Syyslomailua Rukalla, seinille kimpoilua kotona

Palailin eilen Rukalta ja nyt sinkoilen kotona seinille ennen huomista lentoani Kathmanduun. Laskukauden avaus oli kosteahko (ei siinä perinteisessä merkityksessä) sumun peittäessä Saaruan kaksi auki ollutta, viime talvelta preservoiduista lumista tehtyä mäkeä. Mutta hittoakos pieni sumu haittaamaan, kun pääsi laskemaan! Vaikka vastahan sitä edelliskausi neljä kuukautta sitten saatiin Elbrusilla pakettiin. Näin lyhyttä kesätaukoa minulla ei ole ollut koskaan!

Vanha setä jaksoi vähän hyppiäkin siellä nuorison seassa. Aika vähän kuitenkin, sen verran takaraivossa kaikui huomenna alkava Cholatsen reissu. Tuolla kun olisi jossain reilissä polvensa kiertänyt ympäri, olisi vuoden päätavoite jäänyt tekemättä.

Rukalla oli kaksi mäkeä auki

Swoooooooshhhh!

Lyhyt syysloma pohjoisessa yhdessä pojan kanssa teki kaikin puolin hyvää. Laskemisen ohessa kävimme yhtenä päivänä pyöräilemässä ja syömässä eväitä Oulangan Myllykoskella, loppuajan pääasiassa makoilimme, söimme ja vietimme aikaa yhdessä, mikä oli paikallaan ennen kuukauden erossaoloa. Poika jäi matkan päätteeksi äitinsä mökille jatkamaan syyslomaansa ja minä suuntasin etelään.

Empiirisen tutkimukseni mukaan pyöräily sadesäässä ei ole 11-vuotiaan 

mielestä ihan niin siistiä kuin 39-vuotiaan mielestä.

...Mut ihan kivaa silti kuitenki.

Tänään olen lähinnä pakannut, hoitanut viime hetken kotiasioita ja – kuten sanottu – sinkoillut pitkin seiniä. Perinteinen lähtötunnelma on levoton, ärtynyt, lyhytpinnainen, onnellinen ja hermostunut. En tiedä olenko ollut näin innoissani ja kauhuissani mistään matkasta aiemmin. Keskittyminen ja henkinen työ on kestänyt jo joitain viikkoja (kuukausia, anyone?) ja huomenna, kun Dohan kautta Kathmanduun starttaan, pääsen viimein rauhoittumaan. Siitä eteenpäin kaikki on tavalla tai toisella improvisaatiota, ennakkovalmistelut on nyt valmisteltu. 

Tämä blogi hiljenee nyt kutakuinkin kuukaudeksi, samoin tekee muut some-kanavat viimeistään ensi viikolla. Basecampin saavutamme suunnitelman mukaan tulevan viikon lauantaina ja siitä alkaa rotaatiot leireihin ja hiljalleen kohti Cholatsen 6440-metristä huippua. Palaillaan siispä marraskuussa toivottavasti ja luultavasti muutamaa tarinaa ja kokemusta rikkaampana! Heippa!

Saarua 13.10.2018

Kohti Nepalia

Lähden ensi viikon perjantaina Nepaliin. Saavun Kathmanduun 20. lokakuuta ja lennän sieltä maanantaina helikopterilla Namcheen, mistä alkaa sopeutuminen ja vaellus kohti Cholatsen perusleiriä. Kotiin palaan viimeistään marraskuun puolivälissä, joskin kaiken mennessä hyvin saatan aikaistaa lentoani joillain päivillä.

Jännittää.

Iskin silmäni Cholatsen 6440-metriseen huippuun viime vuoden Lobuchen reissulla. Cholatse ilmestyi näkyviin noustessamme Gokyon laaksoa ylöspäin ja se hallitsi Cho Oyun ohella maisemaa oikeastaan koko loppureissun. Ensin sen eteläinen puoli ja myöhemmin Lobuchen puolelta sen vakuuttavan näköinen pohjoisseinä. Mietin onkohan sitä kiivetty ja Googlen kimppuun kotona päästyäni selvisi, että tietenkin Ueli Steck on sen soolonnut toppiin. Oma reittini tulee kuitenkin vuoren eteläpuolelta. 

Katselin Cholatsea pari viikkoa ja hiljaa päätin, että jos Lobuchella kaikki menee hyvin, Cholatse on oleva seuraava kohteeni. Se on selkeä (iso) steppi omassa osaamisessani ja selkeästi haastavampi vuori verrattuna mihinkään aiemmin tekemääni. Yleisin nousukulma huipulle on jotain 40-60 asteen välillä ja reitti, etenkin yläosan harjanne, on todella, TODELLA avoin. Ja korkeus on siis 6440 metriä. Silti se jotenkin kutsui luokseen. Tiesin Lobuchella ollessamme, että Phil Cramptonin liidaama Altitude Junkiesin ryhmä on lähdössä vuorelle samoihin aikoihin ja mietin, että olisipa siistiä olla mukana. Phil Crampton on yksi Himalajan legendaarisia kiipeilijöitä, jolla on vyöllä mm. yli 40 reissua kasitonnisille. Phil oli myös Samulin oppi-isä ja Altitude Junkies Samun työnantaja. Tapasin Philin Samulin muistoillassa kolme vuotta sitten.

Cholatsen (oikean puolimmainen huippu) pohjoisseinä

kuvattuna Lobuchen huipulta lokakuussa 2017. 

Palatessani Lobuchelta viime syksynä heräsin jetlägeissä aamuyöstä kotona. Ajauduin kuin vahingossa Altitude Junkiesin sivuille ja yhdeksän tuntia kotiinpaluuni jälkeen olin jo buukannut matkan Cholatselle tälle syksylle. Phil kyseli kokemustani ja tekemiäni reissuja, joiden perusteella hän toivotti tervetulleeksi mukaan yhdeksi kuudesta, jotka retkikuntaan lähtevät. Muista en tiedä vielä mitään, tapaamme Kathmandussa ensi viikolla. 

Silti, vaikka Cholatselle lähtö on minulle selkeä steppi, joka pitää ottaa, tapahtui reissun buukkaamisessa pieni työtapaturma: Toinen Khumbun laakson maisemaa hallitsema vuori on Ama Dablam, joka on monien vuorilla liikkujien to do -listoilla. Ulkonäöltään  yksi maailman kauneimpia vuoria on melko tekninen nousu ja ajattelin, että se on minulle tässä vaiheessa vielä vähän liikaa, koska baby steps, peruna kerrallan jne. Niinpä valitsin tässä kohtaa Cholatsen. Vasta vahvistettuani matkan ja selätettyäni jetlägini aloin lueskelemaan seuraavasta kohteestani tarkemmin. Kävi ilmi, että Cholatse onkin selkeästi haastavampi huippu kuin Ama Dablam, jota pidin siis itselleni liian vaikeana tässä vaiheessa. Nieleskelin hetken, viestittelin Philin kanssa ja mietin, että haukkasinko liikaa kakkua sittenkin. Phil oli sitä mieltä, että mukaan vain ja lopulta, pitkän pohdinnan päätteeksi päätin, että hitto vie, ei tässä enää mitään perumaan! Minulla oli vuosi aikaa valmistautua.

Cholatse (vas.) ja Taboche. Nousureittimme kulkee kuvassa keskellä olevan satulan kautta vasemmalle 

lähtevää harjannetta pitkin ylös. Basecamp sijaitsee edessä näkyvän kivikon tuolla puolen ja teemme sen yläpuolelle olosuhteista riippuen yhden tai kaksi leiriä. Basecampin korkeus on noin 4700m.

Eilen tein viimeisen pidemmän treenini ennen reissua. Juoksin 13 kilometriä pitkin Nuuksion polkuja melko helposti. Ei ihan huono suoritus, ottaen huomioon, että vielä toukokuussa maksimimatkani oli jotain neljän kilsan luokkaa. Pari viikkoa sitten juoksin puolimaratonin Sipoonkorvessa. Viime talvena kiipesin jäätä niin paljoin kuin vain ehdin ja kesän seitsemän työkeikkaa vaeltaen vahvistivat jo valmiiksi aika hyvää kestävyyspohjaa. Tällä kombolla nyt sitten lähdetään kohti Nepalia. Ensi viikolla suuntaan enää Rukalle laskemaan, jolloin jalat saavat vielä sellaista leppoisaa liikettä ja ylläpitoa, mutta muilta osin ajattelin vain lepäillä ja alkaa hiljalleen tankkailemaan. Joskin kuulemma Altitude Junkiesin perusleiriruoat ovat lähinnä legendaarisia ja tankkaus jatkuu niiden parissa vahvana myös paikan päällä.

Hikoiluttaa. Nuuksiossa oli mäkiä.

Tiedän olevani valmis edessä olevaan haasteeseen. Se on itselleni mittari tämän hetken kunnosta ja taidoista ja malttamattomana jo odotan, että pääsen niitä testaamaan! Samalla olen innoissani päästessäni Philin kanssa mäkeen ja mittauttamaan nykytilani myös hänellä. Minulla on muutama haave ja suunnitelma jo ensi vuodelle, mutta en palaa niihin, ennen kuin Cholatse on takana ja olen konsultoinut Philin kanssa jatkosta. Luulen – ja toivon – olevani kuuden hengen ryhmästämme kokemattomin, mikä takaisi maksimaalisen oppimisen matkan aikana. Koska sen lisäksi, että aion Cholatsen huipulle kiivetä, aion oppia noususta mahdollisimman paljon.

Nyt lepoilua, ensi viikolla pojan kanssa syysloman viettoon Rukalle ja ennen kuin huomaankaan, istun jo koneessa kohti Nepalia.

Jännittää!

Cholatsen huippu nojaa kuvassa korkeimpana hieman vasemmalle. 

Kuva otettu Gokyo Rin huipun alapuolelta lokakuussa 2017.

Antijuoksijan juoksublogi

”Never say never” sanovat ja ihan oikeassa ovat! 

Keväällä kävin oksennustaudin jälkimainingeissa juoksemassa Bodom Night Trailin kymmenen kilometrin kisan, kun minut oli haastettu mukaan. En ollut treenannut ollenkaan, en ollut syönyt pariin päivään, olin aivan loppu jo lähtöviivalla ja minun olisi oikeasti pitänyt olla kotona toipumassa, eikä missään metsässä juoksemassa. Sen illan jälkeen ilmoitin, että kyseessä oli ensimmäinen ja viimeinen polkujuoksukisani ja että minä en ole juoksija, en ole koskaan ollut, enkä tule koskaan olemaan. 

Niin että ehhehehehehehe vaan. Koska, kuten tässä vaiheessa jo kaikki tietävätkin, eihän se nyt ihan niin mennyt. Koska joku siinä Bodom Trailissa jäi korpeamaan. Ehkä eniten se, että olin kipeä, enkä siis saanut oikeasti mitata, miten juoksu olisi mennyt terveenä. Toisiksi eniten se, että tulin maaliin viimeisenä. Vaikken ole lähtökohtaisesti yhtään kilpailuhenkinen, kyllä se viimeisenä tuleminen söi aika paljon. 

Nuuksiossa treenaamassa

Päätin seuraavina päivinä, että voisin kuitenkin kokeilla itsekseni juosta Bodom Trailia vastaavan 10 kilometrin matkan ja katsoa miten se menee, ihan vain, että saisin vähän edes jotain referenssiä miltä tuntuu juosta kymmenen kilometriä. Juoksin sen toukokuun lopulla ja se meni yllättävän helposti. En sano että hyvin, ei ne ajat mitään kummoisia olleet – eivät ole vieläkään – mutta se meni helposti. En kuollut, ei edes sattunut mihinkään. Ajattelin, että hitto vie, ehkä tässä juoksussa on sittenkin jotain tolkkua. Kaikki olivat sanoneet minulle, että jossain vaiheessa se muuttuu sellaiseksi, että se on oikeasti kivaa. Alkoi jo vähän tuntua siltä, että se voisi onnistua.

En silti tarkkaan muista missä vaiheessa kesää se oli ensimmäisen kerran kivaa. Olisikohan ehkä ollut Sallassa, kun 29:n asteen helteessä juoksin 11 kilometriä. Ehkä silloin. Silloin nimittäin muistan nauttineeni jostain pitkospuupätkästä, missä oli ihan hulluna hyttysiä ja ihan helvetin kuuma. Ainoa ongelma oli, etten ollut ottanut mitään juotavaa mukaan ja lämpötila tosiaan hipoi kolmeakymppiä. Juoksin takaisin mökille tullessani suoraan järveen. Sillä lenkillä oli kivaa. 

Lapin kesä

LaSpojen sisäänajo

Erityisen kivaa oli, kun ex-tempore juoksin Kilpisjärvellä Saanatunturin huipulle alle tunnissa. Se oli sellainen reissu, että sen jälkeen oikeasti aloin uskoa itsekin siihen, että minäkin voin olla juoksija. Whatever that means. Joskus niihin aikoihin laitoin nimeni myös Sipoonkorpi Trailin 21:n kilometrin lähtölistalle. Ajattelin, että se olisi hyvä kuntotesti ennen Cholatselle Nepaliin lähtöä. 

Juosten Saanan huipulla 22.7.

Onhan se niin, että juoksu on parasta aerobista treeniä, jota kotioloissa voin tehdä. Etenkin nuo pitkät lenkit kehittävät sitä pitkäkestoista rasituskuntoa, jota vuorilla tarvitsen. Juoksu yhdessä pitkien vaellusten kanssa tukee uskoakseni hyvin niitä tavoitteita, joita minulla nyt ja tulevaisuudessa on ja hyvä juoksukunto ihan varmasti korreloi hyvän kiipeilykunnon kanssa, ainakin vuorikiipeilytouhussa ohuessa ilmassa. Tämän mutuilun tuloksia pääsen parin viikon päästä mittailemaan Nepaliin. Jo pari viikkoa sitten vetämäni Kebnekaisen nousupäivä tuntui kevyemmältä kuin koskaan aiemmin ja se antoi hyvää osviittaa siitä, että treeni toimii. Vuoritouhuja tukee myös varmasti se, että juostessa huomaan hengittäväni samalla tavalla kuin hengitän liikkuessani yli 5000:ssa metrissä, joten se hapenottokyky ei varmaan ihan hukkaan mene. Välillä olen koittanut juostessa hengittää ainoastaan nenän kautta. Se on ihan hirveää, mutta hyvää treeniä.

Nuuksiossa juostuani uudet enkat: 16 kilometriä 22.9.

Jos kesän siistein juttu henkilökohtaisella tasolla oli se Saanalle juoksu, syksyn kohokohta kotimaassa oli ehdottomasti eilinen Sipoonkorpi Trail. Ensisijainen tavoitteeni oli ainoastaan päästä maaliin asti. 21 kilometriä oli pisin matkani, jonka olen koskaan juossut, tätä edeltävä enkka oli 16 kilometriä, jonka vedin viime viikolla Nuuksiossa. Toinen tavoitteeni kilpailuhenkisyydettömyydestäni (ei toi voi olla sana??) huolimatta oli, etten olisi tällä kertaa viimeinen. Olin 75. kun osallistujia oli 85. Ei paha, ei ainakaan vika. Kolmas puolisalainen tavoitteeni oli juosta reitti alle kolmessa tunnissa. Loppuaikani oli 02.59.41, eli aika tiukille meni, mutta onnistui! 

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen pitkä juoksuni meni hyvin. Matkalla vasen jalka pääsi kipeytymään, kun varoin sitä liikaa alamäissä, mutta muuten varsinaisia ongelmia ei ollut. Hyräilin Pink Floydin The Wallin läpi ja jopa kiristin tahtia Run Like Hellin kohdalla, vaikka edessä oli ylämäki ja kilometrejä takana jo joku kahdeksantoista. Maaliviivan ylittäessäni koneistossa oli vielä yllättävän paljon paukkuja varastossa, vaikka aika poikki olinkin. Jäi fiilis, että voisi ottaa uusiksi ja kokeilla pidemmänkin kaavan kautta.

Jos ensi kesänä vaikka 30-35 kilsaa?

Samalla tunnustan tappioni ja perun sanani, ettei minusta koskaan tule juoksijaa.

Sipoonkorpi Trail 30.9.

Tää on tässä ihan vaan, koska tosi harvoin saa postata hyvällä 

omatunnolla itsestään kuvia ilman paitaa...