Aloitin reilu vuosi sitten seikkailukasvatuksen ja yhteisöpedagogin opinnot HUMAKissa Nurmijärvellä. Hain kouluun puolivahingossa edeltävänä keväänä ja maaliskuussa sain tiedon, että aloittaisin elämäni ensimmäiset korkeakouluopinnot tuoreessa 42-vuoden iässä. Kaksi kuukautta myöhemmin sain ADHD-diagnoosin ja voin kertoa, että aika monta asiaa ehti pääni läpi kulkea pienoisessa paniikissa, kun tajusin diagnoosin myötä miksi en ole aiemmin ollut kykeneväinen opiskelijaksi. Meinasin luopua opiskelupaikasta ennen kuin ehdin sitä edes aloittaa, koska eihän näillä mun aivoilla voi kouluun mennä.
Lopulta – onneksi – päätin ottaa haasteen vastaan. Ymmärsin, että vain diagnoosi oli uusi, oikeasti olen ollut ADHD jo koko ikäni. Alkuperäinen päähänpistoni hakea opiskelemaan oli siis kuitenkin tehty oikeista syistä: Minua kiinnosti pedagogiikka ja ajattelin, että opinnot ehkä tekisivät minusta paremman työssäni. Ehkä ne avaisivat myös uusia ovia johonkin. Meinasin kyllä silti paskoa alleni ja paeta syyskuun 1. päivä 2022 seistessäni koulun pihassa ensimmäistä kertaa.
Onneksi – jälleen – kävelin kuitenkin Kiljavan kampuksen ovista sisään ja laitoin elämäni ensimmäiset monitehorillit naamalle. Kyllä se siitä hiljalleen lähti ja nyt, kun opintoja on vuoden verran takana, alan päästä jo homman ytimeen. Olen saman ajan ehtinyt myös totutella ADHD-diagnoosiini ja tehdä rauhan sen kanssa, että tällainen minä nyt sitten olen. Monitehoihin en kyllä ole tottunut vieläkään.
Vaikka vähän lintsailinkin koulusta viime keväänä Everestin takia, minulla on nyt noin puolet tutkintoon tarvittavista opintopisteistä kasassa. Osa niistä on tullut hyväksilukemalla jo tekemiäni asioita, koulutuksia ja töitä, ja osa ihan pänttäämällä. Ensimmäinen vuosi tuntui kuitenkin vielä isolta osin läpsyttelyltä ja vasta nyt, toisen vuoden syksynä, olen päässyt hommaan kiinni ja innostunut kunnolla. Tuntuu, että nyt opin juuri niitä asioita, joiden takia kouluun hain. Esimerkiksi meneillään oleva Leadership in Adventure Education -kurssi on ollut todella kiinnostava ja laajentanut näkemystäni johtamisesta ja etenkin itsestäni. Olen varma, että tämä tekee minusta taas vähän paremman oppaan.
Oli jännä huomata kesällä töissä, miten koulu vaikutti tekemiseen. Mietin ja käsittelin eri tilanteita uudella tavalla ja oikeasti yritin implementoida pedagogian teoriaa tekemiseeni. Välillä tosin törmäsin sellaiseenkin asiaan, että yritin korjata sellaisia asioita, jotka eivät olleet rikki. Yritin ikään kuin väkisin tehdä asiat ”oikein” huomaamatta, että itse asiassa olen tehnyt ne oikein aina ennenkin. On itse asiassa ollut palkitsevaa huomata, että monia asioita työssäni olen tehnyt ihan kirjan mukaan jo aiemminkin, mutta vain intuitiivisesti ja tietämättä, että niiden takana on ihan tutkimusta ja teoriaakin. Nyt tiedän miksi tiettyjä asioita kannattaa tehdä.
Viimeinen kuukausi on ollut kovaa puurtamista, kun olen uusien kurssien ohella koittanut hieman saada kiinni keväällä lintsaamiani asioita. Näppis on sauhunnut koulutöitä tehdessä viikonloputkin ja vaikka vähintään kerran päivässä ADHD-päissäni meinaan nakata koneen seinään, kun keskittymiskykyni on hetkittäin kanan luokkaa, en ole enää hetkeäkään miettinyt, etteikö tämä olisi sen arvoista. Opiskelu on nimittäin aika kivaa just nyt. Virkamiesruotsi tosin ei vieläkään.
Otetaan tähän väliin kuitenkin pieni tauko ja lähdetään Nepaliin. Koska töidenkin tekeminen on aika kivaa just nyt, niiden perkeleen koronavuosien jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti