perjantai 28. lokakuuta 2016


Minulla on ollut toimisto Helsingin Nosturilla vuodesta 2010 alkaen, jolloin tein aktiivisesti vielä musiikkialan hommia sieltä käsin. Hiljalleen sen tarve on kuitenkin hiipunut, kun suurin osa ajasta menee tuolla jossain muutenkin, joten tänään luovutin avaimen pois ja siirsin toimistoni virallisestikin luontoon. Tämä on minun työpaikkani nyt.

Viikonloppuvaellus Repovedellä 25:n asiakkaan kanssa odottaa, joten niin kivaa kuin Nosturilla vuosien mittaa olikin, en usko että minun tulee ikävä!

maanantai 24. lokakuuta 2016

Ruka 16.-21.10.



Kauden 2016-2017 laskut korkattu Rukalla! 

Ruka onnistui ensimmäisenä suomalaisena keskuksena avaamaan rinteensä laskukuntoon jo 10. lokakuuta. ”Rinteensä” siis yksikkömuodossa, koska tosiaan, yksi mäkihän siellä ainoastaan oli auki. Se oli tehty viime talvelta säilötystä lumesta, jota oli pidetty kesän yli tallessa sahanpuruin ja jonkinlaisin fleece-kankain peitettynä. Näin keskus sai lanattua yhden mäen auki ilman, että lumitykkejä tarvitsi käynnistää kertaakaan. 

Kuin sattumalta poikani koulussa oli viikon syysloma ja saimme mökin käyttöön, joten hieman ex-tempore päätimme ajella viime sunnuntaina Rukalle kokeilemaan miten laskuhommat sujuvat taas kuivan kauden jälkeen. Poikani innostui laskettelusta kunnolla viimein viime talvena ja pienen miehen halu mäkeen oli kova. Isänsä ei vastustellut ollenkaan.

Ei ollut Saarualla ruuhkaa aamulla

Rukan Saaruan rinne oli jotenkin absurdin näköinen kun missään muualla ympäristössä ei lumesta ollut vielä tietoakaan. Tuolihissi kuskasi laskijoita molemmin puolin tunturia ylös noin kolmen tuhannen päivänousun tahtia, eli varsin hyvin oli ihmiset poikkeuksellisen aikaisin auenneen mäen löytäneet. Aamupäivisin laskettelutilaa riitti varsin mukavasti mutta lounaan jälkeen porukkaa alkoi jo olla siihen malliin, että lisärinteitä olisi kaivannut. Sen verran ahdasta kapeassa mäessä välillä oli. Samaten vakaasti plussan puolella pysytellyt lämpötila takasi sen, että viimeistään iltapäivällä Saarua oli melkoista muhjua ja puuroa, joka tappoi suurimman ilon sen höyläämisestä. 

Vaikka toi suuremmat linjat jäivät vielä odottelemaan enempiä mäkiä, oli jotenkin superhauskaa saada kausi avattua näin aikaisin. Ja etenkin pikkujätkän osalta oli tärkeää päästä mäkeen heti kuin vain mahdollista, jotta viime talvena löytynyt into ja osaaminen eivät pääsisi ruostumaan. Itse nautiskelin muutaman pikkuhyppyrin ja kumpareen lisäksi pääasiassa siitä fiiliksestä, mikä poikani kasvoilla oli tämän tykitellessä mäessä kuin vanha tekijä. Erittäin onnistunut syysloma siis!

Auringosta ei tarvinnut haaveilla koko viikon aikana

Rinteen ulkopuolella tuli pääasiassa makoiltua mökillä ja levättyä. Yhtenä päivänä kävimme kiipeämässä mökin ikkunasta näkyvän kukkulan laelle ja yhden päivän vietimme Oulangan kansalllispuistossa Myllykosken kupeessa makkaraa paistellen ja kosken kuohuja ihmetellen. Kävin myös moikkaamassa porukoita Basecamp Oulangassa, missä vietin viime talvena kuukauden verran töissä. Oli hauska nähdä alue ilman metrin lumikerrosta! 

Mä niin muuttaisin tohon mökkiin Myllykoskella jos saisin


Kotiuduin reissusta perjantaina ja sunnuntaina kävin Repovedellä kipaisemassa noin 16:n kilometrin lenkin samalla varmistellen ensi viikonlopun 365 Klubin retken reitin. Repiksen maisemat palkitsevat joka kerta. Tänään takareidet huutavat armoa kovin tietoisina siitä, että viimeistään keskiviikkona ne saavat taas lähteä nousemaan Malminkartanon portaita. Ei tekosyitä, joulukuun reissu lähestyy kovaa vauhtia, joten rääkkiä on luvassa vastakin. Ainakin siihen asti, että lähden piipahtamaan New Yorkissa kahden viikon kuluttua. Siellä ajattelin ainoastaan kävellä päivittäin vähintään kymmenen kilometriä. No rest for the wicked, sano.


Repovesi: Eteläisen Suomen hienoin kansallispuisto

perjantai 14. lokakuuta 2016


Okei, toi on joku 900 vuotta vanha kuva. Mutta ensi viikolla otetaan lisää, kun edessä on laskukauden startti Rukalla! 

Ruka avasi ensimmäisen rinteensä alkuviikosta, mikä on poikkeuksellista näin ajoissa. Uuden lumensäilöntämenetelmän ansioista se oli kuitenkin mahdollista , joten eihän tässä ihmisellä ole muita vaihtoehtoja kuin pakata auto ja lähteä mäkeen. Sananmukaisesti yhteen mäkeen, enempää ei tarjolla vielä ole. 

Ihan sama. Varusteet on päivitetty ja setä lähtee nyt vähän kruisailemaan!


maanantai 10. lokakuuta 2016

Vaellusopastelua 2017

Maailman parhaat vaellusoppaat Ruotsissa

Tässä kun vuosi hiipii hiljalleen kohti loppuaan, alkaa ajatuksissa siintää jo seuraava. 2017 on nimittäin aika lähellä jo, joten on tullut aika alkaa täyttää kalenteria, edes suunnitelmilla. Minulla on selkeästi sellainen tendenssi, että en oikein osaa pysytellä rauhassa, jos en tiedä, että jotain on tulossa.

Tässä kuluneiden viikkojen aikana olen käynyt neuvotteluja tulevasta erinäisten tahojen kanssa ja yhtäkkiä paletti näyttää jo paremmalta kuin olin uskaltanut toivoakaan! Puolin ja toisin kaikkia tyydyttäneen kuluneen vuoden perusteella löimme viime viikolla Partioaitan 365 Klubin kanssa ensimmäisen version ensi vuoden retkistä kiinni. Ja niitä piisaa! Talvella ja kesällä vaelletaan sekä pidempiä pätkiä, että sitten päivä- ja viikonloppuretkiä runsaasti. Pidemmät vaellukset suuntaavat Suomen Lappiin sekä tämän vuoden tapaan Ruotsiin Kebnekaiselle ja Sarekiin. En malta odottaa, että pääsen sinne takaisin! Viikonloppuretkiä puolestaan puuhastellaan pääasiassa akselilla Repovesi - Helvetinjärvi. Näistä on luvassa lisätietoa piakkoin ja maaliskuiselle talvivaellukselle aletaan ottamaan ilmoittautumisia vastaan jo hyvissä ajoin tämän vuoden puolella.

Vaellusopas Suominen varmistaa asiakasta Sarekin kivikoissa.

Mutta jos ei yhteistyö Partioaitan kanssa olisi jo tarpeeksi, tänään kävin paiskaamassa kättä päälle Matkatoimisto Aventuran kanssa vaellusoppaan hommista. Olemme tehneet Aventurankin kanssa toimivaa yhteistyötä jo tovin, mutta lähinnä perinteisellä myyjä/asiakas -tyyppisellä tavalla. He ovat toimineet matkanjärjestäjänäni ja olen sitoutunut tekemään kaikki isommat reissuni heidän kauttaan. Kuitenkin, jo yhteistyömme alussa haaveenani ja tavoitteenani oli päästä osaksi Aventuran opastiimiä, joka toimiii matkanjohtajina heidän reissuillaan. Se oli myös yksi niistä syistä, miksi aikanaan Eerikkilään koulutukseen hain. Ajattelin, että teen tästä itselleni ammatin ja näytän Aventuralle, että minut kannattaa palkata. Ja nyt kävi näin. Kauhean vaikea keksiä miten voisin olla enää yhtään onnellisempi tällä hetkellä! Vielä kun muistaa, että alun perin tässä koko yhteistyössä taustapiruna hääri viime vuonna edesmennyt Samuli, mieltä lämmittää erityisesti. Jos uskoisin kummituksiin, ajattelisin, että Samu hymyilee tällä hetkellä jossain.

Vaellusopas Suominen tuulettaa Kebnekaisella

Sen lisäksi, että tuntuu hyvältä tietää, että ensi vuonna seikkaillaan taas aika vahvasti pitkin mantereita, näin yrittäjänä elämää helpottaa kovasti se, että jo tässä vaiheessa on tiedossa melko vakaat tulot koko ensi vuodelle. Se tekee vapaa-ajankin suunnittelusta hieman helpompaa, sikäli mikäli sellaista jää…

Ensi vuonna, jossain siinä Lapin, Kebnekaisen, Sarekin, viikonloppuvaellusten, päiväretkien ja Aventuran opastusten välissä aion joka tapauksessa käydä ainakin tekemässä talvinousun ja skinnailua Kebnekaisella, treeniviikon Etelä-Ranskan Alpeilla, avustamattoman yrityksen Elbrusille sekä uuden reissun Mont Blancille. Muilta osin vuoden isoin reissu tulee heti tammikuussa, kun olen Argentiinan Aconcagualla ja seuraava iso vuori odottelee vasta vuonna 2018, kun suunnitelmissa siintää Alaskan Denali. 

Vaellusopas Suominen palaa Elbrusille heinäkuussa!

Näin ne hommat etenee. Tässä alustava kalenterini seuraavalle vuodelle siltä osin, miten keikat on tiedossa:

Marraskuu 2016: New York, USA
Joulukuu 2016: Kilimanjaro, Tansania
Tammikuu: Aconcagua, Argentiina
Maaliskuu: Talvivaellus, UKK:n kansallispuisto, 365 Klubi
Huhtikuu: Kebnekaise, Ruotsi
Toukokuu: Merialpit, Ranska
Kesäkuu: Kebnekaise, Ruotsi, 365 Klubi
Heinäkuu: Mount Elbrus, Venäjä
Elokuu: Mont Blanc, Ranska
Syyskuu: Sarek, Ruotsi, 365 Klubi

Tähän kun ynnäilee suunnitelmaan vielä vähän Aventuran reissuja, niin eipä tarvitse miettiä mitä sitä touhuaa vuonna 2017!

Vahvasti mukana touhussa ovat myös muut yhteistyökumppanini VAI-KØ Clothing, Tierra Sweden sekä Hanwag Boots.

Vaellusoppaat Suominen & Viro lähdössä ylös.


PS. Osta mun kirja ja tue köyhää vuorikiipeilijää!

Yours truly, vaellusopas Suominen töissä.



perjantai 7. lokakuuta 2016

Lähdin elokuussa Mont Blancille käytännössä nollatreenillä, koska bakteeritulehdus kesällä jalassani pakotti minut lepoon melkein kahdeksi kuukaudeksi. Se oli varmasti omiaan aiheuttamaan sen, että huippu jäi Alpeilla vajaaksi. Nyt jalka on kuitenkin taas täysin kunnossa, joten on aika pistää iso vaihde silmään joulun Kilimanjaro + Aconcagua -seikkailua varten. Sinne ei nimittäin nollakunnolla lähdetä enää kekkuloimaan.

Treeniohjelmani sisältää Malminkartanon portaiden juoksua, sauvakävelyä, seinäkiipeilyä ja kahvakuulaa, viisi treenipäivää viikossa plus duuni- ja muut keikat päälle. Eiköhän tällä jouluksi kuntoon päästä. Afrikan ja Etelä-Amerikan korkeimmat huiput, here I come!


torstai 6. lokakuuta 2016

Sarek, Ruotsi 25.-29.9.2016


Olin katsellut Ruotsin Sarekista paljon kuvia. Ne olivat kaikki jotenkin taianomaisia ja ajattelin, että ne ovat jotenkin vähintään käsiteltyjä, koska kaikki ovat vähän liian henkeäsalpaavia ollakseen totta. Minun piti lähteä paikalle jo elokuun alussa, mutta bakteeritulehdus jalassani esti kaiken liikkumisen yli kuukaudeksi ja näin ollen tiedustelureissu Partioaitan 365 Klubin syyskuista vaellusta varten jäi tekemättä. Vastoin kaikkia periaatteitani lähdin siispä syyskuun viimeisellä viikolla seitsemän asiakkaan kanssa vaellukselle paikkaan, missä en ollut ennen itse käynyt. Kerroin tilanteen asiakkaille ja he tyytyivät siihen ilman paheksuntaa, kyseessä oli kuitenkin ns. force majeure -tilanne.

Nyt olin kuitenkin viimein Ruotsissa. Ajelin Oulusta Partioaitan klubi-illan jälkeen Stora Sjöfalletin tunturiasemalle, missä tarkoituksenani oli käydä ensin vähän tiedustelemassa reitin starttia ja sen jälkeen levätä ja kerätä voimia tulevalle viisipäiväiselle vaellukselle. Oli perjantai ja asiakkaat olivat saapumassa paikalle sunnuntaina. Kurvatessani tunturiaseman pihaan sää oli puolipilvinen ja lähdin saman tien tutustumaan maastoon. Aseman lähellä oli kaksi potentiaalista ylityspaikkaa kansallispuiston puolelle, mistä lähtisimme vaeltamaan muutaman kymmenen kilometrin päässä odottelevaan Sarekin erämaahan. Ensisijainen lähtöpaikkamme oli Suorvan pato, joka on jostain käsittämättömästä syystä aikanaan pystytetty keskelle Stora Sjöfalletin kansallispuistoa. Sen läpi kävelemällä pääsisi Gårtjejávrren järven toiselle puolelle, mistä lähestyminen alkaisi. Toinen vaihtoehto oli yrittää päästä Stora Sjöfalletille nimensäkin antaneen vesiputouksen läpi. Se osoittautui erittäin kosteaksi vaihtoehdoksi, joten pato jäi ratkaisuksi. Kesäkaudella ylityksen voi tehdä myös veneellä, mutta koska kausi alueella oli juuri päättymäisillään, veneliikenne oli meidän osalta pois suljettu. Aluksi näytti siltä, että portit padon läpi johtavalle tielle olisivat suljettu, mutta yksi jalankulkijoiden ovi oli sittenkin auki. Huh. Pääsisimme siis helposti yli. 

Reitin varmistuttua nautin pääasiassa tunturiaseman sängystäni ja tein ainoastaan muutaman pienemmän päiväkävelyn vesiputoukselle. Apuoppaani Jere saapui paikalle lauantai-iltana ja kamojen välppäyksen jälkeen olimme valmiit seuraavien päivien rypistykseen. Sunnuntaina aseman pihassa seisoi seitsemän innokasta vaeltajaa, jotka kyyditsimme Suorvan padolle ja näin oli ryhmä valmis lähtöön!

