiden röyhkeä nöyryytysyritys teki päätöksen puolestani. Haluan osaltani sanoa, että mielenterveyden ongelmissa ja niiden hoitamisessa ei ainakaan ole mitään hävettävää.


Oma masennukseni on tänä syksynä uusiutunut. Edellisestä rundista on sen seitsemisen vuotta aikaa ja vaikka hyvin tiesin, että masennus on krooninen ja siten myös jossain vaiheessa todennäköisesti uusiutuva sairaus, en silti uskonut sen enää palaavan. Työskentelin vuosia mieleni kanssa se kärki edellä, että mitä ikinä teenkin, masennusta en päästä takaisin. Vaan sieltä se kuitenkin hiipi, gradually, then suddenly, kuten kymmenen vuotta sitten käsivarteeni tatuoin. 


Koronaa olisi tietenkin helppo syyttää. Kun on rakentanut koko elämänsä ja identiteettinsä sen varaan, että tuolla jossain vuorilla ja erämaissa on hyvä ja täällä kotona vähän vähemmän, on ilmeistä, että koko elämä törmää seinään siinä kohtaa, kun ei yhtäkkiä pääsekään mihinkään lähtemään. Se on tietenkin ihan oma vika, että sellaisen elämän on valinnut ja nyt tässä sitten niitetään sen satoa. Mutta jälkiviisastelu on turhaa, eihän kukaan voinut vuosi sitten kuvitellakaan, millaiseksi 2020 muodostuisi.


Mutta ei korona ole masennustani aiheuttanut, se ainoastaan laukaisi sen. Masennus on sairaus siinä missä joku muukin ja sen saa, jos sen saa. Ja jos joku sanoo, ettei vahvat mielet sairastu, niin I call bullshit, sama mahis on meillä kaikilla. Mutta onneksi masennus on myös hoidettavissa.


Lääkkeitä en tällä rundilla suostu syömään. Kun 2013 sain viimein vieroitettua itseni SSRI-mömmöistä vannoin, etten koske niihin enää ikinä. Viimeksi myös, kun masennus puhkesi, yritin monta vuotta ryypätä sen kumoon, mikä sekin on onneksi tällä kertaa poissuljettua. Tämä pitää hoitaa nyt ihan luomuna. 


Joten hihat ylös ja hommiin! Olen aloittanut terapian uudelleen ja koska minulla on onneksi pitkä hoitohistoria saman terapeutin kanssa, nollasta emme todellakaan lähde. Ja koska tässä kohtaa pitää ottaa kaikenlaisia keinoja käyttöön, olen alkanut tutustumaan mm. mindfulnessin maailmaan. Se on minulle ihan uutta, katsotaan mitä vastaan tulee. Tärkeintä tähän väliin on nyt kuitenkin antaa itselleni vähän armoa ja koittaa ottaa iisisti, sallia aikaa kaikenlaisille ajatuksille ja yrittää rauhoittua. Aion lähteä talvella Lappiin vähän pidemmäksi aikaa ja tiedän, että se tulee tekemään hyvää. Jokainen noustu mäki ja käännös splitillä on kotiin päin.


Se hyvä puoli tässä on viime kertaan verrattuna, että nyt tiedän, että masennuksesta pääsee jossain vaiheessa eroon. Viimeksi en ollut ihan varma. Kärsivällisyysharjoituksia on edessä, se on varma, niin minulla kuin ihmisillä ympärilläni, mutta jossain vaiheessa tämä on taas ohi.


Pientä ylikunnon uhkaa on ilmassa, se tässä ehkä eniten kuumottaa. Tällä hetkellä minulla on kielto lähteä repimään mitään 50 kilsan juoksuja tai muita selkeästi ylikuormittavia juttuja, vain pieni tavoitteeton lönköttely on sallittua. Ylikunto on oikeasti aika pelottava case paljon liikkuvalle ja olen lukenut kauhutarinoita siitä, kuinka jengi on joutunut lopettamaan urheilun jopa useammaksi vuodeksi sen takia. Siihen minulla ei ole varaa, joten nyt pitää ottaa iisisti. Onneksi tähän puututtiin hyvissä ajoin ennen kuin ehti käydä oikeasti köpelösti. 


Masennus näyttää jokaisen sen kokeneen kohdalla erilaiselta. Välillä on hyviä päiviä, välillä vähän huonompia, mutta hoitamalla se on hoidettavissa ja jossain vaiheessa taas ohi. Myös kuntoutuminen toimii gradually, then suddenly -periaatteella ja jossain vaiheessa sitä vain huomaa, että onkin taas pinnan yläpuolella. Varmaa on, että se päivä tulee ja tällä kertaa toivottavasti vähän nopeammin kuin viimeksi. Päihteettömyys auttaa siihen jo aika paljon. 


Varmaa on kuitenkin se, etten aio tätä tälläkään kertaa hävetä. Eikä tulisi kenenkään muunkaan, jonka tietoja joku näätä nyt jakelee tuolla pimeissä verkoissa bitcoinien toivossa. Häpeä on hänen, ei todellakaan uhriensa. Jokaisen, jonka hoitotiedot on pöllitty, kannattaisi olla ensisijaisesti ylpeitä siitä, että ovat hoitoon menneet! 


Masennuksen hoito puolestaan näyttää mm. tältä



tiistai 13. lokakuuta 2020

Mopolla moottoritielle – X-kaato multisport-kisa 2020


”Vähän kuin olisi tullut mopolla moottoripyörätapaamiseen”, sanoin Petrille, kun katselin kanssakilpailijoiden fillareita espoolaisella parkkipaikalla viime lauantaina seitsemän jälkeen aamulla. Oma parinsadan euron hybridipyöräni oli lähdössä ensimmäistä kertaa maastoon samalla, kun naapurit purkivat autoistaan kymppitonnin pro-vehkeitään. Pohtiessani ääneen, että pitääköhän kisaan ottaa lukko mukaan pyörälle, totesi Petri, että jos joku tänne tuliee fillareita pöllimään, se ei todellakaan vie sun pyörää ekana, ja nauroi päälle. 

Olimme lähdössä X-kaato multisport-kisaan Espoon Lahnuksessa. Aurinko teki vasta nousuaan, taivas oli kirkas ja sää viileä siirtyessämme lähtö- ja maalialueena toimivalle frisbeegolfradalle odottamaan noin 40 kilometristä koitosta. Edellisenä viikonloppuna olin juossut Vaarojen maratonin, enkä todellakaan ollut siitä vielä palautunut ja hiljaa vähän mietin, että mitä helvettiä minä täällä edes teen, mutta X-kaato oli buukattu jo ennen Vaaroja ja lupaus oli lupaus. Koska emme Petrin kanssa päässeet tänä vuonna töihin, päätimme tehdä jotain muuta kimpassa. Päädyimme siispä korvaamaan kuukauden Ruotsissa elämäni ensimmäisellä seikkailukisalla.


Kuntosarjan 40 joukkueen yhteisstartti kajahti yhdeksältä ja lähdimme polkemaan kohti kajakkirantaa. Seikkailukisoissa annetaan aina vain muutama info etukäteen ja lähdössäkin vain yksi kartta, jolla alkumatka pitää hoitaa. Lisää tietoa tulee päivän edetessä rasteilla, joten etukäteen suunnittelu on vaikeaa. Tiesin vain, että tänään melotaan, juostaan ja pyöräillään. 


"Petri, vedä ollie!"


Parin kilsan ajon jälkeen karautimme kajakkirantaan joukon viimeisinä. Petrillä oli ongelmaa satulansa kanssa ja itse olin pyöräillyt kunnolla viimeksi varmaan pari vuotta sitten, joten vähän yskähdellen lähti kone liikkeelle. Fillarit metsään, kelluntaliivit päälle ja vesille. Rannassa kapealla kannaksella oli aika kova ruuhka, joten nopean kartan vilkaisun jälkeen ajattelimme olla taktisia, ja lähdimme laskemaan kajakin toiselle puolelle harjua, siis eri järven rantaan. Katsoimme kartasta, että sitä kautta pääsee meloen pientä ojaa toiselle puolelle ja tämä olisi todennäköisesti nopeampaa kuin jäädä ruuhkaan odottelemaan. Pari muuta joukkuetta teki saman ratkaisun ja pääsimme yhdessä ojaan toteamaan, ettei siitä pääsekään läpi. Eihän siinä: jalat veteen, nopea rantautuminen, kajakit kantoon ja juosten harjun yli toiselle puolelle. Olimme edelleen joukon viimeisinä tässä kohtaa, kärkijoukko oli jo leimannut useamman rastin siinä vaiheessa, kun me olimme vasta oikeassa järvessä. 


Olemme kuitenkin tehokkaita melojia, joten kahdeksan rastin kajakkisuunnistuksessa napsimme useamman päänahan ja noin tunnin melonnan jälkeen rantautuessamme oli sijoitus jo kohentumaan päin. Seuraavat noin 30 kilometriä meni pyöräillen ja moponi ominaisuudet pääsivät elementtiinsä. Pari rastiväliä meni vielä jossain määrin pyöräillen, kun alla oli enemmänkin hiekkatietä, mutta kun poluille päästiin, muuttui laji polkemisesta fillarin työntämiseksi. Motivaatio oli vähän koetuksella siinä raahatessa halpispyörää perässä juurakossa ja mudassa samalla, kun Petri veteli ollieita  asianmukaisella konkelilla edellä. 


Se mikä hävittiin vauhdissa paikattiin onneksi suunnistuksessa. Muutama oikea ratkaisu oikeissa paikoissa voittivat meille aikaa ja lisää päänahkoja rasteja metsästäessä ja kun loppumatka pyöräilystä oli taas leveää hiekkapolkua, alkoi motivaatiokin taas palailemaan.


Mentiin niin kovaa, et Petrin fillari keitti yli


Kolmisen tuntia oli jo aikaa vierähtänyt, kun pääsimme takaisin vaihtoalueelle ja viimein eroon pyöristä. Kisan järjestäjän puolesta asetettu tavoiteaika oli 3,5 tuntia ja tässä kohtaa alkoi jo olla varsin selvää, ettei siihen ole mitään jakoa. Van eipä tainnut olla juuri muillakaan, minkä johdosta kisaorganisaatio oli lennosta napsinut pari rastia reitiltä pois. 


Juoksuosuudelle pääsi, kunhan oli heittänyt pari frisbeekiekkoa koreihin. Onnistuneen suorituksen päätteeksi lähdimme uusissa vahingossa samanlaisissa tiimikengissämme painamaan polulle kohti juoksuosuuden ensimmäistä rastia. Vuorossa oli köysilaskeutuminen, joka meni molemmilta varsin palomiestyyliin ja ohitettuamme taas pari joukkuetta lisää jalat veivät kohti metsärasteja. Jossain kohtaa päätimme oikaista polulta sähkölinjaa pitkin, ja yhtäkkiä upposin reisiä myöten suohon. Pari minuuttia meni kaivaessa itseä mättäästä eikä ollut kaukana, että toinen tiimikenkä olisi saanut Kyllikki Saaren kohtalon. 


Jalat märkinä saimme metsärastit kasaan ja palasimme taas vaihtoalueelle heittämään pari frisbeekiekkoa ja hakemaan viimeisen kaupunkisuunnistuksen kartan. Ennen kuin pääsimme Lahnuksen kaduille, piti ensimmäiseltä rastilta napata olalle tukki ja vapaaseen tyyliin juosta sen kanssa seuraaville leimoille. Ensimmäisen välin kannoimme sen yhdessä harteilla juosten, kunnes rastin jälkeen Petri ilmoitti, että mitä jos hän nappaisi tukin yksin olalle, kun ”tekee tätä kuitenkin duunikseen LVI-putkien kanssa”. Taisi katsoa, että nyt alkaa vanhus takana olla vähän väsynyt, en tiedä, pitäisikö vähän loukkaantua? Huvittavintahan oli se, etten meinannut pysyä seuraavaa väliä juosten perässä, vaikka Petrillä oli se saatanan tukki yksin kannettavanaan! Vetoan siihen, että Petri on kymmenen vuotta minua nuorempi, hakee pelastusopistoon, eikä ollut juossut Vaarojen maratonia edellisellä viikolla. 


Nää samanlaiset LaSpot oli oikeesti vahinko!


Saatuamme tukin pois käsistä edessä oli enää muutama kaupunkirasti, jotka poimittuamme nopeasti edessä oli enää viimeiset frisbeen heitot ja juoksu maaliin. Ylitimme maaliviivan ajassa 4 tuntia ja 57 minuuttia ja olimme neljästäkymmenestä joukkueesta maalissa sijalla 27. Sijoitus kuitenkin koheni vielä, kun muiden joukkueiden aikasakkoja alettiin ynnäilemään, ja lopullisessa tuloslistassa olimme sijalla 17! Ei huono, ottaen huomioon, että ensimmäiselle osuudelle lähdimme viimeisinä! Jos ensi vuonna sitten vaikka top kymppiin?


X-kaato aurinkoisessa syyssäässä oli varsin hauska kokemus. En ollut ennen multisport-kisoja tehnyt ja vaikka Koli painoi vielä jaloissa, yllättävän näppärästi päivä meni. Järjestelyissä olisi ehkä hieman parantamisen varaa, mutta pienistä valuvioista (ja paskasta fillarista) huolimatta keikka oli kaiken kaikkiaan onnistunut ja herätti ajatuksen jatkosta, vaikka kuinka hoin puolet matkasta, etten ikinä enää lähde mihinkään, mitä Petri ehdottaa. 


Bromance


torstai 8. lokakuuta 2020

"Jalat ei juokse, pää juoksee" - Vaarojen maraton 2020


Olin kytännyt peruutuspaikkaa loppuunmyytyyn Vaarojen maratoniin loppukesästä lähtien. Juoksin elokuun alussa ex-tempore maratonmatkan Sallassa, ensimmäisen sellaiseni, ja siitä rohkaistuneena päätin, että jos ovi Vaaroille aukeaa, menen siitä sisään. Jo viime vuonna asetin tavoitteekseni juosta maastomaratonin tällä kaudella, mutta keväällä murtuneen käden myötä ehdin jo ajatella, ettei se tulisi tapahtumaan. Sallan spontaani juoksu ei täysin tyydyttänyt alkuperäistä tavoitettani, koska halusin taittaa matkan kisana, joten Koli alkoi kutkuttelemaan. Muutamaa viikkoa ennen kisaa viimein peruutuspaikan sain.

Olin kuullut kaikki kauhutarinat Vaarojen maratonista, kuinka kyseessä on Suomen rankin kisa, missä nousumetrit eivät koskaan lopu. Viimeisten kilsojen loppunousu oli saanut päässäni jo legendaariset mittasuhteet ja sanan ”Ryläys” olin kuullut kaikilta aiemmin kisaan osallistuneilta värisevällä äänellä. En voi siis väittää, etteikö olisi jännittänyt siinä vaiheessa, kun auton kaarroin kisakeskuksen pihaan numerolapun noutoon. Samalla fiilis oli kuitenkin varsin korkealla. Olin juossut parina edeltävänä viikonlopouna puolikkaan, ensin KiipFit Trail Runissa Turengissa ja sitten ihan vain kotikulmilla Helsingissä. Kiipfit oli aika taistelua, mutta Lauttasaaren ympäri meni kevyesti., joten kuntoani en epäillyt enää Kolilla, matka-aikaani kyllä. Päätin lähteä 8-9 tunnnin tavoiteryhmään. 


Korona ehti jo melkein heittää kapuloita rattaisiin viikkoa ennen kisaa, kun Lieksassa todettiin isohko tartuntarypäs ja kaikki kokoontumiset alueella kiellettiin. Vaarat saivat kuitenkin turvallisuussuunnitelmansa päivitettyä niin, että tapahtuman toteutus sai jatkua. Paikan päällä homma toimikin erinomaisen hyvin ja missään vaiheessa mihinkään ei oikeastaan päässyt kertymään tungoksia ja myös polulla oli etäisyyksiä helppo pitää. Suurin muutos lienee ollut se, että juoksun sai aloittaa liukuvalla lähdöllä, eli alkuperäiset lähtöryhmät muutettiin vain viittellisiksi. Olin ilmoittautunut 9:45 starttiin, mutta lähdin polulle jo varttia aiemmin, kun olin valmis ja tungosta ei ollut. 



Lähdin aika kovaa, vaikka kuinka vannoin, että alku otetaan iisisti. Mutta kun startti oli loivasti laskettelevaa alamäkeä ja fiilis innosta piukeana, vaikea siinä oli itseään hillitä. Onneksi ensimmäinen mäki tuli eteen aika pian ja palautti maan pinnalle. Sää kisapäivänä ei olisi voinut olla täydellisempi: Aamu-usvan jälkeen Kolin ylle aukesi pilvetön taivas ja lämpötila oli reilusti kymmenen paremmalla puolella. Olin katsellut viime vuoden kisan lumisia kuvia pelonsekaisin tuntein, joten täydellinen syyspäivä otetiin ilolla vastaan. Kelistä tämä ei ainakaan jäisi kiinni.


Ainoa tavoitteeni oli päästä maaliin. 8-9 tunnin tavoiteryhmäni oli lähinnä hatusta vedetty, koska ei minulla ollut mitään hajua millaisella ajalla juoksu menisi. Sallassa maratonini meni noin seitsemään tuntiin, mutta sielä oli nousumetrejä kolmasosa verrattuna Vaaroihin. En siis ottanut mitään painetta ajasta ja ajattelin nautiskella reitistä ja kelistä suosiolla koko rahan edestä.


Matka ensimmäiseen huoltoon meni jopa yllättäen hyvin. Olihan siinä jotain nousuja ja laskuja, mutta varsin kevyeltä tuntui jalka. Käytin 18 kilometriin aikaa reilut kolme tuntia. Huollossa en oikeastaan tehnyt muuta kuin istahdin hetkeksi ja join mukanani olleen urheilujuoman. En yleensäkään pysty pitkien suoritusten aikana syömään mitään järkevää, joten en tälläkään kertaa ollut ottanut mitään ihmeempää mukaan, ainoastaan geelejä ja liudan Blokseja. Koko päivän läpi vedin puolen tunnin välein yhden geelin naamaan ja puolentoista tunnin välein upotin Bloksin. Vettä yritin muistaa juoda jatkuvasti ja kahteen huoltoon (18 & 33 km) olin varannut puolen litran urheilujuoman. Suolatabletttejakin oli mukana, mutta heitin ne vahingossa ensimmäisessä huollossa roskiin tyhjien geelipussien ja Bloks-papereiden mukana…


Kavereiden puheista olin ymmärtänyt väärin, että ensimmäinen osuus olisi raskain. Kun huollosta lähdin, ehdin jo miettiä, että hitto, jos tämä tällaista on, niin helpolla menee! Kilometrit 20-33 olivat kuitenkin kisan hitaimmat ja niiden väliin sijoittui myös se paljon puhuttu Ryläys. Hidasta, loputonta nousua ja valehuippuja toisensa perään. Tuntui, ettei kilometrit kellossa vähentyneet ollenkaan. Ylämäet meni kävellen, alamäet juosten ja tasaiset hitaasti lönkötellen. Totesin taas saman, minkä Karhunkierroksella jo viime vuonna huomasin; minun vahvuuteni on ala- ja ylämäet. Sen verran on metrejä tullut vuoristoissa ja esimerkiksi Kebnekaisella otettua, että osaan asemoida rytmini ylämäissä täydellisesti, enkä ala piiputtaa edes toppiin päästessä. Samaten alamäet menevät varsin kevyesti loikkien, koska luotan jalkoihini liukkaassakin maastossa ja osaan niitä käyttää. Eniten aikaa häviän flätillä, missä lönköttelen todella hitaan vaivalloisesti tällaisina päivinä. Meinaan vähän liian helposti kävellä juoksun sijaan ja joudun aika paljon psyykkaamaan itseäni aina uuteen vauhtiin. Toistin Vaarojen aikana varmaan tuhat kertaa itselleni ääneen, että ”jalat eivät juokse. Pää juoksee ja jalat tekevät vain mitä käsketään.” Mantra auttoi ja vaikeinakin hetkinä sain kuin sainkin jalkaa toisen eteen, joskin yleensä aika hitaasti.


Toisessa huollossa olisin kaivannut sitä suolaa, jonka olin edellisessä heittänyt roskiin. Oikean jalan etureisi meinasi alkaa kramppailemaan ja neste olisi pitänyt saada imeytymään paremmin. Jäljellä oli kuitenkin enää kymppi, joten pidin tauon lyhyenä ja lähdin sinnittelemään viimeisiin ylämäkiin. Jossain Pikku-Kolin paikkeilla reitille tuli ensimmäistä kertaa portaita ja niissä etureisi alkoi lyödä jumiin. Laskeutumiset kuitenkin helpottivat ja pieni tienpätkä niiden jälkeen juosten sai orastavan krampin pois. En ollut katsellut karttaa ennakkoon tarpeeksi ja luulin, että tielle päästyä matka veisi sitä pitkin Kolin satamaan ja edessä olisi enää se viimeinen kuuluisa loppunousu. Kun kisareitti alkokin nousta laskettelurinnettä ylös, koin päivän ainoan pienen epätoivon hetken. Että ei saatana, yllärimäki johon en ollut yhtään valmistautunut. Se meni aika raahustaen ylös, kilsoja oli tässä kohtaa mittarissa kuitenkin jo vähän alle 40. Bonusnousun jälkeen polku viimein tiputteli rantaan isolle tielle ja nyt tiesin, että tämä homma olisi satamaa ja viimeistä nousua vaille taputeltu. 


Tosiaan, kaikki Vaaroilla käyneet puhuvat aina siitä viimeisestä mäestä. Matkaa satamasta hotellille, missä maali odottelee, on noin kaksi kilometriä ja jotenkin olin mielessäni nähnyt, että se on pelkkää nousua. Vaikka eihän se tietenkään voi olla, jos maalin korkeus on jossain alle 300 metrissä. Siltikin olin yllättynyt, että viimeisiin kilometreihin tuli useampikin tasainen pätkä, jotka pääsi juoksemaan. Maalin lähestyessä jalka keveni, kun tiesi, että nyt voi jo laittaa kaikki paukut sisään, kohta niitä ei enää tarvita. Juoksin ja hymyilin leveästi aina ”Maali 200m” -kyltille asti, joka törrötti jyrkän, suoran mäen alapäässä. Nousin niin kovaa kuin vain suinkin kykenin ja kun mäki alkoi vähänkin antaa loivaa, vaihdoin taas juoksuun. Kellot kilkattivat, kaverit huusivat ja kuuluttaja sanoi nimeni. Olin juossut Vaarojen maratonin! Aikaa tuhrasin rapeat 8 tuntia ja 38 minuuttia, matkaa kertyi 43,9 kilometriä ja nousumetrejä kellon mukaan 1616. 



Olihan se rankka. Itse asiassa tosi rankka, ainakin näin ensikertalaiselle. Mutta se rankkuus oli enemmän vähän salakavalaa kuin sellaista straight forward piinaa. 15 kertaa Kebnekaisella ja kymmenet muut vuorireissut ovat aiheuttaneet sen, että parisataa metriä verttiä ei tunnu minusta pahalta. Mäet loppuvat aina aiemmin kuin kuvittelen ja esimerkiksi Ryläyksen nousu oli – vaikkakin hidas ja kuluttava – yllättävän lyhyt. Jotenkin sitä aina odottaa, että ne mäet eivät lopu koskaan ja juhlin aina topissa, kun nousu olikin jo ohi. Maaliin tullessani oli ilo huomata, että edelleen hymyilytti, ei edes juurikaan sattunut mihinkään ja virtaa oli edelleen jäljellä. En edes ehtinyt kuuntelemaan musaa koko päivänä, vaikka olin varma, että tarvitsen varta vasten Vaaroille tekemääni motivaatiosoittolistaa viimeistään kisan puolivälissä. 


Seuraavat päivät jalat olivat varsin pökkelöt ja etenkin vasen nilkkani oli todella kipeä alamäkien tärskyistä, mutta aivan kuten kesällä Sallan maratoninkin jälkeen, muutamassa päivässä huomasin palautumisen etenevän jo hyvin. Tänään, alle viikko kisan jälkeen nilkkakin on taas sama vanha entisensä ja eilen kävin jo vähän pyöräilemässä. Ruokahalu on tällä viikolla ollut varsin loputon ja ihan hyvällä omatunnolla olen sallinut itselleni kaiken maailman suklaapatukoita välipalaksi. Huomenna pitäisi lähteä X-Kaato -multisport-kisaan ja vaikka alkuviikosta olin vielä ihan varma, ettei minua todellakaan tulla lähtöviivalla näkemään, pakkasin juuri kamat valmiiksi ja aamulla mennään!


Juoksu-wise on tavoitteet tältä vuodelta täytetty ja katse siintää jo ensi vuodessa. Jos vaikka jotain yli 50 km -juttua kokeilisi?