maanantai 28. toukokuuta 2018

Enkat paukkuu

Viikonloppuna pyörittelin silmiäni, kun Partioaittakuvioista tuttu Andu juoksi Karhunkierroksen kahteen suuntaan – 160 kilometriä – uuteen reittiennätysaikaan 20h12min. Tolkuttoman kova aika ja tällaiselle anti-juoksijalle jotenkin käsittämätön. Minä kun olin juuri paria päivää aiemmin saanut mittariin ensimmäistä kertaa yli kuusi kilometriä.

Mutta urheilutuloksista vöyhöäminen on aina suhteellista. Se, että Andu, vetäisi Nuts Karhunkierroksen ja vielä ennätysajalla, on minulle ihan silkkaa utopiaa. Se tuntuu ihan mielipuoliselta, enkä pystyisi siihen ikinä. Mutta toisaalta, vielä kuukausi sitten tuntui ihan hullulta myös se, että minä pystyisin juoksemaan kuusi kilometriä putkeen. 


Pari taukoa pidin matkalla

Ensin viime viikolla pyöräilin torstaina spontaanisti 30 kilometriä kotoa Malminkartanonhuipulle ja takaisin. Yllätyin hieman itsekin.

Tänään puolivahingossa ja jotenkin oudosti Andun ennätysjuoksun inspiroimana, juoksin elämäni ensimmäisen kerran kymmenen kilometriä putkeen. Se on minulle kuin Karhunkierros ja olen siitä ihan tolkuttoman ylpeä!

Mä en tiennyt tän olevan mahdollista!

Mun "Hei mä juoksin just ekaa kertaa kympin!"-ilme

Alkaa kevään treenikausi olla huipussaan ja tulokset sen mukaisia. Ensi viikolla alkaakin sitten Elbrus - Kebnekaise - Sarek - Halti - Grönlanti x2 - Kebnekaise - Nepal -putki, jota varten tässä on treenattu. Tulokset lupailee hyvää!

Kuva Elbrusilta kesältä 2014. Olen jonon viimeinen.


keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Best talvi ever!



Poikkeuksellinen kesäsää näyttäisi vain jatkuvan ja jatkuvan! Elämme toukokuun loppua ja taitaa olla niin, että tämän kevään myötä hellepäiväennätykset menevät uusiksi ja tilastot pääalelleen, kun toukokuun kylminkin päivä on ollut varmaan noin 15-asteinen. 

Tässä on puolensa ja puolensa. Koska treenit on treenattava, olen nyt käynyt parikin kertaa lenkillä 25:n asteen lämpötiloissa, mikä ei välttämättä ole se mukavin olosuhde juosta. Tai tehdä oikeastaan yhtään mitään. Eilen olin hinkkaamassa Malminkartanon jätemäkeä ja kahdeksan nousun jälkeen oli pakko lopettaa, koska kone hyytyi kuin seinään. Mittari näytti +26°C lopettaessa ja join varmaan kaksi litraa vettä huikalla. Mutta sitten taas, olen istunut monta aamu- ja iltakahvia Kaivopuiston rannassa, makoillut piknikeillä ympäri Helsinkiä ja leikannut nurmikon mökillä ilman paitaa. Eli vaikka kovaäänisesti liputankin talvien puolesta, ihan ookoo tämä kesäfiiliskin välillä on. Etenkin, kun tämä toukokuu on minun lomakuukauteni. Silti olen tyytyväinen, että kahden viikon päästä tähän aikaan olen jo Elbrusin basecampissa pakkasrajan yläpuolella.

 Malminkartanolla oli julmaa mittarin näyttäessä +26°C

Hyvää treeniä on myös työnnellä 30 vuotta vanhaa ruohonleikkuria ylämäkeen pari tuntia

Olimme viikonlopun pojan kanssa Sipoossa mökillä ja siinä pihassa aurinkotuolissa makoillessani ynnäilin vielä vähän mennyttä talvea kasaan. Loogista, eikö?

Aloitin talveni joulukuun alussa, jolloin ajelin ensimmäisen kerran Lappiin ja lopulta noita pohjoisen keikkoja kertyi neljä, joista viimeinen kesti melkein kuukauden. Pohjoisessa tuli norkoiltua tänä talvena siis noin seitsemän viikkoa ja laskupäiviä kertyi suunnitelmien mukaisesti paljon. Skinnailin Pyhällä, Ylläksellä, Pallaksella ja Sallassa ja myös Levillä kävin käännähtämässä. Samalla sain hyvin otettua tuntumaa pohjoisessa vallitsevaan matkailubuumiin, josta niin kovin puhutaan. Joissain paikoissa se näkyi, toisaalla ei. Tämän talven otannalla parhaiten homma tuntui toimivan Pyhällä ja Pallaksella, missä kasvavat turistimäärät eivät näkyneet negatiivisena asiana ja tuntui, että sellainen oikeanlainen kotikutoisuus oli onnistuttu molemmissa paikoissa säilyttämään. Molemmat ovat löytäneet omat vahvuutensa ja toimivat niiden pohjalta. Vahva suositus! 

Pallas tarjoaa Suomen parhaita offareita

Äkäslompolon Lapland Hotelsissa haisi kuvottava rahat pois -meininki ja pohjat veti Salla, missä kauden ollessa edelleen käynnissä ja hissien pyöriessä kaikki muut palvelut oli suljettu ja niiden perään kyselijä sai lähinnä vittuilua osakseen. Oma suosikkini oli Napapiirin Safarien tiskiltä saatu kommentti, että ”no kyllä meillä viime viikolla vielä oli hyvä palvelu, olisit tullut silloin”, kun kyselin, että miten te voitte laittaa kioskin kiinni ja lähteä koko firman porukalla ryyppäämään viikkoa ennen kauden päättymistä. Erikoismaininta on myönnettävä hissilippujen myyjälle, jonka mielestä ei hänen tarvitse kertoa lippuja myydessä, että esim. ruokaa ei keskuksesta saa mistään, koska ”ei se ole hänen ravintolansa”. Kaikki kunnia Sallan kunnan matkailukoordinaattorille, joka kovasti pahoitellen lupaili, että homma nostetaan tapetille kaikkien asianosaisten kanssa, mutta kun siellä rinteen kyljessä olevassa kyltissä lukee varmaan edelleen, että ”TERASSI AUKI”, niin ei se nyt ihan kauheasti vakuuta, kun ei ketään lopulta oikeasti kiinnosta tehdä asioille mitään.  

No, Lappi oli Lappi, eikä Sallan Ö-luokan meininki kokonaisuutta vielä pilaa, aika moni muu sentään yrittää edes opetella hyvää palvelukulttuuria massojen edessä. 

Salla oli parhaimmillaan kun hissit oli kiinni. Kuva vappuaatolta.

Lapin lisäksi tuli matkattua vuodenvaihteessa Itävaltaan. Viime vuonna Innsbruckissa oli vähälumisin talvi miesmuistiin, joten nyt oli revanssin aika. Ja se saatiin, joskin lopulta ehkä liiankin hyvin. Itävallan Alpeilla oli erinomaisen hyvin lunta jo joulukuussa ja pääsimme skinnaamaan paljon ja hyviä reittejä. Loppureissusta lumentulo kuitenkin yltyi ja yltyi ja viimeisinä päivinä lumivyöryvaarat alkoivat nousta sen verran korkealle, ettei jyrkemmille nyppylöille ollut enää asiaa. Hyvä laskureissu silti!

Axamsissa dumppasi

Helmi-maaliskuussa tein hommia enemmän kotikonnuilla, kun järjestin Partioaitan 365 Klubille neljä talviretkeä Nuuksioon, Helvetinjärvelle ja Repovedelle. Helvetinjärvellä oli yöllä 24 astetta pakkasta, oli aika rapea olo taivasalla nukkuessa. 

Pääsiäisenä käytiin Utössa kääntymässä, jonka jälkeen Toyotan keula suuntasi ensin Ruotsiin ja sieltä vielä 365 Klubin offariviikolle Pyhälle. 

