Olin kytännyt peruutuspaikkaa loppuunmyytyyn Vaarojen maratoniin loppukesästä lähtien. Juoksin elokuun alussa ex-tempore maratonmatkan Sallassa, ensimmäisen sellaiseni, ja siitä rohkaistuneena päätin, että jos ovi Vaaroille aukeaa, menen siitä sisään. Jo viime vuonna asetin tavoitteekseni juosta maastomaratonin tällä kaudella, mutta keväällä murtuneen käden myötä ehdin jo ajatella, ettei se tulisi tapahtumaan. Sallan spontaani juoksu ei täysin tyydyttänyt alkuperäistä tavoitettani, koska halusin taittaa matkan kisana, joten Koli alkoi kutkuttelemaan. Muutamaa viikkoa ennen kisaa viimein peruutuspaikan sain.
Olin kuullut kaikki kauhutarinat Vaarojen maratonista, kuinka kyseessä on Suomen rankin kisa, missä nousumetrit eivät koskaan lopu. Viimeisten kilsojen loppunousu oli saanut päässäni jo legendaariset mittasuhteet ja sanan ”Ryläys” olin kuullut kaikilta aiemmin kisaan osallistuneilta värisevällä äänellä. En voi siis väittää, etteikö olisi jännittänyt siinä vaiheessa, kun auton kaarroin kisakeskuksen pihaan numerolapun noutoon. Samalla fiilis oli kuitenkin varsin korkealla. Olin juossut parina edeltävänä viikonlopouna puolikkaan, ensin KiipFit Trail Runissa Turengissa ja sitten ihan vain kotikulmilla Helsingissä. Kiipfit oli aika taistelua, mutta Lauttasaaren ympäri meni kevyesti., joten kuntoani en epäillyt enää Kolilla, matka-aikaani kyllä. Päätin lähteä 8-9 tunnnin tavoiteryhmään.
Korona ehti jo melkein heittää kapuloita rattaisiin viikkoa ennen kisaa, kun Lieksassa todettiin isohko tartuntarypäs ja kaikki kokoontumiset alueella kiellettiin. Vaarat saivat kuitenkin turvallisuussuunnitelmansa päivitettyä niin, että tapahtuman toteutus sai jatkua. Paikan päällä homma toimikin erinomaisen hyvin ja missään vaiheessa mihinkään ei oikeastaan päässyt kertymään tungoksia ja myös polulla oli etäisyyksiä helppo pitää. Suurin muutos lienee ollut se, että juoksun sai aloittaa liukuvalla lähdöllä, eli alkuperäiset lähtöryhmät muutettiin vain viittellisiksi. Olin ilmoittautunut 9:45 starttiin, mutta lähdin polulle jo varttia aiemmin, kun olin valmis ja tungosta ei ollut.
Lähdin aika kovaa, vaikka kuinka vannoin, että alku otetaan iisisti. Mutta kun startti oli loivasti laskettelevaa alamäkeä ja fiilis innosta piukeana, vaikea siinä oli itseään hillitä. Onneksi ensimmäinen mäki tuli eteen aika pian ja palautti maan pinnalle. Sää kisapäivänä ei olisi voinut olla täydellisempi: Aamu-usvan jälkeen Kolin ylle aukesi pilvetön taivas ja lämpötila oli reilusti kymmenen paremmalla puolella. Olin katsellut viime vuoden kisan lumisia kuvia pelonsekaisin tuntein, joten täydellinen syyspäivä otetiin ilolla vastaan. Kelistä tämä ei ainakaan jäisi kiinni.
Ainoa tavoitteeni oli päästä maaliin. 8-9 tunnin tavoiteryhmäni oli lähinnä hatusta vedetty, koska ei minulla ollut mitään hajua millaisella ajalla juoksu menisi. Sallassa maratonini meni noin seitsemään tuntiin, mutta sielä oli nousumetrejä kolmasosa verrattuna Vaaroihin. En siis ottanut mitään painetta ajasta ja ajattelin nautiskella reitistä ja kelistä suosiolla koko rahan edestä.
