sunnuntai 27. elokuuta 2017


Kymmenen päivää ja kaksi vaellusta Islannissa takana, kotiuduin perjantai-yönä! Sen verran henkeäsalpaava mesta, että tässä menee nyt pari päivää toipuessa, jonka jälkeen on aika purkaa reissu kunnolla tänne blogiin.

maanantai 14. elokuuta 2017

Mont Blanc 25.7.-2.8., osa 2


Gouterin majalla tarjotaan aamiaista kahdelta yöllä ja suurin osa Mont Blancin huippua tavoittelevista lähtevät liikkeelle kolmen aikaan. Me taktikoimme itsemme pois ruuhkasta ja asetimme aloitusajaksemme kello neljän. Söimme illalla itsemme niin ähkyyn kuin tarjolla olleesta ruoasta oli mahdollista ja varasimme starttiin lisäenergioita – lähinnä Snickersiä joilla lähteä ylös. Herätyskello soi kolmelta. 

Edellispäivän myrskykokemus oli ollut pakko pyyhkiä mahdollisimman nopeasti mielestä, jos Alppien huipulle halusi. Luulen, että sysäsimme kaikki sen syrjään ollessamme varsin tietoisia, että se sama seinämä, missä ukkonen eilen iski, pitäisi joka tapauksessa kavuta vielä alas, joten sitä ei sopinut alkaa pelkäämään, ei ainakaan vielä. Sunnuntai-ltapäivän ja illan lähinnä makoilimme Gouterin refugen sängyissä ja kävimme välillä ihmettelemässä keliä terassilla. Tuuli oli läpi illan erittäin kova, ukkonen jyrisi vähän väliä myöhään yöhön ja majan sähköt välkkyivät. Tilanne ei lupaillut hyvää huiputukseen.

Illalla pilkahti auriko!

3800 metrissä vuorten seassa ei puhelinverkot toimi, joten säätiedotteiden kanssa Gouterilla ollaan mökin ilmoitustaulun, ennakkotietojen ja muiden kiipeilijöiden varassa. Meille suomalaisille kotoisasti sää on majalla yleisin puheenaihe. Kaikki pyrkivät saamaan tuoreinta mahdollista tietoa ja sitä kysellään muilta kiipeilijöiltä. Nyt kaikki olivat pitkälti sen uskon vallassa, että maanantain pitäisi olla viikon paras päivä edelleen, joskin tuulet olisivat kovempia kuin mitä alunperin lupailtiin. Joku sanoi, että ylhäällä tuulee 20 metriä sekunnissa, joku sanoi, että puuskat ovat yli 40. Mutta kaikki oli arvailua, vuori tekee mitä se haluaa. 

Reitti Gouterin majalta Mont Blancin 4810-metriselle huipulle ei ole teknisesti vaikea. Se lähtee samaa harjannetta pitkin, jota nousupäivänämme sähköstä surisevien sauvojen kanssa juoksimme. Harjanteelta se laskeutuu hieman laaksomaiselle jäätikölle ennen muutaman sadan metrin nousua Dome De Gouterin laelle 4300 metriin. Domelta laskeudutaan jäiselle tasangolle ennen pientä siksakkia Vaillotin majalle, mihin viime vuonna matkani tyssäsi. Siitä alkaa Bosses Ridge, Mont Blancin huippuharjanne, joka muistuttaa kauempaa lähinnä kamelin selkää ja joka muutaman kyttyrän kautta päätyy Alppien korkeimpaan pisteeseen. Bosses Ridge on kapea ja jos tuulee kovaa, siellä ei ole hauskaa. Pudotus molemmin puolin on useamman sata metriä. 

Heräsin kolmelta ja fiilis oli erittäin hyvä. Olo oli edellisen päivän nousun jälkeen levännyt, missään ei jomottanut eikä yö 3800 metrissä ollut toistaiseksi aiheuttanut mitään korkeusoireita. Olin valmis lähtemään ja siinä sängyssä istuessani päätin, että tänään mennään huipulle asti, jos vain vuori sallii. Että ainakaan se ei tule jäämään itsestäni enää kiinni, olo oli vahva. Hiipparoimme alakerran varustetilaan, missä ei ollut ketään. Suurin osa oli lähtenyt jo tuntia aiemmin, joten taktiikka ruuhkan välttämiseksi oli toiminut. Laura ja Tuomas olivat hekin hyvillä mielin ja voimin nousseet, kaikilla oli se sellainen sopiva jännitys päällä. Alppistartit ja pimeään yöhön otsalamppujen kanssa sukeltaminen on aina jotenkin hieman utopistista. Siinä vatsanpohjaa kutittelee sillai kivasti kun jääraudat pureutuvat alla olevaan jäätiköön ja yläpuolella ei näy kuin parhaassa tapauksessa tähtitaivas. 

Kiipeilijöitä palaamassa takaisin Gouterin majalle

Niin näkyi nytkin. Riemuitsin linnunradan loistaessa yläpuolellamme kirkkaana, tämähän vaikutti hyvältä! Ehkä ennuste pitikin paikkansa ja tuulet tyyntyivät pois! Kiskoessamme varusteita niskaan ulko-ovesta kolisteli isä ja tytär sisään. He olivat kääntyneet muutaman sadan metrin jälkeen takaisin epävarman sään takia, nuorta tytärtä oli alkanut pelottaa. Isä kertoi tuulen olevan kovaa harjanteella mutta helpottavan kun siitä pääsee Dome du Gouterin tasanteelle. Ok, ok, lähdetään katsomaan! Laitoimme köysistömme kasaan ja astuimme pihaan. Upea tähtitaivas kiilteli yläpuolella ja Otava oli kauhean matalalla. Tai me korkealla. Fiilis oli edelleen hyvä ja lähdimme nousemaan harjanteen laelle. 

Ennen kuin saimme rautoja kunnolla edes mäkeen, harjanteen kulman takaa tuli seuraava köysistö alas. Opas asiakkaansa kanssa. He olivat nousseet Vaillotin majalle asti, mutta kääntyneet siinä takaisin. Tuuli oli ollut niin kova, ettei huippuharjanteelle kuulemma ollut pienellä ihmisellä mitään asiaa. Opas pudisteli päätään ja totesi, ettei sinne kukaan tänään tule menemään. Ok, ok, no noustaan nyt vaikka tuohon harjanteelle silti katsomaan! Jatkoimme askeleitamme kun kulman takaa tuli seuraava porukka. Sama tarina, tuuli on ihan kauhea ylhäällä. Se toki puhalteli jo siinä harjanteellakin varsin mojovasti, mutta pahenisi kuulemma vielä roimasti mitä edemmäs reittiä kulkisi. Nousin köysistömme etummaisena harjanteen reunalle. Karmea puuska puski naamaan. Sen verran siinä silmiä räpyttelin, että näin rivistöllisen otsalamppuja kävelemässä vuorelta alas meitä kohti. Jokainen tiimi oli kääntynyt alas. 

Nopean neuvonpidon jälkeen totesimme yhteen ääneen, että eiköhän tämä ole tässä. Ok, ok, palaamme sisään, lepäämme muutaman tunnin ja yritämme uudelleen, josko keli vielä tyyntyisi! Turhautuneena tallustimme takaisin mökkiin, missä äsken vielä tyhjä varustehuone oli nyt täynnä kamoistaan kuoriutuvia ihmisiä. Sama turhautuminen paistoi kaikkien kasvoilla. Juttelin ranskalaisen oppaan kanssa, joka arvioi, että tuuli ylhäällä on jotain 100-120 km/h välillä. Käytännössä siis täysi myrsky. Jätimme kamat odottelemaan ja painuimme takaisin sänkyyn.

En minä enää unta saanut. Odottelin auringon nousua ja piipahdin terassilla vähän väliä toivoen, että enää ei tuulisi. Joka kerta puhuri tuntui kuitenkin päinvastoin kovemmalta. Laskeskelin, että jos kahdeksaan mennessä aamulla pääsisimme lähtemään, huiputus olisi vielä turvallinen kellonaikojen ja päivänvalon puitteissa. Se aikaraja tuli vastaan kuitenkin nopeasti. Jossain vaiheessa oli pakko tunnustaa, että tänään emme huipulle pääsisi. Yksi kaksikko lähti vielä kymmenen aikoihin yrittämään, mutta hekin kääntyivät lopulta Dome Du Gouterilta takaisin. Se oli viimeinen yritys, kukaan ei tänään huiputtaisi. 

Helikopteri pelastustehtävissä nosti kiipeilijän kyytiin mäestä

Meillä olisi kuitenkin vielä toinen mahdollisuus. Tiistaina voisimme lähteä aikaisin aamulla, mutta huipun jälkeen joutuisimme laskeutumaan koko pitkän matkan alas Nid D’Aigleen asti. Se tarkoitti todella pitkää ja raskasta päivää, mutta jos Mont Blancin topissa haluaisimme käydä, se olisi ainoa vaihtoehto. Niinpä otimme tiistain tähtäimeemme. Viikon parhaaksi huiputuspäiväksi lupailtu maanantai meni sitten lähinnä lepäillen, torkkuen ja syöden majalla. Harakoille siis. Iltapäivällä vedimme varusteet päälle ja lähdimme ulos kävelylle, jotta edes jotain tulisi tehtyä kun tänne asti oltiin kerran tultu. Nousimme harjanteelle, kävelimme vanhalle Gouterin majalle toteamaan, että juu, kyllä, täällä muuten tuulee aivan helvetisti. Laura ja Tuomas tekivät muutamat self arrest -harjoitteet mökin pihassa, kun kerrankin pääsi kaikissa varusteissa treenaamaan. 

Mökillä kaikki olivat jumissa samassa tilanteessa, joten puhetta aiheesta riitti. Osa lähti vielä iltapäivällä alas, koska seuraavan päivän ennuste ei lupaillut yhtään parempaa. Itse asiassa vain pahempaa. Edelleen yltyvää tuulta ja iltapäivällä kummitteli taas ukkosen uhka. Alkoi vaikuttaa enemmän ja enemmän siltä, että tänäkään vuonna en huippua pääse kokemaan. Väkisinkin latistuvaa fiilistä lohdutti onneksi hieman se, että ei kukaan muukaan, että kaikki täällä ovat samassa veneessä. Juttelin puolalaisen kaverin kanssa, joka oli Blancilla nyt neljättä kertaa eikä vieläkään onnistuisi. ”It’s not you, it’s the mountain” hän totesi ja se ajatus rauhoitti mieltä loppumatkan. Että nyt tämä ei jäänyt itsestä kiinni, vuori vain päätti tällä kertaa näin. Iltapäivällä mökkiin pamahti vielä kolmen suomalaisen porukka. Kuopiolainen trio oli noussut Gouterin seinän tuulessa yhden kärsiessä vuoristotaudin oireista, joten eipä se heidänkään matkansa mukavalta kuulostanut. Porukan suunnitelma oli sama kuin meillä, katsoa aamulla sää ja tehdä sitten ratkaisu noususta tai laskusta. 

Gouterin harjanne, jolta aiemmin paettiin ukkosta

Tuulee :(

Asetimme lähtöajaksi kello viiden, jolloin aurinko alkaa nousta. Jo illalla oli alkanut käydä selväksi, että suuntamme on alaspäin, mutta pienen toivonkipinän vallassa silti heräsin jo kolmen aikaan. Kävin tarkistamassa kelin ja noup, tuuli oli edelleen kova. Lisäksi iltapäiväksi lupailtu ukkosen mahdollisuus tarkoittaisi sitä, että jos huipulle yrittäisimme nousta, saisimme myräkän niskaan väkisinkin matkallamme alas. Sitä kokemusta kukaan ei halunnut uusia, joten muiden herätessä tilanne oli selvä: me lähtisimme kotiin.  

Pakkasimme kamat. Olo oli jotain pettyneen ja helpottuneen välillä, niin kuin aina tällaisessa tilanteessa. Istuimme varustehuoneessa odottamassa päivänvaloa, kun jälleen oviaukosta marssi sisään ylempänä kääntyneitä köysistöjä. Ei mitään asiaa huipulle tänäänkään. Puoli kuuden aikaan aurinko nousi, jolloin lähdimme harjanteelle ja kohti vanhalta majalta laskeutuvaa Gouterin seinää. Tuulenpuuskat olivat ihan tolkuttomia. Samassa paikassa, jossa pari päivää aiemmin olimme juosseet salamaniskua pakoon ei nyt pystynyt liikkumaan kuin muutaman metrin kerrallaan. Puuskat riepottelivat siihen malliin, että vähän väliä oli pakko lyödä itsensä maihin ja upottaa hakku hankeen. Puuskien välillä pystyi aina etenemään matalana muutaman varovaisen askelen ja taas ankkuroitumaan. Parin sadan metrin pätkään meni varmaan puoli tuntia aikaa ja matkalla saatiin hyvä esimaku siitä, mitä on luvassa kun lähdemme seinää skrämbläämään alas. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, joten jäärautaa oli hitaasti laitettava toisen eteen. 

We go down

Vanhalla majalla oli juuri ylös tullut venäläisporukka, jotka varoittelivat, että puuskat ovat sitten kovia. Tällä tiedolla klippasimme itsemme taas lehmänhännistä kiinni fiksattuihin vaijereihin ja lähdimme laskuun. Kalliolla oli vielä sen verran lunta ja jäätä, että laskeutuminen oli ainakin aloitettava jääraudoissa, vaikka kiveä muuten mieluummin aina kiipeäisi ilman. Homma kuitenkin eteni. Puuskia tuli ja puuskia meni, välillä piti suojautua, välillä ainoastaan pysähtyä. Silmiin lensi välillä hiekkaa, välillä lunta. Varmistusköysien loputtua otimme myös cramponit pois, tuntui turvallisemmalta laskeutua ilman niitä. Matka eteni hitaasti mutta varmasti keskittymisen ja ajatusten ollessa ainoastaan siinä, että kaatua tai horjua ei saa. Hitaasti etenimme kohti Grand Couloiria, joka vielä kerran pitäisi ylittää, ennen kuin olisimme turvallisilla vesillä. Vaikka siinä ei paria päivää aiemmin kiviä meidän ylityksemme aikana tippunutkaan, näimme myöhemmin isoja vyöryjä couloirin yläpäässä ja luulen, että ne jäivät kaikille hyvänä muistutuksena mieleen. Laskeutuessa näimme myös kivivyöryn Gouterin seinän oikealla puolella, jonka onneksi onnistuimme kuitenkin väistämään. Tai enemmänkin se väisti meidät. Näimme myös ison lumivyöryn Piton Des Italiensin alla, siitä lähtenyt jyrinä ja ääni oli vakuuttava ja veti jälleen aika nöyräksi. Täällä luonto määrää ja ihminen vikisee. 

Saavutimme viimein couloirin. Tilanne vaikutti vakaalta ja seurasimme sitä muutaman ylityksen verran, kun vastapuolelta ränniä tuli porukkaa läpi. Mitään ei tippunut, joten jälleen yksitellen lähdimme yli. Kaikki meni hyvin ja jälleen oli reitin tilastollisesti pahin kohta jätetty taakse, nyt viimeistä kertaa. Oli huojentavaa tietää, ettei tästä tarvinnyt enää mennä. Aloimme olla voiton puolella. Kuopiolais-trio oli päätynyt aamuyön tunteina kanssamme samaan ratkaisuun ja seurasivat perässä alas. Ryhmä saavutti meidät hieman ennen couloiria  ja jäimme heidän yllityksensä ajaksi vielä rännin reunalle varmistamaan, että hekin pääsisivät turvallisesti yli. Kaiken oltua kunnossa laskeuduimme Tete Roussen jäätikölle, jonka toisesta reunasta alkaisi viimeinen polku alas Nid D’Aigleen turvaan. Vielä kerran raudat jalkaan ja jäätikön ylitykseen. Tuuli oli melkoinen ja puuskat heittelivät, jopa pahemmin kuin Gouterin seinällä ollessa. Jotenkin tuuli imeytyi laakson pohjalta vuorten välistä suoraan tähän niin, että perkele sentään kun sai töitä tehdä välillä, että pystyssä pysyi. Jossain kohtaa kuulin takaani huutoa ja kolinaa ja kun käännyin katsomaan, Tuomas makasi jäällä todella oudossa asennossa. Tajuamatta yhtään tilannetta huusin vain, että äkkiä kaikki rautojen piikit jäähän, ettet lähde liukumaan alas! Jäätikön alareunan jälkeen tarjolla oli nimittäin muutaman sadan metrin pudotus laaksoon ja nopea matka kotiin. Tuomas korjasi asentoaan ja koitti selittää, että oli juuri lentänyt tuulenpuuskan ansiosta pari metriä pitkin jäätä, mutta en ymmärtänyt ollenkaan. Minä luulin, että hän vitsailee, kunnes näin, miten Laura oli jähmettynyt silkasta kauhusta paikalleen nähtyään Tuomaksen ilmalennon. Matkaa jäätikön reunalle oli ehkä 50 metriä ja kävin auttamassa selvästi järkyttyneen Lauran loppumatkan turvaan. Pääsimme kopille, josta pari päivää aiemmin olimme suoraan ukkosen suuhun lähteneet ja nyt, ensimmäistä kertaa kolmeen päivään, oli sellainen olo, että selvisimme. Että olemme turvassa ja matkalla kotiin. Vaikka tuuli oli edelleen kova, tästä eteenpäin reitti olisi ainoastaan alaspäin kiemurtelevaa polkua ja tekniset varusteet sai pakata pois. Suojaisissa paikoissa auringonpaiste lämmitti ryhmämme köpötellessä kohti junan yläasemaa. Vielä kerran, kuin viimeisenä muistutuksena, että kuka täällä määrää, tuulenpuuska heitti Lauran perseelleen polulla, mutta tässä kohtaa tilanne alkoi enää oikeastaan naurattaa. Ainakin minua ja Tuomasta…

Jäätiköt takana, polku edessä, olemme kunnossa!

Nid D’Aiglesta juna vei Bellevueen, mistä hissillä laskeuduimme Les Houchesin kylään. Olimme jo kabiinissa päättäneet, että jäämme suoraan hissiaseman alla olevalle terassille syömään ja juomaan ja voin kertoa, että siinä nauttimani Orangina ja tuplaespresso olivat varsin tervetulleita. Kuten oli myös hampurilaiset ja jäätelöt auringon paistaessa väsyneille kasvoille. Gouterin seinä ja sen päällä seisova maja näkyivät liki kolme kilometriä ylempänä. Niiden päällä vyöryivät valtavat pilvimassat ja näkyä tuijottaessa ei pettymyksestä ollut tietoakaan. Olimme tulleet tuolta juuri ehjinä alas.

Malja sille. Santé!

Chamonix’ssa kuulimme, että noustessamme itse ukkosessa kohti Gouterin majaa, parisataa metriä ylempänä kaksi korealaista kiipeilijää olivat jääneet saman myrskyn saartamaksi huiputusyrityksen aikana. Toinen heistä oli saatu pelastettua kopterilla seuraavana päivänä, toinen oli jäänyt kadoksiin. Hänen ruumiinsa löydettiin lopulta torstaina, jolloin olimme jo Suomessa. Surullinen uutinen, mutta olin tyytyväinen, ettemme kuulleet sitä vielä vuorella ollessamme.

Jotenkin koko tapahtumasarjan vakavuus – ukkosessa kiipeäminen, ne sähköstä surisevat hakut ja sauvat, Tuomasta heitelleet tuulenpuuskat ja kaikki – selkeni vasta kotimatkalla. Vuorella ollessa asiaa ei ajatellut, eikä sitä voinut päästää vaikuttamaan mielentilaan, koska tilanne oli tavallaan koko ajan päällä niin pitkään, kunnes sieltä pääsi pois. Vasta, kun tiesi olevansa turvassa, sitä suostui myöntämään itselleen, että nyt oli muuten aika paha paikka, vaikka kyllä sen tiesikin koko ajan. En tiedä olinko hengenvaarassa tai olinko saattanut ystäväni sellaiseen, mutta potentiaalisesti uhka oli olemassa. Ukkonen oli todellinen, siellä kuoli ihmisiä. Meille ei käynyt mitään, mutta se oli ehkä lopulta ainoastaan tsägästä kiinni. Sitä, kuinka läheltä nyt liippasi, voisi spekuloida loputtomiin, mutta tärkeintä on tehdä analyysi siitä, miten me siihen vaaraan jouduimme ylipäänsä. Siinä piilee tämän matkan oppimisen avain. 

Se analyysi on aika helppo tehdä. Säätiedotus lupasi ”ukkosen mahdollisuutta”. Me luimme sen väärin. Minä luin. Minä luin, että ”no joo, ukkosta EHKÄ tulossa JOSSAIN, mutta ei se meihin osu kuitenkaan”, sen sijaan, että olisin ymmärtänyt, että ei ehkä kannattaisi mennä. Katsoin liikaa aikataulua, enkä itse vuorta. Näin vain mahdolliset huippupäivämme, eikä mieleeni tullut kertaakaan, ettemme niinä päivinä lähtisi edes yrittämään. En ajatellutkaan, että nousu Gouterin majalle ei olisi mahdollinen sään takia, sellainen vaihtoehto ei vain käynyt mielessä. Ja siinä on se virhe jonka teimme. Kyllä, kaikki meni hyvin, pääsimme yrittämään, pääsimme kiipeilemään ja pääsimme alas kertomaan kuinka hurjaa siellä salamoinnin seassa oli, mutta hinta tästä olisi voinut olla aika paljon isompi. Rikoin omaa tärkeintä sääntöäni: Luontoa ei saa uhmata.

Nyt kävi näin, ensi kerralla tiedän paremmin.

Loppukaneettina kuitenkin todettakoon, että meillä oli erinomaisen onnistunut reissu. Saimme nauttia vuorista ja upeista ulkoilupäivistä hyvässä seurassa ja opimme paljon, sekä kiipeilyteknisesti, että etenkin itsestämme ja toisistamme. Ja kaikista eniten luonnosta ja sen voimasta. Että eipä tässä voi siis valittelemaan alkaa. Chamonix ja Mont Blanc odottelevat siellä edelleen ja varmaa on se, että vuorelle palaan. Tilanne on nyt 2-0 Valkoiselle jättiläiselle, mutta kyllä tässä joku Mats Sundin vielä hihasta vedetään ja joku päivä tasoitetaan puntit!

Ensin nyt kuitenkin Islantiin haavoja nuolemaan. Huomenna startti ja Laugavegurin vaellusreitillä pitäisi olla keskiviikkona!








torstai 10. elokuuta 2017

Mont Blanc 25.7.-2.8., osa 1



Olen kertonut kyllästymiseen asti vuoden 2014 Elbrusin reissustamme ja siellä nousseista ukkosista, jotka olivat ensikertalaiselle pelottava kokemus. Ne veivät saksalaisen kiipeilijän hengen matkallamme ylös, enkä sen jälkeen ole tykkännyt ukkosesta vuorilla yhtään. Olen yrittänyt välttää semmoiseen joutumista viimeiseen asti. En siis osaa oikein sanoa miten päädyin elämäni ukkosmyrskyyn Mont Blancilla, minun olisi pitänyt tietää paremmin.

Lensimme Geneveen ja matkasimme sieltä Alpybusilla Chamonix’iin tiistaina 25.7. Olimme perillä puoliltapäivin. Ottaen huomioon, että elimme heinäkuun loppua, sää oli poikkeuksellisen viileä, lämpötila oli vain 11 astetta ja vettäkin sateli. Käytimme tulopäivämme lähinnä Airbnb-majoitukseemme asettumiseen ja Chamonix’n keskustassa tallusteluun tehdessämme viimeisiä hankintoja, joita seuraavina päivinä tarvitsisimme. Kämppämme sijaitsi aivan Aiguille du Midin aseman kupeessa kaupungin kesustassa ja sen varustukseen kuului maailman isoin mutteripannu. Näkymä parvekkeelta aukesi suoraan Mont Blancin suuntaan, mutta vuorta ei näkynyt sumun ja pilvien takia kuin vasta seuraavana aamuna. Meillä olisi neljä päivää aikaa treenata ja sopeutua ennen kuin Blancille lähtisimme nousemaan. 

 Parvekenäkymä Mont Blancin suuntaan

SAAKO OLLA KAHVIA?

Päivät kuluivat Aiguilles Rougesin ja Midin maastoissa ja sopeutuminen tuntui sujuvan hyvin, missään vaiheessa ohuempi ilma ei oikeastaan tuntunut. Sääkin koheni viikon edetessä aurinkoiseksi pienten sadekuurojen jäädessä hiljalleen taakse. Sadekuurojen, jotka ylempänä luonnollisesti tulivat alas lumena. Nousimme torstana tulevan huiputusyrityksemme alkupätkän Nid D’aiglesta Tete Rousselle asti, missä oli yhtäkkiä aivan talvi ja lunta oli maassa useampi sentti. Tarkoituksemme oli käydä tarkistamassa Grand Couloirin kivivyörytilanne, kyseinen ränni 3400 metrissä kun olisi pakko ylittää parin päivän päästä matkallamme ylös Gouterin majalle. Sieltä pyrkisimme edelleen huipulle, mitä varten meillä oli kaksi päivää aikaa. Suunniteltu huiputuspäivämme oli maanantai 31.7., joka ennusteiden mukaan näytti viikon ehdottomasti parhaalta sään puolesta! 

La Voie Normalen alku on kivikkoista polkua Tete Rousselle asti

Grand Couloirissa oli paljon lunta, mikä vaikutti hyvältä. Tuore hankikerros sitoi kivet ylempänä niin, etteivät ne pahemmin vyöryneet Ja ne muutamat, jotka näimme tippuvan, pysähtyivät reilusti polun yläpuolella oleviin kinoksiin. Hyvä! Blancin normaalireitin vaarallisin osuus näytti siis turvallisemmalta kuin yleensä tähän aikaan vuodesta ja fiilis kohosi huiputusyritystä odotellessa. Sopeutumispäivänä emme kuitenkaan couloiria ylittäneet, turha lähteä uhmaamaan vaaran paikkaa, jos ei ole pakko. Matkalla alas törmäsimme suomalaisryhmään, joka oli matkalla omaan yritykseensä. Mukana oli tuttu kasvo, kun meitä tervehti iloisesti entinen olympiapyöräiijä Mira Kasslin. Tiesin hänen satsanneen tähän yritykseensä paljon ja olikin ilo seurata somesta kuinka he onnistuivat huiputuksessaan seuraavana päivänä!

Gouterin seinän alaosa Tete Roussen jäätiköltä katsottuna. Grand Couloir kulkee keskellä näkyvän harjanteen oikealla puolella aivan rinteen alaosassa. Jois oikein tarkkaan katsoo, sitä ylittää juuri kiipeilijä. 

Lauantaina pidimme itse lepopäivän laaksossa. Söimme kuin pienet siat, huolsimme kamat kuntoon ja teimme viimeiset hankinnat. Odottava jännitys kohosi vatsanpohjalla. Tämä oli itselleni ensimmäinen kerta ilman opasta isolla vuorella ja vielä niin, että olin itse ryhmämme kokenein kiipeilijä. Tuomas oli taannoin mukanani Elbrusilla, muttei sen jälkeen ollut isompia kiipeilyreissuja tehnyt. Laura taas oli kokenut vuorilla skinnaaja kyllä, mutta ensimmäistä kertaa kiipeämässä tässä mittakaavassa. Tämä oli kuitenkin se suunta, johon haluan omia juttujani viedä, että itse olen vastuussa mutta saan itse myös tehdä omat päätökseni. Muutama epäonninen opastettu reissu takana sai minut jo tammikuussa päättämään, että vastedes teen mieluummin näin. Sittenpähän se on vain itsestäni kiinni, että kuinka käy, ei tarvitse selitellä tai tyytyä muiden tekemiin ratkaisuihin. Laura ja Tuomas ymmärsivät tämän ja henki oli positiivinen koko reissun ajan sen puolesta, että he eivät myöskään laittaneet minua vastuuseen omasta nousustaan. Kolme aikuista ihmistä, yksi tiimi, ei johtajaa. Hyvä näin! Jokainen menkööt niin pitkälle kuin omat rahkeet antavat myöden.

Sunnuntaina lähdimme aamulla ensimmäisellä bussilla kohti Bellevuen hissiasemaa, mistä Blancin normaalireitin nousu yleisesti lähtee. Hissillä ylös, siitä junalla Nid D’Aigleen ja loppumatka olisi sitten omista jaloista kiinni. Keli oli varsin miellyttävä, ei aamun tunteina vielä liian kuuma ja ohut pilvi piti paahtavan auringon piilossa. Matka meni joutuisasti ja nousu Tete Rousselle, missä olimme jo muutamaa päivää aiemmin käyneet kääntymässä, taittui parissa tunnissa. Näkymä jäätiköllä oli kuitenkin varsin erilainen kuin sopeutumispäivänä, lumi oli melkein kokonaan sulanut, kuten oli myös ylempää Grand Couloirista. Aiemmin avuksemme tullut hanki oli siis kadonnut, joten couloir olisi taas hieman hasardimpi. Pidimme tauon Tete Roussen jäätikön kupeessa olevalla kopilla, missä laitoimme raudat jalkaan ja vaihdoimme sauvat hakkuihin. Mökin terassilla seisoskellut mies muistutti, että muutaman tunnin päästä on mahdollisesti myrsky tulossa, mutta emme jotenkin ymmärtäneet olla huolissamme. Ennusteessa se näytti vain ukkosen ”mahdollisuudelta” ja jotenkin siinä innon tohinassa ajatus varmaan kaikilla oli, että ei se meihin iske, nou hätä. Sitäpaitsi olisimme varmasti jo hyvissä ajoin poissa Gouterin seinältä siinä vaiheessa, kun se tulee, kun ilmakin näytti niin viattomalta vielä tässä kohtaa. Kolmisen tuntia olimme laskeneet, että tästä olisi vielä majalle ja kun kello näytti tauon päätteeksi puolta päivää, ajattelimme, että helposti tästä ylös päästään iltapäivään mennessä, jolloin myrskyä ennustettiin saapuvaksi.

Tête Roussen jäätikkö pari päivää myöhemmin.

Nousimme jäätikön poikki Grand Couloirin reunaan. Olimme päättäneet, että turvallisin tapa olisi mennä yksitellen yli, rauhallisesti mutta kovaa, yksi kerrallaan, ilman köysiä tai mitään. Sen verran rännin poikki kulkevalla polulla oli vielä lunta, että raudat pidimme jaloissa. Kuulostelimme ja seurasimme viitisen sataa metriä korkean couloirin tilannetta hetken, mutta koska se vaikutti varsin vakaalta, lähdimme yli. Minä juoksin ensin, Laura seurasi ja viimeisenä tuli Tuomas. Kaikki meni hyvin, yhtäkään kiveä ei tullut alas ja näin olimme kaikki reitin pahimman kohdan ohittaneet. Huokasimme helpotuksesta ja hymyt olivat leveitä, nyt oltiin turvassa.

Couloirilta noin 500 metriä ylös on Gouterin seinä. Sen alaosa on vielä polkumaista nousua, kunnes reitti muuttuu kiviseksi muuriksi, jota ei enää kävellä, vaan kiivetään. Se ei ole pystysuora kuin paikoin, muttei enää mikään kävelypolkukaan. Sellaista skrämbläystä, jossa joutuu jo laittamaan vähän efforttia peliin, että pääse ylemmäs. Seinän ylimmät noin sata metriä on kiinteillä vaijereilla varustettu ja siellä saa itsensä valjaista kiinni, muilta osin nousu tehdään täysin varmistamattomina. Liukastuminen ja horjahtaminen aiheuttaisi helposti nopean, useamman sadan metrin tiputuksen, joten virheisiin seinällä ei ole varaa. Viimeksi viime viikolla tässä oli itävaltalainen kiipeilijä pudonnut kuolemaansa. 

Gouterin seinä etenee!

Seinää on kuitenkin mukava kiivetä. Keskittyminen on huipussaan ja pää aivan tyhjä kaikesta muusta, kun ajatus on ainoastaan siinä, että mihin seuraavaksi käden ja jalan asettaa. Matkaa tulee tehdä hitaasti mutta varmasti ja siinä pääsee sellaiseen zoneen, mihin ei muualla kuin kiipeillessä pääse. Ei ajattele mitään, kaikki huolet ja murheet on poissa. Gouterin seinä on yksi niistä syistä minkä takia tätä touhua niin kovin rakastan. 

Ehkä puolivälissä matkaa tiemme meni pilveen. Näkyvyys oli kuitenkin edelleen varsin hyvä ja reitti toisaalta aika yksinkertainen, siinä kun ei voi mennä kuin ylös tai alas, niinpä jatkoimme. Yhtäkkiä alkoi satamaan ensin lunta, sitten rakeita. Melko maltillisesti kuitenkin, lähinnä nauratti, että jaa, tällaista sitten. Pystyimme kuitenkin etenemään ja kuuro meni nopeasti ohi. Jossain kauempana jyrähteli, muttei mitenkään uhkaavasti. Ajattelimme, että myrsky kiersi meidät kaukaa. 

Ensimmäisten rakeiden tullessa muistin vielä kuvatakin

Hetken päästä synkkeni kuitenkin kunnolla. Aiemmin kevyt pilvi oli nyt musta ja suoraan päällämme. Rakeet palasivat ja hetkessä ne kasvoivat sormenpään kokoisiksi. Sanoisin, että keskiläpimitta oli jotain 1,5-2 cm. Isoimmat rakeet, joita olen nähnyt ja niiden tuleminen yltyi. Ensimmäinen jyrähdys kuului jo huomattavasti lähempää kuin aiemmin. Onneksemme olimme melko hyvän pienen tasanteen kohdalla ja pystyimme pysähtymään siihen. Hetkessä rakeet piiskasivat ihan valtavalla voimalla, emmekä voineet muuta kuin painautua naamat edellä kiinni kallioon, jotta reppu ja kypärä ottaisivat isoimman osan osumista. Kasvoja ei voinut enää tuiskua kohti kääntää, näkö olisi lähtenyt rakeen osuessa silmään. Saimme kaikki kuitenkin melko hyvän asennon, johon kyyristyä ja jossa oli turvallista paikallaan olla. Joskin itse olin vain kyykyssä jalkojeni varassa, paino käytännössä etureisillä täysin. Meinasi alkaa hapottaa, mutta luulen, että adrenaliini sai minut pysymään asennossa läpi myräkän, vaihtoehtoja kun ei oikein ollut. Kohta välähti. Aloin laskea sekunteja kun jo myös jyrähti. Olimme suoraan ukkosen alla ja salama iski muutaman sadan metrin sisään. Tuuli yltyi ja hymy hyytyi. Olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa en voinut kuin toivoa, että se menee ohi. Mitään ei ollut tehtävissä, suojaa tai pakosuuntaa ei ollut, kyse oli enää ainoastaan tsägästä. Jos salama tähän iskisi, se olisi siinä. Veti aika nöyräksi. 

Tuomas ja tyyntä myrskyn edellä

En tiedä kauan olimme paikoillamme. Se tuntui puolelta tunnilta, se saattoi olla kymmenen minuuttia. Mitä tahansa se oli, se oli pieni ikuisuus. Jossain vaiheessa pahimmat rakeet hiipuivat ja totesin, että nyt on pakko mennä. Olimme kiivenneet seinästä ehkä kaksi kolmasosaa, joten lyhyempi matka turvaan oli ylempänä. Alhaalla oli myös Grand Couloir, jota emme halunneet uhmata toistamiseen heti uudelleen. Gouterin maja 3800 metrissä olisi paras paikka, mihin meidän pitäisi päästä ja ylempänä odotteli myös fiksatut köydet ja varmistusmahdollisuus. Siispä lähdimme sinne. Sade ja mäkeen jymähtäneet rakeet tekivät reitistä huomattavasti aiempaa liukkaamman, joten tarkkana piti olla. Päätimme vain, ettei mitään taukoja enää, nyt on vain mentävä, jotta täältä pääsee jossain vaiheessa poiskin. Hetken päästä aurinko alkoi pilkahdella, paksummat pilvet olivat alapuolellamme ja tuntui, että nyt myrsky oli ohi. Vastaan tuli pariskunta, joka pudisteli päitään. Ainoa, mitä muistan heidän sanoneen, oli, että ”That was not funny. Not funny at all!”, viitaten heidätkin yllättäneeseen myrskyyn. Luultavasti nyökyttelin ja toivotin onnea laskeutumiseen. Pääsimme vaijereiden luo ja kiinnitimme itsemme slingeistä ja sulkkareista tehdyillä lehmänhännillä kiinni. Tuli vähän turvallisempi olo. Edessä olisi enää satakunta verttimetriä ja seinän jyrkin osuus, mutta nyt olisimme sentään varmistettuina johonkin kiinteään. Jatkoimme matkaa pilvimassojen velloessa epämääräisinä ympärillä.

Gouterin seinän exit nousee vanhalle Gouterin majalle, joka on poistettu käytöstä. Pääsimme viimein sen terassille ja saimme jotain kiinteää jalkojemme alle. Halasimme, olimme jo melkein turvassa. Uusi maja näkyi jo, sen erotti meistä enää noin 150 metriä pitkä kapea harjanne ja siitä laskeva polku mökin ovelle. Jääraudat jalkaan, köysistö kuntoon ja menoksi.

Gouterin maja seinän yläpuolelta harjanteelta katsottuna. 
"Maja" on siis nelikerroksinen avaruusaluksen näköinen talo, jossa on 122 majoituspaikkaa.

Helpotuksen tunteen vallassa emme noteeranneet ympärillämme olevan pilven tiivistymistä, ennen kuin suoraan yläpuolellamme jyrähti. Tai ehkä enemmänkin räjähti, niin kova ja terävä ukkosen ääni oli. Totesimme nopeasti, että nyt on kiire, köydet ja raudat sikseen, nyt on päästävä pois! Onneksi sää oli plussan puolella eikä tuuli ollut jäädyttänyt harjannetta, joten sitä pystyi kävelemään suht turvallisesti ilman jäärautojakin. Olimme lähdössä matkaan, kun Tuomaksen hakku alkoi surisemaan. Se surisi ja tärisi ilmassa vellovasta sähköstä, mikä oli merkkinä siitä, että kohta muuten iskee ja lähelle. Olimme ukkospilven sisässä ja jos olisi ottanut kypärän pois päästä, hiukset olisivat todennäköisesti nousseet sähköstä pystyyn. Oikea ratkaisu tällaisessa kohtaa yleensä olisi heittää kamat kauas käsistä, mutta koska harjanteella se olisi tarkoittanut sitä, että hakku ja reppu olisivat lentäneet noin 500 metriä alamäkeen, poisheitto ei ollut vaihtoehto. Tuomas päätti virittää hakun köyden päähän ja vetää sitä perässään. Tilanteen ollessa uhkaava, lähdin kävelemään ripeästi kohti Gouterin majaa parin sadan metrin päässä. Minulla oli sauva kiinnitettynä reppuuni ja harjanteen päällä se liittyi samaan kuoroon Tuomaksen hakun kanssa. Surina ja tärinä kuulosti korvan juuressa päälle menneeltä dildolta, muttei naurattanut ollenkaan. Ääni tuntui kovemmalta koko ajan ja Laura perässäni totesi, että nyt on pakko juosta. En muista juoksimmeko. Todennäköisesti. Saavutimme majan, syöksyimme sisään ja heitin surisevan rinkan selästäni kauas lattialle. Tuomas juoksi hetken päästä perässä hakkunsa ja sauvansa narun päässä. Ovella joku epäuskoisen näköinen kaveri kysyi, että oletteko kunnossa? Taisimme olla, fyysisesti ainakin. Hetkeä myöhemmin Tuomaksen mennessä ovea perässään sulkemaan salama iski valtavan äänen saattelemana suoraan pihaan ja lennätti hänet ja ovensuussa seisseen kaverin sisään. Muistan Tuomaksen sanoneen, että näytti siltä, kuin salama tulisi ovesta perään. Kun hetkeä myöhemmin katsoimme ulos, siellä tuuli ja satoi räntää sellaisella voimalla, ettemme olisi siinä pystyneet harjanteella kulkemaan. Olimme saavuttaneet turvan viimeisellä mahdollisella hetkellä. 

En ihan muista miltä siinä kohtaa tuntui. Olo oli varmaan lähinnä pöllämystynyt. Useampi sisällä ollut kanssakiipeilijä kysyi, että ollaanko kunnossa. Juu, olimmehan me. Aika kova jano oli, nälkäkin tuntui. Taisimme olla kaikista eniten huojentuneita, vaikkei sitä siinä kohtaa edes tajunnut miten läheltä liippasi. Jonkinlainen sokkitila varmaan oli kaikilla päällä, emme ymmärtäneet yhtään missä juuri olimme olleet, ihan kuin viimeistä neljää tuntia ei olisi edes tapahtunut. Luin sitäpaitsi myöhemmin, että vain 30 prosenttia salamaniskun saaneista kuolee. Että ei se nyt niin lähellä ollut kuitenkaan, öhö öhö.

Jotenkin sitä kuitenkin sysäsi koko tapahtumaketjun syrjään, koska nyt oli aika alkaa keskittymään seuraavan päivän huiputukseen. Maanantainhan piti olla koko viikon paras päivä, puolipilvistä, melko lämmintä, eikä tuulta nimeksikään. Oletus oli se, että meitä riepotelleet myrskytuulet olisivat yöhön mennessä ohi ja voisimme jatkaa huipulle suunnitelmien mukaisesti. Olimme nousseet jo liki 3900 metriin, enää vajaa kilometri pitäisi päästä ylös. Sinne lähtisimme seuraavana aamuna…

Illalla tyyntyi myös mieli. 









torstai 3. elokuuta 2017


Mont Blancilta palattu! Olipa melkoinen trippi sanan melkein kaikissa merkityksissä. Kotona on kiva olla ja kaikki ruumiinosatkin on tallessa, joten alles gut! Kirjoittelen kunnolla rapsaa sitten, kun kalsarit on pesty ja cramponit putsattu. Hyvää elokuun alkua sullekin!