Mont Blanc 25.7.-2.8., osa 2

Gouterin majalla tarjotaan aamiaista kahdelta yöllä ja suurin osa Mont Blancin huippua tavoittelevista lähtevät liikkeelle kolmen aikaan. Me taktikoimme itsemme pois ruuhkasta ja asetimme aloitusajaksemme kello neljän. Söimme illalla itsemme niin ähkyyn kuin tarjolla olleesta ruoasta oli mahdollista ja varasimme starttiin lisäenergioita – lähinnä Snickersiä – joilla lähteä ylös. Herätyskello soi kolmelta. 

Edellispäivän myrskykokemus oli ollut pakko pyyhkiä mahdollisimman nopeasti mielestä, jos Alppien huipulle halusi. Luulen, että sysäsimme kaikki sen syrjään ollessamme varsin tietoisia, että se sama seinämä, missä ukkonen eilen iski, pitäisi joka tapauksessa kavuta vielä alas, joten sitä ei sopinut alkaa pelkäämään, ei ainakaan vielä. Sunnuntai-ltapäivän ja illan lähinnä makoilimme Gouterin refugen sängyissä ja kävimme välillä ihmettelemässä keliä terassilla. Tuuli oli läpi illan erittäin kova, ukkonen jyrisi vähän väliä myöhään yöhön ja majan sähköt välkkyivät. Tilanne ei lupaillut hyvää huiputukseen.

Illalla pilkahti auriko!

3800 metrissä vuorten seassa ei puhelinverkot toimi, joten säätiedotteiden kanssa Gouterilla ollaan mökin ilmoitustaulun, ennakkotietojen ja muiden kiipeilijöiden varassa. Meille suomalaisille kotoisasti sää on majalla yleisin puheenaihe. Kaikki pyrkivät saamaan tuoreinta mahdollista tietoa ja sitä kysellään muilta kiipeilijöiltä. Nyt kaikki olivat pitkälti sen uskon vallassa, että maanantain pitäisi olla viikon paras päivä edelleen, joskin tuulet olisivat kovempia kuin mitä alunperin lupailtiin. Joku sanoi, että ylhäällä tuulee 20 metriä sekunnissa, joku sanoi, että puuskat ovat yli 40. Mutta kaikki oli arvailua, vuori tekee mitä se haluaa. 

Reitti Gouterin majalta Mont Blancin 4810-metriselle huipulle ei ole teknisesti vaikea. Se lähtee samaa harjannetta pitkin, jota nousupäivänämme sähköstä surisevien sauvojen kanssa juoksimme. Harjanteelta se laskeutuu hieman laaksomaiselle jäätikölle ennen muutaman sadan metrin nousua Dome De Gouterin laelle 4300 metriin. Domelta laskeudutaan jäiselle tasangolle ennen pientä siksakkia Vaillotin majalle, mihin viime vuonna matkani tyssäsi. Siitä alkaa Bosses Ridge, Mont Blancin huippuharjanne, joka muistuttaa kauempaa lähinnä kamelin selkää ja joka muutaman kyttyrän kautta päätyy Alppien korkeimpaan pisteeseen. Bosses Ridge on kapea ja jos tuulee kovaa, siellä ei ole hauskaa. Pudotus molemmin puolin on useamman sata metriä. 

Heräsin kolmelta ja fiilis oli erittäin hyvä. Olo oli edellisen päivän nousun jälkeen levännyt, missään ei jomottanut eikä yö 3800 metrissä ollut toistaiseksi aiheuttanut mitään korkeusoireita. Olin valmis lähtemään ja siinä sängyssä istuessani päätin, että tänään mennään huipulle asti, jos vain vuori sallii. Että ainakaan se ei tule jäämään itsestäni enää kiinni, olo oli vahva. Hiipparoimme alakerran varustetilaan, missä ei ollut ketään. Suurin osa oli lähtenyt jo tuntia aiemmin, joten taktiikka ruuhkan välttämiseksi oli toiminut. Laura ja Tuomas olivat hekin hyvillä mielin ja voimin nousseet, kaikilla oli se sellainen sopiva jännitys päällä. Alppistartit ja pimeään yöhön otsalamppujen kanssa sukeltaminen on aina jotenkin hieman utopistista. Siinä vatsanpohjaa kutittelee sillai kivasti kun jääraudat pureutuvat alla olevaan jäätiköön ja yläpuolella ei näy kuin parhaassa tapauksessa tähtitaivas. 

Kiipeilijöitä palaamassa takaisin Gouterin majalle

Niin näkyi nytkin. Riemuitsin linnunradan loistaessa yläpuolellamme kirkkaana, tämähän vaikutti hyvältä! Ehkä ennuste pitikin paikkansa ja tuulet tyyntyivät pois! Kiskoessamme varusteita niskaan ulko-ovesta kolisteli isä ja tytär sisään. He olivat kääntyneet muutaman sadan metrin jälkeen takaisin epävarman sään takia, nuorta tytärtä oli alkanut pelottaa. Isä kertoi tuulen olevan kovaa harjanteella mutta helpottavan kun siitä pääsee Dome du Gouterin tasanteelle. Ok, ok, lähdetään katsomaan! Laitoimme köysistömme kasaan ja astuimme pihaan. Upea tähtitaivas kiilteli yläpuolella ja Otava oli kauhean matalalla. Tai me korkealla. Fiilis oli edelleen hyvä ja lähdimme nousemaan harjanteen laelle. 

Ennen kuin saimme rautoja kunnolla edes mäkeen, harjanteen kulman takaa tuli seuraava köysistö alas. Opas asiakkaansa kanssa. He olivat nousseet Vaillotin majalle asti, mutta kääntyneet siinä takaisin. Tuuli oli ollut niin kova, ettei huippuharjanteelle kuulemma ollut pienellä ihmisellä mitään asiaa. Opas pudisteli päätään ja totesi, ettei sinne kukaan tänään tule menemään. Ok, ok, no noustaan nyt vaikka tuohon harjanteelle silti katsomaan! Jatkoimme askeleitamme kun kulman takaa tuli seuraava porukka. Sama tarina, tuuli on ihan kauhea ylhäällä. Se toki puhalteli jo siinä harjanteellakin varsin mojovasti, mutta pahenisi kuulemma vielä roimasti mitä edemmäs reittiä kulkisi. Nousin köysistömme etummaisena harjanteen reunalle. Karmea puuska puski naamaan. Sen verran siinä silmiä räpyttelin, että näin rivistöllisen otsalamppuja kävelemässä vuorelta alas meitä kohti. Jokainen tiimi oli kääntynyt alas. 

Nopean neuvonpidon jälkeen totesimme yhteen ääneen, että eiköhän tämä ole tässä. Ok, ok, palaamme sisään, lepäämme muutaman tunnin ja yritämme uudelleen, josko keli vielä tyyntyisi! Turhautuneena tallustimme takaisin mökkiin, missä äsken vielä tyhjä varustehuone oli nyt täynnä kamoistaan kuoriutuvia ihmisiä. Sama turhautuminen paistoi kaikkien kasvoilla. Juttelin ranskalaisen oppaan kanssa, joka arvioi, että tuuli ylhäällä on jotain 100-120 km/h välillä. Käytännössä siis täysi myrsky. Jätimme kamat odottelemaan ja painuimme takaisin sänkyyn.

En minä enää unta saanut. Odottelin auringon nousua ja piipahdin terassilla vähän väliä toivoen, että enää ei tuulisi. Joka kerta puhuri tuntui kuitenkin päinvastoin kovemmalta. Laskeskelin, että jos kahdeksaan mennessä aamulla pääsisimme lähtemään, huiputus olisi vielä turvallinen kellonaikojen ja päivänvalon puitteissa. Se aikaraja tuli vastaan kuitenkin nopeasti. Jossain vaiheessa oli pakko tunnustaa, että tänään emme huipulle pääsisi. Yksi kaksikko lähti vielä kymmenen aikoihin yrittämään, mutta hekin kääntyivät lopulta Dome Du Gouterilta takaisin. Se oli viimeinen yritys, kukaan ei tänään huiputtaisi. 

Helikopteri pelastustehtävissä nosti kiipeilijän kyytiin mäestä

Meillä olisi kuitenkin vielä toinen mahdollisuus. Tiistaina voisimme lähteä aikaisin aamulla, mutta huipun jälkeen joutuisimme laskeutumaan koko pitkän matkan alas Nid D’Aigleen asti. Se tarkoitti todella pitkää ja raskasta päivää, mutta jos Mont Blancin topissa haluaisimme käydä, se olisi ainoa vaihtoehto. Niinpä otimme tiistain tähtäimeemme. Viikon parhaaksi huiputuspäiväksi lupailtu maanantai meni sitten lähinnä lepäillen, torkkuen ja syöden majalla. Harakoille siis. Iltapäivällä vedimme varusteet päälle ja lähdimme ulos kävelylle, jotta edes jotain tulisi tehtyä kun tänne asti oltiin kerran tultu. Nousimme harjanteelle, kävelimme vanhalle Gouterin majalle toteamaan, että juu, kyllä, täällä muuten tuulee aivan helvetisti. Laura ja Tuomas tekivät muutamat self arrest -harjoitteet mökin pihassa, kun kerrankin pääsi kaikissa varusteissa treenaamaan. 

