Vanhojen matkakertomusten sarja jatkuu viime toukokuisella reissullani Ranskan Alppien eteläkärkeen 3150-metriselle Cime du Gélas'lle. Kirjoitus on julkaistu alunperin Soberismia-blogissa 3.6.2015:
Olin käynyt Madone de Fenestren alppimajalla viisi päivää aiemmin tarkastamassa olosuhteet. Lumiraja ulottui silloin majalle asti noin 1800 metriin, eikä lenkkareissa, jotka minulla oli jalassa, ollut asiaa poluille ylöspäin. Nyt kuitenkin seisoin samaisen vanhan luostarin pihassa täysin kuivalla maalla lumirajan paettua jo jonnekin satoja metrejä ylemmäs. Etelä-Ranskan kevätaurinko oli selkeästi tehokas. Se paistoi nytkin pilvettömältä taivaalta ja taustalla kuului kohisevia koskia ja vesiputouksia talven lumien sulaessa kohti kilometrin verran alempana virtaavaa Vesubien jokea. Yli kilometriä ylempänä puolestaan siinsi Cime du Gélas’n 3146-metrinen huippu, joka oli kohteeni, enkä ollut uskoa tuuriani sään kanssa.
Madone de Fenestren alppimaja Mercantourin kansallispuistossa
Edellisen kerran yritin kiivetä Cime du Gélas’n marraskuussa 2014 mutta reitti jäi puolitiehen osittain huonon varustuksen takia ja osittain siksi, että reitti oli väärä. Silloin myös keli kääntyi nopeasti auringosta nollanäkyvyyteen ja se mielessäni lähdin tälläkin kertaa liikkeelle. Tänään ennuste kuitenkin lupaili hyvää koko päivälle, joskin näissä olosuhteissa, kuten aiemmin jo koettua, sää muuttuu silmänräpäyksessä eikä sitä pidä ottaa itsestäänselvyytenä.
Olin pähkäillyt varustustani koko alkuviikon. Ei saa olla liian kuuma mutta kylmäkään ei pidä tulla. Ratkaisevana tekijänä on myös tuuli ja mistä suunnasta se puhaltaa. Nyt tuntui siltä, ettei se puhaltanut ollenkaan. Tuntui hyvältä. Jalassa oli kiipeilykenkien lisäksi vain hengittävät kuorihousut sekä lumipussit, kerraston olin pakannut reppuun. Yläosaksi riitti merinopaita sekä paria päivää aiemmin ostamani ultrakevyt ja -ohut kesäuntuvatakki, joka pitäisi tuulen ja pahimman sateenkin loitolla. Päähän jouduin vaihtamaan pipon sijaan lippiksen jo lähtiessä, niin kuumasti porotti aurinko yläpuolellani. Päivän tärkeimmäksi varusteeksi osoittautui kuitenkin viisikymppinen aurinkorasva, jota sai lätkiä naamaan joka kerta pysähtyessä, jos halusi välttyä perinteiseltä brittiläiseltä Rivieran rusketukselta.
Matka kohti Cime du Gélas’n huippua alkaa siis Madone De Fenestren alppimajalta, joka toimii alkupisteenä kaikille alueen vaellusreiteille. Ensimmäiset pari kilometriä noususta on kivikkoista selkeää polkua, joka on helppokulkuista ja patikointi tuntui nautinnolliselta. Olin ollut kuluneen viikon flunssaisena ja välillä kuumeessa, joten olin asennoitunut päivääni sillä ajatuksella, että mennään miten jaksetaan. Jos kiipeily tuntuisi liian pahalta, käyttäisin aikani sen sijaan kevyeen vaellukseen ja upeiden maisemien katsomiseen, koska niitä ympärillä piisaa. Mercantourin luonnonpuisto sijaitsee ainoastaan 70 kilometriä Nizzasta ja ympäristö on klassista alppivuoristoa. Lunta, kolmiomaisia vuorenhuippuja, kivikkoa, laaksoja ja pieniä järviä siellä täällä. Ilman happipitoisuus alkaa vähenemään nopeasti polkua tallattaessa ja sen huomaa. Ensimmäisen tunnin sitä luulee olevansa maailman huonokuntoisin ulkoilija, ennen kuin keho alkaa tottua hapen puutteeseen.
Muutaman kilometrin jälkeen tie kohti alueen korkeinta huippua eroaa pääreitistä. Polku on selkeä, kunhan sitä osaa etsiä. Istahdin risteykseen juomatauolle punnitsemaan oloa, joka oli hyvä. Tutkailin reittiä ylöspäin. Sen alkupää näkyi hyvin ja niin näkyi huippukin kilometrin verran ylempänä, mutta välissä oleva suurin osa matkasta jäi kallioiden ja parvekkeiden taakse piiloon. Olin päättänyt yrittää kaksihuippuiselle Gélas’lle itäpuolelta, mikä myöhemmin osoittautui vääräksi valinnaksi. Tiesin reitin suunnilleen, mutta toivoin, että löytäisin jalanjälkiä joita seurata helpottaakseni urakkaa.
Tauon jälkeen olin ensimmäisen koitoksen luona. Edessä oli noin 30-40 -asteinen lumiseinä, joka piti päästä ylös takaisin kuivalle maalle kallion päälle. Vaikka iso osa alueen lumista oli tässä vaiheessa vuotta jo sulanut, oli varjoisilla alueilla isoja lumiseiniä, jotka tuskin kesälläkään tyystin katoavat. Nyt allani oleva hanki on saattanut olla siinä jo tuhansia vuosia.
Seinää meni selkeä reitti. Joku muukin oli käynyt täällä! Hienoa, ajattelin. Aiemmat jäljet helpottaisivat nousuani nimittäin huomattavasti. Lähdin seuraamaan vanhaa träkkiä joka meni siksakkina seinää laidasta laitaan. Matka eteni ja hanki kantoi hyvin. Pääsin seuraavalle askelmalle seinän yläpäähän. Fiilis oli erittäin hyvä. Huippukin näytti lähenevän, ainakin henkisesti, kun ensimmäisestä haasteesta oli selvitty helposti. Pidin taas pienen tauon, upotin naamani aurinkorasvaan ja tutkin ylläni olevia parvekkeita, joille minun piti edetä yhdelle kerrallaan. Huippu näkyi niiden takana koko ajan ja näytti saavutettavalta.
Reitti jatkuin kivikkoisena, mutta helpohkona hetken matkaa. Alla oli nurmimättäitä auringon sulatettua lumet tasanteilta. Kulku oli mukavaa ja alusta pehmeää, mitä nyt välillä joutui hieman kivenmurikoiden kautta loikkimaan. Näin kolme vuoristokaurista, joiden askel karussa maastossa oli käsittämättömän kevyt. Tuossa ne vain painelevat vauhdilla menemään vailla mitään ongelmia samalla, kun itse joutui tukemaan jokaisen askelen vähintään toisella sauvalla.
Cime du Gélas'n kivirinteet
Hetken matkan päästä nurmimätäs kuitenkin katosi alta ja reitti muuttui kiveksi ja kallioksi. Jyrkkiä kohtia joutui kiipeämään kaksin käsin rinteessä käytännössä maaten sauvat selässä. Mietin riskejä mutta koska sen verran loivia edessä olevat kielekkeet olivat, lähdin kiipeämään. Nautin täysillä, vuorikiipeilyä puhtaimmillaan! Kuten Samulilla oli tapana sanoa, ”kiipeily on kiipeilyä vasta, kun ollaan nelinkontin, siihen asti se on vain ylämäkikävelyä!” Pätkät menivät hyvin, vaaratilanteita ei ollut ja itseluottamus kohosi. Toivoin, että joku olisi saanut minusta kuvan kauempaa, kun kalliokiipeilen ranskalaista alppimaisemaa.
Pidin ensimmäisen pidemmän tauon noin 2600 metrissä. Kaikki oli sujunut tähän mennessä hyvin mutta edessä oli vielä noin 500 metriä vertikaalinousua ja oletettavasti matkan haastavin osuus mäen jyrketessä mitä lähemmäs huippua pääsin. Kiivetessä naama on koko ajan mäkeen päin ja katse pääasiassa omissa jaloissa, joten tauoilla pitää muistaa katsoa maisemaa. Siinä istuessani kallionkielekkeellä parin kilomerin korkeudessa yksin tajusin taas miten pieni olenkaan. Miten oikeastaan olen vain yhtä merkityksellinen osa tätä paikkaa kuin allani oleva kivenlohkare. Että jos tipun, mikään ei muutu. Jos pääsen huipulle, mikään ei muutu. Kaikki vain on ja jatkaa seuraavaan päivään ihan samalla tavalla kuin on tehnyt jo miljoonia vuosia. Se on hyvä fiilis. Oman pienuuden tajuaminen asettaa kaiken perspektiiviin. Ja se on se suurin asia, mitä näillä vuorireissulla saa, perspektiivi.
Taukopaikka ok.
Nälkä hieman kurni mutta en ikinä syö matkalla. Pitää syödä hyvin pohjille ja matkalla ylös vain tankata nopeita energioita edetäkseen. Lounas odottelisi sitten puolimatkassa takaisin alas, kun kokee olevansa turvallisilla vesillä. Päätin pysähtyä syömään samaan paikkaan missä nyt istun, kunhan ylhäällä olen ensin käynyt. Vettä sen sijaan kului paljon, koska aurinko porotti edelleen järkyttävän kuumasti. Tankkailin pulloa vähän väliä vieressä solisevista vuoristopuroista. Niin raikasta vettä tuskin olen koskaan juonut.
Kymmenen minuutin tauon jälkeen jatkoin matkaani. Alusta muuttui pian melko haasteelliseksi. Kulma jyrkkeni ja mäki oli oikeastaan pelkkää irtokiveä. Sellaista nyrkin ja jalan kokoista murikkaa, josta ei koskaan tiennyt lähteekö se alta vai kantaako se. Etsin seasta isompia kiinteitä murikoita ja etenin sillä ajatuksella, että jokaisen askeleen tulee olla kantava. Että painoa ei saa siirtää tukijalalta ja sauvoilta seuraavalle, ennen kuin tiedän, että alla on jotain kiinteää. Eteneminen oli hidasta ja paino oli rinteen puolella koko ajan. Horjahdus olisi heittänyt kiipeilijän useamman sata metriä alamäkeen kivikkoista rinnettä, mikä ei suoraan sanottuna oikein houkuttanut. Askel kerrallaan nousin eteenpäin ja joka kerta kun reitti muuttui edes hetkeksi nurmimätästä huokaisin helpotuksesta. Parveke kerrallaan etenin kohti huippua välillä kävellen, välillä kontaten, välillä kiipeillen. Kiivetessä joutui koko ajan varomaan, ettei tarttunut kiveen, joka olisi irtonainen. Aloin olla noin kolmessa tuhannessa metrissä, takana oli noin viisi tuntia kiipeämistä ja kehossa alkoi tuntua. Väsymys hiipii aina yllättäen ja lopulta se alkaa juttelemaan sisältäpäin. Että pitäisikö sinun nyt vain lopettaa? Istu nyt vain alas ja nauti näkemästäsi, ei sillä ole lopulta väliä pääsetkö huipulle vai et. Samaan aikaan joku toinen ääni sisällä sanoo, että paina perkele menemään, olet jo lähellä. Kiivetessä tämä taisto sisällä aina hiljenee kun keskittyminen on jokaisessa askelessa, mutta hetkeksikin kun pysähtyy, se alkaa taas.
Lopulta pääsin huipun alapuolelle ja aloin olla lähellä. Näytti siltä, että haastavin osuus reitistä oli takana. Cime du Gélas’n kaksoishuipun loppupätkä nousee jyrkästi noin 45-asteista kulmaa kahden parvekkeen kautta korkeimpaan kohtaan ja sinne pääsee sekä idän, että lännen kautta. Katsellessani loppumatkaa totesin, että läntinen reitti olisi lopun osalta paljon helpompi ja todennäköisesti saavutettava mutta sinne oli myöhäistä siirtyä, koska olin jo vuoren toisella puolella. Kiroilin mielessäni, koska vielä edellisenä iltana olin miettinyt että lähden sitä kautta yrittämään kunnes aamulla päädyin kuitenkin hyökkäämään idästä. Se oli virhearvio, koska nyt edessäni oli jyrkkä kallioseinämä ensimmäiselle parvekkeelle, siitä vielä jyrkempi toiselle ja vasta sitten pystyisi huipulle kävelemään. Jos kalliot halusi välttää, pitäisi kiertää vuoren taakse isoa lumiseinää pitkin ja matka sinne olisi vielä pitkä. Tovin kiroiltuani päätin kokeilla seinä kerrallaan, että jos tuosta nyt kuitenkin pääsisi jotenkin menemään.
Ensimmäinen nousu parvekkeen alapuolelle oli jyrkkää ja hidasta lumihankea. Keho alkoi olla jo melko poikki ja jokaisen poikittaisnousun jälkeen oli pakko pysähtyä minuutiksi hengähtämään. Huippu oli suoraan yläpuolellani, niin lähellä, mutta silti kaukana. Korkeuseroa ei ollut enää kuin ehkä reilu sata metriä. Etenin askel kerrallaan parvekkeen kallioseinämän alapäähän, missä löin sauvat kiinni reppuun ja lähtin kiipeämään. Kulma oli hyvä, nousussa ei ollut ongelmia ja pääsin laelle. Siinä hetken tilannetta arvioituani tajusin kuitenkin stoppini tulleen. Seuraava seinä oli huomattavasti jyrkempi eikä takeita ylöspääsystä ollut. Eikä myöskään alaspääsystä, jos seinälle jäisin jumiin. Olin yksin matkassa ja totesin viimeisen nousun olevan liian vaarallinen yritettäväksi. Noin 3100:ssa metrissä jouduin luovuttamaan.
Se on aika nöyrä olo, kun tuijottaa 50 metriä itsensä yläpuolella olevaa huippua ja tajuaa, ettei se ole saavutettavissa. Ylpeys, jota siinä joutuu nielemään, on katkera. Sitä miettii, että jos nyt kuitenkin menisin, ei se nyt niin paha voi olla, mutta samalla järki sanoo, että nyt et liiku enää mihinkään, sinulla on vielä usean tunnin matka alaskin taitettavana. Järki ja tunne, toistensa suuret viholliset. Täällä sen toden teolla tajuaa.
Noin 50 metriä Cime du Gélas'n huipun alapuolella, 3100 metrissä. Tähän jäin.
Istuin alas nauttimaan maisemista. Taivas oli edelleen pilvetön ja hetken pettymyksen jälkeen mielen valtasi kuitenkin valtava onni. Että täällä sitä taas ollaan, maailman uskomattomimmissa paikoissa, istumassa melkein vuoren huipulla. Fiilis oli huikea ja huipun saavuttamatta jäämisestä huolimatta olo oli hetken aikaa voittamaton. Se sellainen, että minä pystyn kyllä näköjään ihan mihin tahansa. Hymyilin ja katselin edessäni siintävää vuorijonoa.
”Lähde alas aina mahdollisimman pian.” Niin Samuli minulle sanoi. ”Olet onnistunut vasta kun olet turvassa.” Nämä sanat mielessä lähdin alaspäin vartin nautiskelun jälkeen. Nousu oli kestänyt noin seitsemän tuntia ja aloin olla melko poikki. Alla olevat kivikot ja seinät mielessä tiesin, että paluu ei tule olemaan ihan helppo. Vakaan askelen hakeminen oli vaikeampaa naaman ollessa kohti pudotusta ja eteneminen oli todella hidasta. Seinämiä laskin välillä perse, välillä naama edellä ja välillä hanki upotti koko äijän vähintään vyötäröä myöten. Noustessa lumessa paino jakaantuu ihan eri tavalla ja hanki tuntui kantavalta, mutta laskussa jalka humahti vähän väliä läpi. Kerran tipuin kainaloita myöten lumeen niin, että jouduin punttaamaan itseni poikittaisten sauvojen avulla ylös. Muutaman sadan metrin laskun jälkeen jalkani meni hangesta läpi, tuntui kolahdus ja vihlaiseva kipu. Lumen alla oli terävä kivikko, johon polveni osui koko painollani. Kipu oli kova ja tunsin, kuinka housujen sisällä veri alkoi valua nilkkoihin. Pelästyin aika paljon. Tiesin, etten rikkonaisella jalalla ihan noin vain täältä alas pääsisi. Hetken kuitenkin jalkaa koukisteltuani totesin, että sillä pystyy liikkumaan ja jatkoin matkaa kivusta huolimatta. Askeleeni muuttui vielä varovaisemmaksi.
Muutaman tunnin jälkeen saavuin noustessa löytämääni lounaspaikkaan ja kaivoin repustani jo pitkään himoitsemani cousous-salaatin. Se maistui taivaalliselta samalla, kun alapuolellani kimalteli kaksi pientä järveä, joiden rannoilla vilisi murmeleita. Näiden jälkiä olin nähnyt jo matkallain ylös, mutta eläimet itse osasivat pysytellä piilossa. Nyt niitä juoksenteli kuitenkin kuin muurahaisia noin sadan metrin päässä alapuolellani. Polven kipukin alkoi hellittää.
Myöhäinen lounas vatsassani jatkoin taas verkkaista laskeutumistani ja päästessäni sen aivan ensimmäisen nousemani lumiseinän yläpäähän aloin jo huokaisemaan helpotuksesta. Sen alapäästä alkaisi polku, joka veisi minut Madone de Fenestren reitille, josta pääsisin autolle. Aloin olla selvillä vesillä! Seinä meni hyvin alaskin päin ja löysin polun. Muutama hidas kilometri enää!
Päivän ensimmäinen pilvinen hetki. Maali näkyy jo! Ja uupumus...
Lopulta, yksitoista tuntia lähdöstäni, näin autoni odottelemassa minua Fenestren alppimajan parkkipaikalla. Samalla hetkellä aurinko meni ensimmäistä kertaa koko päivän aikana hetkeksi pilveen. Se tuntui juhlalliselta. Varjo! Viileää! Kylmää! Polun viimeinen kymmenminuuttinen siksakki tuntui ikuisuudelta ja kun viimein pääsin auton luo, olo oli uskomaton ja hieman onnesta sekaisin. Olin juuri kiivennyt ensimmäistä kertaa soolona yli kolmen tuhannen metrin!
Vaihdoin kuivan t-paidan, sukat ja lenkkarit. Nostin housujen puntteja todetakseni, että oikea polveni oli turvonnut ja auennut kauniisti kahdesta kohtaa. Kiipeilyhousujen sisäpuoli oli veren tahrima. Hymyilytti.
Nyt teki mieli kahvia. Ajoin kymmenen kilometrin päähän St. Martinin kylään, tilasin triplaespresson ja istuin terassille. Takana oli siistein kiipeilypäivä sitten Elbrusin huiputuksen ja hymy nousi kasvoille miettiessä, että niitä on edessä vielä aika monta lisää. Jonain niistä aion nousta vielä Cime du Gélas’n huipulle asti. Ja sitten Mount Everestin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti