Mont Blanc 25.7.-2.8., osa 1

Olen kertonut kyllästymiseen asti vuoden 2014 Elbrusin reissustamme ja siellä nousseista ukkosista, jotka olivat ensikertalaiselle pelottava kokemus. Ne veivät saksalaisen kiipeilijän hengen matkallamme ylös, enkä sen jälkeen ole tykkännyt ukkosesta vuorilla yhtään. Olen yrittänyt välttää semmoiseen joutumista viimeiseen asti. En siis osaa oikein sanoa miten päädyin elämäni ukkosmyrskyyn Mont Blancilla, minun olisi pitänyt tietää paremmin.

Lensimme Geneveen ja matkasimme sieltä Alpybusilla Chamonix’iin tiistaina 25.7. Olimme perillä puoliltapäivin. Ottaen huomioon, että elimme heinäkuun loppua, sää oli poikkeuksellisen viileä, lämpötila oli vain 11 astetta ja vettäkin sateli. Käytimme tulopäivämme lähinnä Airbnb-majoitukseemme asettumiseen ja Chamonix’n keskustassa tallusteluun tehdessämme viimeisiä hankintoja, joita seuraavina päivinä tarvitsisimme. Kämppämme sijaitsi aivan Aiguille du Midin aseman kupeessa kaupungin kesustassa ja sen varustukseen kuului maailman isoin mutteripannu. Näkymä parvekkeelta aukesi suoraan Mont Blancin suuntaan, mutta vuorta ei näkynyt sumun ja pilvien takia kuin vasta seuraavana aamuna. Meillä olisi neljä päivää aikaa treenata ja sopeutua ennen kuin Blancille lähtisimme nousemaan. 

 Parvekenäkymä Mont Blancin suuntaan

SAAKO OLLA KAHVIA?

Päivät kuluivat Aiguilles Rougesin ja Midin maastoissa ja sopeutuminen tuntui sujuvan hyvin, missään vaiheessa ohuempi ilma ei oikeastaan tuntunut. Sääkin koheni viikon edetessä aurinkoiseksi pienten sadekuurojen jäädessä hiljalleen taakse. Sadekuurojen, jotka ylempänä luonnollisesti tulivat alas lumena. Nousimme torstana tulevan huiputusyrityksemme alkupätkän Nid D’aiglesta Tete Rousselle asti, missä oli yhtäkkiä aivan talvi ja lunta oli maassa useampi sentti. Tarkoituksemme oli käydä tarkistamassa Grand Couloirin kivivyörytilanne, kyseinen ränni 3400 metrissä kun olisi pakko ylittää parin päivän päästä matkallamme ylös Gouterin majalle. Sieltä pyrkisimme edelleen huipulle, mitä varten meillä oli kaksi päivää aikaa. Suunniteltu huiputuspäivämme oli maanantai 31.7., joka ennusteiden mukaan näytti viikon ehdottomasti parhaalta sään puolesta! 

La Voie Normalen alku on kivikkoista polkua Tete Rousselle asti

Grand Couloirissa oli paljon lunta, mikä vaikutti hyvältä. Tuore hankikerros sitoi kivet ylempänä niin, etteivät ne pahemmin vyöryneet Ja ne muutamat, jotka näimme tippuvan, pysähtyivät reilusti polun yläpuolella oleviin kinoksiin. Hyvä! Blancin normaalireitin vaarallisin osuus näytti siis turvallisemmalta kuin yleensä tähän aikaan vuodesta ja fiilis kohosi huiputusyritystä odotellessa. Sopeutumispäivänä emme kuitenkaan couloiria ylittäneet, turha lähteä uhmaamaan vaaran paikkaa, jos ei ole pakko. Matkalla alas törmäsimme suomalaisryhmään, joka oli matkalla omaan yritykseensä. Mukana oli tuttu kasvo, kun meitä tervehti iloisesti entinen olympiapyöräiijä Mira Kasslin. Tiesin hänen satsanneen tähän yritykseensä paljon ja olikin ilo seurata somesta kuinka he onnistuivat huiputuksessaan seuraavana päivänä!

Gouterin seinän alaosa Tete Roussen jäätiköltä katsottuna. Grand Couloir kulkee keskellä näkyvän harjanteen oikealla puolella aivan rinteen alaosassa. Jois oikein tarkkaan katsoo, sitä ylittää juuri kiipeilijä. 

Lauantaina pidimme itse lepopäivän laaksossa. Söimme kuin pienet siat, huolsimme kamat kuntoon ja teimme viimeiset hankinnat. Odottava jännitys kohosi vatsanpohjalla. Tämä oli itselleni ensimmäinen kerta ilman opasta isolla vuorella ja vielä niin, että olin itse ryhmämme kokenein kiipeilijä. Tuomas oli taannoin mukanani Elbrusilla, muttei sen jälkeen ollut isompia kiipeilyreissuja tehnyt. Laura taas oli kokenut vuorilla skinnaaja kyllä, mutta ensimmäistä kertaa kiipeämässä tässä mittakaavassa. Tämä oli kuitenkin se suunta, johon haluan omia juttujani viedä, että itse olen vastuussa mutta saan itse myös tehdä omat päätökseni. Muutama epäonninen opastettu reissu takana sai minut jo tammikuussa päättämään, että vastedes teen mieluummin näin. Sittenpähän se on vain itsestäni kiinni, että kuinka käy, ei tarvitse selitellä tai tyytyä muiden tekemiin ratkaisuihin. Laura ja Tuomas ymmärsivät tämän ja henki oli positiivinen koko reissun ajan sen puolesta, että he eivät myöskään laittaneet minua vastuuseen omasta nousustaan. Kolme aikuista ihmistä, yksi tiimi, ei johtajaa. Hyvä näin! Jokainen menkööt niin pitkälle kuin omat rahkeet antavat myöden.

Sunnuntaina lähdimme aamulla ensimmäisellä bussilla kohti Bellevuen hissiasemaa, mistä Blancin normaalireitin nousu yleisesti lähtee. Hissillä ylös, siitä junalla Nid D’Aigleen ja loppumatka olisi sitten omista jaloista kiinni. Keli oli varsin miellyttävä, ei aamun tunteina vielä liian kuuma ja ohut pilvi piti paahtavan auringon piilossa. Matka meni joutuisasti ja nousu Tete Rousselle, missä olimme jo muutamaa päivää aiemmin käyneet kääntymässä, taittui parissa tunnissa. Näkymä jäätiköllä oli kuitenkin varsin erilainen kuin sopeutumispäivänä, lumi oli melkein kokonaan sulanut, kuten oli myös ylempää Grand Couloirista. Aiemmin avuksemme tullut hanki oli siis kadonnut, joten couloir olisi taas hieman hasardimpi. Pidimme tauon Tete Roussen jäätikön kupeessa olevalla kopilla, missä laitoimme raudat jalkaan ja vaihdoimme sauvat hakkuihin. Mökin terassilla seisoskellut mies muistutti, että muutaman tunnin päästä on mahdollisesti myrsky tulossa, mutta emme jotenkin ymmärtäneet olla huolissamme. Ennusteessa se näytti vain ukkosen ”mahdollisuudelta” ja jotenkin siinä innon tohinassa ajatus varmaan kaikilla oli, että ei se meihin iske, nou hätä. Sitäpaitsi olisimme varmasti jo hyvissä ajoin poissa Gouterin seinältä siinä vaiheessa, kun se tulee, kun ilmakin näytti niin viattomalta vielä tässä kohtaa. Kolmisen tuntia olimme laskeneet, että tästä olisi vielä majalle ja kun kello näytti tauon päätteeksi puolta päivää, ajattelimme, että helposti tästä ylös päästään iltapäivään mennessä, jolloin myrskyä ennustettiin saapuvaksi.

Tête Roussen jäätikkö pari päivää myöhemmin.

Nousimme jäätikön poikki Grand Couloirin reunaan. Olimme päättäneet, että turvallisin tapa olisi mennä yksitellen yli, rauhallisesti mutta kovaa, yksi kerrallaan, ilman köysiä tai mitään. Sen verran rännin poikki kulkevalla polulla oli vielä lunta, että raudat pidimme jaloissa. Kuulostelimme ja seurasimme viitisen sataa metriä korkean couloirin tilannetta hetken, mutta koska se vaikutti varsin vakaalta, lähdimme yli. Minä juoksin ensin, Laura seurasi ja viimeisenä tuli Tuomas. Kaikki meni hyvin, yhtäkään kiveä ei tullut alas ja näin olimme kaikki reitin pahimman kohdan ohittaneet. Huokasimme helpotuksesta ja hymyt olivat leveitä, nyt oltiin turvassa.

Couloirilta noin 500 metriä ylös on Gouterin seinä. Sen alaosa on vielä polkumaista nousua, kunnes reitti muuttuu kiviseksi muuriksi, jota ei enää kävellä, vaan kiivetään. Se ei ole pystysuora kuin paikoin, muttei enää mikään kävelypolkukaan. Sellaista skrämbläystä, jossa joutuu jo laittamaan vähän efforttia peliin, että pääse ylemmäs. Seinän ylimmät noin sata metriä on kiinteillä vaijereilla varustettu ja siellä saa itsensä valjaista kiinni, muilta osin nousu tehdään täysin varmistamattomina. Liukastuminen ja horjahtaminen aiheuttaisi helposti nopean, useamman sadan metrin tiputuksen, joten virheisiin seinällä ei ole varaa. Viimeksi viime viikolla tässä oli itävaltalainen kiipeilijä pudonnut kuolemaansa. 

Gouterin seinä etenee!

Seinää on kuitenkin mukava kiivetä. Keskittyminen on huipussaan ja pää aivan tyhjä kaikesta muusta, kun ajatus on ainoastaan siinä, että mihin seuraavaksi käden ja jalan asettaa. Matkaa tulee tehdä hitaasti mutta varmasti ja siinä pääsee sellaiseen zoneen, mihin ei muualla kuin kiipeillessä pääse. Ei ajattele mitään, kaikki huolet ja murheet on poissa. Gouterin seinä on yksi niistä syistä minkä takia tätä touhua niin kovin rakastan. 

Ehkä puolivälissä matkaa tiemme meni pilveen. Näkyvyys oli kuitenkin edelleen varsin hyvä ja reitti toisaalta aika yksinkertainen, siinä kun ei voi mennä kuin ylös tai alas, niinpä jatkoimme. Yhtäkkiä alkoi satamaan ensin lunta, sitten rakeita. Melko maltillisesti kuitenkin, lähinnä nauratti, että jaa, tällaista sitten. Pystyimme kuitenkin etenemään ja kuuro meni nopeasti ohi. Jossain kauempana jyrähteli, muttei mitenkään uhkaavasti. Ajattelimme, että myrsky kiersi meidät kaukaa. 

Ensimmäisten rakeiden tullessa muistin vielä kuvatakin

Hetken päästä synkkeni kuitenkin kunnolla. Aiemmin kevyt pilvi oli nyt musta ja suoraan päällämme. Rakeet palasivat ja hetkessä ne kasvoivat sormenpään kokoisiksi. Sanoisin, että keskiläpimitta oli jotain 1,5-2 cm. Isoimmat rakeet, joita olen nähnyt ja niiden tuleminen yltyi. Ensimmäinen jyrähdys kuului jo huomattavasti lähempää kuin aiemmin. Onneksemme olimme melko hyvän pienen tasanteen kohdalla ja pystyimme pysähtymään siihen. Hetkessä rakeet piiskasivat ihan valtavalla voimalla, emmekä voineet muuta kuin painautua naamat edellä kiinni kallioon, jotta reppu ja kypärä ottaisivat isoimman osan osumista. Kasvoja ei voinut enää tuiskua kohti kääntää, näkö olisi lähtenyt rakeen osuessa silmään. Saimme kaikki kuitenkin melko hyvän asennon, johon kyyristyä ja jossa oli turvallista paikallaan olla. Joskin itse olin vain kyykyssä jalkojeni varassa, paino käytännössä etureisillä täysin. Meinasi alkaa hapottaa, mutta luulen, että adrenaliini sai minut pysymään asennossa läpi myräkän, vaihtoehtoja kun ei oikein ollut. Kohta välähti. Aloin laskea sekunteja kun jo myös jyrähti. Olimme suoraan ukkosen alla ja salama iski muutaman sadan metrin sisään. Tuuli yltyi ja hymy hyytyi. Olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa en voinut kuin toivoa, että se menee ohi. Mitään ei ollut tehtävissä, suojaa tai pakosuuntaa ei ollut, kyse oli enää ainoastaan tsägästä. Jos salama tähän iskisi, se olisi siinä. Veti aika nöyräksi. 

Tuomas ja tyyntä myrskyn edellä

En tiedä kauan olimme paikoillamme. Se tuntui puolelta tunnilta, se saattoi olla kymmenen minuuttia. Mitä tahansa se oli, se oli pieni ikuisuus. Jossain vaiheessa pahimmat rakeet hiipuivat ja totesin, että nyt on pakko mennä. Olimme kiivenneet seinästä ehkä kaksi kolmasosaa, joten lyhyempi matka turvaan oli ylempänä. Alhaalla oli myös Grand Couloir, jota emme halunneet uhmata toistamiseen heti uudelleen. Gouterin maja 3800 metrissä olisi paras paikka, mihin meidän pitäisi päästä ja ylempänä odotteli myös fiksatut köydet ja varmistusmahdollisuus. Siispä lähdimme sinne. Sade ja mäkeen jymähtäneet rakeet tekivät reitistä huomattavasti aiempaa liukkaamman, joten tarkkana piti olla. Päätimme vain, ettei mitään taukoja enää, nyt on vain mentävä, jotta täältä pääsee jossain vaiheessa poiskin. Hetken päästä aurinko alkoi pilkahdella, paksummat pilvet olivat alapuolellamme ja tuntui, että nyt myrsky oli ohi. Vastaan tuli pariskunta, joka pudisteli päitään. Ainoa, mitä muistan heidän sanoneen, oli, että ”That was not funny. Not funny at all!”, viitaten heidätkin yllättäneeseen myrskyyn. Luultavasti nyökyttelin ja toivotin onnea laskeutumiseen. Pääsimme vaijereiden luo ja kiinnitimme itsemme slingeistä ja sulkkareista tehdyillä lehmänhännillä kiinni. Tuli vähän turvallisempi olo. Edessä olisi enää satakunta verttimetriä ja seinän jyrkin osuus, mutta nyt olisimme sentään varmistettuina johonkin kiinteään. Jatkoimme matkaa pilvimassojen velloessa epämääräisinä ympärillä.

Gouterin seinän exit nousee vanhalle Gouterin majalle, joka on poistettu käytöstä. Pääsimme viimein sen terassille ja saimme jotain kiinteää jalkojemme alle. Halasimme, olimme jo melkein turvassa. Uusi maja näkyi jo, sen erotti meistä enää noin 150 metriä pitkä kapea harjanne ja siitä laskeva polku mökin ovelle. Jääraudat jalkaan, köysistö kuntoon ja menoksi.

Gouterin maja seinän yläpuolelta harjanteelta katsottuna. 

"Maja" on siis nelikerroksinen avaruusaluksen näköinen talo, jossa on 122 majoituspaikkaa.