Jo useampana kesänä Kebnekaisella työskennellessäni olen miettinyt, että tänne pitäisi tulla myös talvella. Viimein plääni toteutui, mutta ikävä kyllä kävi niin, että kyseessä oli huonoin talvi Ruotsissa 35:een vuoteen. Kebnekaisen alueella oli todella haastava lumitilanne ja lumivyöryvaarat tapissa, joten kaikki ne projektit, joita olen siellä kesäisin talvea varten suunnitellut, jäivät toteutumatta. Peräännyimme muutaman päivän epäonnisen yrittämisen jälkeen takaisin Kiirunaan ja päätimme lähteä jonnekin muualle. Päädyimme Abiskoon ja Riksgränseniin, Arctic Guidesin helikopteriin ja lopulta reissusta tuli talven ikimuistoisin, vaikka kaikki alkuperäiset tavoitteet päätyivätkin romukoppaan. Ensi vuonna uudelleen!

Kebnekaisella oli vähän haastavaa... 

...Abiskossa vähemmän

Asetin talven alussa itselleni kaksi tavoitetta: Halusin saada yli 50 laskupäivää täyteen sekä ensimmäisen liidauksen jääkiipeilyssä. Ensimmäinen toteutui (loppusaldo ennen Elbrusia on nyt 54) ja toinenkin melkein. Tai ainakin se tuli lähemmäksi. Sain nousumetrejä jääseinillä enemmän kuin koskaan ja sitä kautta hurjan määrän itsevarmuutta ja myös lisää taitoa, jolla hommassa edetä. Ostin jo kamatkin liidausräkkiin, mutta lopulta kevät yllätti kulman takaa vähän liian nopeasti ja sulatti seinät ennen kuin ehdin ensimmäistä liidiäni tehdä. Siitäpä siis ensi talvea kohti!

Pirunkallio tuli tutuksi

Nyt koittaa kesä. Aloitan sen vuoden ensimmäisen puoliskon päätavoitteella, eli yrityksellä laskea lumilaudalla Elbrusin 5642-metriseltä huipulta alas. Reissuun on enää muutama viikko, lähtö 4.6.! Sen jälkeen matkaan viideksi viikoksi Lappiin, ensin Kebnekaiselle ja Sarekiin ja myöhemmin mm. Haltille Partioaitan klubilaisten kanssa. Elokuu menee pitkälti Grönlannissa, sekin 365 Klubin kanssa, ja syyskuun alussa luvassa on vielä vuoden kolmas keikka Kebnekaiselle. Sitten onkin jo lokakuu ja vuorossa vuoden päätavoite: Cholatse Nepalissa. Ei tuu tylsää ennen ensi talvea!

Elbrusin satula. Kuva vuodelta 2014, allekirjoittanut jonon viimeisenä




perjantai 18. toukokuuta 2018

Kevät tuli Helsinkiin!


Tässä, kun katselee ulos ja lämpömittariin, on vaikea kuvitella, että vielä muutama viikko sitten olin laskemassa kauden viimeisiä laskuja pohjoisessa. Kevät, tai oikeastaan kesä, tuli rytinällä toukokuiseen Suomeen viime viikolla ja yhtäkkiä jo ennen kuun puoliväliä puissa on lehdet ja vesien lämpötilat ovat melkein parissakympissä.

Kesäkuun alusta aina syyskuun puoliväliin asti olen suurimman osan ajasta toisaalla, joten on melkoisen luksusta, että olen päässyt nauttimaan kesä-Helsingistä jo nyt vähän kuin varastoon, koska varsinaisen kesän koittaessa en montaa rantakahvia kotikulmilla kerkeä juomaan. 


Sataman lapsi @ Hampton Bay

Kun pari viikkoa sitten ajelin kuukauden Lapin rupeaman päätteeksi kohti kotia, harmittelin kovin talven päättymistä. Mutta myönnetään nyt kuitenkin, että ihan kiva tämä sulan maan aikakin on pitkästä aikaa.


Kaivopuisto viime viikolla. Nyt puissa on jo tuuheat lehdet!


Kevät ja kesä alkavat virallisesti ensimmäisestä Porkkalan retkestä! Harvemmin noilla rantakallioilla on kuitenkaan saanut jo toukokuun alussa makoilla T-paitasillaan helteessä. Uimaan ei sentään vielä raaskinut mennä, joskin kuulemma tällä hetkellä merivesikin on mitattu yli 16-asteiseksi.




Myös Porkkalan käärmekanta on herännyt kevääseen. Pusikoissa suhisi siihen malliin, että askeleitaan kannatti katsoa. Useampi kyy (alempi kuva) ja rantakäärme (ylempi) tuli nähtyä.


Olen elokuussa reissussa, kun Roger Waters tuo Us+Them -kiertueensa Helsinkiin, joten kävin katsomassa 14.5. keikan Hampurissa. Saksassa oli 10 astetta viileämpää kuin täällä! 


Partioaitta täyttää tänä vuonna komeat 90 vuotta. Syntymäpäiviä juhlistettiin Porvoossa helteisessä kesäillassa saunoen ja syöden. Onnea!



maanantai 7. toukokuuta 2018

Bodom Trail Night - Ensimmäinen ja viimeinen polkujuoksukilpailuni


Minä en ole juoksija. En ole koskaan ollut, enkä koskaan tule olemaan. En oikeastaan edes pidä juoksusta, vaikka viimeiset muutamat vuodet olen sitä kuivan maan aikaan välillä harrastanutkin. Lenkkeily on ollut treenivalikoimassani lähinnä se viimeinen vaihtoehto. Jos en ole muuta keksinyt, olen käynyt muutamat kilometrit köpöttelemässä pitkin Kaivopuistonrantaa. En jostain syystä pidä siitä, miltä lenkkeily tuntuu, joten olen korvannut sen pyöräilyllä, sauvakävelyllä ja portailla.

Silti, kun Bodom Trail, yksi suurista polkujuoksutapahtumista, otti yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko lähteä kokeilemaan polkujuoksua, suostuin heti. Viisi minuuttia suostumiseni jälkeen jo ihmettelin miksi, mutta suostuin. Suurin ongelma oli, että olin juuri lähdössä kuukaudeksi Lappiin, mistä palaisin päivää ennen juoksutapahtumaa, enkä ehtisi reissussa treenata kertaakaan. Eihän minulla ollut edes kenkiä! 

Suostuin mukaan Bodom Nightiin, eli kymmenen kilometrin pimeäjuoksuun, joka tuntui siltä, että se on sentään minullekin mahdollinen. Bodomin päämatka on 21 kilometriä ja se olisi ollut vähän liian hevi ensikertalaiselle ilman treeniä. Lähtiessäni ajamaan Lappiin koukkasin viimeisenä vielä Partioaitan kautta ja hain kyytiin Salomonin polkujuoksukengät.

Poluilla liikkuminenhan on minulle varsin tuttua. Myös nopeasti poluilla liikkuminen, käyn usein tiedustelemassa esimerkiksi viikonloppuretkien reittejä ennakkoon kevyessä varustuksessa vauhdilla painaen. En juokse, mutta askel on pitkä ja nopea. Saatan hyvin mennä 16 kilometriä kolmessa tunnissa, nou problemou. Mutta se ei ole polkujuoksua, se on edelleen polkukävelyä. Juoksussa askelluksen ja vauhdin lisäksi se asennoituminen on erilaista ja jotenkin se muuttuu sen yhden sanan myötä retkeilystä urheiluksi. Minun mielestäni kovimpia urheilijoita maailmassa ovat kasitonnisten kiipeilijöiden lisäksi polkujuoksijat, jotka vetävät jotain Karhunkierrosta edes takaisin. Ultramatkojen juoksijat. Minun päähäni ei vain mene, että miten voi olla mahdollista juosta joku 80 kilometriä putkeen, saati pidempään. Olin joitain vuosia sitten Chamonix’ssa seuraamassa UTMB-kilsaa, joka on käsittääkseni polku/vuorijuoksun kauden päätapahtuma Euroopassa. Olin maaliviivalla jäätelö kädessä tuulettamassa kun voittaja tuli maaliin ajassa 22 tuntia ja 2 minuuttia. Hänellä oli takanaan joku 120 kilometriä ja 10 000 nousumetriä ja minä mietin, että eihän vuorikiipeilijät ole mitään näihin kavereihin verrattuna. Sitten jatkoin jäätelöni syömistä. 

Bodom Trailin tyypit olivat sitä mieltä, että siirtymä poluilla liikkujasta polkujuoksijaksi on helpompi kuin asfalttijuoksijasta polkujuoksijaksi. Siihen tuudittautuen vietin kuukauden pohjoisessa skinnaillen ja laskien ilman yhtäkään juoksuaskelta. Sallassa kävin lopulta yhden puolituntisen köpöttelemässä viikko ennen kisaa testatakseni niitä uusia kenkiä. Ihan hyvältä tuntuivat, juoksu ei niinkään. 

On kuulkaa kompressiosukat ja kaikki. 

Ajelin Lapista kotiin vappupäivänä, pari päivää ennen Bodom Nightia. Kävin ostamassa juoksushortsit ja lähdin Helsingin Keskuspuistoon testijuoksulle, jotta edes yksi oikea treeni olisi alla ennen kisaa. Muistan sanoneeni ääneenkin, että onpa tämä jotenkin hölmöä juosta polulla. Mietin, että tässä kun nyt kompuroi polven johonkin juurakkoon, niin se on sitten kesän työt (ja yrittäjän tulot) siinä! Viikonlopun läheneminen alkoi hieman jännittää mutta samalla ajattelin, että eihän se nyt niin paha voi siltikään olla, kymmenen kilometriä nyt menee vaikka pää kainalossa. Seuraavana aamuna iski kuitenkin jackpot!

Oli syntymäpäiväni ja heräilin jo ennen viittä. Hikoilutti, väsytti ja vähän etoi. Nousin ylös ja tipahdin takaisin alas. Juoksin vessaan. Tadaa! vatsatauti! En tiedä mistä se tuli ja mikä se tarkalleen ottaen oli, mutta päivää ennen kisaa tyhjensin kaiken kehostani. Joka ikiseen lihakseen sattui ja välillä oli kuumetta ja välillä ei. Oksetti. Oli ripuli. Seuraava vuorokausi meni sohvalla, mistä en päässyt ylös hädin tuskin edes juomaan. JACKPOT!

Kisapäivän aamuna pahin kuvotus oli ohi. Se oli muuttunut närästykseksi. En ollut syönyt yli 30:een tuntiin kun sain pienen kulhon mysliä alas. Jossain vaiheessa kolme pinaattilättyäkin. Tällä olisi mentävä. Juoma sentään alkoi jo maistua, mutta eipä siitä liikaa apuja ollut kun ei se neste kiinnittynyt mihinkään. Mietin vakaasti, että perun koko leikin, mutta lopulta päätin tekeväni lopullisen päätöksen vasta lähtöviivalla. Edelleen, ei se kymmenen kilometriä ihan mahdoton ole. Samaten olen tässä jo useamman vuoden totuttanut kehoani toimimaan miinuksilla, jotta ääritilanteissa mikään ei tulisi sille shokkina, joten nythän sekin sitten testattaisiin. Päivä meni vähän mehukeittoa vedellen ja torkkuen illan starttia odotellen. Joka toinen minuutti olin jo laittamassa viestiä järjestäjien suuntaan, että kiitos kutsusta, mutta minun on pakko perua. Jostain syystä en kuitenkaan niin suostunut tekemään ja lopulta seisoin kuin seisoinkin pimenevässä Espoon Pirttimäen illassa ihmetellen ympärillä venytteleviä urheilijoita. Näytin peuralta ajovaloissa. Yritin tehdä jotain alkulämmittelyltä näyttäviä liikkeitä jotka eivät näyttäneet alkulämmittelyltä eivätkä liikkeiltä. Lopulta tyydyin imeskelemään energiageeliäni.

Vähän oli valoa vielä ennen starttia

Kun lähtölaukaus kajahti, oli edellisestä ateriastani kulunut yli 52 tuntia. Jättäydyin suosiolla jonon viimeisten joukkoon, jotta saisin hölkkäillä pahimman tungoksen ulkopuolella. Tavoitteenani oli ainoastaan päästä maaliin ja toivoin, etten olisi viimeinen. Tämä oli toinen kerta elämässäni, kun osallistuin urheilukilpailuihin ja edellisissä – Umpihankihiihdon MM-kisat 2016 – olin toiseksi viimeinen. Toivoin vain, ettei Bodom Night menisi huonommin. 

Yllättävän hyvältä tuntui ensimmäiset pari kilometriä. Tosin tässä kohtaa maastokin oli lähinnä sellaista highwayta. Huomasin kyllä voimattomuuteni mutta kaikkeen nähden homma eteni ihan leppoisasti. Taakseni taisi jäädä muutama tyyppi, mutta muilta osin loput kilpailijat olivat edessäni. Puolessa tunnissa kaula oli kasvanut jo niin isoksi, etten nähnyt enää yhtäkään heiluvaa valokiilaa missään. Kaikki olivat yksinkertaisesti minua nopeampia. Polku muuttui hiljalleen haastavammaksi. Se kapeni ja muuttui mudaksi. Välillä oli kuin olisi suossa mennyt. Jos olisin ollut oikeasti tosissani mukana, minun olisi varmaan pitänyt vain juosta suoraan mutalammikoista läpi välittämättä pätkääkään, nyt hukkasin jokaisen lätäkön kohdalla aikaa yrittäessäni etsiä kuivimman reitin yli. Maaston vaikeutuessa tuntui, ettei kilometrit kuluneet enää ollenkaan. Kelloni tracker oli mielestäni koko ajan jossain kolmessa kilometrissä, vaikka kuinka yritin painaa. Motivaatio alkoi tippumaan kun homma ei edennyt. Samalla vatsani oli ihan krampissa, enkä uskaltanut hellittää hetkeksikään, koska pelkäsin, että kohta tulee tavaraa ylhäältä tai alhaalta läpi. Olo ei ollut varsinaisesti mieltä ylentävä.

Viiden kilometrin rajapyykillä kelloni oli näyttänyt viittä kilometriä jo ainakin puoli tuntia ja minulla paloi hihat. Nakkasin sen ranteestani irti johonkin juurakkoon kovaa ääneen kiroillen, että perkele, olkoot, kun ei toimi! Takana tullut juoksukumppanini hieman naureskellen poimi sen takaani talteen minun jatkaessani matkaa kirosanojen saattelemana. 

Yhtäkkiä tapahtui kuitenkin koko yökisan suurin ihme: ohitin kolme juoksijaa. Kaverini takana sanoi hiljaa selostajamaiseen ääneen, että ”Teemu Suominen ohitti juuri juoksukilpailussa juoksijoita” ja minua alkoi naurattaa. Olen maailman vähiten kilpailuhenkinen ihminen, mutta tuo ohitus nosti motivaatiota hetkeksi todella paljon. Rinta rottingilla jatkoin kunnes ne kaksi juoksijaa, jotka jo lähdössä olivat jääneet taakseni, ohittivat minut. Se siitä riemusta. 

Olo alkoi olla aika huono. Vatsani oli niin krampissa, ettei juoksemisesta tullut enää mitään. Maastokin oli mäkeä ja mutaa ja tyydyin lähinnä kävelemään, välillä raahautumaan kohti maalia. Matkalla odotteli vielä seitsemän kilometrin kohdalla juomapiste, jonka lähestyminen motivoi kuivaa kehoani liikkumaan. Huvittavaa oli, että pisteellä päivystäjänä oli yhtäkkiä vanha tuttu musapiireistä, joka tunnistaessaan minut kysyi ensimmäisenä, että mitä helvettiä sä TÄÄLLÄ teet? Sanoin miettiväni samaa. Kaksi ja puoli kilometriä enää matkaa maaliin, anna mennä, hän huusi.

Ja minähän annoin. Lähinnä kävellen, välillä vaivalloisesti pari juoksuaskelta ottaen. Ei ne kilometrit kuluneet mitenkään. Reitillä oli vähän väliä ratavahteja, jotka lehmänkellojaan soittaen kannustivat iloisesti. ”Hyvähyvä, hyvältä näyttää, jaksaa jaksaa klongklonklongklong”. Jossain vaiheessa taisin vannoa, että jos joku vielä kerran soittaa sellaista kelloa ohi raahustaessani, minä tirvaisen naamaan saman tien. Koska olin heittäyt Suuntoni metsään, katsoin puhelimesta kelloa ja olin ollut radalla jo tunnin ja 50 minuuttia. Säännöissä luki, että maali laitetaan kiinni klo 24 ja näytti siltä, etten ehtisi perille ennen sitä. Tuntui pahalta. Fyysisesti ja henkisesti. Se purkautui kirosanoina ja aggressiona. Viimeinenkin motivaatio meni siihen, kun olin ajatellut, että ehkä  puoleentoista tuntiin voisin tästä jotenkin selvitä. Kun vielä viimeisen kilometrin aikana ne ainoat aiemmin ohittamani kanssakisailijatkin juoksivat ohitseni meinasin purskahtaa itkuun. Olin ihan loppu. 

Maalialue häämötti. Siinä oli jotain hienoja vihreitä valoja ja tuikkuja laitettu radan varteen. Kaarttaessani Pirttimäen kentälle kuuluttaja puhui mikrofoniinsa, että sieltä tulee Teemu Suominen, jee jee! En ymmärtänyt miksi hän edes vaivautui, eihän paikalla ollut enää ketään muita kuin järjestäjiä ja vapaaehtoisia purkamassa kamoja. Ylitin maaliviivan. Olin rajalla, että alanko itkeä, huudanko täysillä voi vittua vai olenko vain hiljaa enkä puhu enää kellekään ikinä mitään. Valitsin viimeisen. Kuuluttaja lauloi mikrofoniin ”joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö” samalla todeten, että no niin, Teemu olikin sitten viimeinen kilpailija ja voimme lähteä kotiin. En tiedä oliko se todella nöyryyttävää vai ihan älyttömän koomista, siinä hetkessä kaikki tuntui vain pahalta. 

Loppuaikani Bodom Night by Petzl:ssa oli 2:01:10. Voittoaika (Jani Virta) oli 45:52. Morjens.

Maalissa oli aika hiljaista

MUTTA! En lopulta ollut viimeinen. Aikavertailussa olin miesten sarjan toiseksi ja kokonaiskilpialussa neljänneksi viimeinen! Paremmin kuin siellä Umpihankihiihdoissa!

Bodom Trail Night oli mielenkiintoinen kokemus. Oman mausteensa siihen toi olotilani, jota ilman kisa olisi varmasti ollut hieman miellyttävämpi, mutta noin kaiken kaikkiaan osallistuminen vahvisti kahta ajatustani: Että polkujuoksijat ovat maailman kovimpia tyyppejä ja että minä en ole polkujuoksija.

En tiedä kuinka moni ihminen sanoi minulle ennen kisaa, että varo vaan, ettet jää polkujuoksuun koukkuun, se kun on sellaista! Muistan miettineeni jossain kohtaa kesken kisan, että jäisin mieluummin uudelleen vaikka viinaan koukkuun kuin tähän. Minä vain en pidä juoksemisesta eikä näköjään ympäristön muutos siihen vaikuta. Aion siis vastakin nauttia polkuni kävellen ja niin, että pysähtelen ja nautin matkasta. Olen pitänyt yhtenä luonnossa liikkumisen filosofianani sitä, että metsässä ei saisi koskaan olla kiire ja sen mukaan aion jatkaa. Mutta ne, jotka lajia harrastavat, saavat kyllä kaiken kunnioitukseni. Etenkin ultramatkaajat. Kymmenen kilometrin kokeilun jälkeen ällistykseni niihin suorituksiin, mitä lajin kovikset vetävät, vain ja ainoastaan kasvoivat. Uskomattomia fyysisiä puristuksia, joiden rinnalla joku oma vuorilla kekkulointini ei tunnu oikein miltään. 

Vaan mitäpä sitä vertailemaan. Minä tykkään haastaa itseäni fyysisesti ääritiloihin ja olen löytänyt sen muodon ohuesta ilmasta ja korkeista vuorista. Ne ovat minun bodomtrailini, hettapallakseni ja vaarojenmaratonini.

Mietin kuitenkin tuossa tänään aamulla, että aion antaa tänä kesänä polkujuoksulle vielä yhden mahdollisuuden. Ihan vain, koska haluan kokeilla millaista se on terveenä. Aion juosta joku päivä ihan omaksi ilokseni (?) kymmenen kilometrin polkulenkin normaalilla tankkauksella ja katsoa, jos edes vähän lähemmäksi sitä puolentoistatunnin haamuaikaa pääsisin. Sitä varten tarvitsen ehjän ajanottolaitteen, joten lähdenkin tästä seuraavaksi häntä koipien välissä viemään sitä jorpakkooni heittämääni Suunnon kelloa korjattavaksi. En todellakaan aio kertoa miten se hajosi, jos ne huollossa kysyy.



Bodom Traililla mukana olivat: