On aika perinteisen vuosiyhteenvedon!
2022 oli pitkästä aikaa vuosi, joka päätyy vahvasti plussalle. Nyt, kun ajat ovat kutakuinkin normalisoituneet, tuntuu edeltävät koronavuodet jotenkin todella kaukaisilta, vaikka vielä viime talvikin alkoi kovin epävarmoissa tunnelmissa. Mieli on siitä outo, että se tahtoo unohtaa ja tuntuu jotenkin absurdilta, että vielä vuosi sitten oltiin erinäisissä sulkutiloissa ja koronarajoitusten kourissa. Vähintään yhtä absurdia on se, etten tiettävästi ole itse vieläkään kyseistä tautia sairastanut.
Rajoitusten takia vuosi alkoi Kilpisjärvellä, eikä Itävallassa, kuten alunperin olin suunnitellut. Viime hetken päätöksellä skipattu Alppireissu vaihtui Suomen kaukaisimpaan kolkkaan, koska siellä oli lunta enemmän kuin muualla. Hyviä kaamoslaskuja saatiin ja siinä määrin upea pimeyden valo teki vaikutuksen, että paluu on vahvasti suunnitelmissa. Viime vuodelta jääneet lennot Alpeille on edelleen käyttämättä ja Kilpparin ja mm. Ruotsin reissut viime talvina ovat aiheuttaneet sen, että ainakin toistaiseksi tekee mieli keskittyä laskuhommissa enemmän tänne meidän pohjolaan sen sijaan, että tarvitsisi aina lennellä muualle. Se, minkä laskujen pituudessa täällä häviää, sen rauhassa ja maisemassa voittaa ja myös luonto kiittää.
Koronarajoituksista puhuminen loppui kuin seinään viimeistään helmikuun 24. päivä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Olin tuolloin Berliinissä ja oli jotenkin todella pelottavaa seurata maailman tilaa noina päivinä. Etenkin, kun olimme juuri pojan kanssa käyneet läpi Euroopan historiaa, toista maailmansotaa, kylmää sotaa ja 1900-luvun itä-länsi -asetelmaa. Yhtäkkiä se aukesi edessämme nykyhetkenä. Ja siis sananmukaisesti edessämme, koska Venäjän Berliinin suurlähetystö seisoi suoraan hotelliamme vastapäätä ja seurasimme kymmenien tuhansien ihmisten kerääntymistä sen edustalle osoittamaan mieltään. Liityimme mukaan. Myös täällä kotona Venäjän suurlähetystö seisoo naapurikorttelissa ja kävin sielläkin osoittamassa mieltä Ukrainan väreissä.
Venäjän suurlähetystö, Berliini 25. helmikuuta
Maaliskuussa suuntasin muutaman koronavuositauon jälkeen Kebnekaiselle laskemaan. Olosuhteet eivät vähäisestä lumesta ja kovista tuulista johtuen olleet erityisen suotuisat olleet, mutta joitain käännöksiä sentään saatiin. Ne olivat samalla lyhyeksi jääneen kauden viimeiset, koska Kebnen talvinousu toimi viimeisenä treeninä ennen Nepaliin lähtöä.
Kolmen vuoden tauon jälkeen pääsin viimein taas Himalajalle! Viimeistenkin koronarajoitusten poistuttua lähdin Aventuran ryhmän mukaan vaeltamaan ensin Everestin base campiin ja sen perään Island Peakille. Olin tavallaan töissä, mutten kuitenkaan, matkanjohtajana kun toimi pääasiassa Tatu ja itse olin ryhmän jatkeena lähinnä kertomassa huonoja vitsejä ja sopeutumassa seuraavaa omaa koitostani varten. Island Peak jäi ikävä kyllä puolitiehen, kun kuitenkin päädyin töihin ja lähdin väsyneen asiakkaan kanssa alas ennen huippua. En kuitenkaan jäänyt harmittelemaan. Sen sijaan jäin Dingbocheen lepäämään ja tallustin siitä pari päivää myöhemmin yhdellä puskulla takaisin Everestin perusleiriin.
Siinä se sitten oli, Mount Everest. Vuori, josta olin haaveillut aiemmin kovin, mutta jonka olin jo päättänyt jossain vaiheessa hylätä. En oikein osaa varmana sanoa mikä minut sinne sitten kuitenkin ajoi, mutta luulen, että se oli pakko jotenkin saada koneistosta pois. Alku meni suunnitelmien mukaan, mutta pitkin matkaa epäilys koko touhua vastaan alkoi nousta. Viimeisenä yönä ennen huipulle lähtöä tein päätöksen jättää lopun väliin. Näin puoli vuotta reissun jälkeen keksin montakin syytä, miksen toppia kohti lähtenyt, mutta ne on helpoin tiivistää kahteen sanaan: Ei huvittanut.
Tavoite tuli siinä mielessä saavutettua, että sain kuitenkin Everestin pois koneistosta, enkä haikaile yhtään takaisin. Maailman korkeimmassa vuoressa ei ole enää mitään, mikä minua vetäisi puoleensa, se kävi ilmi jo sen rinteitä kiivetessä.
Nepalista paluun jälkeen oli pitkään aika heikossa kunnossa. Sopeutuminen takaisin merenpinnan tasolle kahden vuorikuukauden jälkeen vaati veronsa ja hädin tuskin sain kammettua itseni tolpilleni juhannukseksi, kun piti lähteä Ruotsiin töihin. Kävin minä siinä välissä tosin vähän Barcelonassa skeittaamassa, joka sekin, Everestin tapaan, oli ollut aika monta vuotta bucketlistilla.
Koronavuosien jälkeen pääsin viimein myös Kebnekaisen toimistolle. Kävin toki jo talvella tarkistamassa tilukset, mutta nyt viimein myös töihin, mitä olin odottanut kuin, no, pandemiaa päättyvää. Olen sanonut sen miljoonassa yhteydessä aiemminkin, mutta Kebnekaise on suosikkipaikkani maailmassa ja 18. kerran jälkeenkään siihen on mahdoton kyllästyä! Paikka velloo jotain syvää henkilökohtaista rauhaa, mitä en missään muualla koe, eikä mikään maailman kolkka voi samaa antaa, olin töissä tai en. Nyt olin ja teimme onnistuneet Västra ja Östra ledenien nousut ensin helteessä, sitten myrskyssä. Östra ledenin jälkeen taisin hihkua illalla leirissä, että keikka meni heittämällä elämäni työpäivien top vitoseen!
Sarek sen sijaan ei mennyt, koska Sarekissa sataa aina. Reissu oli olosuhteisiin nähden kyllä onnistunut, mutta viimeisenä iltana seistessäni läpimärkänä sateesta ja tuulesta umpijäässä vannoin, etten lähde sinne enää koskaan asiakkaiden kanssa. Never say never, mutta ainakaan ensi kesälle en Sarekin vaellusta järjestä.
Ruotsista paluun ja parin viikon kesälomailun jälkeen lähdin Grönlantiin, sinnekin ekaa kertaa pitkään aikaan. Kaksi ryhmää, ilman välipäiviä, meloi ja vaelteli Narsarsuaqin, Qassiarsukin ja Tasiusaqin maastoissa poikkeuksellisen lämpimässä ja aurinkoisessa säässä. Sieltä palattuani olin väsynyt mutta onnellinen. Ensimmäinen kunnon työkesä sitten 2019 oli ollut menestyksekäs.
Syyskuun keskityin kouluun, mistä olin kevään pitkälti Everestin takia lintsannut ja oli kiinniotettavaa, kunnes lokakuussa lähdin vielä Aventuran kyydissä matkanjohtajaksi Lobuchea kiipeämään. Kyseessä oli samalla jonkinlainen vuosipäiväreissu tasan viisi vuotta ensimmäisen Nepalin matkani jälkeen, joka suuntautui juurikin samalle vuorelle. Kuten silloinkin, myös nyt kaikki meni hyvin ja Lobuchen nousu paketoi hienon työvuoden, joka muistutti minua taas pitkästä aikaa siitä kuinka rakastan tätä työtä. On pakko olla järjettömän kiitollinen ja ymmärtää miten onnekas sitä onkaan, kun saa tehdä sitä, mistä nauttii ja kutsua sitä ammatiksi.
Siinä ohessa saan myös opiskella samaa alaa. Seikkailukasvatuksen opinnot etenevät suunnitellusti ja tässä lukukauden vaihtuessa kasassa alkaa olla kaksi kolmasosaa opintopisteistä. Olen etenkin tämän syksyn aikana löytänyt opinnoistani ne kärjet, joita alun perin lähdin HUMAKista metsästämään, ja nyt tuntuu siltä, että ihan oikeasti nämä opinnot tulevat tekemään minusta entistä paremman ammattilaisen. Samalla silmät alkavat aukeamaan uusillekin mahdollisuuksille, joten nähtäväksi jää mihin kaikkialle opinnot minut vielä vievätkään!
Jos ajatukseni oppaan työstä kiinnostavat tätä blogia pidemmälle, niin käy ihmeessä kuuntelemassa parin viikon takainen vierailuni Seikkailun jokamiesluokka -podcastissa, missä avaan mietteitäni työni ja harrastusten välisestä suhteesta.
Loppuvuodesta luvassa oli vielä muutama kesätyöviikonloppu bändihommissa, joista niistäkin olen taas nauttinut monen vuoden tauon jälkeen. Kiuas-orkesterin kanssa teimme kesällä jo yhden festivaalin ja marras-joulukuussa vuorossa oli muutama loppuunmyyty klubikeikka. Musahommat toivat mukavaa vastapainoa telttailuun, mutta on kyllä todettava, että yksi viikonloppureissu hevibändin kanssa keikkapakussa vastaa uuvuttavuudeltaan kutakuinkin jotain 6000-metristä vuorta, sen verran töttöröö sitä oli aina seuraavan viikon. Ja kukaan ei edes juonut mitään! Seuraavaksi nähdään Helsingin jäähallissa tammikuussa.
Musahommista puheen ollen, tässä lopuksi perinteinen lista, jota kukaan ei taaskaan ole pyytänyt: Vuoden levyt 2022! Ei missään erityisessä järjestyksessä.
MINDFORCE - NEW LORDS
SPIRITWORLD - DEATHWESTERN
ORIGIN - CHAOSMOS
SOULFLY - TOTEM
TOXIK - DIS MORTA
IGNITE - S/T
BATTLE BEAST - CIRCUS OF DOOM
IMMOLATION - ACTS OF GOD
CANDLEMASS - SWEET EVIL SUN
SPHERE - BLOOD ERA
BLACK ROYAL - EARTHBOUND
DESTRÖYER 666 - NEVER SURRENDER
TEARS FOR FEARS - THE TIPPING POINT
SPELL - TRAGIC MAGIC
Tämä on ollut hyvä vuosi niin musiikin kuin kaiken muunkin saralla. Tuntuu, että sain elämäni koronan jälkeen takaisin. Siihen liittyen, yksi mainitsemisen arvoinen rajapyykki saavutettiin syyskuussa, jolloin tuli kymmenen vuotta täyteen raittiina.
Nyt on aika hiljentyä vuoden viimeisten laskupäivien viettoon, joten palaillaan taas tammikuussa. Hyvää joulua ja uuttavuotta juuri sinulle, joka jaksat tätä blogia edelleen lueskella!
Kiitos yhteistyökumppanini Partioaitta, Matkatoimisto Aventura, Nosht ja Zeropoint kuluneesta vuodesta! Kiitos myös Suunto, joka lähetti minulle testiin uuden 9 Peak Pro -kellon.