Helpotuksen tunteen vallassa emme noteeranneet ympärillämme olevan pilven tiivistymistä, ennen kuin suoraan yläpuolellamme jyrähti. Tai ehkä enemmänkin räjähti, niin kova ja terävä ukkosen ääni oli. Totesimme nopeasti, että nyt on kiire, köydet ja raudat sikseen, nyt on päästävä pois! Onneksi sää oli plussan puolella eikä tuuli ollut jäädyttänyt harjannetta, joten sitä pystyi kävelemään suht turvallisesti ilman jäärautojakin. Olimme lähdössä matkaan, kun Tuomaksen hakku alkoi surisemaan. Se surisi ja tärisi ilmassa vellovasta sähköstä, mikä oli merkkinä siitä, että kohta muuten iskee ja lähelle. Olimme ukkospilven sisässä ja jos olisi ottanut kypärän pois päästä, hiukset olisivat todennäköisesti nousseet sähköstä pystyyn. Oikea ratkaisu tällaisessa kohtaa yleensä olisi heittää kamat kauas käsistä, mutta koska harjanteella se olisi tarkoittanut sitä, että hakku ja reppu olisivat lentäneet noin 500 metriä alamäkeen, poisheitto ei ollut vaihtoehto. Tuomas päätti virittää hakun köyden päähän ja vetää sitä perässään. Tilanteen ollessa uhkaava, lähdin kävelemään ripeästi kohti Gouterin majaa parin sadan metrin päässä. Minulla oli sauva kiinnitettynä reppuuni ja harjanteen päällä se liittyi samaan kuoroon Tuomaksen hakun kanssa. Surina ja tärinä kuulosti korvan juuressa päälle menneeltä dildolta, muttei naurattanut ollenkaan. Ääni tuntui kovemmalta koko ajan ja Laura perässäni totesi, että nyt on pakko juosta. En muista juoksimmeko. Todennäköisesti. Saavutimme majan, syöksyimme sisään ja heitin surisevan rinkan selästäni kauas lattialle. Tuomas juoksi hetken päästä perässä hakkunsa ja sauvansa narun päässä. Ovella joku epäuskoisen näköinen kaveri kysyi, että oletteko kunnossa? Taisimme olla, fyysisesti ainakin. Hetkeä myöhemmin Tuomaksen mennessä ovea perässään sulkemaan salama iski valtavan äänen saattelemana suoraan pihaan ja lennätti hänet ja ovensuussa seisseen kaverin sisään. Muistan Tuomaksen sanoneen, että näytti siltä, kuin salama tulisi ovesta perään. Kun hetkeä myöhemmin katsoimme ulos, siellä tuuli ja satoi räntää sellaisella voimalla, ettemme olisi siinä pystyneet harjanteella kulkemaan. Olimme saavuttaneet turvan viimeisellä mahdollisella hetkellä. 

En ihan muista miltä siinä kohtaa tuntui. Olo oli varmaan lähinnä pöllämystynyt. Useampi sisällä ollut kanssakiipeilijä kysyi, että ollaanko kunnossa. Juu, olimmehan me. Aika kova jano oli, nälkäkin tuntui. Taisimme olla kaikista eniten huojentuneita, vaikkei sitä siinä kohtaa edes tajunnut miten läheltä liippasi. Jonkinlainen sokkitila varmaan oli kaikilla päällä, emme ymmärtäneet yhtään missä juuri olimme olleet, ihan kuin viimeistä neljää tuntia ei olisi edes tapahtunut. Luin sitäpaitsi myöhemmin, että vain 30 prosenttia salamaniskun saaneista kuolee. Että ei se nyt niin lähellä ollut kuitenkaan, öhö öhö.

Jotenkin sitä kuitenkin sysäsi koko tapahtumaketjun syrjään, koska nyt oli aika alkaa keskittymään seuraavan päivän huiputukseen. Maanantainhan piti olla koko viikon paras päivä, puolipilvistä, melko lämmintä, eikä tuulta nimeksikään. Oletus oli se, että meitä riepotelleet myrskytuulet olisivat yöhön mennessä ohi ja voisimme jatkaa huipulle suunnitelmien mukaisesti. Olimme nousseet jo liki 3900 metriin, enää vajaa kilometri pitäisi päästä ylös. Sinne lähtisimme seuraavana aamuna…

Illalla tyyntyi myös mieli.