Ryhmä lähdössä matkaan Suorvan padolta

Suorvan ylitys oli asfalttista tietä ja pyrimme pääsemään siitä läpi nopeasti, jotta olisimme mahdollisimman pian erämaan puolella. Lounastimme lyhyesti padon toisella puolen, jonka jälkeen lähdimme nousemaan viimeistä karttaan merkattua virallista polunpätkää ylöspäin läpi kitukasvuisen koivikon. Stora Sjöfalletin ja Sarekin alueet sijaitsevat molemmat puurajan yläpuolella ja hinku sinne oli kova ryteikön tarratessa milloin nilkkoihin, milloin rinkkoihin tehden liikkumisesta melko epämiellyttävää räpiköintiä. Muutaman tunnin päästä maasto muuttui lähinnä sammalen ja kiven täytteiseksi tasangoksi, jolla liikkuminen oli huomattavasti mukavampaa. Myös näkymä Sarekin suuntaan alkoi palkitsemaan. Olin luvannut asiakkaille, että pysähdymme päivittäin kello 17 leiriytymään ja koska lupaukset on pidettävä, löysimme iltapäivän päätteeksi erinomaisen tasaisen paikan kahdeksalle teltalle pienen kielekkeen yläpuolelta. Maisema oli lupaava ja sää kaunis. Ilta sujui tutustuessa ja syödessä, kunnes jo kahdeksan aikaan saapunut pimeys veti vaeltajat hyvissä ajoin telttoihinsa. Sovimme, että jos joku näkee yöllä revontulia, herättää hän koko leirin.

Ensimmäisen päivän ihmetyksiä oli helikopteri, joka nouti kaadettuja hirviä 
Stora Sjöfalletin kansallispuiston alueelta. Hirvenmetsästyskausi käynnistyi samana 
päivänä kuin vaelluksemme ja laukauksia kuului vähän väliä.

Kolmen aikaan Jan, reissumme mukava ruotsalainen herrasmies, tuli telttani ovelle kuiskuttelemaan, että taivaalla tapahtuu jotain, mutta hän ei ole ihan varma ovatko ne pilviä vai mitä. Lähdin katsomaan ja samassa valtavat revontulet levisivät suoraan yläpuolellemme. Herätimme leirin ja ihastelimme porukalla taivaankannen näytöstä pimeässä yössä. Vaelluksemme oli saanut melko hienon startin!

Aamiaistunnelmaa erämaassa

Vaan ei ollut aamukaan yhtään huonompi upean auringonnousun auetessa suoraan edessämme seisseen vuoren takaa. Lähdimme  aurinkoisessa ja edelleen vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämpimässä säässä liikkeelle. Matkaa Nienndon kielekkeelle, seuraavaan yöpaikkaamme, oli noin 15 kilometriä. Se ei kuulosta paljolta, mutta kun matkasta iso osa oli nousua ja tielle osui jokien ylityksiä, aikaikkunamme oli melko tarkka. Osa porukasta ei ollut koskaan joutunut vuolaita jokia ylittämään, joten niissä meni aikaa sopivaa paikkaa etsiessä. Lopulta päivään sisältyi ainoastaan kaksi isompaa koskea, joista osa porukasta meni läpi paljain jaloin kahlaten, osa kiviä hyppelehtien. Tyyli oli vapaa, kunhan yli pääsi. Sarekissa oli tänä syksynä poikkeuksellisen kuivaa ja osa karttaankin merkatuista virroista oli tyystin vedettömiä, mikä helpotti elämää oleellisesti. Viime vuonna täällä ei kuulemma pystynyt liikkumaan ollenkaan valtavien vesimäärien takia.

Jokia enemmän matkaamme hidasti matalat pajukot, joita rinteessä silloin tällöin oli. Sellaista kahden sormen paksuista todella vahvaa risukkoa, joka tarrasi housuihin ja kengännauhoihin koko ajan. Se oli hidasta ja epämiellyttävää etenemistä ja otti nilkoille aika paljon. Nimesimme alustan vitukoksi, millä nimellä paju-alueet loppureissun kulkivat. Osa niistä oli karttaan merkitty, osa ei, mutta tästä eteenpäin pyrkisimme ne kiertämään. Muutaman isomman vitukon jälkeen löi kello taas viisi, joten oli aika pysähtyä ja tehdä leiri.

Sarek näkyvissä. To the mountains!

Vetäytyimme Jeren kanssa tekemään päätöksiä loppumatkan reitistä. Alkuperäinen suunnitelma oli vaeltaa Guhkesvággen laakson kautta Tjievrran vuoren ympäri takaisin Suorvalle, mutta näytti siltä, että vauhtimme ei riittäisi. Olisi riski lähteä taittamaan pitkää laaksoa ja sen jälkeen nousua vuorelle, jos vauhtimme ei kasvaisi. Tai jos matkalla tapahtuisi jotain. Lopulta, keskusteltuamme koko porukan kanssa vaihtoehdoista, päädyimme siihen, että jättäisimme seuraavaksi päiväksi leirin tähän ja lähtisimme päivärepuissa Sarekin puolelle kiipeämään Vuojnessvárásjin huipulle, mistä pitäisi aueta upea näkymä joka suuntaan. Sen jälkeen, toisen yön Nienndossa nukuttuamme, nousisimme Njirávin massiivin päällä noin 1300:ssa metrissä olevalle tasangolle yöksi, mistä pääsisimme laskettelemaan vaelluksen päätteeksi takaisin padolle. 

Ratkaisu osoittautui erinomaiseksi. Säästyimme leirin pakkaamiselta aamulla ja päiväretki pikkurepuissa antoi hyvän hengähdystauon harteille, kun ei tarvinnut isoissa rinkoissa liikkua. Lähdimme aamulla, edelleen aurinkoisessa säässä, tallustelemaan kohti Guhkesvággen siltaa, minkä kautta pääsisimme helpohkolla nousulla Vuojnessvárásjin toppiin. Matkalla törmäsimme viikon ainoan kerran muihin vaeltajiin, kun sillan kupeessa vastaan tuli kolmen miehen porukka. Kohdatessamme kävi tietenkin ilmi, että he olivat suomalaisia ja yksi heistä oli kukas muu kuin Timo Polari, yksi Suomen tunnetuimmista naparetkeilijöistä ja seikkailijoista! ”No eihän kukaan muu kuin suomalaiset ole niin tyhmiä, että tähän aikaan vuodesta täällä liikkuisi” hän tokaisi ja kaikkia nauratti.

Vuojnessvárásj, 1006m, eeppisten valokuvien mekka

Sillan ylityksen jälkeen nousimme helposti päivärepuissa viimein Vuojnessvárásjin 1006-metriselle huipulle ja näkymä todella palkitsi. Kolmeen suuntaan avautuvat laaksot, Ruotsin toseksi korkeimman vuoren Sarekthjåkkan yli 2000-metrinen huippu ja muut alueen vuoret tekivät paikasta ja hetkestä melkein taianomaisen. Jouduin toteamaan, että ei ne aiemmin katselemani kuvat olleet ollenkaan ylidramatisoituja, Sarek tosiaan on yksi maailman kauneimmista paikoista! Lounastimme huipulla, ihailimme näkymää ja otimme valokuvia ennen kuin lähdimme hiljalleen laskeutumaan alas ja suuntaamaan takaisin kohti Nienndoa. Saavuimme leiriin hyvissä ajoin ja osa porukasta lähti vielä omille pikku kävelyilleen minun tyytyessä lepäämään ja ahtamaan viikon viidettä Real Turmatia naamaani. Seuraavana päivänä suunta olisi ylös Njirávtåhkkålle rinkat selässä, joten lepo tulisi tarpeeseen.

Yöllä heräsin kun taivas alkoi tiputtelemaan vettä. Sarekissa yleensä kovana puhaltava tuuli alkoi myös yltymään. Oli tullut aika viimein saada palanen tämän erämaan todellista luonnetta, olimmehan kuitenkin olleet jo järjettömän onnekkaita sään suhteen viimeiset kolme päivää. Aamulla myräkkä ei osoittanut laantumisen merkkejä lainkaan. Odottelimme kymmeneen asti leirissä, josko keli yhtään selkenisi, mutta lopulta meidän oli lähdettävä liikkeelle jos halusimme päästä ajoissa määränpäähämme. Mietimme hetken olisiko massiivin ylitys ja nousu 1300 metriin liian riskialtis, mutta ryhmän kanssa palaveerattuamme päätimme yrittää. Vaihtoehto olisi ollut palata takaisin kohti Suorvaa samaa reittiä pitkin, jota olimme tulleet, ja se olisi ollut tylsää. Kaikki olivat sitä mieltä, että seikkailuun vaan, joten ei muuta kuin rinkat selkään ja ylös!

Kohti pilveä

Alkunousun ajan näkyvyys oli vielä hyvä, mutta mitä korkeammalle nousimme, sitä huonommaksi se meni. Lopulta noin kilometrin tasalla olimme tyystin pilven sisällä ja näkyvyys oli ainoastaan parinkymmenen metrin luokkaa. Maastonmuotojen mukaan suunnistaminen oli siis tyystin poissa pelistä. Otimme vanhat kunnon kompassit ja kartat käteen ja lähdimme kompassisuunnalla painamaan eteenpäin. Tähtäsimme ensin Njirávjávrásjin järven rantaan, joka oli ainoa mahdollinen maamerkki, josta saisimme varmistettua sijaintimme. Siitä olisi vielä noin kilometrin verran nousua tasangolle, missä suunnittelimme yöpyvämme. Tai no, alun perin ajattelimme jäädä jo järven rantaan yöksi, mutta koska ruotsalaiset eivät merkitse maastokarttoihinsa kiviä ollenkaan, päästessämme järvelle kävi ilmi, että sen rannat ovat pelkkää pirunpeltoa, missä olisi mahdotonta leiriytyä. Jo liikkuminen kivikossa väsyneinä rinkat selässä oli tarpeeksi haastavaa. Kaikilla oli kylmä, olimme märkiä ja puhaltava tuuli ei helpottanut elämää yhtään. Päivä oli kaikille henkisesti melko rankka ja väsymys oli silminnähtävää viimeiset tunnit ennen Njavvebulldan tasangolle pääsyä. Olimme edelleen pilven sisällä ja koska tasangolla ei ollut mahdollisuutta vesihuoltoon, jouduin ilmoittamaan ryhmälle, että matka jatkuu edelleen. Ensimmäistä kertaa koko vaelluksen aikana porukalla alkoi tässä kohtaa olla hymyt melko vähissä. Jatkoimme kompassisuunnalla kohti massiivin toista reunaa, mistä seuraavana päivänä joutuisimme laskeutumaan joka tapauksessa alas ja lupasin, että otamme ensimmäisen mahdollisen leiripaikan, joka vastaan tulee. Tärkeintä oli löytää virtaavaa vettä. 

Noin tunnin päästä alkoi jalkojen juuressa solisemaan ja löysimme pienen puron, josta ruoka- ja juomavedet saisi. Aloimme etsiä leiripaikkaa. Päästessämme pienen kielekkeen reunalle yhtäkkiä pilvipeite repesi ja avasi ensimmäistä kertaa koko päivän aikana meille maiseman. Ja mikä maisema se olikaan! Aivan kuin säiden jumalat olisivat yrittäneet osoittaa meille, että hei, tässä on hyvä paikka, kannattaa pysähtyä! Löysimme pienen tasangon kielekkeen päältä ja jäimme siihen. Maisema ja tieto siitä, että olimme turvassa perillä toi hymyt takaisin kasvoille. Myös se, että nyt pääsisi teltan pystytyksen jälkeen makuupussiin lämmittelemaan, nosti mielialaa kummasti. Kello oli jotain neljän verran, kun jokainen teltta oli paikallaan ja vaeltajat niiden sisällä. Ilta menisi toipuessa rankasta päivästä, eikä kukaan tainnut poistua makuupusseistaan enää kuuden jälkeen. Lämmin kaakao ei ole ehkä koskaan maistunut niin hyvältä kuin tänä iltana. Primus puhisi absidissa tiuhaan tahtiin, jonka jälkeen unta ei paljoa tarvinnut huudella.

Syksyiset auringonnousut Ruotsin vuorilla: Jotain ihan muuta.

Viimeinen aamu valkeni aivan uskomattoman auringonnousun säestämänä. Sade oli lakannut ja vastapäisten vuorten takaa noussut lämpö sai hymyilemään. Olen joskus aikanaan päättänyt, että aion todistaa elämässäni mahdollisimman monta auringonnousua mahdollisimman monessa upeassa paikassa ja nyt käsillä oli kyllä yksi hienoimmista. Edes yli 10m/s -voimalla puhaltanut tuuli ei haitannut aamun tunnelmaa. Hymyt olivat toki leveitä myös ehkä sen takia, että kaikki tiesivät, että tänään pääsee lämpimään suihkuun ja seuraava yö menisi jo puhtaissa lakanoissa. Edessä oli enää noin 15:n kilometrin taivallus takaisin Suorvan padolle. Alkumatka oli hidas ja raskas laskeutuminen leiripaikaltamme Vuosskelvággen laaksoon, sen jälkeen edessä oli vielä yksi ison joen ylitys ja lopulta jo alkureissusta tutuksi tullut ryteikkö puurajan tullessa taas vastaan. Matka sujui lopulta hyvin ja olimme tunturiasemalla joskus kolmen aikoihin. Vaellus oli ohi. Nautimme loppukahvit porukalla aseman ravintolassa, jonka jälkeen kukin lähti omaan suuntaansa yhtä valtavaa elämystä rikkaampana. Itse ajoin vielä viitisensataa kilometriä Ouluun, missä puoliltaöin pääsin hotellissa suihkuun ensimmäistä kertaa kuuteen päivään. Se tuli tarpeeseen.


Sarek oli kaikkea mitä olin odottanut ja vielä enemmän. Upea, poluton ja yli sata vuotta rauhassa saanut olla erämaa, sen laaksot, vuoret, joet ja turkoosit järvet porautuivat johonkin aivojen mielihyväkeskukseen syvemmälle kuin moni paikka jossain kauempana. Tällaista luonnon kauneutta en ollut kokenut ehkä missään. Alue on valtavan laaja ja yksi viisipäiväinen vaellus ehti raapaista siitä ainoastaan ohuesti pintaa, joten takaisin on päästävä viimeistään ensi kesänä. 365 Klubin kanssa on myös lyöty lukkoon uusinta ensi syksylle, joten mieltä lämmittää tieto, että tänne tullaan pian takaisin. Kannattaa lähteä mukaan!

Töissä

sunnuntai 2. lokakuuta 2016


Sarek jätti melko sanattomaksi. Tulin kotiin pari päivää sitten, mutta edelleen ei oikein sanat riitä Ruotsin upeimman erämaan edessä. Ehkä siisteimpiä paikkoja missä olen koskaan käynyt! Kirjoittelen kunnolla tunnelmia tässä lähipäivinä, mutta ylläolevasta kuvasta voi ottaa ehkä vähän esimakua, että millaisessa meiningissä viime viikko mentiin.