tiistai 21. huhtikuuta 2020

Paras kevät ever!


Normaalioloissa olisin nyt Nepalissa ja lähestyisimme Meraa. Olisin varmaan jo alkanut kyllästymään varsin yksipuoliseen ruokavalioon ja aamiaismunakasyliannostus olisi lähellä, mutta olisi silti varmaan aika kivaa. Nepalin peruunnuttua maaliskuussa ehdin hetken myös suunnitella, että olisin nyt Ruotsissa tai Norjassa. Siellä olisi metritolkulla lunta ja monta mäkeä, joita nousta ja laskea, kaivella ehkä harjoitusmielessä vähän kuoppia ja harjoitella lumiprofiileja nyt, kun vyöryteknikon paperitkin on taskussa. Mutten ole sielläkään. Olen Sipoossa. 

Kun koronakevät alkoi vyöryä päälle ja eskaloitua varsin nopeasti, piti kuviot laittaa uusiksi. Kuten varmaan kaikilla, ensireaktiot itselläni olivat epäusko sokki ja suuttumus. Työt meni, reissut meni, kaikki meni ja edessä oli pelkkää epävarmuutta, on edelleenkin. En esimerkiksi tiedä onko minulla mitään töitä tänä vuonna ja sitä kautta tulojakaan. Business Finlandit ei täällä pahemmin laula ja haastavaa on. Ensireaktio on kaikilla intuitiivinen ja jokaisen kohdalla inhimillinen, se tulee jostain tuolta syvältä, eikä sitä voi valita. Mutta jatkon voi.

Kun hetken oli pystynyt tämän hässäkän edessä hengähtämään ja ensireaktio oli ohi, piti päättää miten tähän kevääseen suhtautuu. Jääkö tuleen makaamaan vai ottaako tästä kaiken sen irti, mitä pystyy? Valitsin jälkimmäisen. 

Kun rannan terassit on kiinni, pitää tehdä omat!

Se oli oikeastaan aika huvittavaa, miten vahvasti päätin, että nyt aletaan sitten tekemään pelkkiä kivoja juttuja. Ja varsin hellyyttävää oli, että kaikki ne ”kivat jutut” minulle tarkoittivat jostain syystä naiivejakin nuoruuden haaveita. Enismmäisenä päätin esimerkiksi, että hankin samanlaisen kitaran kuin Max Cavaleralla oli Arise-ajan Sepulturan videoissa ja opettelen sitä soittamaan. Halusin soittaa Judas Priestin Painkiller -albumin alusta loppuun. Seuraavaksi päätin, että rakennan mökille navetan vintille skateparkin, vaikken ole skeitannut 20 vuoteen. Lopulta päätin, että alan suunnittelemaan radio-ohjelmaa, vaikken sellaistakaan ole tehnyt yli vuosikymmeneen. Nämä kaikki olivat mielitekoja, jotka vain putkahtivat päähän ja jostain syystä ratkaisuni tämän kevään käsittelyyn oli ilmeisesti taantua takaisin parikymppiseksi. Hiuksetkin ovat melkein yhtä pitkät kuin silloin. 

Navetan vintin skateparkki on ollut ahkerassa käytössä. Skeittasin aikanaan seitsemänvuotiaasta varhaisaikuisuuteen varsin aktiivisesti ja osasin tempun jos toisenkin. Jos joku olisi silloin sanonut, että otan samat temput haltuun vielä nelikymppisenäkin, olisin naureskellut päin naamaa. Vaan niin sitä on vedetty Sipoon kevätilloissa flippi jos toinenkin päälle ja on ollut yllättävää huomata, miten hyvin lihasmuistista on saanut kaivettua laudanhallintaa, jonka oli olettanut unohtaneensa.Tuoretta menestystä ei olisi koskaan tapahtunut ilman, että olisin pari vuotta sitten alkanut vahvistaa nilkkojani fysioterapeutilla, joka sattuu olemaan erikoistunut lautailulajeihin. Kurinalaisen treenin ansiosta väitän, että nilkkani ja jalkani toimivat jopa paremmin kuin silloin nuorempana! Parasta skeittaamisessa on ollut sen tuomat onnistumisen tunteet, kun on ländännyt temppuja, jotka kuvitteli olevan jo historiaa. Sellaiset hyvänolontunteet ovat tärkeitä tällaisena aikana, kun on vaikeaa. 

Mun DIY skatepark on navetassa

Viime lauantaina tein ensimmäisen suoran radiolähetykseni yli 12 vuoteen. Olin jo alkanut käsikirjoittaa podcast-sarjaa, jota oli tarkoitus nauhoitella tässä loppukuun aikana, kun ystäväni Vemmu, joka omistaa Majava Baarin Helsingissä, soitti. Valtioneuvosto sulki ravintolat ja Vemmu oli päättänyt kumppaneidensa kanssa perustaa tyhjänä seisovaan Majavaan radion, jotta sen kanta-asiakkailla, pääasiassa musiikki-alan ammattilaisilla, olisi jotain tekemistä, kun kaikkien työt on tapahtumien myötä peruttu. Koska niin on minultakin, Vemmu ajatteli kysyä mukaan. Älytön yhteensattuma, koska, kuten sanoin, olin juuri muutamaa viikkoa aiemmin päättänyt, että alan suunnitella radio-ohjelmaa aikani kuluksi! Puhelun jälkeen laitoin podcastisuunnitelmat hetkeksi telakalle ja aloin laittamaan kasaan oikeaa ohjelmaa musiikkeineen kaikkineen. Eka lähetys kaikui Radio Majavan taajuudella viime viikon tiistaina ja lauantaina oli minun Teemu ihan pihalla -ohjelmani vuoro. Ja voi hitto että oli hauskaa! Olin aivan onnesta muikeana, tanssin ja lauloin biisejä Majavan baaritiskillä, missä studio sijaitsee, läpi koko ohjelman ja nautin aivan suunnattomasti suoran radiolähetyksen adrenaliinista. En ota kantaa siihen, miltä lähetys ulos kuulosti, mutta itselleni se oli yksi parhaita fiiliksiä, mitä olen kokenut moneen kuukauteen! Jälleen kerran, tärkeä hyvänolontunne aikana, kun on vaikeaa. Tästä eteenpäin minua voi kuunnella Radio Majavassa aina lauantaisin kello 12-15 osoitteessa www.majavabaari.fi





Skeittauksen ja radion lisäksi olen ainakin käynyt heittelemässä koripalloa, juonut termarikahvia rannassa ja käynyt pitkästä aikaa ulkona kiipeilemässä, mikä sekin on sellainen homma, jota olen vuosia vannonut tekeväni enemmän, mutten koskaan ole muka löytänyt aikaa. Kaikki nämä ovat asioita, jotka eivät koskaan olisi tapahtunut, jos nyt olisin siellä Nepalissa. 

Kyllä minuakin ahdistaa, mietityttää, surettaa ja vituttaa välillä. Aika useinkin. Työt on peruttu, rahaa ei tule ja kaikki projektit ovat toistaiseksi jäissä, eikä tietoa niiden jatkosta ole. Aika monta iltaa on mennyt miettien, että mitenhän tässä käy ja mitä seuraavaksi. Mutta silti uskon siihen, että oma suhtautuminen tähän kriisiin ja aikaan on omasta päätöksestä kiinni. Voi valita, että jääkö makaamaan sohvalle sipsipussin kanssa, vai lähteekö ulos. Voi päättää vaipuuko itsesääliin ja synkkyyteen, vai koittaako ottaa tästä jotain hyvää irti ja pelata niillä korteilla, jotka on jaettu sen sijaan, että valittaa huonoa kättä.

Nepalissa olisi ollut hyvä kevät, mutta kotona on nyt paras. Se B.C. Richin Warlock-kitara on kyl vielä ostamatta, mutta onhan tässä aikaa! 

Kauden avaus ja tuntumaa hakemassa Käärmiksellä




keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

"Talvi" 2019-2020



Koska pihalla on tällä hetkellä 15 astetta lämmintä ja kevätlintujen konsertti on varsin vakuuttava, lienee aika julistaa ”talvi” 2019/2020 päättyneeksi. Täällä Etelä-Suomessa se tunnettiin tänä vuonna lainausmerkein, kun termistä talvea ei missään vaiheessa tullut. Talvisin päivä taisi olla viime viikolla, kun yöllä satoi yhtäkkiä muutama sentti lunta. Mutta voiko puhua takatalvesta, jos etutalveakaan ei ollut?

Liian aikaisinhan se silti taas päättyi, tällä kertaa viranomaisten käskystä. Yleensä olen ottanut jatkoajan talveen lähtemällä kevääksi Ruotsiin ja Norjaan, mutten tänä vuonna. Ihan alun perin  minun piti lähteä tällä päivämäärällä Nepaliin, joten Lapin kevätsessarit olisi jääneet välistä joka tapauksessa, mutta kun viime kuussa Nepal sulki koronan ansiosta rajansa ja viiden viikon reissu peruuntui, tein nopeasti uudet suunnitelmat lähteä pohjoisen vuorille laskemaan. No, kuten hyvin tiedämme, sekään ei lopulta ollut mahdollista ja muutamaa viikkoa myöhemmin rajat olivat jo kiinni. Nyt en pääsisi edes Messilään. 

Paras talvi pohjoisessa vuosikymmeniin. Kuva Sallasta joulukuulta.

Perutut keväthanget voi lisätä omituisen talven kommervenkkien jatkoksi, koska oikeastaan aika harva asia, mitä suunnittelin, toteutui tänä vuonna. Alunperin suunnittelin laskevani vähemmän, kiipeäväni jäätä enemmän ja lopulta lähteväni Baruntselle. Lopputulema on se, etten lyönyt hakkua jäähän koko talvena KERTAAKAAN, johtuen pitkälti etelän olosuhteista. Pohjoisessa kerkesin kyllä pari kertaa käymään, mutta esim Korouomalle tai Pyhälle en aikataulujen tai kiipeilyseuran puutteen takia päässyt. Joka reissulla minulla kyllä toiveikkaasti oli takakontissa varusteet mukana, mutta purin ne autosta pettyneenä viime viikolla mökillä. Ainoa asia, joka meni suunnitellusti, oli lumivyöryteknikon papereiden suorittaminen, sekin vasta uusintakokeen kautta. Sain kuitenkin tittelin ja diplomin viimein viime viikolla postissa. 

Laskupäiviä tälle talvelle tuli kuitenkin vastoin odotuksia yllättävänkin paljon, 35. Yllättävän paljon siihen nähden, että kausi kausi päättyi ennenaikaisesti ja siihen, että kotioloissa kävin Talmassa ainoastaan kahtena päivänä juuri ennen kuin sekin sulki porttinsa etuajassa. 33 päivää tuli siis laskettua Lapissa ja Alpeilla, mikä ei ole ihan turha lukema, etenkin kun kausi päättyi ainakin sen 20 laskupäivää liian aikaisin. Aika monta hyvää sessaria oli joukossa, mieleen jää etenkin Itävallan kurut ja Sallan ja Ylläksen puuteripäivät. Ironistahan tässä on se, että pohjoisessa olisi edelleen parhaat lumet vuosikymmeniin, mutta minut on teljetty Uudellemaalle. 

Perinteinen Tirolin reissu oli tänä vuonna tammikuun puolivälissä,
kuukautta myöhemmin koko Tirol suljettiin ensimmäisten alueiden
joukossa mm. St Antonissa levinneen koronaviruksen takia.

No, talvia tulee, Nepaleita tulee, kaikkea tulee taas. Uusia suunnitelmia syntyy päässä päivittäin ja mikäs tässä on mökillä ollessa (edelleen oman sairaanhoitopiirini alueella, nou hätä). Navetan vintille syntynyt ad hoc skateparkki on ollut kevääni suurin iloni ja olen ländännyt rullalaudalla temppuja, joita en olisi koskaan voinut kuvitella ländääväni nelikymppisenä. Olen joutunut ja päässyt haastamaan itseäni ihan uusvanhalla tavalla pitkästä aikaa, en ole skeitannut kovin aktiivisesti viimeiseen 15 vuoteen. Aika monta onnistumisen tunnetta on tässä viime viikkoina dekin päällä saanut. Ja mikä siisteintä, olen saanut skeitata poikani kanssa. Dad pointsit on tietty aika katossa saatuani 360 flipin päälle, mutta parasta tässä koko korona-ajassa on se, että olemme saaneet viettää aikaa yhdessä ihan eri tavalla ja volyymilla kuin muuten olisimme. Normitilanteesahan olisi juuri päin vastoin ja olisin nyt viisi viikkoa poissa ja kaukomailla. 

Hopeareunuksia, you know?

Treenasin 360 flippiä pari viikkoa melkein päivittäin. Sit se meni!