sunnuntai 27. joulukuuta 2015

2015, seikkailun vuosi


Vuosi 2015 alkaa olla pikkuihljaa paketissa ja uusi vaanii jo parin päivän päässä, kunhan tuosta nyt saadaan vielä muutama raketti ensin ammuttua taivaalle. Näin loppuvuotta kohden minulla on tapana ollut Soberismia-blogissani tehdä pienimuotoinen inventaario kuluneesta, joten ajattelin ottaa saman tavaksi myös täällä Luontoilmiön puolella, keskittyen kuitenkin pääasiassa kuluneen vuoden retkeily- ja ulkoiluantiin. Ja sitä on vuosi 2015 totta tosiaan pitänyt sisällään!

Norja, huhtikuu 2015

Vuoden ensimmäiset kuukaudet menivät lähinnä kotioloissa keräten voimia tulevaan. Tammikuussa sain tietää pääseväni Eerikkilän urheiluopistoon opiskelemaan ja sisäänpääsy pitkälti varmisti alkaneen vuoden ohjelmani. Elokuussa alkava koulu nimittäin tarkoitti sitä, että mitään vakituista työtä en alkaisi hakemaan, vaan tekisin ainoastaan freelancer-keikkaa kesälle asti ja lopun aikaa seikkailisin. Pääasiassa seikkailisin.

Helmikuun lopulla aloitin matkan, joka veisi minut seuraavan puolentoista kuukauden sisään neljään maahan ja kolmelle mantereelle laskettelemaan, vaeltamaan, kiipeilemään ja snorklailemaan kilpikonnien sekaan. Se alkoi lähtemällä Lappiin hyvän ystäväni Petterin kanssa. Olimme vuosia puhuneet, että pitäisi tehdä yhdessä jonkunlainen laskettelureissu ja viimein sellaiseen sattui sauma molempien ollessa vapaaherroina. Niinpä pakkasimme auton ja ajoimme Sallatunturiin, missä suvullani on ollut mökki jo reilut 20 vuotta. Sallassa vajaa viikko meni laskiessa ja jonkin verran haikkaillessakin, joskin Petterin flunssa ja minun kahden pennin muoviset lumikenkäni veivät ehkä terävimmän kärjen ulkoilusta. Mutta reissun pääasiallinen tarkoitus oli kuitenkin päästä surffaamaan puuteria ja viettämään aikaa pitkästä aikaa yhdessä ja siinä onnistuimme paremmin kuin hyvin. Videoblogilla fiilikseen:



Sallan jälkeen oli aika ajella kotiin, purkaa kamat ja pakata ne melkein saman tien uudelleen. Nyt keula oli vievä ensin Balin kautta Australian Kosciuszkolle toiselle Seven Summits -vuorelleni ja sieltä palatessa vielä Indonesian Gili Trawanganille ihmettelemään kaukoidän rantaelämää. En ollut ennen ollut Australiassa ja Aasiassakin olin käynyt ainoastaan Japanissa, joten pariviikkoinen seikkailu kutkutteli. 

Austalia, Kosciuszkon huippu, maaliskuu 2015

Ja seikkailu se todella myös oli! Menomatkalla Australiaan lentoyhtiö hukkasi matkatavarani jonnekin Amsterdamin ja Hong Kongin välille ja yhtäkkiä olin toisella puolella maapalloa ilman minkäänlaisia vaelluskamoja. Kuin ihmeen kaupalla sain haalittua uudet releet matkaan ja kun en vääränpuoleisessä liikenteessäkään onnistunut vuokra-autollani tunaroimaan, pääsin kuin pääsinkin nousemaan Australian korkeimmalle vuorelle maaliskuun 20. päivän aamuna. Tässä videoblogit matkasta:




Onnistuneen huiputuksen jälkeen palatessani pari päivää myöhemmin Melbourneen ilmestyi hostellini eteiseen myös kadonneet matkatavarat ja nyt olin yhtäkkiä reissussa tuplavarusteiden kanssa. Niitä ährätessä lähdin epäonniselle matkalle kohti Lombokia ja sieltä veneellä Gili Trawangania vanhan ystäväni Patzyn luo viikoksi. Etappia väritti mm. kaksi peruttua lentoa sekä varastettu puhelin. 
Mutta jos ensikertalaisen matkani paratiisisaarille ei ollut ihan onnea täynnä, tuleva viikko maksoi kyllä kaiken hampaiden kiristelyn vähintään tuplana takaisin! Rakastuin Giliin ensirysäyksellä ja aion suunnata takaisin syksyllä 2016. Videoblogi Gililtä, olkaapa hyvät:



Viikkoni Indonesiassa sai kuitenkin surullisimman mahdollisen päätöksen, kun viimeisenä iltana ennen kotilentoa sain tiedon, että Samuli Mansikka oli menehtynyt Annapurnalla huiputuksensa jälkeen. Olimme tavanneet edellisenä syksynä, jolloin Samuli oli ryhtynyt mentorikseni ja halusi valmentaa minua matkallani Seven Summitseille ja Everestille. Viikkoa ennen Samulin kuolemaa olin nauhoittanut Kosciuszkon huipulla videotervehdyksen Samulle ”jonnekin sinne kuusi kilometriä korkeammalle”. Se video kummittelee minua vähän vieläkin. Ikuisuuden kestäneellä lennolla Hong Kongin ja Milanon kautta Suomeen kirjoitin blogin Samun muistolle.

Ensitapaamiseni Samulin kanssa. Vaihdoimme kirjoja.

Kotona Helsinki-Vantaalla minua odotti tyttöystävä, joka yritti yllättää minut tulemalla kentälle vastaan kertomatta siitä ennakkoon. Minä luulin, että hän on töissä. Niinpä kävelin suoraan terminaalista ulos taksiin ja nainen odotti edelleen siinä kentän tuloaulassa, kun minä jo tiputin rinkkani kotona eteiseen.

Muutama hassu lepopäivä väliin, jonkinlainen jetlägistä selviäminen ja olikin jo aika nostaa se rinkka taas ylös. Pakkasimme lentokentältä tiensä jossain vaiheessa kotiin löytäneen naisen kanssa kamat autoon ja suuntasimme Norjaan. Muistan miettineeni, kuinka auto oli erittäin tervetullut matkustusmuoto istuttuani kuluneina viikkoina yli 60 tuntia lentokoneissa. Ajoimme Suomen läpi Kilpisjärven kautta Tamokin laaksoon, joka on pääasiassa vapaalaskijoiden suosiossa mutta mistä pitäisi löytyä myös hyviä vaellus- ja kiipeilymaastoja. Tamokissa oli pääsiäisenä lumilautailijoiden vapaalaskun SM-kisat ja paikalla oli jonkin verran tuttuja, joten meillä oli alueen tuntevia oppaitakin läsnä. Maastoja löytyi, vuoria huiputettiin ja pohjolan keväästä nautittiin. Videoblogi Norjasta, kas näin:



Tamokista ajelimme vielä Sallatunturin kautta Tahkolle päättämään laskettelukauden ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa puoleentoista kuukauteen kotiin vähän pidemmäksi aikaa. Vaikka matkassa on mukavaa, pieni breikki kotona lapsen kanssa ulkoillen teki hyvää. Tein huhti-toukokuussa muutaman telttareissun lähinnä Nuuksioon mutta muuten taisin syödä pääasiassa suklaata ja maata sohvalla. Kunnes koitti toukokuun puoliväli ja suuntana oli Ranska!

Isäni oli vuosia jo suunnitellut vielä joku päivä vievänsä kaikki perheen pojat katsomaan Monacoon formula ykkösiä ja viimein matka toetutui. Pienenä bonuksena päätin yhdistää F1-viikonlopun perään vielä kiipeilyreissun Mercantourin kansallispuistossa seisovalle 3156-metriselle Cime du Gélas’lle. Upea aurinkoinen vuoripäivä Merialpeilla tallentui sekin kameraan:



Lennettyäni Ranskasta kotiin lähdin seuraavan aamuna vielä Viroon Saaremaalle polttareihin ja sieltä palattuani oli jo kesäkuu. Seuraavat kolmisen viikkoa siinä tuli oltua kotona kunnes koittikin jo juhannus ja vuoden ehkä paras reissu, eli keskikesän vaellus Ruotsin korkeimmalle vuorelle Kebnekaiselle. Siitä kirjoittelinkin jo viime viikolla kaiken olennaisen tänne.

Kebnekaisen jälkeen oli aika muutaman viikon kesäloman. Kotiolojen lisäksi tuli tehtyä muutama pienempi retki ainakin Porkkalaan ja Turun saaristoon. Suomea piinasi koko heinäkuun lähes syksyinen sadekeli, joten melko hyvin tuli ne muutamat aurinkoiset hetket hyödynnettyä. Ja onneksi tuli, ne kun jäivät lopulta alkusyksyisen eron myötä viimeisiksi yhdessä tyttöystäväni ja parhaan retkikumppanini kanssa.

Emmi Porkkalan kallioilla, heinäkuu 2015

Elokuun alussa odotteli uusi elämä Eerikkilän urheiluopiston luonto- ja eräopaskurssilla, mutta sitä ennen oli vielä yksi reissu tehtävä Norjaan. Tällä kertaa suuntana oli Adventure Partnersin jäätikkökurssi Svartisenin jäätiköllä, joka taitaa olla ainoa reissuni tältä vuodelta, jota en ole vielä ehtinyt kunnolla referoimaan. Pitääkin laittaa tuotantoon, josko saisin vaikka tammikuun aikana siitäkin blogin kirjailtua. Joka tapauksessa heinäkuun viimeisen viikon reissu oli hieno, kurssi erittäin antoisa ja se antoi hyvät rahkeet lähteä jäätiköitä koluamaan itsekseen ensi kerralla. Lähdin kurssille osana valmistautumistani Mont Blancin kiipeämiseen syksyllä 2016, koska ensi kesänä en koulun takia Svartisenille kerkeäisi. 

Svartisen, Norja, heinäkuu 2015

Kesän tiukin rypistys tulikin sitten jäätikkökurssin päätteeksi, kun minun piti käytännössä vuorokaudessa ajaa ensin itseni Norjasta 1400 kilometriä kotiin, purkaa ja huoltaa kamat, pakata ne uudelleen ja lähteä seuraavaksi aamuksi ensimmäiseen koulupäivään Eerikkilään. Hommaa ei varsinaisesti helpottanut tieto siitä, että eräopaskurssimme alkaisi muutaman päivän vaelluksella, joka tulisi olemaan melko fyysinen veto. Kun alla oli ensin viisi päivää jäätikkökiipeilyä Norjassa ja sen perään vuorokauden ajo kotiin, voin kertoa että liki sata kilometriä pyörillä, meloen ja vaeltaen vei aika hyvin mehut matkailijasta. 

Onnistuneen aloitusvaelluksen jälkeen teimme koulun tiimoilta reissuja ainakin Liesjärvelle, Torrolle, Nuuksioon ja Repovedelle sekä yhden 24:n tunnin suunnistushaasteen ennen viime viikolla alkanutta joulutaukoa. Ja ensi vuonna jatkuu!

Repovesi, lokakuu 2015

Tässä kun ylläolevaa yhteenvetoa katselee, ei voi kuin todeta, että onpa ollut ihan käsittämätön vuosi ihmisen elämässä! Mukaan on mahtunut ihan järjettömät määrät iloa, kokemuksia, surua, luopumisen tuskaa, uusia ihmisiä ja uskomattomia paikkoja, joista jokaisesta on pakko olla kiitollinen. Ainakin voin sanoa eläneeni!

Alkava vuosi 2016 lupailee sekin hyvää. Koulu jatkuu elokuulle asti ja luvassa on mm. kuusi viikkoa Lapissa maalis-huhtikuussa. Ja kun opiskelut ovat ohi, edessä on vähintään muutama isompi oma reissu syksylle. Tulevista suunnitelmista lisää ensi viikolla, kun blogissa on tarkoitus piirtää vähän tarkemmin tiekarttaa alkavalle vuodelle. Ainakin aloitamme pari viikkoa sitten julkaistun yhteistyömme Partioaitan kanssa tarkoituksenamme järjestää jos jonkinlaista retkeilyä ihmisille aina yhden päivän reippailuista useamman päivän vaelluksiin. Luvassa on mm. kesäreissua Kebnekaiselle, joten valmistautukaa lähtemään mukaan!

Sitä ennen kuitenkin toivotan kaikille upeaa uutta ulkoiluvuotta 2016! 

Ulkona. Perillä.


Nikkaluokta, Ruotsi, kesäkuu 2015

tiistai 22. joulukuuta 2015

Juhannus Kebnekaisella

Ajattelin, että näin talvipäivänseisauksen kynnyksellä olisi hyvä hetki muistella vuoden valoisinta aikaa ja heittäytyä viime juhannuksen pauloihin Ruotsin Kebnekaiselle, mistä tämän blogin kansikuvakin on napattu. Tässä siispä matkakertomusta tasan puolen vuoden viiveellä:



Olin käynyt kokeilemassa onneani Ruotsin korkeimmalla vuorella jo vuoden 2014 marraskuussa, mutta joutunut pakittamaan jäätyäni 17 tunniksi paikoilleni telttaan myrskyn riepoteltavaksi. Silloin päätin, että uusi yritys saa luvan tapahtua kesällä ja mikä olisi ruotsalaisempi juhla kuin midsommar, joten ei muuta kuin kamat kyytiin ja matkaan!

Ajomatka Helsingistä Kebnekaiselle on kutakuinkin 1200 kilometriä ja olimme päättäneet rysäyttää sen kerralla. Kesällä kun tuota valoa etenkin pohjoiseen päin kulkiessa riittää, olisi matka-aikataulusta helposti napsittavissa yksi päivä pois raivottamalla koko matka yhteen putkeen. Lähtö kuudelta aamulla ja perillä Nikkaluoktassa, mihin auto Kebnekaiselle vaeltaessa yleensä jätetään, olimme yhdeksän aikoihin illalla. Kun on päivän ollut käytännössä liikuttamatta jäseniään Jeepin penkissä, tekee hyvää vähän venytellä. Niinpä päätimme heittää vielä ajon päätteeksi rinkat selkään ja aloittaa vaelluksemme kohti 19 kilometrin päässä sijaitsevaa Kebnekaisen tunturiasemaa. Noin kuuden kilometrin päässä Nikkaluoktasta löimme leirin pystyyn ja asetuimme taloksi. Sää oli upea, lämpötila huiteli reilussa kymmenessä asteessa ja aurinko ei suostunut laskemaan ollenkaan. Hymyilytti.

Kebnekaisen huippu Nikkaluoktan suunnasta katsoessa.

Nukuimme aamulla vahingossa pitkään, mikä ei yleensä tällaisilla reissuilla ole tapana. Yleensä suosin aikaista liikkeelle lähtöä ajatuksena se, että mitä aiemmin on perillä, sitä rauhallisemman illan ja palauttavan yön saa. Nyt kello oli kuitenkin jo kymmenen pintaan, kun olimme teltan pakanneet ja rupesimme laittamaan jalkaa toisen eteen. Sää oli edelleen lämmin ja kuiva ja polku pöllysi allamme. Vielä edellisellä viikolla Kebnekaisella oli ollut reiluja pakkasasteita ja kova tuuli, eikä voinut kuin ihmetellä retkeilijöiden tuuria auringon nyt paistaessa selkämme takana täysin siniseltä taivaalta. Matka kulki jouhevasti, maasto oli helppoa ja maisemat upeita. Vaikka Suomi kaunis maa onkin, aina sitä vähän kiroaa ulkomailla vaeltaessa, että miksei meillä voi olla vuoria? Nytkin olimme ihan naapurissa ja näkymä oli kuin Alpeilla olisi kulkenut. Pidimme taukoja noin tunnin välein ja tankkailimme juomapulloja solisevista puroista, jotka ylempää sulaa lunta toivat. Isoja vesiputouksia matkalla näkyi vähän väliä ja tuntui kuin joka puolella solisisi ja kohisisi koko ajan. Ihan kesäkuun puoleenväliin asti Kebnekaisen maastot olivat olleet vielä pakkasen alistamat ja nyt, kun aurinko ja liki 15 asteen lämpötila tekivät tehtäviään, tuntui kuin puolet lumista olisi lähteneet liikkeelle kerralla.

Saavutimme noin 12 kilometrin päässä olevan tunturiaseman viiden aikoihin ja pysähdyimme kahville. Kebnekaisen tunturiasema toimii hotellina, ravintolana ja virkistykeskuksena noin puolet vuodesta ja palvelee alueen retkeilijöitä täydellä kattauksella. Melkein liiankin täydellä, sieltä kun voi varata itselleen vaikkapa kolmen tähden huoneen yöksi, jos siltä tuntuu. Vähemmän erähenkiset ihmiset pääsevät  Nikkaluoktasta tai Kiirunan lentokentältä helikopterilla suoraan hotellin pihaan. Se ei kuitenkaan ollut meidän valintamme, me halusimme vain kahvit. Pienenä luksuksena kuitenkin tarjolla oli juhannuksen kunniaksi myös täytekakkua matkaajien iloksi. Se maistui taivaalliselle. Olimme kuitenkin päättäneet jatkaa vielä jonkin verran matkaamme helpottaaksemme seuraavaa huiputuspäivää. Tunturiasemalta Kebnekaisen huipulle on matkaa reilut kymmenen kilometriä, joten jokainen metri, jonka saisimme seuraavalta päivältä pois, olisi eduksi. Hotelli seisoo noin 700 metrin korkeudessa, joten vertikaalissakin matkaa riittäisi vielä kiitettävästi Ruotsin korkeimpaan pisteeseen 2110:een metriiin. Kävelimme kolmisen kilometriä polkua eteenpäin, kunnes väsymys alkoi nakertaa ja päätimme pysähtyä. Saimme leireillä aivan ylhäisessä yksinäisyydessämme vuorten keskellä yhdessä kauneimmista telttapaikoista, missä olen koskaan nukkunut. Uni tuli ajoissa ja se maistui hyvin. Aurinko ei laskenut edelleenkään. 

Maailman paras telttapaikka ennen huiputuspäivää. 
Reitti Kebnekaiselle kulkee kahden edessä näkyvän vuoren välistä

Juhannsupäivän aamu valkeni pilvettömänä, jälleen kerran. Lämpötila huiteli reilussa kymmenessä asteessa eikä tuulikaan vaivannut. Kotona Suomessa oli kuulemma muutama hassu plus-aste ja sadetta, todellinen keskikesän juhla. Kannattanee siis suunnata pohjoiseen vastakin. Päätimme jättää leirin paikalleen ja pakata ainoastaan päiväreput mukaamme siltä varalta, että palatessamme olisimme aivan liian puhki kulkemaan pidemmälle. Tällöin meillä olisi oma base camp valmiina, minne jäädä lepäämään toivottavasti onnistuneen huiputuksen jälkeen. 

Alkumatka ylös oli lähinnä kivikkoa ja polkua jossain siinä välissä. Reitti huipulle on merkattu muutaman sadan metrin välein punaisilla kiviin maalatuilla pisteillä ja sitä oli helppo seurata. Olimme liikkeellä seitsemän jälkeen ja muita ryhmiä näkyi tasaiseen tahtiin. Oletettavasti täydellinen sää oli houkutellut suurimman osan päivän huiputtajista liikkeelle heti aamusta. Jokusen kilometrin jälkeen alusta alkoi muuttumaan lumeksi ja reitin kiertäessä Kebnetjåkkan tunturin reunalta kohti Vierramvarea ilmestyi viimein matkan pääkohdekin näkyviin. Kebnekaisen huipulle on tunturihotellin suunnalta kaksi reittiä. Itäinen kulkee jäätikön kautta mutta sinne ei ole ensikertalaisella asiaa ilman oppaita ja kunnon varusteita. Yleisin vaellusreitti lännestä sen sijaan sopii liki jokaiselle, jolla on edes jollain tasolla hyvä kunto tai vähintään luja tahto. 

Ensimmäinen luminen nousu Vierramvaren satulaan ei ollut jyrkkä mutta sohjoisessa lumessa auringonpaisteessa se oli yllättävän raskas. Tai ainakin pitkä. Pidimme ensimmäisen kunnon tauon satulassa ennen nousua Vierramvaren huipulle, mistä pitäisi vielä laskeutua alas Kebnekaisen satulaan ennen lopuliista nousua Ruotsin katolle. Vettä ei matkalta saa muuten kuin lumesta sulattamalla ja tällä säällä sitä kului. Tauon jälkeen nousu Vierramvaren huipulle oli ensimmäinen kunnon koetus matkalla alustan ollessa lunta, jäätä, mutaa ja irtonaista kiveä. Joka askelmaa sai asetella aika tarkkaan jotta se piti. Sääliksi kävi niitä matkailijoita, jotka olivat päättänet lähteä yritykseensä ilman sauvoja. Nousuun meni noin tunti, jonka jälkeen päästiin Kebnekaisen naapuritunturin huipulle. 
Vierramvaren laki on paikka, jossa moni luovuttaa. Raskaan nousun jälkeen kun huipulla ymmärtää - ja ensi kertaa fyysisesti näkee - että sieltä pitää vielä laskeutua jyrkkä seinä alas ennen noin 40-asteista  pitkää loppunousua Kebnekaisen huipulle, moni totetaa, ettei kannata. Tai jaksa. Pienen sekunnin mekin mietimme, että mitäs nyt, mutta eihän siinä oikeasti vaihtoehtoja ollut. Huiputtamaan tänne oli tultu, joten ei muuta kuin eteenpäin perkele.



Pitkä laskettelu Vierramvaren ja Kebnekaisen väliseen satulaan tuntui hyvältä kiipeämisen sijaan, mutta koko ajan takaraivossa jomotti se fakta, että tämä pätkä on vielä noustava takaisin huiputuksen jälkeen, jos leiriin haluamme. Pidimme pidemmän tauon satulassa, tankkasimme ruokaa ja sulattelimme lumesta juomapullot täyteen vettä. Kahden huipun väliin vajaan parin tuhannen metrin korkeudessa jäävä notko oli myös melkoinen tuulitunneli ja lämpötilan laskiessa mitä ylemmäs nousi, alkoi olla jo viileä. Enää ei kesätakeissa pärjännyt. 

Ei muuta kuin mäkeen, sanoi kiipeilijä ja lähti painamaan. Loppunousu oli melko jyrkkä ja yritimme valita raon, jossa edessämme ei olisi paljoa väkeä potkimassa lumi- ja jääkokkareita syliimme. Lunta oli kuulemma vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen paljon, liki pari metriä, eikä se auringossa sulaessa ollut kovin mukavakulkuista. Joskin aiemmin päivällä huipulle suunnanneet olivat saaneet tehtyä melko hyvän polun ja askelmat matkallemme. Jyrkän puristuksen jälkeen Kebnekaisen huipun juurella tervehtivä autiotupa oli tervetullut näky, se kun tarkoitti että aloimme olla lähellä. Lyhyt tauko, ryhdistäytyimen ja loppukiito huipulle. Mäki loivenee selkeästi autiotuvan yläpuolella ja huippu tuli kummun takaa näkyviin noin vartin päästä. Vastaan tuli hymyileviä ja onnittelevia ihmisiä matkallaan alas ja tajusimme saavamme huipun ihan itsellemme, jos nyt kiirehtisimme. Tai niin luulimme, nImittäin noin kymmenen metriä ennen lopullista lakipistettä jalkojemme välistä vilisti yksi yli-innokas tunturisopuli, joka ilmeisesti päätti huiputtaa vielä meitä ennen. Nauratti.

Juhannuspäivä, pilvetön taivas ja täydellä tehollaan paistava kesäaurinko yllämme seisoimme Ruotsin korkeimman vuoren huipulla! Fiilis oli upea ja näkymä palkitsi. Loppumaton vuorijono Norjan suuntaan oli kuin missä tahansa keski-Euroopan keskuksessa. Jos on tottunut näkemään Ruotsista sataman, metron ja Tukholman Gamla Stanin, sai turisti nyt jotain ihan muuta! Koska huippu oli vain meidän, viivyimme siellä noin vartin, ennen kuin lähdimme laskeutumaan. Aikaa nousuun oli mennyt noin kahdeksan tuntia.

Kebnekaisen huippu 20.6.2015

Laskettelimme melko reipasta vauhtia alas satulaan, missä söimme lounaan. Pitkitimme sitä tarkoituksella, koska edessä oleva paluunousu Vierramvarelle ei houkutellut yhtään. Jossain vaiheessa aurinko kuitenkin piiloutui päivän edetessä viereisten tunturien taakse ja kylmä alkoi hiipiä puseroon, joten pakko se kai oli jatkaa. Kiroillessamme matkaamme ylös meitä vastaan juoksi maailman innokkain koira isäntänsä kanssa, jotka olivat vielä matkalla Kebnen huipulle. Ylös laelle päässessämme emme vaivautuneet pitämään enää taukoja, koska halusimme leiriin mahdollisimman pian. Vierramvaren toisen puolen kivi-muta-lumi-polku oli alas mennessä nousua huomattavasti hankalampi. Vielä kun siitä oli päivän mittaa kulkenut jokunen sata haikkaajaa ja aurinko pehmentänyt lopunkin lumen, sai askeltaan varoa toden teolla. Kyseiseen pätkään taisi tuhraantua aikaa toista tuntia ja pääsyämme seuraavaan satulaan huomasin olevani jo melko puhki. Matkaa oli tehty jo kymmenisen tuntia, että ei sinänsä ihmekään.

Aamulla nousua tehdessämme katselimme kivipolun vieressä jonkinlaista uomaa kulkenutta lumikenttää, joka oli selkeästi vanha joenpohja tai vastaava. Tulimme siihen tulokseen, että se olisi alaspäin mennessä huomattavasti kivipolkua nopeampi, koska lumella pystyy  juoksemaan ja päivärinkkoja voisi välillä käyttää liukureina. Väsyneinä laskettelimme joenuomaa alas vuorotellen nauraen ja kiroillen. Onneksi tiesimme leirin lähenevän kovaa vauhtia.

Matkalla alas kohti Tarfalan laaksoa.

Ja siinä se viimein oli. Maailman kaunein teltta, ainakin sillä hetkellä. Katselimme kelloa, joka näytti kuutta. Olimme olleet matkalla 13 tuntia. Nyt maistuisi uni mutta toisaalta, seuraavana päivänä olisi vielä yli 20 kilometriä taivallusta takaisin Nikkaluoktaan, jota ei haittaisi yhtään ottaa vähän jo tämän illan aikana kiinni. Vaikka kuinka teltta houkutteli sisäänsä, hetken pähkäiltyämme päätimme pakata sen silti pois ja lähteä vaeltamaan vielä vähän matkaa takaisin päin. Parhaana motivaattorina toimi parin kilometrin päässä vartova tunturiasema ja sen kahvila. Voi kunpa sitä täytekakkua olisi vielä!

Ei ollut. Mutta oli posliinivessat. Ja kahvia. Ja urheilujuomaa. Tankkaus- ja tyhjennyspysähdyksen jälkeen tallustimme vielä kolmisen kilometriä kohti autoa ennen kuin löimme hanskat tiskiin ja leiriydyimme. Takana oli 17 tuntia ja 27 kilometriä, joista noin 12 ylämäkeen, joten ei ihme, että uni tuli ennen kuin ehti melkein edes makuupussia avata. Olin juuri viettänyt elämäni parhaan juhannuksen.

Jotta kaikki ei kuitenkaan olisi liian helppoa ja mukavaa, seuraava aamu alkoi ehkä epämiellyttävimmällä tavalla, minkä voin vaeltaessa keksiä. Muutaman päivän rasitus, huono venyttely ja viileässä nukkuminen kostautuivat siinä kohtaa, kun tempaisin juuri pakatun täyden rinkan selkään. Jostain iski viiltävä kipu ja minulta lähti jalat alta. Noidannuoli sumensi silmät hetkeksi. 

Edessä olisi viitisentoista kilometriä vaellusta takaisin autolle. Ei naurattanut. Hetken mietimme, josko yrittäisi takaisin tunturiasemalle ja ottaisi sieltä kopterikyydin, mutta koska hetken hengittämisen jälkeen tuntui siltä, että selkä joten kuten kantaa, päätimme yrittää noin viiden kilometrin päähän venesatamaan. Siitä liikennöi kesäaikaan kuljetusvene, joka oikaisee matkaa noin kahdeksan kilometriä Nikkaluoktaan päin ja lyhentää näin vaellusta oleellisesti. Lyhyin, hitain ja kivuliain askelin lähdin köpöttelemään polkua eteenpäin toivoen, että veneen voi maksaa kortilla, käteistä kun ei taskussa enää ollut. Pääsimme rantaan ja veneeseen, maksukin onnistui ja huokaisin helpotuksesta. Parkkipaikalle ei vastarannan laiturista olisi enää kuin noin viisi kilometriä. Veneen ulkokannelta oli hyvä katsella Kebnekaisen loittonevaa huippua samalla, kun saamelaisten lippu liehui perässä salossa. 

Laaksoon valuva sulamisvesi on tehnyt solan pohjalle järven, jota pitkin pääsee kesäisin veneellä kohti tunturiasemaa ja toiseen suuntaan Nikkaluoktaan. 

Viimeiset kilometrit tuntuivat ikuisuudelta, ihan kuin polku ei loppuisi koskaan. Söimme vielä lounaan matkalta löytyvän riippusillan kupeessa lisäenergian tarpeeseen ja jatkoimme viimeiseen rypistykseen. Kuin kirsikkana aamun noidannuolen päälle onnistuin sotkemaan kengännauhani toisiinsa ja kaaduin jossain kohtaa rinkka selässä naama edellä pölyiseen polkuun. Vannoin, etten pue niitä kenkiä jalkaan enää ikinä. 

Kellon ollessa kutakuinkin neljä saavuimme viimein parkkipaikalle auton luo. Siellä odotelleet lenkkarit tuntuivat kevyimmiltä asioilta, mitä minulla on jaloissani koskaan ollut. Nopeat terassikahvit vielä Nikkaluoktan kahviossa ja maailman kevyimmät kengät pääsivät kaasupolkimen päälle. Enää neljäsataa kilometria Tornioon, missä odotteli hotelli. 

Voin kertoa, että sen lakanoissa nukuttiin makoisasti seuraavana yönä.


Tässä vielä heti reissun jälkeen koostettu videoblogi Kebnekaisen yöttömästä yöstä:




sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Ruostejärvi 16.12.2015 

Ei tuolla ulkona liian jouluiselta näytä, vaikka Eerikkilään pieni lumikerros viime viikolla leijailikin. Palasin Helsinkiin viikonlopuksi ja mittari näytti - ja näyttää edelleen - kutakuinkin kymmentä astetta. Vähän kuin juhannus olisi, paitsi että on lämpimämpää.

Nyt muutama viikko joululomaa ja takaisin kouluun vasta 11.1.2016. Tarkoitus olisi tehdä ainakin muutama ulkoilureissu loman aikana, tähtien asettuessa kohilleen yksi niistä suuntautuu Norjaan. Mut kattellaan, kattellaan. Joka tapauksessa, jos jotain positiivista tästä ulkona vallitsevasta ilmatilasta pitäisi hakea, niin se on se, että ei ole kylmä. Pärjää melkein kesäpussilla. Pitää lähteä kokeilemaan.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Yhteistyössä Partioaitta ja Tierra!


Poikkeuksellisesti julkaisen saman kirjoituksen tänään molemmissa blogeissani, mutta siihen on hyvä syy.:


Muistan edelleen ensimmäisen kerran kun kävin Partioaitassa. Olin seitsemänvuotias partiolainen, Korvenkoukkajien sudenpentu ja tarvitsin kangasmerkin, jonka partiovalan jälkeen saisin ommella tummansiniseen paitaani. Partioaitta sijaitsi Yrjönkadulla, samassa paikassa missä se on seissyt jo vuodesta 1928, sen kellarissa myytiin retkeilytarvikkeita ja katutasossa oli pieni nurkkapuoti, mistä sudenpentumerkkini ostin. Olin siitä niin kovin ylpeä. Siitä lähtien Partioaitta on edustanut minulle laatua ja aina kun olen tarvinnut jotain ulkoiluun, olen suunnannut ensin Yrjönkadulle.

Siksi olenkin äärettömän ylpeä, että saan tänään viimein kertoa tehneeni yhteistyö- ja sponsorisopimuksen Partioaitan kanssa. Sopimusta on neuvoteltu pitkin syksyä ja nyt kun saimme yksityiskohdat kohilleen ja mustaa valkoiselle, on uutinen julkinen. Tammikuun alusta 2016 eteenpäin edustan Partioaittaa kaikessa ulkoiluun liittyvässä toiminnassani vuorilta metsiin ja Partioaitta tarjoaa minulle tähän matkaan tarvitsemani varusteet. Tämän lisäksi ryhdymme ensi vuonna järjestämään yhdessä iltamia ja tapahtumia palvellaksemme ulkoilijoita Partioaitan 16:ssa liikkeessä ympäri Suomen. Näistä tapahtumista kerron lisää sitten, kun suunnitelmia aletaan toteuttamaan. Sen verran kuitenkin paljastettakoon, että tulen tarjoamaan ja toteuttaman mm. erilaisia retkiä ja vaelluksia kaikille Partioaitan kautta. Saa lähteä mukaan, eräopas Suominen palveluksessanne! Samalla myös kirjani Soberismia - Kalliosta kukkulalle on nyt ostettavissa vaikka viime hetken joululahjapakettiin Partioaitan kautta. Siellä se nököttää hyllyssä Lars Monsenien vieressä.

Sen lisäksi, että olen tietenkin kovin iloinen, että saan kantaa Suomen arvostetuimmaksi urheilukaupaksi jo kahdesti Markkinointi & Mainonnan tutkimuksessa palkitun Partioaitan logoa vaatteissani, poistui tämän diilin myötä yksi isoimmista stressinaiheista ensi vuodelle. Koko syksyn olen yrittänyt olla miettimättä liikaa, että mitä elämä tuo tullessaan, kun ensi syksynä Eerikkilän urheiluopistolta kävelen kotiin eräoppaan paperit kädessäni. Olen yrittänyt vain nauttia koulusta ja antaa tulevaisuuden tulla vastaan sitten kun sen aika on. Samalla kuitenkin mielen sopukoista on vähän väliä hiipinyt kysymys, että mitä seuraavaksi? Tyhjän päälle tipahtaminen koulun jälkeen on hieman pelottanut, kunnes nyt siihen sain ainakin osittaisen vastauksen. Ja parhaan mahdollisen sellaisen; töitä ulkoilualalla. Jotain, mistä haaveilin jo kouluun lähtiessäni. Tämä on jo toinen kerta elämässäni, kun teen harrastuksesta ammatin. Pidän tätä yhtenä suurimmista henkilökohtaisista saavutuksistani.

Tässä syksyn aikana hierotussa sopimuksessa on myös yksi erityinen sivujuonne, joka on lämmittänyt mieltä ja joka on tavallaan jotain omituista jatkumoa koko viimeiselle kuluneelle vuodelle. Nimittäin omalla kierolla tavallaan tämä on vähän niin kuin Samulin vika.

Viime maaliskuisen tragedian jälkeen Samulin paras ystävä Jere otti minuun yhteyttä. Samuli oli puhunut hänelle minusta innostuttuaan Seven Summits -jutuistani ja ylipäänsä tästä koko Soberismia-hommasta ja tarinastani. Jere oli aikanaan aloittanut kiipeilyhommat Samun kanssa ja he olivat yhdessä matkanneet maailman vuoria kunnes Jere oli loukkaantunut vaikeasti Aconcagualla vuonna 2006. Sattumalta muuten juuri sillä vuorella, jolle meidän piti Samun kanssa ensimmäisenä yhdessä kiivetä. Nyt, kun Samuli ei enää ole auttamassa minua, Jere toivoi, että kaikki parhaan ystävänsä tietotaito olisi käytettävissäni hänen kauttaan ja halusi, jos ei nyt ottaa Samun paikkaa tuutorinani, niin ainakin viedä eteenpäin sitä projektia, jonka Samuli oli kanssani aloittanut.

Tapasimme Jeren kanssa kesän alussa Samulin muistoillassa ja minusta tuntui heti, että puhumme samaa kieltä. Ystävystyimme. Ajattelin, että Jere on myös paras mahdollisuuteni tutustua Samuliin kunnolla ja kuulla mitä kaikkea enemmän hän oli kuin se, mitä hän itse ehti minulle liian lyhyeksi jääneen ystävyytemme aikana näyttää. Jere kutsui tuota ystävyyttä ”salamarakkaudeksi”, se tuntuu jotenkin hyvältä.

Jossain vaiheessa kesää Jere kysyi yhtäkkiä, että olenko ehtinyt vielä miettimään sponsorikuvioita Seven Summitsiini ja ylipäänsä kiipeilyyn, ne kun kuitenkin olisi jossain vaiheessa tarpeen. Kerroin, että en vielä, olin ajatellut, että vielä on vähän turhan varhaista alkaa moiseen. Tuntui siltä, että pitäisi ensin kerätä vähän isompia natsoja vyölle ennen kuin alkaisin kunnolla yhteistyökumppaneiden perään huutelemaan. Jere oli kuitenkin sitä mieltä, että tarinani, sekä mennyt että tuleva, voisi ”hänen taloaan” kiinnostaa ja kysyi, josko saisi viedä asiaa siellä eteenpäin. En tiennyt mistä talosta oli kyse, kunnes Jere kertoi työskennelleensä Partioaitassa jo pitkään.

Tein Jerelle markkinointimateriaalit itsestäni, jonka jälkeen en pahemmin asian perään kysellyt. Ajattelin, että jos sieltä jotain tulee, hienoa, jos ei, niin tällä mennään. Kunnes eräänä syksyisenä päivänä, juuri kun olin menossa Jereä Yrjönkadulle moikkaamaan, hän laittoi viestiä, että äkkiä jätkä tänne, meidän toimari on paikalla! Painelin kaupalle ja Jere esitteli minut Ninalle, Partioaitan toimitusjohtajalle. Jäimme suistamme kiinni, kerroin Ninalle lyhyen oppimäärän matkastani alkoholiongelmaisesta masennusklöntistä Elbrusille sekä suunnitelmistani lähteä kokeilemaan Everestille vuonna 2022. Hän innostui vilpittömästi kuulemastaan, pyysi kirjan luettavakseen ja sovimme palaavamme asiaan. Totesin Jerelle, että olen hänelle vähintään dinnerin ja Battle Beastin keikkaliput velkaa, jos tämä homma natsaa.

Ja niinhän siinä sitten kävi. Nina oli ilmeisesti sen verran vakuuttunut, että otti yhteyttä ja ehdotti yhteistyötä. Hän oli varma, että tässä olisi jotain hedelmällistä aluillaan ja ehdotti sponssihommia sekä hieman yllättäen myös töitä. Lokakuussa aloimme viilaamaan sopimusta, joka siis viimein eilen viimeisteltiin. Pitänee alkaa etsimään Jerelle ruokapaikkaa ja keikkalippuja. Hän on kaksimetrinen jättiläinen ja pelkään hänen syövän minut vararikkoon. Keikalla ei ainakaan kukaan näe mitään, jos hän päättää mennä eturiviin.

Näin oudosti voi asiat joskus mennä ja nyt, ikään kuin Samun (ja etenkin Jeren) ansiosta, olen tässä. Sen lisäksi, että olen aidosti todella ylpeä saadessani yhden Suomen johtavista urheilukaupoista taakseni ja iloitsen sekä töistä, että uusista Tierran varusteistani, koko kuvio tuntuu kovin hyvältä juuri siksi, että se on lähtenyt liikkeelle jotenkin… oikein. Jotenkin vilpittömällä tavalla niin, että Partioaitta haluaa olla mukana tässä matkassa jota teen. Se on iso luottamuksen osoitus ja taas yksi iso askel tiellä, jolle jotenkin niin omituisella tavalla olen päätynyt.

Partioaitan toiminta-ajatus kulminoituu kaupan markkinoinnissa käyttämään sanapariin ”ulkona, perillä”. Enpä olisi keksinyt itse parempaa kuvaamaan myös omaa matkaani.



lauantai 12. joulukuuta 2015

Kansainvälinen vuorten päivä

Eilen vietettiin YK:n kansainvälistä vuorten päivää. Sen tarkoitus on muistuttaa ihmisiä noista majesteettisista luonnonmuodoista, jotka peittävät noin 22 prosenttia planeettamme pinta-alasta. Vuorten päivän teema on yrittää kiinnittää huomiota kestävään kehitykseen myös vuoriolosuhteissa ja sen tavoitteena vuorten säilyminen mahdollisimman luonnonmukaisina vastakin. Päivästä voi lukea lisää YK:n sivuilta osoitteesta http://www.un.org/en/events/mountainday/ .

Voin hyvillä mielin todeta, että näin ulkoilijan näkökulmasta en ole missään törmännyt niin suureen luonnon kunnioitukseen kuin vuorilla. Jokainen koskaan kohtaamani vaeltaja, kiipeilijä ja seikkailija tuntuu itseni tavoin liki palvovan allaan olevia maamuodostumia ja vannoo niiden säilymisen nimeen. Voisi siis todeta, että Mountain Day toteuttaa ainakin harrastajien joukossa jo itse itseään. Jos samanlaisen luontoäidin kunnioituksen saisi mukaan kaikkeen kestävän kehityksen suunnitteluun, meillä ei olisi mitään hätää. Että terveisiä vain sinne Pariisin ilmastokokoukseen!

Tässä muutama poimittu otos omilta matkoiltani vuorille.

Pilvinen päivä Norjassa viime heinäkuussa. 
Suurin osa viikostani Svartisenin jäätiköllä meni umipisumussa ja pilven sisällä. Tämä oli yksi harvoista hetkistä, kun edes jonkinlainen maisema avautui yli 50:n metrin näkyvyydellä, joten onneksi ehdin napata kuvan.

Tämä on suosikkikuvani samaiselta Svartisenin reissulta kalliokiipeilyharjoituksista, jonka nappasin märän ja sateisen linssin läpi ja siitä tuli tunnelmaltaan ja liikkeeltään jotenkin todella kaunis.

Kebnekaisen huippu juhannuspäivänä 2015. 
Perinteinen ruotsalainen keskikesän juhla!

Kuva napattu matkalla alas Euroopan korkeimmalta huipulta Elbrusilta. Päivää oli takana kutakuinkin kymmenen tuntia yli 5000 metrin korkeudessa, enkä muista kuvan ottohetkestä paljoakaan. Ainakin sää näyttää olleen hyvä! Edessä oleva mäki on Elbrusin itäinen huippu, joka on parisenkymmentä metriä läntistä matalampi. Matka Euroopan korkeimpaan pisteeseen 5642:een metriin kulkee kuitenkin sen kautta, mistä laskeudutaan huippujen väliseen satulaan ennen loppunousua läntiselle huipulle. Tuon nousun varrelta on tämä kuva otettu. Elbrusin perusreitti ja basecamp löytyvät tuon itäisen huipun toiselta puolelta noin puolitoista kilometriä alempaa.


Paras ystäväni Jari Elbrusin basecampissa, ns. Barrel Hutseilla 3900 metrissä.

Kaikkea pitää harjoitella, myös railoihin tippumista. Tai ainakin niistä pelastautumista. 
Norja, heinäkuu 2015.

Viiden tähden ravintola.
Lounastauko noin 3000:ssa metrissä Ranskan Alpeilla toukokuussa. 

Yksinäinen perusleiri Kebnekaisen kupeessa Ruotsissa.

Niin. Eihän tuota vuorille menoa voi oikein millään sanoin selittää. Kysymys siitä, miksi ihminen on valmis vaarantamaan terveytensä ja pahimmassa tapauksessa henkensä vain kiivetäkseen johonkin korkealle on ikuinen. Ei siihen ole vastausta. Olen aina ajatellut niin, että kiipeäminen on henkilökohtaista. Ei sitä voi eikä tarvitsekaan selittää, sen voi vain kokea. Ja jokainen kokee sen omalla tavallaan. Kun minulta on kysytty, että miksi aion kiivetä Everestille mikä voi viedä minulta hengen, olen tavannut vastata, että olen jo kuollut jos en yrittäisi.

"Somewhere between the summit and the bottom lies the answer to the mystery of why we climb?"

perjantai 4. joulukuuta 2015

Eräperinnekurssi ja Maurin tarina




Seisoin perjantaina etelähelsinkiläsen roskakatoksen edessä haikein mielin. Kädessäni oli roskapussi ja roskapussin sisällä Mauri, joka oli enää saattohoitoaan vaille valmis menemään lepoon pöntön uumeniin. Mauri löyhkäsi raadolle, samoin kuin vaatteeni, hiukseni ja autoni, joka oli pussin juuri kuljettanut Hollolasta Helsinkiin. Eron hetki oli kaunis sateen ropistessa niskaamme. Tunnustin hiljaa, että minusta ei isoisoisäni Arvo Huringin kaltaista suurta nahkurimestaria tule.

Olin tutustunut Mauriin maanantai-aamuna eräopaskurssimme eräperinneviikon alussa. Vain paria päivää aiemmin Mauri oli juoksennellut Kanta-Hämeen metsissä mäyränä, joka oli lauantaina jäänyt tuntemattoman metsämiehen satimeen. Sieltä Mauri oli kulkeutunut Hollolaan, missä perinneviikkomme kouluttaja Kartsa asuu ja jonka olohuoneessa maanantaina seisoi parikymmentä enemmän ja vähemmän hämmentynyttä opiskelijaa. Edessä olisi viisi päivää eläinten nylkemistä, tervantekoa, työkalujen veistoa ja muita esi- ja isoisiemme perinteisten taitojen opiskelua. Siirryimme tuvasta pihaan, missä pressun päällä makoili viitisen supikoiraa, muutama minkki ja näätä, pari hirvennahkaa ja ainakin yksi peura. Vielä pari päivää aiemmin villinä juoksennelleesta Maurista tuli ensimmäinen esimerkkitapaus. Silmiemme edessä Kartsa aloitti mäyrän nylkemisen ja ryhtyi aina niin rauhallisen äänensä turvin selostamaan kuinka eläimen nahka irroitetaan sen sisuksista. Olin ensimmäistä kertaa syksyn eräopaskoulutuksen aikana totisesti poissa mukavuusalueeltani.


Viikon työmaa

Olin kuitenkin päättänyt ottaa kurssista kaiken irti ja oppia mahdollisimman paljon. Niinpä minulla ei ollut vaihtoehtoa, kun Kartsa lykkäsi mäyrän minulle käteen ystävällisesti kehoittaen, että jatkapa kaupungin poika tuosta. Ristin raadon Mauriksi ja aloin ruostuneella metalliterällä hinkata sen sisäpuolelta rasvaa ja lihaa irti. Haju oli, eh, ”mielenkiintoinen”. Se myös kertautui noin kahdellakymmenellä, kun kaikki opiskelijatoverini ryhtyivät samaan puuhaan ympärillä omien raatojensa kanssa. Kaikkea sitä pitääkin kokea tullakseen eräoppaaksi, mietin.

Ensitapaaminen Maurin kanssa

Raavittuani ja revittyäni Maurista kaiken rasvan ja lihan irti (tai niin ainakin luulin kunnes myöhemmin tiesin toisin), laitoin kauniin mäyrännahan vesisankoon ja nakkasin mäntysuopaa perään. Siinä olisi Mauri kylpevä seuraavat puolisen tuntia. Puhallututti.

Kylvyn jälkeen siirryimme Maurin kanssa sisään. Olen minä kaikenlaista haistanut, mutta parikymmentä eläimenraatoa yhdessä huoneessa oli aikamoinen kokemus. Ei sitä oikein tiennyt pitäisikö itkeä vaiko nauraa, kun aloin kuivaamaan löyhkäävää Mauri-parkaa hiustenkuivaajalla. Turkkipuoli meni vielä jotenkuten, mutta siinä kohtaa kun koko nylky piti kääntää nurin ja ottaa se lihapuoli esiin, alkoi Eiran pojalla hymy jo hyytyä. Raato piti saada mahdollisimman kuivaksi jotta sitä pääsisi parkitsemaan, eli käsittelemään säilytettävään kuntoon ja kun jotain neljättä tuntia puhalsi hiustenkuivaajalla lihapaloja vielä roikkuvaa mäyrän sisäpuolta, oli olo melko absurdi. En tainnut hengittää nenän kautta koko iltapäivän aikana. 

Kun Mauri oli saatu kuivaksi ja lihapuoli ns. ”makkarakosteaksi”, eli nahkeaksi, oli aika käydä parkinta-aineen kimppuun. Omituinen yhdistelmä kananmunan keltuaista, rypsiöljyä ja mäntysuopaa ei varsinaisesti tuoksujen tupaa raikastanut. Ja kun seosta alettiin hinkkaamaan paljain käsin eläinten pintaan, alkoi jo usko loppua. En tiedä montako kertaa toistelin puoliääneen päivän aikana ainoaa mieleeni tullutta ja aina niin käytännöllistä sanapartta ”hyi vittu”.

Kun Mauri oli ensin nyljetty, sitten uitettu, sitten kuivattu hiustenkuivaajalla ja lopuksi rasvattu parkkiaineella, alkoi kolmen päivän odotus. Pakkasimme elukat päivälliseltä jääneisiin pizzalaatikoihin ja jätimme huoneenlämpöön odottelemaan torstaita, johon mennessä kananmunarypsiöljyseoksen pitäisi imeytyä ja säilöä eläin. Mitä vähemmän raatoon lihaa, rasvaa ja jänteitä jäi, eli mitä puhtaammaksi ihon sisäpuolen hinkkaamalla sai, sit parempi lopputulos olisi odotettavissa. Luulin onnistuneeni hyvin.

Peurannahka savuparkittavana

Maanantai-illan ja torstai-aamun välinen aika olikin sitten jo erittäin mukavaa. Poltimme tervaa perinteisin menoin männystä ja oli kiehtovaa nähdä ja tehdä koko prosessi itse . Terva myös tuoksui hyvälle, mikä oli tervetullut muutos edellispäivän raatoihin. Tutustuimme pellavan tekoon ja kerimme itse tekemäämme pellavalankkaa rukeilla. Puhdistimme luita ja eläinten kalloja ja askartelimme niistä  koruja ja esineitä. Tein muutaman amuletin poronsarvista ja koristelin ne riimuilla. Jotkut päättivät valmistaa itselleen puukon, toiset kirveen. Mika kävi urhollisesti jousihaasteen kimppuun aikomuksenaan päästä kotiin oman perinneaseen kanssa. Kartsan farmi oli kuin pieni joulupukin paja kaikkien touhutessa käsitöitään tuvan pöytien ääressä. Ympärillä pizzalaatikoissaan lojuvien nylkyjen ominaistuoksutkin unohtuivat siinä kuhinassa samalla, kun pihalla joku veisti, toinen hioi ja kolmas huudatti moottorisahaa oman askareensa ääressä. Tai vain piti yllä tulta nuotiossa kahvinkeittotarkoituksessa. Yöksi väki vetäytyi viereiseen metsään pystytettyyn telttaleiriin, mistä aamulla noustessa taas jatkettiin askareita. 

Tervanpolttoa. Pienen metallilaatikon sisällä on männystä vuoltuja tervaksia. Laatikko on laitettu tynnyrin sisään ja siitä tulee putki ulos. Tynnyrissä poltettiin kuumaa liekkiä, joka sai nesteen irtoamaan laatikon sisällä olevista tervaksista ja valumaan säilöntäastiaan.


Lopulta koitti torstai ja oli aika avata pizzalaatikot. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin muuten tänään sanoa, että se kannattaa sitten tehdä ulkona. En noin yleensä ole kovin ronkeli, mutta siinä kohtaa kun kolme päivää pahvilaatikossa huoneenlämmössä lojunut Mauri pääsi ulos vankilastaan, meinasi eräoppaan puhe muuttua norjaksi. Yhdistelmä kuolemaa ja sitä kananmunamönjää oli nimittäin vähän liian hapokas minullekin. Vaan eihän siinä, parkkiaineen peitossa ollut mäyrä laitettiin jälleen kylpyyn, jonka jälkeen koitti viimeinen kuivaus. Jälleen siirryimme sisätiloihin litimärät raadot käsissämme ja aloimme laulattaa hiustenkuivaajia siihen malliin, että vanhan talon sulakkeet paukkuivat tasaisin väliajoin. 

Asioita, joita en ole koskaan kuvitellut tekeväni: 
Mäyrän kuivaus Hiustenkuivaajalla.

Tässä kohtaa alkoi olla jo totuuden hetki kullakin turkilla käsillä. Joistain elukoista irtosi karva, toiset olivat menneet jo niin huonoon kuntoon, ettei niitä kannattanut edes yrittää säästää mutta joillain sentään oli maanantain nahanpuhdistus onnistunut ja käsillä oli kaunis turkki vaikka seinälle laitettavaksi. Mauri oli jotain siltä väliltä. Sillä oli vielä toivoa, mutta siinä määrin oli etenkin naamaan ja kainaloiden alle mätänemään alkaneita lihanpaloja jäänyt, että ennuste ei ollut hyvä. Kuivasin uuden ystäväni niin hyvin kuin suinkin pystyin ja innostuin jo sen alkaessa muistuttaa ainakin jossain määrin eheää kokonaisuutta. Jätin turkin yöksi takan yläpuolelle roikkumaan ja näin jo silmissäni, kuinka se tulisi koristamaan uuden asuntoni eränurkkausta, missä voisin ylpeänä leveillä nylkeneeni sen itse. Raadonhaju tuvassa oli jälleen niin vahva, että siihen ensinnäkin tottui ja toisekseen, ilma oli jo niin tuhti, ettei siinä pystynyt erottamaan enää mistä yksittäisestä eläimestä se tulee. Niinpä painelin iloisena telttaani nukkumaan uskotellen itselleni, että ei se minun Mauristani ainakaan.

Mauri valmiina yöunille.

Pienenä sivuknoppina kerrottakoon, että samalla kun olin Maurin jo takan yläpuolelle ripustanut kuivumaan, maistoimme sen lihasta tehtyä pataa. Oli jotenkin härski fiilis syödä mäyrää, jota on juuri puoli viikkoa samassa huoneessa nylkenyt. Maku oli kuitenkin yllättävän hyvä, jos riistasta tykkää.

Mäyräpataa

Hyvin nukutun telttayön jälkeen alkoi eräperinneviikkomme loppu häämöttää. Jäljellä oli enää viimeisten kesken olevien töiden viimeistely ja tilusten siivous. Haju tuvassa alkoi jo tuntua niin arkipäiväiseltä, ettei siihen oikeastaan kiinnittänyt enää huomiota. Kokeilin Maurin turkkia, joka oli kuiva, pakkasin ystäväni muovipussiin ja heitin pussin autoon rinkan mukana. Lähdimme ajelemaan kohti kotia. Pysähdyimme Heikin ja Aneten kanssa Mäntsälään kahvinhakuun ja vasta astuessamme sisään bensa-asemalle tajusimme, miten kuvottavalle todennäköisesti haisimme. Kun on viikon verran viettänyt aikaa kuolleiden ja huonosti kaavittujen eläinten seassa, se haju pinttyy aika hyvin. Mutta koska siihen samalla itse tottuu kaikkien haistessa ihan yhtä pahalle, lopettaa siihen kiinnittämästä huomiota. Vasta kun sivistyksen pariin astui huomasi sen pilven, joka ympärillämme leijaili. Tuntui siltä, kuin joka ikinen vaatekappale olisi raadon suora jatke. Ajelimme Helsinkiin. Tiputin matkaseurueeni keskustaan ja ajoin kotipihaan. Otin rinkan ja muovipussin takaluukusta. Olin ajatellut viedä Maurin vielä kellariin tuulettumaan muutamaksi päiväksi ennen kuin harjaisin sen kuntoon odottelemaan parin viikon päästä tapahtuvaa muuttoa uuteen kotiin, missä turkki pääsisi seinälle.

