sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Talvi!



Eerikkilään oli saapunut talvi viime viikonloppuna. Jo edeltävänä perjantaina lähtiessämme kotiin maa alkoi muuttua valkoiseksi hiljalleen piiskaavasta nuoskasta. Seuraavien päivien aikana keli oli kuitenkin pakastunut kunnolla ja maanantaina palatessa koululle ulkona vallitsi täysi talven ihmemaa. Aurinko paistoi ja maisema oli upea! Ja se valo. Miten paljon sitä olikaan, kun lumi oli maalannut ympäristön täysin valkoiseksi. Se on uskomatonta miten paljon mielialaa lumen tulo kohotti, tuntui että kaikki olivat yhtäkkiä yhtä hymyä viime kuukausien pimeyden jälkeen.

Talven tulo tuo mukanaan aivan uudenlaisen retkeilyn. Ja tietenkin myös haasteensa. Kesäkamat on pakattu kaapin pohjalle lämpöä odottelemaan ja nyt on aika lähteä ulos aivan uusissa varusteissa. Ensi töikseni vahasin vaelluskenkäni kosteutta hylkimään ja kaivoin kaapista paksummat merinosukat. 

Eerikkilä tiistai-aamuna

Jalkojen kuivuus seuraavina kuukausina on kaiken liikkumisen a ja o. Minulla on aina ollut haasteita pitää sukkani kuivina, mikä tekee talviretkeilystä aina vähän hankalampaa. Jalkani hikoavat sen verran, että kosteus hiipii aina kenkiin sisältä päin eikä meinaa päästä ulos. Tavoite on siis ollut löytää mahdollisimman hyvin kosteutta sitova ja siirtävä sukkakombo, jolla pärjää kun kunnolla alkaa pakastaa. Toistaiseksi toimivin systeemi on ollut käyttää linereina korkeita jalkapalloon tarkoitettuja kompressiosukkia ja niiden päällä ohuita merinovillasukkia. Täksi talveksi suunnittelen kuitenkin hankkivani kokonaan uudet kengät, joten testaus alkaa taas alusta. Katsotaan kuinka käy.

Talviretkeily on yleensäkin pitkälti sellaista, että vain kokeilemalla ja kokemalla tunnistaa omat tarpeensa. Kun tuolla tuntureissa tai vuorilla rämpii, sitä oppii aika nopeasti kunnioittamaan toimivaa varustusta, jotta matka on mukava. Tai ainakin mukavampi. Mitä äärimmäisemmät olosuhteet ovat, sitä enemmän pienetkin asiat tekevät reissusta siedettävämmän. Ja erehdysten ja alkeellisten virheiden kautta sitä oppii aika äkkiä että mikä toimii ja mikä ei, lähtien ihan vaikka rinkan oikeaan järjestykseen pakkaamisesta. Kun kerran pakkaa taukotakin tai kuorihousut alimmaksi, sen muistaa kummasti seuraavalla kerralla tehdä toisin. 

Perusleiri Tamokissa huhtikuussa

Talven tullessa ruoanlaitto ulkona muuttuu yllättäen paljon mukavammaksi, kun mukana voi kantaa esim. lihaa ja kalaa paljon pidempään ulkolämpötilan pitäessä huolen kylmäketjusta. Jauheliha neljäntenä retkipäivänä maistuu nimittäin yllättävän hyvältä. Lisäksi sitä saa paljon helpommin ja kevyemmin energiarikkaampaa sapuskaa matkaan, mille on tarvetta energiankulutuksen kasvaessa lineaarisesti lämpötilan tippumisen kanssa. Kunhan muistaa vaihtaa Trangiaan vielä talvikaasun, niin hyvä. Ja pakata niin paljon suklaata kuin rinkka vain sietää. Energiatankkauksen kanssa parasta talvisin on ehkäpä lämmin juoma, mielellään sokeroitu sellainen. Se myös lämmittää mukavasti sisäisesti kun termaria tyhjentää tauoilla. Ja jos nyt ei koko ajan jaksa jotain jauhelihaa paistella, niin toinen taikasana on lämpimät keitot. Minulla on aina muutama Kuppi kuumaa -soppapussi mukana, kun liikun.

Lounastauko jossain päin Norjaa

Kikkoja ja konsteja on monenlaisia edellämainituista aina leirin pystyttämiseen ja reittivalintoihin ja oletettavasti ensi talvena niitä oppii taas tukun lisää. Mutta kaikkine haasteineenkin, talvi on suosikkiaikaani retkeilyyn. Siinä on jotain taianomaista tunnelmaa, kun vaeltaa lumen demppaamassa hiljaisessa metsässä tai vuorilla. Ja jotenkin se kaikkien varusteiden kanssa häslääminen antaa sellaista tekemisen meininkiä ulkoiluun. Ehkä siinä on jotain pientä selviytymisen kokemista, kun vetää päivätolkulla äärimmäisissä olosuhteissa ja siitä pääsee kunnialla kotiin. Sitä tuntee aina vähän voittaneen itseään taas lisää. Ja lopulta parasta ovat aina ne illat ja leiriytymiset, kun päivän päätteeksi saa leirin pystyy tai palaa jostain huipulta alas basecampiin. Sitä tunnelmaa on kovin vaikea kuvata. Ne on ne hetket, jotka lopulta parhaiten muistaa, oli sitä sitten yksin tai ystävien kanssa ja missä lie. 

Tulevana talvena edessä on monenlaista talviretkeilyä aina Hammastunturin ahkiovaelluksesta Umpihankihiihdon MM-kisoihin Pudasjärvelle. Lisäksi vietän neljä viikkoa Sallan ja Oulangan kansallispuiston välimaastossa työharjoittelussa ohjaamassa jääkiipeilyä Basecamp Oulangassa. Vaikka Eerikkilään alkuviikosta leijaillut lumimaisema suli perjantaihin mennessä sateiden myötä pois, se herätti jo valtavan odotuksen! Kohta saa rämpiä taas hankea oikein toden teolla enkä malttaisi odottaa, että talvi kunnolla alkaa.




Muistuttakaa minua sitten tästä tekstistä, kun kamat läpimärkänä jossain tunturissa kiroan ja ikävöin äitiä. Muistuttakaa minua, että tätä minä halusin. 

torstai 26. marraskuuta 2015


Talvi saapui etelään! Ainakin hetkeksi. Ja ainakin semi-etelään. 

Helsingissä ei lumesta viime viikkoisen pikkusateen jälkeen taidettu nähdä häivähdystäkään, mutta Tammelassa odotteli täysi talven ihmemaa! Toki sekin suli lopulta hiljalleen vesisateen myötä pois, mutta pari päivää saimme nauttia täydellisen lumisista maisemista. Toivottavasti jatkoa seuraa mahdollisimman pian!

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Rinkka pakattuna lähdössä uuteen viikkoon. Eerikkilässä odottelee kuulemma jo talvi. Peli on siis muuttumassa ja pian päästään talviretkeilyn pariin, mikä on ihan oma lajinsa.

 Kävimme viime vuonna Norjan Tamokissa vaeltelemassa ja kiipeilemässä kevään ensisäteillä. Tässä kuva ensimmäisen illan leiripaikaltamme, mistä todistimme epätodellisen vaaleanpunaista auringonlaskua.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Kaksnelonen 19.-20.11.2015


Meitä on peloteltu "Kaksnelosella" koulun alusta alkaen. Kyseessä on ensimmäinen Eerikkilän eräopaskoulutuksen todellisista fyysisistä testeistä toisen ollessa umpihankihiihdon MM-kisat Pudasjärvellä ensi helmikuussa. Kaksnelonen on suunnistushaaste, jossa opiskelijat tiputetaan kahden hengen joukkueina muutaman kilometrin välein noin 30-40 kilometrin päähän Eerikkilästä, mistä pitää sitten selviytyä vuorokaudessa takaisin opistolle. Lähdössä joukkueille annetaan kartta, jolle pitää ensin löytää ja lähteä sitten suunnistamaan rastien kautta kohti määränpäätä. Digitaalisia navigointilaitteita ei sallita, apuna on siis ainoastaan kompassi.

Olemme läpi syksyn kuulleet sekä kouluttajiltamme että edelliskurssien opiskelijoilta kaikki kauhutarinat reissusta ja siitä, kuin se voi mennä pieleen, kun uupuneena painaa pilkkopimeässä menemään. Ei ihme, että tunnelma Kaksnelosen aattona oli siis hieman jännittynyt. Jos keskiviikkoilta sujui vielä joten kuten rauhallisesti, torstaiaamu oli jo kaikessa levottomuudessaan aikamoista häröilyä kaikkien keskittyen tulevaan koitokseen omilla tavoillaan. Toiset istuivat hiljaa rinkkojaan pakkaillen toisten sinkoillessa pitkin seiniä hermopäissään.

Meille oli annettu ainoastaan kokoontumisaika sekä määrätty varustus. Kello 11:30 hyppäsimme autoon, joka tiputtaisi meidät kohta jonnekin ja seuraava ainoa varma tieto oli, että vuorokauden päästä maalissa meitä odottaisi Eerikkilän lämmitetty rantasauna. Motivaatio oli korkealla.

Joukkueet oli määritelty kuluneen syksyn suunnistustulosten mukaan ja minä sain taisteluparikseni Eetun, mistä olin iloinen. 

Lähdössä

Kyseessä ei varsinaisesti ollut kilpailu muita kuin itseään vastaan, vaikka toki leikkimielistä kilpailuhenkeä ilmassa leijui. Ja jos joku oli varmaa niin se, että naljailu kostautuu aina. Ohitettuamme Karin ja Annukan ennen ykkösrastia kuittailulle ei ollut rajaa. Ja heti seuraavassa välissä pyörimme ympyrää suossa kolme tuntia. Kakkosrastille vasta kuudentena saavuttaessa Sari naureskeli heti, että missäs ne ykkösrastilta ensimmäisinä lähteneet ovat olleet, ja eksyi heti seuraavalla rastivälillä. Kaiken kaikkiaan yhteishenki ja fiilis oli kuitenkin todella hyvä ja kaikkien selvittyä ehjinä maaliin suunnilleen saman kokeneena, siirtyi naljailu sivuun ylpeyden tieltä. Kaikilla meni hyvin, kaikki olivat kunnossa, kaikki olivat perillä. 

21 tuntia siihen meni ja matkaa pilkkopimeässä metsässä läpi soiden ja pahimpien koskaan läpipuskemieni tiheikköjen kertyi reilut 37 kilometriä. Perjantaina aamulla maalissa seisoi läpimärkä ja onnellinen opiskelija.

Koostin enempien sanojen sijaan tällä kertaa videoblogin seikkailustamme, sen voi katsoa alta. 




21 tuntia putkeen läpi polkujen, tiheiden metsien ja soiden, reilut 37 kilometriä kertyi matkaa. Sumua seurasi vesi ja lopulta myös ensilumi! Eräoppaiden kaksnelonen suoritettu ja olo on kuin hirvi olisi jyrännyt yli. Vaan olipa upea matka! Kunnollista repparia luvassa tässä lähipäivinä, ensin minä kuitenkin lepään. 

lauantai 14. marraskuuta 2015

Metsästäjäntutkinto


Minulla ei ole ollut koskaan minkäänlaista kosketusta metsästykseen. Olen koko ikäni asunut etelä-Helsingissä ja vaikka kaikki lapsuuteni kesät olen maalla viettänyt ja muutenkin paljon ulkoillut, en ole luontevasti kehittänyt siihen mitään suhdetta. En hyvässä enkä pahassa. Se ei vain koskaan ole tullut vastaan missään muodossa.

Ei minulla mitään metsästystä vastaan ole, ei missään nimessä. Nautin mielelläni hirveä lautasellani ja ymmärrän hyvin sen riistanhoidollisen merkityksenkin. Ainoastaan sen verran, mitä aiheeseen olen perehtynyt, susijahtia en ihan sellaisenaan niele, se kun tuntuu perustuvan enemmän irratinaaliseen pelkoon kuin todettuun uhkaan, ainakin poronhoitoalueiden ulkopuolella. Missä sielläkin susi kuuluu luontoon siinä missä se porokin.

Meillä oli tällä viikolla Eerikkilän eräopaskoulutuksessa vuorossa metsästäjäntutkinto. Ennen itse metsästäjäkoetta perehdyimme pitkin viikkoa niin uusiin kuin vanhoihinkin tapoihin saalistaa riistaa, kävimme läpi metsästyksen historiaa ja ammuimme erilasilla aseilla perinnejousesta hirvikivääriin. Kuten olettaa saattaa, kun lähtökohta oli se, että mitään kosketusta aiheeseen ei ole, tietomäärä tähän pieneen päähän kerralla oli valtava.

Nykyään lailla kielletyt vanhat jalkaraudat.

Ensin tutustuimme erilaisiin perinnekalastuksen- ja metsästyksen malleihin. Kävimme läpi vanhoja teeriloukkuja ja ties mitä puisia ongenkoukkuja ennen kuin siirryimme metsään jouset kädessä. Jousiammuntaa olen kokeillut ainoastaan kerran kaverin polttareissa Saaremaalla. Nyt meillä oli liuta erilaisia jousia itsetehdyistä perinnejousista moderniin taljajouseen, joilla ammuskelimme nurmimättäitä Eerikkilän metsissä. Pirun hauskaa, pirun vaikeaa! Jos pieneen sammalkasaan osuminen tuotti melkoisia haasteita kaikille, voin vain kuvitella millaista on yrittää osua liikkuvaan elävään maaliin hetikuolettavalla osumalla adrenaliinin pulputessa kehoon. Samalla kuitenkin tuli se fiilis, että kaikista metsästysmuodoista jousi on jollain tapaa ”aidoin”. Siinä on jotain primitiivistä, kun ihminen lähtee metsälle  ruoanhakuun ainoastaan pari nuolta mukanaan.

Wilhelm Tell

Perinnemetsästyksen jälkeen koitti kahden päivän teoriaosuus metsästyksen lainsäädännöstä, sen merkityksestä, tavoista ja lainalaisuuksista. Paljon uutta infoa kalvoilla vilisi mutta samalla sain viimein sen ensimmäisen ns. ymmärryksen metsästykseen. Sellaisen, jota minulla ei siis koskaan ole aiemmin ollut. 

Perjantaina ennen varsinaista koetta lähdimme Tammelan riistanhoitoyhdistyksen ampumaradalle hakemaan kokemusta aseista. Olen ampunut toki armeijassa sekä kerran Albertinkadun amupumaradalla Desert Eaglella, joten ihan uutta ei aseen käsittely minulle sentään ollut. Aloitimme pienoiskiväärillä, jotta ne, jotka ensimmäistä kertaa pitivät pyssyä kädessään, saisivat vähän kosketusta lajiin. Piekkarin jälkeen käteen lyötiin haulikko ja vuorossa oli kiekkojen ammunta. 

Miten siistiä! 

Eetu ampumassa kiekkoja haulikolla.

Olen armeijassa ampunut pumppuhaulikolla tauluun, mutta en liikkuvia koskaan. Innostuin lentävien kiekkojen ammunnasta todella, niin taisi tehdä kaikki muutkin! Ja osuttuani kuudesta kiekosta neljään käveli radalta ulos hymyilevä mies. Haulikon jälkeen ammuimme vielä hirvikiväärillä tauluun ja kun radio ilmoitti ammunan jälkeen kaikkien osumieni olleen napakymppejä, ei ne suunpielet ainakaan alaspäpin lähteneet kääntymään.

Mies ja kivääri.

Nokipannukahvien jälkeen luvassa oli itse tutkintokoe, jonka läpäistyä olisi oikeutettu metsästyskorttiin. 60 kysymystä, joista kahdeksaan saa vastata väärin. Vastasin yhteentoista. Perkele! Liikaa tietoa pariin päivään ja esimerkiksi ajokoiran koulutussäännöt jäivät informaatiotulvassa vähän vajaiksi. Hylsy tuli. 


En jäänyt liikaa harmittelemaan, en usko että minusta metsästäjää vastaisuudessakaan tulisi, vaikka lajiin viimein tuntumaa sainkin. Oma tapani liikkua luonnossa on täysin toinen, mutta olen iloinen, että kurssi meille tarjottiin. Se antoi mielenkiintoisen ikkunan uuteen ja varsin perinteiseen tapaan lähteä ulos. Koska siitä metsästyksessäkin nykyään lopulta on kyse. Ulkoilusta ystävien ja koirien kanssa, rauhoittumisesta, yhtenäisyydestä ja perinteestä. Meille tähdennettiin useaan otteeseen kurssilla kuinka ilman saalista metsältä palaaminen ei koskaan tee reissusta huonoa. Tärkeintä on lähteä.

Tärkeintä ampumaradalla on ottaa itsestään kuva ampumaradalla.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Ihminen on pieni hiekanjyvä. Kun seisoo luonnon äärellä, sen todella ymmärtää. Ja kun oikein kunnolla seisoo, voi huomata kysyvänsä, että jos kerran olemme oikeasti näin naurettavan pieniä palasia tätä kaikkea, kuinka isoja voivat ongelmamme lopulta olla?

Jep. Aika pieniä.

torstai 5. marraskuuta 2015

Eräoppaiden EA2

En ole koskaan pitänyt kylmästä vedestä, enkä muutenkaan ole kovin innokas uimari. Olisinkohan keskimäärin kerran kesässä käynyt jossain järvessä pulahtamassa. Tänä vuonna ainoa kerta oli elokuussa, kun harjoittelimme kaatuvasta kanootista pelastautumista Eerikkilässä ja jokainen tuleva eräopas laitettiin kanootin kanssa jonkkaan nurin. Avannossa en ole koskaan käynyt nilkkaa pidmmällä ja olin luvannut, että suostun menemään jäiseen veteen seuraavan kerran vasta Etelämantereella, minne suuntaan joskus viiden vuoden päästä.

Reilu kuukausi sitten meillä oli koulussa SPR:n ensiapukurssin ensimmäinen osa, jonka päätteeksi kouluttaja pyysi kahta vapaaehtoista ilmoittautumaan. Nostimme Mikan kanssa kädet, koska pidimme kouluttajasta. Minuuttia myöhemmin kadutti. 

Käsky kävi, että kun meillä on ensiapukurssin kakkososa marraskuussa, ottakaa pojat sellaiset vaatteet mukaan, jotka voidaan leikata saksilla auki, koska teidät pannaan tuonne jääkylmään järveen hypotermiapotilaiksi. 

Voi perse.

Päätimme, että jos mennään, niin mennään sitten tyylillä ja laitetaan puvut päälle. 

Tällä viikolla koitti kauhulla odottamani maanantai. Oli eräoppaille räätälöidyn EA kakkosen aika. Keskityimme harjoittelemaan pelastusta sellaisissa olosuhteissa, joissa apu saattaa olla kymmenien kilometrien päässä ja joudumme hätätilanteeseen kaukana sivistyksestä. Pakkasimme loukkaantuneita ahkioon, kävimme läpi henkistä ensiapua ja - niin - harjoittelimme hypotermiapotilaan ensihoitoa.

Puvut oli mukana.

Pink Floyd - Wish You Were Here (1975)

Minua ihan oikeasti kauhistutti hypätä muutama-asteiseen järveen. Se on outo fiilis, kun tietää, että eihän tässä nyt mitään ihmeellistä ole ja tuossa on parikymmentä kaveria avaruuspeittojen kanssa odottelemassa, mutta silti pää yrittää sanoa, että älä mene. 

Lopulta menin.



Perkele! Sydäri! Hei! Mitä helvettiä! Tämähän tuntuu hyvältä! 



Noustessa Ruostejärvestä olo oli lämmin. Pintaverenkierto pani parastaan ja fiilis oli jollain tapaa liki euforinen. Hetki laiturilla ja siitä kävely sisätiloihin. Matkalla huomasin kuinka keho alkaa kangistua ja mietin, että toivottavasti tätä ei koskaan tarvitse kokea tositilanteena jossain Lapin suossa. Painelin koulutustilaan umpijäisenä ja kanssaopiskelijat ottivat homman haltuun. Päällä ollut puku saksilla nips naps, yksi kuivasi pyyhkeellä samalla, kun toinen leikkasi ja kolmas nosteli. Varovasti siirrellen märät vaatteet ympäriltä pois, peitto ja avaruuspeite päälle ja ukko nippuun. Paketissa oli lämmin, hypotermia oli kukistettu!



Jälkifiilis uinnista oli todella hyvä! Keho heräsi, ihan kuin olisi pienen sähkösokin saanut tai jotain. Sellainen mukavan utuinen olo ja fiilis, vähän samantyyppinen kuin urheilun jälkeen.
Sovimme Mikan kanssa, että ensi viikolla menemme ainakin kerran aamu-uinnille ihan vapaaehtoisesti ja talvella lähdetään avantoon!

Kaikkea se eräopaskoulutus aiheuttaakin. 

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Cime du Gélas, Ranska 26.5.2015

Vanhojen matkakertomusten sarja jatkuu viime toukokuisella reissullani Ranskan Alppien eteläkärkeen 3150-metriselle Cime du Gélas'lle. Kirjoitus on julkaistu alunperin Soberismia-blogissa 3.6.2015:


Olin käynyt Madone de Fenestren alppimajalla viisi päivää aiemmin tarkastamassa olosuhteet. Lumiraja ulottui silloin majalle asti noin 1800 metriin, eikä lenkkareissa, jotka minulla oli jalassa, ollut asiaa poluille ylöspäin. Nyt kuitenkin seisoin samaisen vanhan luostarin pihassa täysin kuivalla maalla lumirajan paettua jo jonnekin satoja metrejä ylemmäs. Etelä-Ranskan kevätaurinko oli selkeästi tehokas. Se paistoi nytkin pilvettömältä taivaalta ja taustalla kuului kohisevia koskia ja vesiputouksia talven lumien sulaessa kohti kilometrin verran alempana virtaavaa Vesubien jokea. Yli kilometriä ylempänä puolestaan siinsi Cime du Gélas’n 3146-metrinen huippu, joka oli kohteeni, enkä ollut uskoa tuuriani sään kanssa. 

Madone de Fenestren alppimaja Mercantourin kansallispuistossa

Edellisen kerran yritin kiivetä Cime du Gélas’n marraskuussa 2014 mutta reitti jäi puolitiehen osittain huonon varustuksen takia ja osittain siksi, että reitti oli väärä. Silloin myös keli kääntyi nopeasti auringosta nollanäkyvyyteen ja se mielessäni lähdin tälläkin kertaa liikkeelle. Tänään ennuste kuitenkin lupaili hyvää koko päivälle, joskin näissä olosuhteissa, kuten aiemmin jo koettua, sää muuttuu silmänräpäyksessä eikä sitä pidä ottaa itsestäänselvyytenä.

Olin pähkäillyt varustustani koko alkuviikon. Ei saa olla liian kuuma mutta kylmäkään ei pidä tulla. Ratkaisevana tekijänä on myös tuuli ja mistä suunnasta se puhaltaa. Nyt tuntui siltä, ettei se puhaltanut ollenkaan. Tuntui hyvältä. Jalassa oli kiipeilykenkien lisäksi vain hengittävät kuorihousut sekä lumipussit, kerraston olin pakannut reppuun. Yläosaksi riitti merinopaita sekä paria päivää aiemmin ostamani ultrakevyt ja -ohut kesäuntuvatakki, joka pitäisi tuulen ja pahimman sateenkin loitolla. Päähän jouduin vaihtamaan pipon sijaan lippiksen jo lähtiessä, niin kuumasti porotti aurinko yläpuolellani. Päivän tärkeimmäksi varusteeksi osoittautui kuitenkin viisikymppinen aurinkorasva, jota sai lätkiä naamaan joka kerta pysähtyessä, jos halusi välttyä perinteiseltä brittiläiseltä Rivieran rusketukselta. 

Matka kohti Cime du Gélas’n huippua alkaa siis Madone De Fenestren alppimajalta, joka toimii alkupisteenä kaikille alueen vaellusreiteille. Ensimmäiset pari kilometriä noususta on kivikkoista selkeää polkua, joka on helppokulkuista ja patikointi tuntui nautinnolliselta. Olin ollut kuluneen viikon flunssaisena ja välillä kuumeessa, joten olin asennoitunut päivääni sillä ajatuksella, että mennään miten jaksetaan. Jos kiipeily tuntuisi liian pahalta, käyttäisin aikani sen sijaan kevyeen vaellukseen ja upeiden maisemien katsomiseen, koska niitä ympärillä piisaa. Mercantourin luonnonpuisto sijaitsee ainoastaan 70 kilometriä Nizzasta ja ympäristö on klassista alppivuoristoa. Lunta, kolmiomaisia vuorenhuippuja, kivikkoa, laaksoja ja pieniä järviä siellä täällä. Ilman happipitoisuus alkaa vähenemään nopeasti polkua tallattaessa ja sen huomaa. Ensimmäisen tunnin sitä luulee olevansa maailman huonokuntoisin ulkoilija, ennen kuin keho alkaa tottua hapen puutteeseen. 



Muutaman kilometrin jälkeen tie kohti alueen korkeinta huippua eroaa pääreitistä. Polku on selkeä, kunhan sitä osaa etsiä. Istahdin risteykseen juomatauolle punnitsemaan oloa, joka oli hyvä. Tutkailin reittiä ylöspäin. Sen alkupää näkyi hyvin ja niin näkyi huippukin kilometrin verran ylempänä, mutta välissä oleva suurin osa matkasta jäi kallioiden ja parvekkeiden taakse piiloon. Olin päättänyt yrittää kaksihuippuiselle Gélas’lle itäpuolelta, mikä myöhemmin osoittautui vääräksi valinnaksi. Tiesin reitin suunnilleen, mutta toivoin, että löytäisin jalanjälkiä joita seurata helpottaakseni urakkaa. 

Tauon jälkeen olin ensimmäisen koitoksen luona. Edessä oli noin 30-40 -asteinen lumiseinä, joka piti päästä ylös takaisin kuivalle maalle kallion päälle. Vaikka iso osa alueen lumista oli tässä vaiheessa vuotta jo sulanut, oli varjoisilla alueilla isoja lumiseiniä, jotka tuskin kesälläkään tyystin katoavat. Nyt allani oleva hanki on saattanut olla siinä jo tuhansia vuosia. 

Seinää meni selkeä reitti. Joku muukin oli käynyt täällä! Hienoa, ajattelin. Aiemmat jäljet helpottaisivat nousuani nimittäin huomattavasti. Lähdin seuraamaan vanhaa träkkiä joka meni siksakkina seinää laidasta laitaan. Matka eteni ja hanki kantoi hyvin. Pääsin seuraavalle askelmalle seinän yläpäähän. Fiilis oli erittäin hyvä. Huippukin näytti lähenevän, ainakin henkisesti, kun ensimmäisestä haasteesta oli selvitty helposti. Pidin taas pienen tauon, upotin naamani aurinkorasvaan ja tutkin ylläni olevia parvekkeita, joille minun piti edetä yhdelle kerrallaan. Huippu näkyi niiden takana koko ajan ja näytti saavutettavalta. 

Reitti jatkuin kivikkoisena, mutta helpohkona hetken matkaa. Alla oli nurmimättäitä auringon sulatettua lumet tasanteilta. Kulku oli mukavaa ja alusta pehmeää, mitä nyt välillä joutui hieman kivenmurikoiden kautta loikkimaan. Näin kolme vuoristokaurista, joiden askel karussa maastossa oli käsittämättömän kevyt. Tuossa ne vain painelevat vauhdilla menemään vailla mitään ongelmia samalla, kun itse joutui tukemaan jokaisen askelen vähintään toisella sauvalla.

Cime du Gélas'n kivirinteet

Hetken matkan päästä nurmimätäs kuitenkin katosi alta ja reitti muuttui kiveksi ja kallioksi. Jyrkkiä kohtia joutui kiipeämään kaksin käsin rinteessä käytännössä maaten sauvat selässä. Mietin riskejä mutta koska sen verran loivia edessä olevat kielekkeet olivat, lähdin kiipeämään. Nautin täysillä, vuorikiipeilyä puhtaimmillaan! Kuten Samulilla oli tapana sanoa, ”kiipeily on kiipeilyä vasta, kun ollaan nelinkontin, siihen asti se on vain ylämäkikävelyä!” Pätkät menivät hyvin, vaaratilanteita ei ollut ja itseluottamus kohosi. Toivoin, että joku olisi saanut minusta kuvan kauempaa, kun kalliokiipeilen ranskalaista alppimaisemaa. 

Pidin ensimmäisen pidemmän tauon noin 2600 metrissä. Kaikki oli sujunut tähän mennessä hyvin mutta edessä oli vielä noin 500 metriä vertikaalinousua ja oletettavasti matkan haastavin osuus mäen jyrketessä mitä lähemmäs huippua pääsin. Kiivetessä naama on koko ajan mäkeen päin ja katse pääasiassa omissa jaloissa, joten tauoilla pitää muistaa katsoa maisemaa. Siinä istuessani kallionkielekkeellä parin kilomerin korkeudessa yksin tajusin taas miten pieni olenkaan. Miten oikeastaan olen vain yhtä merkityksellinen osa tätä paikkaa kuin allani oleva kivenlohkare. Että jos tipun, mikään ei muutu. Jos pääsen huipulle, mikään ei muutu. Kaikki vain on ja jatkaa seuraavaan päivään ihan samalla tavalla kuin on tehnyt jo miljoonia vuosia. Se on hyvä fiilis. Oman pienuuden tajuaminen asettaa kaiken perspektiiviin. Ja se on se suurin asia, mitä näillä vuorireissulla saa, perspektiivi. 

Taukopaikka ok.

Nälkä hieman kurni mutta en ikinä syö matkalla. Pitää syödä hyvin pohjille ja matkalla ylös vain tankata nopeita energioita edetäkseen. Lounas odottelisi sitten puolimatkassa takaisin alas, kun kokee olevansa turvallisilla vesillä. Päätin pysähtyä syömään samaan paikkaan missä nyt istun, kunhan ylhäällä olen ensin käynyt. Vettä sen sijaan kului paljon, koska aurinko porotti edelleen järkyttävän kuumasti. Tankkailin pulloa vähän väliä vieressä solisevista vuoristopuroista. Niin raikasta vettä tuskin olen koskaan juonut. 

Kymmenen minuutin tauon jälkeen jatkoin matkaani. Alusta muuttui pian melko haasteelliseksi. Kulma jyrkkeni ja mäki oli oikeastaan pelkkää irtokiveä. Sellaista nyrkin ja jalan kokoista murikkaa, josta ei koskaan tiennyt lähteekö se alta vai kantaako se. Etsin seasta isompia kiinteitä murikoita ja etenin sillä ajatuksella, että jokaisen askeleen tulee olla kantava. Että painoa ei saa siirtää tukijalalta ja sauvoilta seuraavalle, ennen kuin tiedän, että alla on jotain kiinteää. Eteneminen oli hidasta ja paino oli rinteen puolella koko ajan. Horjahdus olisi heittänyt kiipeilijän useamman sata metriä alamäkeen kivikkoista rinnettä, mikä ei suoraan sanottuna oikein houkuttanut. Askel kerrallaan nousin eteenpäin ja joka kerta kun reitti muuttui edes hetkeksi nurmimätästä huokaisin helpotuksesta. Parveke kerrallaan etenin kohti huippua välillä kävellen, välillä kontaten, välillä kiipeillen. Kiivetessä joutui koko ajan varomaan, ettei tarttunut kiveen, joka olisi irtonainen. Aloin olla noin kolmessa tuhannessa metrissä, takana oli noin viisi tuntia kiipeämistä ja kehossa alkoi tuntua. Väsymys hiipii aina yllättäen ja lopulta se alkaa juttelemaan sisältäpäin. Että pitäisikö sinun nyt vain lopettaa? Istu nyt vain alas ja nauti näkemästäsi, ei sillä ole lopulta väliä pääsetkö huipulle vai et. Samaan aikaan joku toinen ääni sisällä sanoo, että paina perkele menemään, olet jo lähellä. Kiivetessä tämä taisto sisällä aina hiljenee kun keskittyminen on jokaisessa askelessa, mutta hetkeksikin kun pysähtyy, se alkaa taas.



Lopulta pääsin huipun alapuolelle ja aloin olla lähellä. Näytti siltä, että haastavin osuus reitistä oli takana. Cime du Gélas’n kaksoishuipun loppupätkä nousee jyrkästi noin 45-asteista kulmaa kahden parvekkeen kautta korkeimpaan kohtaan ja sinne pääsee sekä idän, että lännen kautta. Katsellessani loppumatkaa totesin, että läntinen reitti olisi lopun osalta paljon helpompi ja todennäköisesti saavutettava mutta sinne oli myöhäistä siirtyä, koska olin jo vuoren toisella puolella. Kiroilin mielessäni, koska vielä edellisenä iltana olin miettinyt että lähden sitä kautta yrittämään kunnes aamulla päädyin kuitenkin hyökkäämään idästä. Se oli virhearvio, koska nyt edessäni oli jyrkkä kallioseinämä ensimmäiselle parvekkeelle, siitä vielä jyrkempi toiselle ja vasta sitten pystyisi huipulle kävelemään. Jos kalliot halusi välttää, pitäisi kiertää vuoren taakse isoa lumiseinää pitkin ja matka sinne olisi vielä pitkä. Tovin kiroiltuani päätin kokeilla seinä kerrallaan, että jos tuosta nyt kuitenkin pääsisi jotenkin menemään. 

Ensimmäinen nousu parvekkeen alapuolelle oli jyrkkää ja hidasta lumihankea. Keho alkoi olla jo melko poikki ja jokaisen poikittaisnousun jälkeen oli pakko pysähtyä minuutiksi hengähtämään. Huippu oli suoraan yläpuolellani, niin lähellä, mutta silti kaukana. Korkeuseroa ei ollut enää kuin ehkä reilu sata metriä. Etenin askel kerrallaan parvekkeen kallioseinämän alapäähän, missä löin sauvat kiinni reppuun ja lähtin kiipeämään. Kulma oli hyvä, nousussa ei ollut ongelmia ja pääsin laelle. Siinä hetken tilannetta arvioituani tajusin kuitenkin stoppini tulleen. Seuraava seinä oli huomattavasti jyrkempi eikä takeita ylöspääsystä ollut. Eikä myöskään alaspääsystä, jos seinälle jäisin jumiin. Olin yksin matkassa ja totesin viimeisen nousun olevan liian vaarallinen yritettäväksi. Noin 3100:ssa metrissä jouduin luovuttamaan. 

Se on aika nöyrä olo, kun tuijottaa 50 metriä itsensä yläpuolella olevaa huippua ja tajuaa, ettei se ole saavutettavissa. Ylpeys, jota siinä joutuu nielemään, on katkera. Sitä miettii, että jos nyt kuitenkin menisin, ei se nyt niin paha voi olla, mutta samalla järki sanoo, että nyt et liiku enää mihinkään, sinulla on vielä usean tunnin matka alaskin taitettavana. Järki ja tunne, toistensa suuret viholliset. Täällä sen toden teolla tajuaa. 

Noin 50 metriä Cime du Gélas'n huipun alapuolella, 3100 metrissä. Tähän jäin.

Istuin alas nauttimaan maisemista. Taivas oli edelleen pilvetön ja hetken pettymyksen jälkeen mielen valtasi kuitenkin valtava onni. Että täällä sitä taas ollaan, maailman uskomattomimmissa paikoissa, istumassa melkein vuoren huipulla. Fiilis oli huikea ja huipun saavuttamatta jäämisestä huolimatta olo oli hetken aikaa voittamaton. Se sellainen, että minä pystyn kyllä näköjään ihan mihin tahansa. Hymyilin ja katselin edessäni siintävää vuorijonoa.

”Lähde alas aina mahdollisimman pian.” Niin Samuli minulle sanoi. ”Olet onnistunut vasta kun olet turvassa.” Nämä sanat mielessä lähdin alaspäin vartin nautiskelun jälkeen. Nousu oli kestänyt noin seitsemän tuntia ja aloin olla melko poikki. Alla olevat kivikot ja seinät mielessä tiesin, että paluu ei tule olemaan ihan helppo. Vakaan askelen hakeminen oli vaikeampaa naaman ollessa kohti pudotusta ja eteneminen oli todella hidasta. Seinämiä laskin välillä perse, välillä naama edellä ja välillä hanki upotti koko äijän vähintään vyötäröä myöten. Noustessa lumessa paino jakaantuu ihan eri tavalla ja hanki tuntui kantavalta, mutta laskussa jalka humahti vähän väliä läpi. Kerran tipuin kainaloita myöten lumeen niin, että jouduin punttaamaan itseni poikittaisten sauvojen avulla ylös. Muutaman sadan metrin laskun jälkeen jalkani meni hangesta läpi, tuntui kolahdus ja vihlaiseva kipu. Lumen alla oli terävä kivikko, johon polveni osui koko painollani. Kipu oli kova ja tunsin, kuinka housujen sisällä veri alkoi valua nilkkoihin. Pelästyin aika paljon. Tiesin, etten rikkonaisella jalalla ihan noin vain täältä alas pääsisi. Hetken kuitenkin jalkaa koukisteltuani totesin, että sillä pystyy liikkumaan ja jatkoin matkaa kivusta huolimatta. Askeleeni muuttui vielä varovaisemmaksi. 

Muutaman tunnin jälkeen saavuin noustessa löytämääni lounaspaikkaan ja kaivoin repustani jo pitkään himoitsemani cousous-salaatin. Se maistui taivaalliselta samalla, kun alapuolellani kimalteli kaksi pientä järveä, joiden rannoilla vilisi murmeleita. Näiden jälkiä olin nähnyt jo matkallain ylös, mutta eläimet itse osasivat pysytellä piilossa. Nyt niitä juoksenteli kuitenkin kuin muurahaisia noin sadan metrin päässä alapuolellani. Polven kipukin alkoi hellittää. 

Myöhäinen lounas vatsassani jatkoin taas verkkaista laskeutumistani ja päästessäni sen aivan ensimmäisen nousemani lumiseinän yläpäähän aloin jo huokaisemaan helpotuksesta. Sen alapäästä alkaisi polku, joka veisi minut Madone de Fenestren reitille, josta pääsisin autolle. Aloin olla selvillä vesillä! Seinä meni hyvin alaskin päin ja löysin polun. Muutama hidas kilometri enää! 

Päivän ensimmäinen pilvinen hetki. Maali näkyy jo! Ja uupumus...

Lopulta, yksitoista tuntia lähdöstäni, näin autoni odottelemassa minua Fenestren alppimajan parkkipaikalla. Samalla hetkellä aurinko meni ensimmäistä kertaa koko päivän aikana hetkeksi pilveen. Se tuntui juhlalliselta. Varjo! Viileää! Kylmää! Polun viimeinen kymmenminuuttinen siksakki tuntui ikuisuudelta ja kun viimein pääsin auton luo, olo oli uskomaton ja hieman onnesta sekaisin. Olin juuri kiivennyt ensimmäistä kertaa soolona yli kolmen tuhannen metrin! 

Vaihdoin kuivan t-paidan, sukat ja lenkkarit. Nostin housujen puntteja todetakseni, että oikea polveni oli turvonnut ja auennut kauniisti kahdesta kohtaa. Kiipeilyhousujen sisäpuoli oli veren tahrima. Hymyilytti.

Nyt teki mieli kahvia. Ajoin kymmenen kilometrin päähän St. Martinin kylään, tilasin triplaespresson ja istuin terassille. Takana oli siistein kiipeilypäivä sitten Elbrusin huiputuksen ja hymy nousi kasvoille miettiessä, että niitä on edessä vielä aika monta lisää. Jonain niistä aion nousta vielä Cime du Gélas’n huipulle asti. Ja sitten Mount Everestin.