Sarek, Ruotsi 25.-29.9.2016

Olin katsellut Ruotsin Sarekista paljon kuvia. Ne olivat kaikki jotenkin taianomaisia ja ajattelin, että ne ovat jotenkin vähintään käsiteltyjä, koska kaikki ovat vähän liian henkeäsalpaavia ollakseen totta. Minun piti lähteä paikalle jo elokuun alussa, mutta bakteeritulehdus jalassani esti kaiken liikkumisen yli kuukaudeksi ja näin ollen tiedustelureissu Partioaitan 365 Klubin syyskuista vaellusta varten jäi tekemättä. Vastoin kaikkia periaatteitani lähdin siispä syyskuun viimeisellä viikolla seitsemän asiakkaan kanssa vaellukselle paikkaan, missä en ollut ennen itse käynyt. Kerroin tilanteen asiakkaille ja he tyytyivät siihen ilman paheksuntaa, kyseessä oli kuitenkin ns. force majeure -tilanne.

Nyt olin kuitenkin viimein Ruotsissa. Ajelin Oulusta Partioaitan klubi-illan jälkeen Stora Sjöfalletin tunturiasemalle, missä tarkoituksenani oli käydä ensin vähän tiedustelemassa reitin starttia ja sen jälkeen levätä ja kerätä voimia tulevalle viisipäiväiselle vaellukselle. Oli perjantai ja asiakkaat olivat saapumassa paikalle sunnuntaina. Kurvatessani tunturiaseman pihaan sää oli puolipilvinen ja lähdin saman tien tutustumaan maastoon. Aseman lähellä oli kaksi potentiaalista ylityspaikkaa kansallispuiston puolelle, mistä lähtisimme vaeltamaan muutaman kymmenen kilometrin päässä odottelevaan Sarekin erämaahan. Ensisijainen lähtöpaikkamme oli Suorvan pato, joka on jostain käsittämättömästä syystä aikanaan pystytetty keskelle Stora Sjöfalletin kansallispuistoa. Sen läpi kävelemällä pääsisi Gårtjejávrren järven toiselle puolelle, mistä lähestyminen alkaisi. Toinen vaihtoehto oli yrittää päästä Stora Sjöfalletille nimensäkin antaneen vesiputouksen läpi. Se osoittautui erittäin kosteaksi vaihtoehdoksi, joten pato jäi ratkaisuksi. Kesäkaudella ylityksen voi tehdä myös veneellä, mutta koska kausi alueella oli juuri päättymäisillään, veneliikenne oli meidän osalta pois suljettu. Aluksi näytti siltä, että portit padon läpi johtavalle tielle olisivat suljettu, mutta yksi jalankulkijoiden ovi oli sittenkin auki. Huh. Pääsisimme siis helposti yli. 

Reitin varmistuttua nautin pääasiassa tunturiaseman sängystäni ja tein ainoastaan muutaman pienemmän päiväkävelyn vesiputoukselle. Apuoppaani Jere saapui paikalle lauantai-iltana ja kamojen välppäyksen jälkeen olimme valmiit seuraavien päivien rypistykseen. Sunnuntaina aseman pihassa seisoi seitsemän innokasta vaeltajaa, jotka kyyditsimme Suorvan padolle ja näin oli ryhmä valmis lähtöön!

Ryhmä lähdössä matkaan Suorvan padolta

Suorvan ylitys oli asfalttista tietä ja pyrimme pääsemään siitä läpi nopeasti, jotta olisimme mahdollisimman pian erämaan puolella. Lounastimme lyhyesti padon toisella puolen, jonka jälkeen lähdimme nousemaan viimeistä karttaan merkattua virallista polunpätkää ylöspäin läpi kitukasvuisen koivikon. Stora Sjöfalletin ja Sarekin alueet sijaitsevat molemmat puurajan yläpuolella ja hinku sinne oli kova ryteikön tarratessa milloin nilkkoihin, milloin rinkkoihin tehden liikkumisesta melko epämiellyttävää räpiköintiä. Muutaman tunnin päästä maasto muuttui lähinnä sammalen ja kiven täytteiseksi tasangoksi, jolla liikkuminen oli huomattavasti mukavampaa. Myös näkymä Sarekin suuntaan alkoi palkitsemaan. Olin luvannut asiakkaille, että pysähdymme päivittäin kello 17 leiriytymään ja koska lupaukset on pidettävä, löysimme iltapäivän päätteeksi erinomaisen tasaisen paikan kahdeksalle teltalle pienen kielekkeen yläpuolelta. Maisema oli lupaava ja sää kaunis. Ilta sujui tutustuessa ja syödessä, kunnes jo kahdeksan aikaan saapunut pimeys veti vaeltajat hyvissä ajoin telttoihinsa. Sovimme, että jos joku näkee yöllä revontulia, herättää hän koko leirin.

Ensimmäisen päivän ihmetyksiä oli helikopteri, joka nouti kaadettuja hirviä 

Stora Sjöfalletin kansallispuiston alueelta. Hirvenmetsästyskausi käynnistyi samana 

päivänä kuin vaelluksemme ja laukauksia kuului vähän väliä.

Kolmen aikaan Jan, reissumme mukava ruotsalainen herrasmies, tuli telttani ovelle kuiskuttelemaan, että taivaalla tapahtuu jotain, mutta hän ei ole ihan varma ovatko ne pilviä vai mitä. Lähdin katsomaan ja samassa valtavat revontulet levisivät suoraan yläpuolellemme. Herätimme leirin ja ihastelimme porukalla taivaankannen näytöstä pimeässä yössä. Vaelluksemme oli saanut melko hienon startin!

Aamiaistunnelmaa erämaassa

Vaan ei ollut aamukaan yhtään huonompi upean auringonnousun auetessa suoraan edessämme seisseen vuoren takaa. Lähdimme  aurinkoisessa ja edelleen vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämpimässä säässä liikkeelle. Matkaa Nienndon kielekkeelle, seuraavaan yöpaikkaamme, oli noin 15 kilometriä. Se ei kuulosta paljolta, mutta kun matkasta iso osa oli nousua ja tielle osui jokien ylityksiä, aikaikkunamme oli melko tarkka. Osa porukasta ei ollut koskaan joutunut vuolaita jokia ylittämään, joten niissä meni aikaa sopivaa paikkaa etsiessä. Lopulta päivään sisältyi ainoastaan kaksi isompaa koskea, joista osa porukasta meni läpi paljain jaloin kahlaten, osa kiviä hyppelehtien. Tyyli oli vapaa, kunhan yli pääsi. Sarekissa oli tänä syksynä poikkeuksellisen kuivaa ja osa karttaankin merkatuista virroista oli tyystin vedettömiä, mikä helpotti elämää oleellisesti. Viime vuonna täällä ei kuulemma pystynyt liikkumaan ollenkaan valtavien vesimäärien takia.

Jokia enemmän matkaamme hidasti matalat pajukot, joita rinteessä silloin tällöin oli. Sellaista kahden sormen paksuista todella vahvaa risukkoa, joka tarrasi housuihin ja kengännauhoihin koko ajan. Se oli hidasta ja epämiellyttävää etenemistä ja otti nilkoille aika paljon. Nimesimme alustan vitukoksi, millä nimellä paju-alueet loppureissun kulkivat. Osa niistä oli karttaan merkitty, osa ei, mutta tästä eteenpäin pyrkisimme ne kiertämään. Muutaman isomman vitukon jälkeen löi kello taas viisi, joten oli aika pysähtyä ja tehdä leiri.

Sarek näkyvissä. To the mountains!

Vetäytyimme Jeren kanssa tekemään päätöksiä loppumatkan reitistä. Alkuperäinen suunnitelma oli vaeltaa Guhkesvággen laakson kautta Tjievrran vuoren ympäri takaisin Suorvalle, mutta näytti siltä, että vauhtimme ei riittäisi. Olisi riski lähteä taittamaan pitkää laaksoa ja sen jälkeen nousua vuorelle, jos vauhtimme ei kasvaisi. Tai jos matkalla tapahtuisi jotain. Lopulta, keskusteltuamme koko porukan kanssa vaihtoehdoista, päädyimme siihen, että jättäisimme seuraavaksi päiväksi leirin tähän ja lähtisimme päivärepuissa Sarekin puolelle kiipeämään Vuojnessvárásjin huipulle, mistä pitäisi aueta upea näkymä joka suuntaan. Sen jälkeen, toisen yön Nienndossa nukuttuamme, nousisimme Njirávin massiivin päällä noin 1300:ssa metrissä olevalle tasangolle yöksi, mistä pääsisimme laskettelemaan vaelluksen päätteeksi takaisin padolle. 

Ratkaisu osoittautui erinomaiseksi. Säästyimme leirin pakkaamiselta aamulla ja päiväretki pikkurepuissa antoi hyvän hengähdystauon harteille, kun ei tarvinnut isoissa rinkoissa liikkua. Lähdimme aamulla, edelleen aurinkoisessa säässä, tallustelemaan kohti Guhkesvággen siltaa, minkä kautta pääsisimme helpohkolla nousulla Vuojnessvárásjin toppiin. Matkalla törmäsimme viikon ainoan kerran muihin vaeltajiin, kun sillan kupeessa vastaan tuli kolmen miehen porukka. Kohdatessamme kävi tietenkin ilmi, että he olivat suomalaisia ja yksi heistä oli kukas muu kuin Timo Polari, yksi Suomen tunnetuimmista naparetkeilijöistä ja seikkailijoista! ”No eihän kukaan muu kuin suomalaiset ole niin tyhmiä, että tähän aikaan vuodesta täällä liikkuisi” hän tokaisi ja kaikkia nauratti.

Vuojnessvárásj, 1006m, eeppisten valokuvien mekka

Sillan ylityksen jälkeen nousimme helposti päivärepuissa viimein Vuojnessvárásjin 1006-metriselle huipulle ja näkymä todella palkitsi. Kolmeen suuntaan avautuvat laaksot, Ruotsin toseksi korkeimman vuoren Sarekthjåkkan yli 2000-metrinen huippu ja muut alueen vuoret tekivät paikasta ja hetkestä melkein taianomaisen. Jouduin toteamaan, että ei ne aiemmin katselemani kuvat olleet ollenkaan ylidramatisoituja, Sarek tosiaan on yksi maailman kauneimmista paikoista! Lounastimme huipulla, ihailimme näkymää ja otimme valokuvia ennen kuin lähdimme hiljalleen laskeutumaan alas ja suuntaamaan takaisin kohti Nienndoa. Saavuimme leiriin hyvissä ajoin ja osa porukasta lähti vielä omille pikku kävelyilleen minun tyytyessä lepäämään ja ahtamaan viikon viidettä Real Turmatia naamaani. Seuraavana päivänä suunta olisi ylös Njirávtåhkkålle rinkat selässä, joten lepo tulisi tarpeeseen.

Yöllä heräsin kun taivas alkoi tiputtelemaan vettä. Sarekissa yleensä kovana puhaltava tuuli alkoi myös yltymään. Oli tullut aika viimein saada palanen tämän erämaan todellista luonnetta, olimmehan kuitenkin olleet jo järjettömän onnekkaita sään suhteen viimeiset kolme päivää. Aamulla myräkkä ei osoittanut laantumisen merkkejä lainkaan. Odottelimme kymmeneen asti leirissä, josko keli yhtään selkenisi, mutta lopulta meidän oli lähdettävä liikkeelle jos halusimme päästä ajoissa määränpäähämme. Mietimme hetken olisiko massiivin ylitys ja nousu 1300 metriin liian riskialtis, mutta ryhmän kanssa palaveerattuamme päätimme yrittää. Vaihtoehto olisi ollut palata takaisin kohti Suorvaa samaa reittiä pitkin, jota olimme tulleet, ja se olisi ollut tylsää. Kaikki olivat sitä mieltä, että seikkailuun vaan, joten ei muuta kuin rinkat selkään ja ylös!

Kohti pilveä

Alkunousun ajan näkyvyys oli vielä hyvä, mutta mitä korkeammalle nousimme, sitä huonommaksi se meni. Lopulta noin kilometrin tasalla olimme tyystin pilven sisällä ja näkyvyys oli ainoastaan parinkymmenen metrin luokkaa. Maastonmuotojen mukaan suunnistaminen oli siis tyystin poissa pelistä. Otimme vanhat kunnon kompassit ja kartat käteen ja lähdimme kompassisuunnalla painamaan eteenpäin. Tähtäsimme ensin Njirávjávrásjin järven rantaan, joka oli ainoa mahdollinen maamerkki, josta saisimme varmistettua sijaintimme. Siitä olisi vielä noin kilometrin verran nousua tasangolle, missä suunnittelimme yöpyvämme. Tai no, alun perin ajattelimme jäädä jo järven rantaan yöksi, mutta koska ruotsalaiset eivät merkitse maastokarttoihinsa kiviä ollenkaan, päästessämme järvelle kävi ilmi, että sen rannat ovat pelkkää pirunpeltoa, missä olisi mahdotonta leiriytyä. Jo liikkuminen kivikossa väsyneinä rinkat selässä oli tarpeeksi haastavaa. Kaikilla oli kylmä, olimme märkiä ja puhaltava tuuli ei helpottanut elämää yhtään. Päivä oli kaikille henkisesti melko rankka ja väsymys oli silminnähtävää viimeiset tunnit ennen Njavvebulldan tasangolle pääsyä. Olimme edelleen pilven sisällä ja koska tasangolla ei ollut mahdollisuutta vesihuoltoon, jouduin ilmoittamaan ryhmälle, että matka jatkuu edelleen. Ensimmäistä kertaa koko vaelluksen aikana porukalla alkoi tässä kohtaa olla hymyt melko vähissä. Jatkoimme kompassisuunnalla kohti massiivin toista reunaa, mistä seuraavana päivänä joutuisimme laskeutumaan joka tapauksessa alas ja lupasin, että otamme ensimmäisen mahdollisen leiripaikan, joka vastaan tulee. Tärkeintä oli löytää virtaavaa vettä. 

Noin tunnin päästä alkoi jalkojen juuressa solisemaan ja löysimme pienen puron, josta ruoka- ja juomavedet saisi. Aloimme etsiä leiripaikkaa. Päästessämme pienen kielekkeen reunalle yhtäkkiä pilvipeite repesi ja avasi ensimmäistä kertaa koko päivän aikana meille maiseman. Ja mikä maisema se olikaan! Aivan kuin säiden jumalat olisivat yrittäneet osoittaa meille, että hei, tässä on hyvä paikka, kannattaa pysähtyä! Löysimme pienen tasangon kielekkeen päältä ja jäimme siihen. Maisema ja tieto siitä, että olimme turvassa perillä toi hymyt takaisin kasvoille. Myös se, että nyt pääsisi teltan pystytyksen jälkeen makuupussiin lämmittelemaan, nosti mielialaa kummasti. Kello oli jotain neljän verran, kun jokainen teltta oli paikallaan ja vaeltajat niiden sisällä. Ilta menisi toipuessa rankasta päivästä, eikä kukaan tainnut poistua makuupusseistaan enää kuuden jälkeen. Lämmin kaakao ei ole ehkä koskaan maistunut niin hyvältä kuin tänä iltana. Primus puhisi absidissa tiuhaan tahtiin, jonka jälkeen unta ei paljoa tarvinnut huudella.

Syksyiset auringonnousut Ruotsin vuorilla: Jotain ihan muuta.

Viimeinen aamu valkeni aivan uskomattoman auringonnousun säestämänä. Sade oli lakannut ja vastapäisten vuorten takaa noussut lämpö sai hymyilemään. Olen joskus aikanaan päättänyt, että aion todistaa elämässäni mahdollisimman monta auringonnousua mahdollisimman monessa upeassa paikassa ja nyt käsillä oli kyllä yksi hienoimmista. Edes yli 10m/s -voimalla puhaltanut tuuli ei haitannut aamun tunnelmaa. Hymyt olivat toki leveitä myös ehkä sen takia, että kaikki tiesivät, että tänään pääsee lämpimään suihkuun ja seuraava yö menisi jo puhtaissa lakanoissa. Edessä oli enää noin 15:n kilometrin taivallus takaisin Suorvan padolle. Alkumatka oli hidas ja raskas laskeutuminen leiripaikaltamme Vuosskelvággen laaksoon, sen jälkeen edessä oli vielä yksi ison joen ylitys ja lopulta jo alkureissusta tutuksi tullut ryteikkö puurajan tullessa taas vastaan. Matka sujui lopulta hyvin ja olimme tunturiasemalla joskus kolmen aikoihin. Vaellus oli ohi. Nautimme loppukahvit porukalla aseman ravintolassa, jonka jälkeen kukin lähti omaan suuntaansa yhtä valtavaa elämystä rikkaampana. Itse ajoin vielä viitisensataa kilometriä Ouluun, missä puoliltaöin pääsin hotellissa suihkuun ensimmäistä kertaa kuuteen päivään. Se tuli tarpeeseen.

Sarek oli kaikkea mitä olin odottanut ja vielä enemmän. Upea, poluton ja yli sata vuotta rauhassa saanut olla erämaa, sen laaksot, vuoret, joet ja turkoosit järvet porautuivat johonkin aivojen mielihyväkeskukseen syvemmälle kuin moni paikka jossain kauempana. Tällaista luonnon kauneutta en ollut kokenut ehkä missään. Alue on valtavan laaja ja yksi viisipäiväinen vaellus ehti raapaista siitä ainoastaan ohuesti pintaa, joten takaisin on päästävä viimeistään ensi kesänä. 365 Klubin kanssa on myös lyöty lukkoon uusinta ensi syksylle, joten mieltä lämmittää tieto, että tänne tullaan pian takaisin. Kannattaa lähteä mukaan!

Töissä