Mökillä kaikki olivat jumissa samassa tilanteessa, joten puhetta aiheesta riitti. Osa lähti vielä iltapäivällä alas, koska seuraavan päivän ennuste ei lupaillut yhtään parempaa. Itse asiassa vain pahempaa. Edelleen yltyvää tuulta ja iltapäivällä kummitteli taas ukkosen uhka. Alkoi vaikuttaa enemmän ja enemmän siltä, että tänäkään vuonna en huippua pääse kokemaan. Väkisinkin latistuvaa fiilistä lohdutti onneksi hieman se, että ei kukaan muukaan, että kaikki täällä ovat samassa veneessä. Juttelin puolalaisen kaverin kanssa, joka oli Blancilla nyt neljättä kertaa eikä vieläkään onnistuisi. ”It’s not you, it’s the mountain” hän totesi ja se ajatus rauhoitti mieltä loppumatkan. Että nyt tämä ei jäänyt itsestä kiinni, vuori vain päätti tällä kertaa näin. Iltapäivällä mökkiin pamahti vielä kolmen suomalaisen porukka. Kuopiolainen trio oli noussut Gouterin seinän tuulessa yhden kärsiessä vuoristotaudin oireista, joten eipä se heidänkään matkansa mukavalta kuulostanut. Porukan suunnitelma oli sama kuin meillä, katsoa aamulla sää ja tehdä sitten ratkaisu noususta tai laskusta. 

Gouterin harjanne, jolta aiemmin paettiin ukkosta

Tuulee :(

Asetimme lähtöajaksi kello viiden, jolloin aurinko alkaa nousta. Jo illalla oli alkanut käydä selväksi, että suuntamme on alaspäin, mutta pienen toivonkipinän vallassa silti heräsin jo kolmen aikaan. Kävin tarkistamassa kelin ja noup, tuuli oli edelleen kova. Lisäksi iltapäiväksi lupailtu ukkosen mahdollisuus tarkoittaisi sitä, että jos huipulle yrittäisimme nousta, saisimme myräkän niskaan väkisinkin matkallamme alas. Sitä kokemusta kukaan ei halunnut uusia, joten muiden herätessä tilanne oli selvä: me lähtisimme kotiin.  

Pakkasimme kamat. Olo oli jotain pettyneen ja helpottuneen välillä, niin kuin aina tällaisessa tilanteessa. Istuimme varustehuoneessa odottamassa päivänvaloa, kun jälleen oviaukosta marssi sisään ylempänä kääntyneitä köysistöjä. Ei mitään asiaa huipulle tänäänkään. Puoli kuuden aikaan aurinko nousi, jolloin lähdimme harjanteelle ja kohti vanhalta majalta laskeutuvaa Gouterin seinää. Tuulenpuuskat olivat ihan tolkuttomia. Samassa paikassa, jossa pari päivää aiemmin olimme juosseet salamaniskua pakoon ei nyt pystynyt liikkumaan kuin muutaman metrin kerrallaan. Puuskat riepottelivat siihen malliin, että vähän väliä oli pakko lyödä itsensä maihin ja upottaa hakku hankeen. Puuskien välillä pystyi aina etenemään matalana muutaman varovaisen askelen ja taas ankkuroitumaan. Parin sadan metrin pätkään meni varmaan puoli tuntia aikaa ja matkalla saatiin hyvä esimaku siitä, mitä on luvassa kun lähdemme seinää skrämbläämään alas. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, joten jäärautaa oli hitaasti laitettava toisen eteen. 

We go down

Vanhalla majalla oli juuri ylös tullut venäläisporukka, jotka varoittelivat, että puuskat ovat sitten kovia. Tällä tiedolla klippasimme itsemme taas lehmänhännistä kiinni fiksattuihin vaijereihin ja lähdimme laskuun. Kalliolla oli vielä sen verran lunta ja jäätä, että laskeutuminen oli ainakin aloitettava jääraudoissa, vaikka kiveä muuten mieluummin aina kiipeäisi ilman. Homma kuitenkin eteni. Puuskia tuli ja puuskia meni, välillä piti suojautua, välillä ainoastaan pysähtyä. Silmiin lensi välillä hiekkaa, välillä lunta. Varmistusköysien loputtua otimme myös cramponit pois, tuntui turvallisemmalta laskeutua ilman niitä. Matka eteni hitaasti mutta varmasti keskittymisen ja ajatusten ollessa ainoastaan siinä, että kaatua tai horjua ei saa. Hitaasti etenimme kohti Grand Couloiria, joka vielä kerran pitäisi ylittää, ennen kuin olisimme turvallisilla vesillä. Vaikka siinä ei paria päivää aiemmin kiviä meidän ylityksemme aikana tippunutkaan, näimme myöhemmin isoja vyöryjä couloirin yläpäässä ja luulen, että ne jäivät kaikille hyvänä muistutuksena mieleen. Laskeutuessa näimme myös kivivyöryn Gouterin seinän oikealla puolella, jonka onneksi onnistuimme kuitenkin väistämään. Tai enemmänkin se väisti meidät. Näimme myös ison lumivyöryn Piton Des Italiensin alla, siitä lähtenyt jyrinä ja ääni oli vakuuttava ja veti jälleen aika nöyräksi. Täällä luonto määrää ja ihminen vikisee. 

Saavutimme viimein couloirin. Tilanne vaikutti vakaalta ja seurasimme sitä muutaman ylityksen verran, kun vastapuolelta ränniä tuli porukkaa läpi. Mitään ei tippunut, joten jälleen yksitellen lähdimme yli. Kaikki meni hyvin ja jälleen oli reitin tilastollisesti pahin kohta jätetty taakse, nyt viimeistä kertaa. Oli huojentavaa tietää, ettei tästä tarvinnyt enää mennä. Aloimme olla voiton puolella. Kuopiolais-trio oli päätynyt aamuyön tunteina kanssamme samaan ratkaisuun ja seurasivat perässä alas. Ryhmä saavutti meidät hieman ennen couloiria  ja jäimme heidän yllityksensä ajaksi vielä rännin reunalle varmistamaan, että hekin pääsisivät turvallisesti yli. Kaiken oltua kunnossa laskeuduimme Tete Roussen jäätikölle, jonka toisesta reunasta alkaisi viimeinen polku alas Nid D’Aigleen turvaan. Vielä kerran raudat jalkaan ja jäätikön ylitykseen. Tuuli oli melkoinen ja puuskat heittelivät, jopa pahemmin kuin Gouterin seinällä ollessa. Jotenkin tuuli imeytyi laakson pohjalta vuorten välistä suoraan tähän niin, että perkele sentään kun sai töitä tehdä välillä, että pystyssä pysyi. Jossain kohtaa kuulin takaani huutoa ja kolinaa ja kun käännyin katsomaan, Tuomas makasi jäällä todella oudossa asennossa. Tajuamatta yhtään tilannetta huusin vain, että äkkiä kaikki rautojen piikit jäähän, ettet lähde liukumaan alas! Jäätikön alareunan jälkeen tarjolla oli nimittäin muutaman sadan metrin pudotus laaksoon ja nopea matka kotiin. Tuomas korjasi asentoaan ja koitti selittää, että oli juuri lentänyt tuulenpuuskan ansiosta pari metriä pitkin jäätä, mutta en ymmärtänyt ollenkaan. Minä luulin, että hän vitsailee, kunnes näin, miten Laura oli jähmettynyt silkasta kauhusta paikalleen nähtyään Tuomaksen ilmalennon. Matkaa jäätikön reunalle oli ehkä 50 metriä ja kävin auttamassa selvästi järkyttyneen Lauran loppumatkan turvaan. Pääsimme kopille, josta pari päivää aiemmin olimme suoraan ukkosen suuhun lähteneet ja nyt, ensimmäistä kertaa kolmeen päivään, oli sellainen olo, että selvisimme. Että olemme turvassa ja matkalla kotiin. Vaikka tuuli oli edelleen kova, tästä eteenpäin reitti olisi ainoastaan alaspäin kiemurtelevaa polkua ja tekniset varusteet sai pakata pois. Suojaisissa paikoissa auringonpaiste lämmitti ryhmämme köpötellessä kohti junan yläasemaa. Vielä kerran, kuin viimeisenä muistutuksena, että kuka täällä määrää, tuulenpuuska heitti Lauran perseelleen polulla, mutta tässä kohtaa tilanne alkoi enää oikeastaan naurattaa. Ainakin minua ja Tuomasta…

Jäätiköt takana, polku edessä, olemme kunnossa!

Nid D’Aiglesta juna vei Bellevueen, mistä hissillä laskeuduimme Les Houchesin kylään. Olimme jo kabiinissa päättäneet, että jäämme suoraan hissiaseman alla olevalle terassille syömään ja juomaan ja voin kertoa, että siinä nauttimani Orangina ja tuplaespresso olivat varsin tervetulleita. Kuten oli myös hampurilaiset ja jäätelöt auringon paistaessa väsyneille kasvoille. Gouterin seinä ja sen päällä seisova maja näkyivät liki kolme kilometriä ylempänä. Niiden päällä vyöryivät valtavat pilvimassat ja näkyä tuijottaessa ei pettymyksestä ollut tietoakaan. Olimme tulleet tuolta juuri ehjinä alas.

Malja sille. Santé!

Chamonix’ssa kuulimme, että noustessamme itse ukkosessa kohti Gouterin majaa, parisataa metriä ylempänä kaksi korealaista kiipeilijää olivat jääneet saman myrskyn saartamaksi huiputusyrityksen aikana. Toinen heistä oli saatu pelastettua kopterilla seuraavana päivänä, toinen oli jäänyt kadoksiin. Hänen ruumiinsa löydettiin lopulta torstaina, jolloin olimme jo Suomessa. Surullinen uutinen, mutta olin tyytyväinen, ettemme kuulleet sitä vielä vuorella ollessamme.

Jotenkin koko tapahtumasarjan vakavuus – ukkosessa kiipeäminen, ne sähköstä surisevat hakut ja sauvat, Tuomasta heitelleet tuulenpuuskat ja kaikki – selkeni vasta kotimatkalla. Vuorella ollessa asiaa ei ajatellut, eikä sitä voinut päästää vaikuttamaan mielentilaan, koska tilanne oli tavallaan koko ajan päällä niin pitkään, kunnes sieltä pääsi pois. Vasta, kun tiesi olevansa turvassa, sitä suostui myöntämään itselleen, että nyt oli muuten aika paha paikka, vaikka kyllä sen tiesikin koko ajan. En tiedä olinko hengenvaarassa tai olinko saattanut ystäväni sellaiseen, mutta potentiaalisesti uhka oli olemassa. Ukkonen oli todellinen, siellä kuoli ihmisiä. Meille ei käynyt mitään, mutta se oli ehkä lopulta ainoastaan tsägästä kiinni. Sitä, kuinka läheltä nyt liippasi, voisi spekuloida loputtomiin, mutta tärkeintä on tehdä analyysi siitä, miten me siihen vaaraan jouduimme ylipäänsä. Siinä piilee tämän matkan oppimisen avain. 

Se analyysi on aika helppo tehdä. Säätiedotus lupasi ”ukkosen mahdollisuutta”. Me luimme sen väärin. Minä luin. Minä luin, että ”no joo, ukkosta EHKÄ tulossa JOSSAIN, mutta ei se meihin osu kuitenkaan”, sen sijaan, että olisin ymmärtänyt, että ei ehkä kannattaisi mennä. Katsoin liikaa aikataulua, enkä itse vuorta. Näin vain mahdolliset huippupäivämme, eikä mieleeni tullut kertaakaan, ettemme niinä päivinä lähtisi edes yrittämään. En ajatellutkaan, että nousu Gouterin majalle ei olisi mahdollinen sään takia, sellainen vaihtoehto ei vain käynyt mielessä. Ja siinä on se virhe jonka teimme. Kyllä, kaikki meni hyvin, pääsimme yrittämään, pääsimme kiipeilemään ja pääsimme alas kertomaan kuinka hurjaa siellä salamoinnin seassa oli, mutta hinta tästä olisi voinut olla aika paljon isompi. Rikoin omaa tärkeintä sääntöäni: Luontoa ei saa uhmata.

Nyt kävi näin, ensi kerralla tiedän paremmin.

Loppukaneettina kuitenkin todettakoon, että meillä oli erinomaisen onnistunut reissu. Saimme nauttia vuorista ja upeista ulkoilupäivistä hyvässä seurassa ja opimme paljon, sekä kiipeilyteknisesti, että etenkin itsestämme ja toisistamme. Ja kaikista eniten luonnosta ja sen voimasta. Että eipä tässä voi siis valittelemaan alkaa. Chamonix ja Mont Blanc odottelevat siellä edelleen ja varmaa on se, että vuorelle palaan. Tilanne on nyt 2-0 Valkoiselle jättiläiselle, mutta kyllä tässä joku Mats Sundin vielä hihasta vedetään ja joku päivä tasoitetaan puntit!

Ensin nyt kuitenkin Islantiin haavoja nuolemaan. Huomenna startti ja Laugavegurin vaellusreitillä pitäisi olla keskiviikkona!