Eräoppaiden EA2

En ole koskaan pitänyt kylmästä vedestä, enkä muutenkaan ole kovin innokas uimari. Olisinkohan keskimäärin kerran kesässä käynyt jossain järvessä pulahtamassa. Tänä vuonna ainoa kerta oli elokuussa, kun harjoittelimme kaatuvasta kanootista pelastautumista Eerikkilässä ja jokainen tuleva eräopas laitettiin kanootin kanssa jonkkaan nurin. Avannossa en ole koskaan käynyt nilkkaa pidmmällä ja olin luvannut, että suostun menemään jäiseen veteen seuraavan kerran vasta Etelämantereella, minne suuntaan joskus viiden vuoden päästä.

Reilu kuukausi sitten meillä oli koulussa SPR:n ensiapukurssin ensimmäinen osa, jonka päätteeksi kouluttaja pyysi kahta vapaaehtoista ilmoittautumaan. Nostimme Mikan kanssa kädet, koska pidimme kouluttajasta. Minuuttia myöhemmin kadutti. 

Käsky kävi, että kun meillä on ensiapukurssin kakkososa marraskuussa, ottakaa pojat sellaiset vaatteet mukaan, jotka voidaan leikata saksilla auki, koska teidät pannaan tuonne jääkylmään järveen hypotermiapotilaiksi. 

Voi perse.

Päätimme, että jos mennään, niin mennään sitten tyylillä ja laitetaan puvut päälle. 

Tällä viikolla koitti kauhulla odottamani maanantai. Oli eräoppaille räätälöidyn EA kakkosen aika. Keskityimme harjoittelemaan pelastusta sellaisissa olosuhteissa, joissa apu saattaa olla kymmenien kilometrien päässä ja joudumme hätätilanteeseen kaukana sivistyksestä. Pakkasimme loukkaantuneita ahkioon, kävimme läpi henkistä ensiapua ja - niin - harjoittelimme hypotermiapotilaan ensihoitoa.

Puvut oli mukana.

Pink Floyd - Wish You Were Here (1975)

Minua ihan oikeasti kauhistutti hypätä muutama-asteiseen järveen. Se on outo fiilis, kun tietää, että eihän tässä nyt mitään ihmeellistä ole ja tuossa on parikymmentä kaveria avaruuspeittojen kanssa odottelemassa, mutta silti pää yrittää sanoa, että älä mene. 

Lopulta menin.

Perkele! Sydäri! Hei! Mitä helvettiä! Tämähän tuntuu hyvältä! 

Noustessa Ruostejärvestä olo oli lämmin. Pintaverenkierto pani parastaan ja fiilis oli jollain tapaa liki euforinen. Hetki laiturilla ja siitä kävely sisätiloihin. Matkalla huomasin kuinka keho alkaa kangistua ja mietin, että toivottavasti tätä ei koskaan tarvitse kokea tositilanteena jossain Lapin suossa. Painelin koulutustilaan umpijäisenä ja kanssaopiskelijat ottivat homman haltuun. Päällä ollut puku saksilla nips naps, yksi kuivasi pyyhkeellä samalla, kun toinen leikkasi ja kolmas nosteli. Varovasti siirrellen märät vaatteet ympäriltä pois, peitto ja avaruuspeite päälle ja ukko nippuun. Paketissa oli lämmin, hypotermia oli kukistettu!

Jälkifiilis uinnista oli todella hyvä! Keho heräsi, ihan kuin olisi pienen sähkösokin saanut tai jotain. Sellainen mukavan utuinen olo ja fiilis, vähän samantyyppinen kuin urheilun jälkeen.
Sovimme Mikan kanssa, että ensi viikolla menemme ainakin kerran aamu-uinnille ihan vapaaehtoisesti ja talvella lähdetään avantoon!

Kaikkea se eräopaskoulutus aiheuttaakin.