Avasin muovipussin.

Luulen, että Etelä-Helsinki räjähti.

Vasta kun Maurin toi pois Hollolan tilalta muiden ystäviensä luota tajusi kunnolla, miten kuvottavalle se haisi. Oli kuin olisin juuri tuonut pussillisen mätää lihaa mukanani sivistykseen. Koko viikon olin hokenut, että ei se kyllä minun raatoni ole, joka täällä tuoksuu ja joudunkin nyt pyytämään julkisesti kaikilta opiskelutovereiltani anteeksi. Kyllä se Mauri oli. Olen pahoillani. Kaikesta.

Kokonaisuutena eräperinnekurssi oli erittäin mielenkiintoinen askel minulle johonkin tuntemattomaan. Opin paljon ja päällimmäisenä jäi mieleen suurempi ymmärrys perinteitä ja niitä taitoja kohtaan, joita täällä on vuosisatoja sitten jo osattu. Aikanaan niitä ei tehty huvikseen, niitä tehtiin tarpeeseen ja henkensä pitimiksi ja ymmärrys sitä työmäärää kohtaan, jolle aikanaan ei ole ollut vaihtoehtoja, herätti melkoista kunnioitusta. Oli sitten kyse nylkemisestä, pellavan niitosta, ruisleivän tai tervan teosta tai luuesineiden koverruksesta, se vetää jotenkin aika nöyräksi tajuta, mitä kaikkea ihminen on aikojen saatossa oppinut ympäristöllään tekemään kun on ollut pakko. Luulen tämän myös olevan koko kurssiviikon perimmäinen tarkoitus.

Mauri lepää nyt ikuista untaan eiralaisessa roskapöntössä. Ystävyytemme oli lyhyt mutta sitäkin ikimuistoisempi. Ja jos ei muuta, siitä minua muistuttaa todennäköisesti ikuisesti tämä haju, joka tuntuu siltä, ettei se lähde millään vaikka itseni olen tänään jo kahdesti desinfioinut.

Viikon saldoa ja ylpeät tekijät.



sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Talvi!



Eerikkilään oli saapunut talvi viime viikonloppuna. Jo edeltävänä perjantaina lähtiessämme kotiin maa alkoi muuttua valkoiseksi hiljalleen piiskaavasta nuoskasta. Seuraavien päivien aikana keli oli kuitenkin pakastunut kunnolla ja maanantaina palatessa koululle ulkona vallitsi täysi talven ihmemaa. Aurinko paistoi ja maisema oli upea! Ja se valo. Miten paljon sitä olikaan, kun lumi oli maalannut ympäristön täysin valkoiseksi. Se on uskomatonta miten paljon mielialaa lumen tulo kohotti, tuntui että kaikki olivat yhtäkkiä yhtä hymyä viime kuukausien pimeyden jälkeen.

Talven tulo tuo mukanaan aivan uudenlaisen retkeilyn. Ja tietenkin myös haasteensa. Kesäkamat on pakattu kaapin pohjalle lämpöä odottelemaan ja nyt on aika lähteä ulos aivan uusissa varusteissa. Ensi töikseni vahasin vaelluskenkäni kosteutta hylkimään ja kaivoin kaapista paksummat merinosukat. 

Eerikkilä tiistai-aamuna

Jalkojen kuivuus seuraavina kuukausina on kaiken liikkumisen a ja o. Minulla on aina ollut haasteita pitää sukkani kuivina, mikä tekee talviretkeilystä aina vähän hankalampaa. Jalkani hikoavat sen verran, että kosteus hiipii aina kenkiin sisältä päin eikä meinaa päästä ulos. Tavoite on siis ollut löytää mahdollisimman hyvin kosteutta sitova ja siirtävä sukkakombo, jolla pärjää kun kunnolla alkaa pakastaa. Toistaiseksi toimivin systeemi on ollut käyttää linereina korkeita jalkapalloon tarkoitettuja kompressiosukkia ja niiden päällä ohuita merinovillasukkia. Täksi talveksi suunnittelen kuitenkin hankkivani kokonaan uudet kengät, joten testaus alkaa taas alusta. Katsotaan kuinka käy.

Talviretkeily on yleensäkin pitkälti sellaista, että vain kokeilemalla ja kokemalla tunnistaa omat tarpeensa. Kun tuolla tuntureissa tai vuorilla rämpii, sitä oppii aika nopeasti kunnioittamaan toimivaa varustusta, jotta matka on mukava. Tai ainakin mukavampi. Mitä äärimmäisemmät olosuhteet ovat, sitä enemmän pienetkin asiat tekevät reissusta siedettävämmän. Ja erehdysten ja alkeellisten virheiden kautta sitä oppii aika äkkiä että mikä toimii ja mikä ei, lähtien ihan vaikka rinkan oikeaan järjestykseen pakkaamisesta. Kun kerran pakkaa taukotakin tai kuorihousut alimmaksi, sen muistaa kummasti seuraavalla kerralla tehdä toisin. 

Perusleiri Tamokissa huhtikuussa

Talven tullessa ruoanlaitto ulkona muuttuu yllättäen paljon mukavammaksi, kun mukana voi kantaa esim. lihaa ja kalaa paljon pidempään ulkolämpötilan pitäessä huolen kylmäketjusta. Jauheliha neljäntenä retkipäivänä maistuu nimittäin yllättävän hyvältä. Lisäksi sitä saa paljon helpommin ja kevyemmin energiarikkaampaa sapuskaa matkaan, mille on tarvetta energiankulutuksen kasvaessa lineaarisesti lämpötilan tippumisen kanssa. Kunhan muistaa vaihtaa Trangiaan vielä talvikaasun, niin hyvä. Ja pakata niin paljon suklaata kuin rinkka vain sietää. Energiatankkauksen kanssa parasta talvisin on ehkäpä lämmin juoma, mielellään sokeroitu sellainen. Se myös lämmittää mukavasti sisäisesti kun termaria tyhjentää tauoilla. Ja jos nyt ei koko ajan jaksa jotain jauhelihaa paistella, niin toinen taikasana on lämpimät keitot. Minulla on aina muutama Kuppi kuumaa -soppapussi mukana, kun liikun.

Lounastauko jossain päin Norjaa

Kikkoja ja konsteja on monenlaisia edellämainituista aina leirin pystyttämiseen ja reittivalintoihin ja oletettavasti ensi talvena niitä oppii taas tukun lisää. Mutta kaikkine haasteineenkin, talvi on suosikkiaikaani retkeilyyn. Siinä on jotain taianomaista tunnelmaa, kun vaeltaa lumen demppaamassa hiljaisessa metsässä tai vuorilla. Ja jotenkin se kaikkien varusteiden kanssa häslääminen antaa sellaista tekemisen meininkiä ulkoiluun. Ehkä siinä on jotain pientä selviytymisen kokemista, kun vetää päivätolkulla äärimmäisissä olosuhteissa ja siitä pääsee kunnialla kotiin. Sitä tuntee aina vähän voittaneen itseään taas lisää. Ja lopulta parasta ovat aina ne illat ja leiriytymiset, kun päivän päätteeksi saa leirin pystyy tai palaa jostain huipulta alas basecampiin. Sitä tunnelmaa on kovin vaikea kuvata. Ne on ne hetket, jotka lopulta parhaiten muistaa, oli sitä sitten yksin tai ystävien kanssa ja missä lie. 

Tulevana talvena edessä on monenlaista talviretkeilyä aina Hammastunturin ahkiovaelluksesta Umpihankihiihdon MM-kisoihin Pudasjärvelle. Lisäksi vietän neljä viikkoa Sallan ja Oulangan kansallispuiston välimaastossa työharjoittelussa ohjaamassa jääkiipeilyä Basecamp Oulangassa. Vaikka Eerikkilään alkuviikosta leijaillut lumimaisema suli perjantaihin mennessä sateiden myötä pois, se herätti jo valtavan odotuksen! Kohta saa rämpiä taas hankea oikein toden teolla enkä malttaisi odottaa, että talvi kunnolla alkaa.




Muistuttakaa minua sitten tästä tekstistä, kun kamat läpimärkänä jossain tunturissa kiroan ja ikävöin äitiä. Muistuttakaa minua, että tätä minä halusin. 

torstai 26. marraskuuta 2015


Talvi saapui etelään! Ainakin hetkeksi. Ja ainakin semi-etelään. 

Helsingissä ei lumesta viime viikkoisen pikkusateen jälkeen taidettu nähdä häivähdystäkään, mutta Tammelassa odotteli täysi talven ihmemaa! Toki sekin suli lopulta hiljalleen vesisateen myötä pois, mutta pari päivää saimme nauttia täydellisen lumisista maisemista. Toivottavasti jatkoa seuraa mahdollisimman pian!

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Rinkka pakattuna lähdössä uuteen viikkoon. Eerikkilässä odottelee kuulemma jo talvi. Peli on siis muuttumassa ja pian päästään talviretkeilyn pariin, mikä on ihan oma lajinsa.

 Kävimme viime vuonna Norjan Tamokissa vaeltelemassa ja kiipeilemässä kevään ensisäteillä. Tässä kuva ensimmäisen illan leiripaikaltamme, mistä todistimme epätodellisen vaaleanpunaista auringonlaskua.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Kaksnelonen 19.-20.11.2015


Meitä on peloteltu "Kaksnelosella" koulun alusta alkaen. Kyseessä on ensimmäinen Eerikkilän eräopaskoulutuksen todellisista fyysisistä testeistä toisen ollessa umpihankihiihdon MM-kisat Pudasjärvellä ensi helmikuussa. Kaksnelonen on suunnistushaaste, jossa opiskelijat tiputetaan kahden hengen joukkueina muutaman kilometrin välein noin 30-40 kilometrin päähän Eerikkilästä, mistä pitää sitten selviytyä vuorokaudessa takaisin opistolle. Lähdössä joukkueille annetaan kartta, jolle pitää ensin löytää ja lähteä sitten suunnistamaan rastien kautta kohti määränpäätä. Digitaalisia navigointilaitteita ei sallita, apuna on siis ainoastaan kompassi.

Olemme läpi syksyn kuulleet sekä kouluttajiltamme että edelliskurssien opiskelijoilta kaikki kauhutarinat reissusta ja siitä, kuin se voi mennä pieleen, kun uupuneena painaa pilkkopimeässä menemään. Ei ihme, että tunnelma Kaksnelosen aattona oli siis hieman jännittynyt. Jos keskiviikkoilta sujui vielä joten kuten rauhallisesti, torstaiaamu oli jo kaikessa levottomuudessaan aikamoista häröilyä kaikkien keskittyen tulevaan koitokseen omilla tavoillaan. Toiset istuivat hiljaa rinkkojaan pakkaillen toisten sinkoillessa pitkin seiniä hermopäissään.

Meille oli annettu ainoastaan kokoontumisaika sekä määrätty varustus. Kello 11:30 hyppäsimme autoon, joka tiputtaisi meidät kohta jonnekin ja seuraava ainoa varma tieto oli, että vuorokauden päästä maalissa meitä odottaisi Eerikkilän lämmitetty rantasauna. Motivaatio oli korkealla.

Joukkueet oli määritelty kuluneen syksyn suunnistustulosten mukaan ja minä sain taisteluparikseni Eetun, mistä olin iloinen. 

Lähdössä

Kyseessä ei varsinaisesti ollut kilpailu muita kuin itseään vastaan, vaikka toki leikkimielistä kilpailuhenkeä ilmassa leijui. Ja jos joku oli varmaa niin se, että naljailu kostautuu aina. Ohitettuamme Karin ja Annukan ennen ykkösrastia kuittailulle ei ollut rajaa. Ja heti seuraavassa välissä pyörimme ympyrää suossa kolme tuntia. Kakkosrastille vasta kuudentena saavuttaessa Sari naureskeli heti, että missäs ne ykkösrastilta ensimmäisinä lähteneet ovat olleet, ja eksyi heti seuraavalla rastivälillä. Kaiken kaikkiaan yhteishenki ja fiilis oli kuitenkin todella hyvä ja kaikkien selvittyä ehjinä maaliin suunnilleen saman kokeneena, siirtyi naljailu sivuun ylpeyden tieltä. Kaikilla meni hyvin, kaikki olivat kunnossa, kaikki olivat perillä. 

21 tuntia siihen meni ja matkaa pilkkopimeässä metsässä läpi soiden ja pahimpien koskaan läpipuskemieni tiheikköjen kertyi reilut 37 kilometriä. Perjantaina aamulla maalissa seisoi läpimärkä ja onnellinen opiskelija.

Koostin enempien sanojen sijaan tällä kertaa videoblogin seikkailustamme, sen voi katsoa alta. 




21 tuntia putkeen läpi polkujen, tiheiden metsien ja soiden, reilut 37 kilometriä kertyi matkaa. Sumua seurasi vesi ja lopulta myös ensilumi! Eräoppaiden kaksnelonen suoritettu ja olo on kuin hirvi olisi jyrännyt yli. Vaan olipa upea matka! Kunnollista repparia luvassa tässä lähipäivinä, ensin minä kuitenkin lepään. 

lauantai 14. marraskuuta 2015

Metsästäjäntutkinto


Minulla ei ole ollut koskaan minkäänlaista kosketusta metsästykseen. Olen koko ikäni asunut etelä-Helsingissä ja vaikka kaikki lapsuuteni kesät olen maalla viettänyt ja muutenkin paljon ulkoillut, en ole luontevasti kehittänyt siihen mitään suhdetta. En hyvässä enkä pahassa. Se ei vain koskaan ole tullut vastaan missään muodossa.

Ei minulla mitään metsästystä vastaan ole, ei missään nimessä. Nautin mielelläni hirveä lautasellani ja ymmärrän hyvin sen riistanhoidollisen merkityksenkin. Ainoastaan sen verran, mitä aiheeseen olen perehtynyt, susijahtia en ihan sellaisenaan niele, se kun tuntuu perustuvan enemmän irratinaaliseen pelkoon kuin todettuun uhkaan, ainakin poronhoitoalueiden ulkopuolella. Missä sielläkin susi kuuluu luontoon siinä missä se porokin.

Meillä oli tällä viikolla Eerikkilän eräopaskoulutuksessa vuorossa metsästäjäntutkinto. Ennen itse metsästäjäkoetta perehdyimme pitkin viikkoa niin uusiin kuin vanhoihinkin tapoihin saalistaa riistaa, kävimme läpi metsästyksen historiaa ja ammuimme erilasilla aseilla perinnejousesta hirvikivääriin. Kuten olettaa saattaa, kun lähtökohta oli se, että mitään kosketusta aiheeseen ei ole, tietomäärä tähän pieneen päähän kerralla oli valtava.

Nykyään lailla kielletyt vanhat jalkaraudat.

Ensin tutustuimme erilaisiin perinnekalastuksen- ja metsästyksen malleihin. Kävimme läpi vanhoja teeriloukkuja ja ties mitä puisia ongenkoukkuja ennen kuin siirryimme metsään jouset kädessä. Jousiammuntaa olen kokeillut ainoastaan kerran kaverin polttareissa Saaremaalla. Nyt meillä oli liuta erilaisia jousia itsetehdyistä perinnejousista moderniin taljajouseen, joilla ammuskelimme nurmimättäitä Eerikkilän metsissä. Pirun hauskaa, pirun vaikeaa! Jos pieneen sammalkasaan osuminen tuotti melkoisia haasteita kaikille, voin vain kuvitella millaista on yrittää osua liikkuvaan elävään maaliin hetikuolettavalla osumalla adrenaliinin pulputessa kehoon. Samalla kuitenkin tuli se fiilis, että kaikista metsästysmuodoista jousi on jollain tapaa ”aidoin”. Siinä on jotain primitiivistä, kun ihminen lähtee metsälle  ruoanhakuun ainoastaan pari nuolta mukanaan.

Wilhelm Tell

Perinnemetsästyksen jälkeen koitti kahden päivän teoriaosuus metsästyksen lainsäädännöstä, sen merkityksestä, tavoista ja lainalaisuuksista. Paljon uutta infoa kalvoilla vilisi mutta samalla sain viimein sen ensimmäisen ns. ymmärryksen metsästykseen. Sellaisen, jota minulla ei siis koskaan ole aiemmin ollut. 

Perjantaina ennen varsinaista koetta lähdimme Tammelan riistanhoitoyhdistyksen ampumaradalle hakemaan kokemusta aseista. Olen ampunut toki armeijassa sekä kerran Albertinkadun amupumaradalla Desert Eaglella, joten ihan uutta ei aseen käsittely minulle sentään ollut. Aloitimme pienoiskiväärillä, jotta ne, jotka ensimmäistä kertaa pitivät pyssyä kädessään, saisivat vähän kosketusta lajiin. Piekkarin jälkeen käteen lyötiin haulikko ja vuorossa oli kiekkojen ammunta. 

Miten siistiä! 

Eetu ampumassa kiekkoja haulikolla.

Olen armeijassa ampunut pumppuhaulikolla tauluun, mutta en liikkuvia koskaan. Innostuin lentävien kiekkojen ammunnasta todella, niin taisi tehdä kaikki muutkin! Ja osuttuani kuudesta kiekosta neljään käveli radalta ulos hymyilevä mies. Haulikon jälkeen ammuimme vielä hirvikiväärillä tauluun ja kun radio ilmoitti ammunan jälkeen kaikkien osumieni olleen napakymppejä, ei ne suunpielet ainakaan alaspäpin lähteneet kääntymään.

Mies ja kivääri.

Nokipannukahvien jälkeen luvassa oli itse tutkintokoe, jonka läpäistyä olisi oikeutettu metsästyskorttiin. 60 kysymystä, joista kahdeksaan saa vastata väärin. Vastasin yhteentoista. Perkele! Liikaa tietoa pariin päivään ja esimerkiksi ajokoiran koulutussäännöt jäivät informaatiotulvassa vähän vajaiksi. Hylsy tuli. 


En jäänyt liikaa harmittelemaan, en usko että minusta metsästäjää vastaisuudessakaan tulisi, vaikka lajiin viimein tuntumaa sainkin. Oma tapani liikkua luonnossa on täysin toinen, mutta olen iloinen, että kurssi meille tarjottiin. Se antoi mielenkiintoisen ikkunan uuteen ja varsin perinteiseen tapaan lähteä ulos. Koska siitä metsästyksessäkin nykyään lopulta on kyse. Ulkoilusta ystävien ja koirien kanssa, rauhoittumisesta, yhtenäisyydestä ja perinteestä. Meille tähdennettiin useaan otteeseen kurssilla kuinka ilman saalista metsältä palaaminen ei koskaan tee reissusta huonoa. Tärkeintä on lähteä.

Tärkeintä ampumaradalla on ottaa itsestään kuva ampumaradalla.