Matka ensimmäiseen huoltoon meni jopa yllättäen hyvin. Olihan siinä jotain nousuja ja laskuja, mutta varsin kevyeltä tuntui jalka. Käytin 18 kilometriin aikaa reilut kolme tuntia. Huollossa en oikeastaan tehnyt muuta kuin istahdin hetkeksi ja join mukanani olleen urheilujuoman. En yleensäkään pysty pitkien suoritusten aikana syömään mitään järkevää, joten en tälläkään kertaa ollut ottanut mitään ihmeempää mukaan, ainoastaan geelejä ja liudan Blokseja. Koko päivän läpi vedin puolen tunnin välein yhden geelin naamaan ja puolentoista tunnin välein upotin Bloksin. Vettä yritin muistaa juoda jatkuvasti ja kahteen huoltoon (18 & 33 km) olin varannut puolen litran urheilujuoman. Suolatabletttejakin oli mukana, mutta heitin ne vahingossa ensimmäisessä huollossa roskiin tyhjien geelipussien ja Bloks-papereiden mukana…
Kavereiden puheista olin ymmärtänyt väärin, että ensimmäinen osuus olisi raskain. Kun huollosta lähdin, ehdin jo miettiä, että hitto, jos tämä tällaista on, niin helpolla menee! Kilometrit 20-33 olivat kuitenkin kisan hitaimmat ja niiden väliin sijoittui myös se paljon puhuttu Ryläys. Hidasta, loputonta nousua ja valehuippuja toisensa perään. Tuntui, ettei kilometrit kellossa vähentyneet ollenkaan. Ylämäet meni kävellen, alamäet juosten ja tasaiset hitaasti lönkötellen. Totesin taas saman, minkä Karhunkierroksella jo viime vuonna huomasin; minun vahvuuteni on ala- ja ylämäet. Sen verran on metrejä tullut vuoristoissa ja esimerkiksi Kebnekaisella otettua, että osaan asemoida rytmini ylämäissä täydellisesti, enkä ala piiputtaa edes toppiin päästessä. Samaten alamäet menevät varsin kevyesti loikkien, koska luotan jalkoihini liukkaassakin maastossa ja osaan niitä käyttää. Eniten aikaa häviän flätillä, missä lönköttelen todella hitaan vaivalloisesti tällaisina päivinä. Meinaan vähän liian helposti kävellä juoksun sijaan ja joudun aika paljon psyykkaamaan itseäni aina uuteen vauhtiin. Toistin Vaarojen aikana varmaan tuhat kertaa itselleni ääneen, että ”jalat eivät juokse. Pää juoksee ja jalat tekevät vain mitä käsketään.” Mantra auttoi ja vaikeinakin hetkinä sain kuin sainkin jalkaa toisen eteen, joskin yleensä aika hitaasti.
Toisessa huollossa olisin kaivannut sitä suolaa, jonka olin edellisessä heittänyt roskiin. Oikean jalan etureisi meinasi alkaa kramppailemaan ja neste olisi pitänyt saada imeytymään paremmin. Jäljellä oli kuitenkin enää kymppi, joten pidin tauon lyhyenä ja lähdin sinnittelemään viimeisiin ylämäkiin. Jossain Pikku-Kolin paikkeilla reitille tuli ensimmäistä kertaa portaita ja niissä etureisi alkoi lyödä jumiin. Laskeutumiset kuitenkin helpottivat ja pieni tienpätkä niiden jälkeen juosten sai orastavan krampin pois. En ollut katsellut karttaa ennakkoon tarpeeksi ja luulin, että tielle päästyä matka veisi sitä pitkin Kolin satamaan ja edessä olisi enää se viimeinen kuuluisa loppunousu. Kun kisareitti alkokin nousta laskettelurinnettä ylös, koin päivän ainoan pienen epätoivon hetken. Että ei saatana, yllärimäki johon en ollut yhtään valmistautunut. Se meni aika raahustaen ylös, kilsoja oli tässä kohtaa mittarissa kuitenkin jo vähän alle 40. Bonusnousun jälkeen polku viimein tiputteli rantaan isolle tielle ja nyt tiesin, että tämä homma olisi satamaa ja viimeistä nousua vaille taputeltu.
Tosiaan, kaikki Vaaroilla käyneet puhuvat aina siitä viimeisestä mäestä. Matkaa satamasta hotellille, missä maali odottelee, on noin kaksi kilometriä ja jotenkin olin mielessäni nähnyt, että se on pelkkää nousua. Vaikka eihän se tietenkään voi olla, jos maalin korkeus on jossain alle 300 metrissä. Siltikin olin yllättynyt, että viimeisiin kilometreihin tuli useampikin tasainen pätkä, jotka pääsi juoksemaan. Maalin lähestyessä jalka keveni, kun tiesi, että nyt voi jo laittaa kaikki paukut sisään, kohta niitä ei enää tarvita. Juoksin ja hymyilin leveästi aina ”Maali 200m” -kyltille asti, joka törrötti jyrkän, suoran mäen alapäässä. Nousin niin kovaa kuin vain suinkin kykenin ja kun mäki alkoi vähänkin antaa loivaa, vaihdoin taas juoksuun. Kellot kilkattivat, kaverit huusivat ja kuuluttaja sanoi nimeni. Olin juossut Vaarojen maratonin! Aikaa tuhrasin rapeat 8 tuntia ja 38 minuuttia, matkaa kertyi 43,9 kilometriä ja nousumetrejä kellon mukaan 1616.
Olihan se rankka. Itse asiassa tosi rankka, ainakin näin ensikertalaiselle. Mutta se rankkuus oli enemmän vähän salakavalaa kuin sellaista straight forward piinaa. 15 kertaa Kebnekaisella ja kymmenet muut vuorireissut ovat aiheuttaneet sen, että parisataa metriä verttiä ei tunnu minusta pahalta. Mäet loppuvat aina aiemmin kuin kuvittelen ja esimerkiksi Ryläyksen nousu oli – vaikkakin hidas ja kuluttava – yllättävän lyhyt. Jotenkin sitä aina odottaa, että ne mäet eivät lopu koskaan ja juhlin aina topissa, kun nousu olikin jo ohi. Maaliin tullessani oli ilo huomata, että edelleen hymyilytti, ei edes juurikaan sattunut mihinkään ja virtaa oli edelleen jäljellä. En edes ehtinyt kuuntelemaan musaa koko päivänä, vaikka olin varma, että tarvitsen varta vasten Vaaroille tekemääni motivaatiosoittolistaa viimeistään kisan puolivälissä.
Seuraavat päivät jalat olivat varsin pökkelöt ja etenkin vasen nilkkani oli todella kipeä alamäkien tärskyistä, mutta aivan kuten kesällä Sallan maratoninkin jälkeen, muutamassa päivässä huomasin palautumisen etenevän jo hyvin. Tänään, alle viikko kisan jälkeen nilkkakin on taas sama vanha entisensä ja eilen kävin jo vähän pyöräilemässä. Ruokahalu on tällä viikolla ollut varsin loputon ja ihan hyvällä omatunnolla olen sallinut itselleni kaiken maailman suklaapatukoita välipalaksi. Huomenna pitäisi lähteä X-Kaato -multisport-kisaan ja vaikka alkuviikosta olin vielä ihan varma, ettei minua todellakaan tulla lähtöviivalla näkemään, pakkasin juuri kamat valmiiksi ja aamulla mennään!
Juoksu-wise on tavoitteet tältä vuodelta täytetty ja katse siintää jo ensi vuodessa. Jos vaikka jotain yli 50 km -juttua kokeilisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti