Juhannus Kebnekaisella

Ajattelin, että näin talvipäivänseisauksen kynnyksellä olisi hyvä hetki muistella vuoden valoisinta aikaa ja heittäytyä viime juhannuksen pauloihin Ruotsin Kebnekaiselle, mistä tämän blogin kansikuvakin on napattu. Tässä siispä matkakertomusta tasan puolen vuoden viiveellä:

Olin käynyt kokeilemassa onneani Ruotsin korkeimmalla vuorella jo vuoden 2014 marraskuussa, mutta joutunut pakittamaan jäätyäni 17 tunniksi paikoilleni telttaan myrskyn riepoteltavaksi. Silloin päätin, että uusi yritys saa luvan tapahtua kesällä ja mikä olisi ruotsalaisempi juhla kuin midsommar, joten ei muuta kuin kamat kyytiin ja matkaan!

Ajomatka Helsingistä Kebnekaiselle on kutakuinkin 1200 kilometriä ja olimme päättäneet rysäyttää sen kerralla. Kesällä kun tuota valoa etenkin pohjoiseen päin kulkiessa riittää, olisi matka-aikataulusta helposti napsittavissa yksi päivä pois raivottamalla koko matka yhteen putkeen. Lähtö kuudelta aamulla ja perillä Nikkaluoktassa, mihin auto Kebnekaiselle vaeltaessa yleensä jätetään, olimme yhdeksän aikoihin illalla. Kun on päivän ollut käytännössä liikuttamatta jäseniään Jeepin penkissä, tekee hyvää vähän venytellä. Niinpä päätimme heittää vielä ajon päätteeksi rinkat selkään ja aloittaa vaelluksemme kohti 19 kilometrin päässä sijaitsevaa Kebnekaisen tunturiasemaa. Noin kuuden kilometrin päässä Nikkaluoktasta löimme leirin pystyyn ja asetuimme taloksi. Sää oli upea, lämpötila huiteli reilussa kymmenessä asteessa ja aurinko ei suostunut laskemaan ollenkaan. Hymyilytti.

Kebnekaisen huippu Nikkaluoktan suunnasta katsoessa.

Nukuimme aamulla vahingossa pitkään, mikä ei yleensä tällaisilla reissuilla ole tapana. Yleensä suosin aikaista liikkeelle lähtöä ajatuksena se, että mitä aiemmin on perillä, sitä rauhallisemman illan ja palauttavan yön saa. Nyt kello oli kuitenkin jo kymmenen pintaan, kun olimme teltan pakanneet ja rupesimme laittamaan jalkaa toisen eteen. Sää oli edelleen lämmin ja kuiva ja polku pöllysi allamme. Vielä edellisellä viikolla Kebnekaisella oli ollut reiluja pakkasasteita ja kova tuuli, eikä voinut kuin ihmetellä retkeilijöiden tuuria auringon nyt paistaessa selkämme takana täysin siniseltä taivaalta. Matka kulki jouhevasti, maasto oli helppoa ja maisemat upeita. Vaikka Suomi kaunis maa onkin, aina sitä vähän kiroaa ulkomailla vaeltaessa, että miksei meillä voi olla vuoria? Nytkin olimme ihan naapurissa ja näkymä oli kuin Alpeilla olisi kulkenut. Pidimme taukoja noin tunnin välein ja tankkailimme juomapulloja solisevista puroista, jotka ylempää sulaa lunta toivat. Isoja vesiputouksia matkalla näkyi vähän väliä ja tuntui kuin joka puolella solisisi ja kohisisi koko ajan. Ihan kesäkuun puoleenväliin asti Kebnekaisen maastot olivat olleet vielä pakkasen alistamat ja nyt, kun aurinko ja liki 15 asteen lämpötila tekivät tehtäviään, tuntui kuin puolet lumista olisi lähteneet liikkeelle kerralla.

Saavutimme noin 12 kilometrin päässä olevan tunturiaseman viiden aikoihin ja pysähdyimme kahville. Kebnekaisen tunturiasema toimii hotellina, ravintolana ja virkistykeskuksena noin puolet vuodesta ja palvelee alueen retkeilijöitä täydellä kattauksella. Melkein liiankin täydellä, sieltä kun voi varata itselleen vaikkapa kolmen tähden huoneen yöksi, jos siltä tuntuu. Vähemmän erähenkiset ihmiset pääsevät  Nikkaluoktasta tai Kiirunan lentokentältä helikopterilla suoraan hotellin pihaan. Se ei kuitenkaan ollut meidän valintamme, me halusimme vain kahvit. Pienenä luksuksena kuitenkin tarjolla oli juhannuksen kunniaksi myös täytekakkua matkaajien iloksi. Se maistui taivaalliselle. Olimme kuitenkin päättäneet jatkaa vielä jonkin verran matkaamme helpottaaksemme seuraavaa huiputuspäivää. Tunturiasemalta Kebnekaisen huipulle on matkaa reilut kymmenen kilometriä, joten jokainen metri, jonka saisimme seuraavalta päivältä pois, olisi eduksi. Hotelli seisoo noin 700 metrin korkeudessa, joten vertikaalissakin matkaa riittäisi vielä kiitettävästi Ruotsin korkeimpaan pisteeseen 2110:een metriiin. Kävelimme kolmisen kilometriä polkua eteenpäin, kunnes väsymys alkoi nakertaa ja päätimme pysähtyä. Saimme leireillä aivan ylhäisessä yksinäisyydessämme vuorten keskellä yhdessä kauneimmista telttapaikoista, missä olen koskaan nukkunut. Uni tuli ajoissa ja se maistui hyvin. Aurinko ei laskenut edelleenkään. 

Maailman paras telttapaikka ennen huiputuspäivää. 

Reitti Kebnekaiselle kulkee kahden edessä näkyvän vuoren välistä

Juhannsupäivän aamu valkeni pilvettömänä, jälleen kerran. Lämpötila huiteli reilussa kymmenessä asteessa eikä tuulikaan vaivannut. Kotona Suomessa oli kuulemma muutama hassu plus-aste ja sadetta, todellinen keskikesän juhla. Kannattanee siis suunnata pohjoiseen vastakin. Päätimme jättää leirin paikalleen ja pakata ainoastaan päiväreput mukaamme siltä varalta, että palatessamme olisimme aivan liian puhki kulkemaan pidemmälle. Tällöin meillä olisi oma base camp valmiina, minne jäädä lepäämään toivottavasti onnistuneen huiputuksen jälkeen. 

Alkumatka ylös oli lähinnä kivikkoa ja polkua jossain siinä välissä. Reitti huipulle on merkattu muutaman sadan metrin välein punaisilla kiviin maalatuilla pisteillä ja sitä oli helppo seurata. Olimme liikkeellä seitsemän jälkeen ja muita ryhmiä näkyi tasaiseen tahtiin. Oletettavasti täydellinen sää oli houkutellut suurimman osan päivän huiputtajista liikkeelle heti aamusta. Jokusen kilometrin jälkeen alusta alkoi muuttumaan lumeksi ja reitin kiertäessä Kebnetjåkkan tunturin reunalta kohti Vierramvarea ilmestyi viimein matkan pääkohdekin näkyviin. Kebnekaisen huipulle on tunturihotellin suunnalta kaksi reittiä. Itäinen kulkee jäätikön kautta mutta sinne ei ole ensikertalaisella asiaa ilman oppaita ja kunnon varusteita. Yleisin vaellusreitti lännestä sen sijaan sopii liki jokaiselle, jolla on edes jollain tasolla hyvä kunto tai vähintään luja tahto. 

Ensimmäinen luminen nousu Vierramvaren satulaan ei ollut jyrkkä mutta sohjoisessa lumessa auringonpaisteessa se oli yllättävän raskas. Tai ainakin pitkä. Pidimme ensimmäisen kunnon tauon satulassa ennen nousua Vierramvaren huipulle, mistä pitäisi vielä laskeutua alas Kebnekaisen satulaan ennen lopuliista nousua Ruotsin katolle. Vettä ei matkalta saa muuten kuin lumesta sulattamalla ja tällä säällä sitä kului. Tauon jälkeen nousu Vierramvaren huipulle oli ensimmäinen kunnon koetus matkalla alustan ollessa lunta, jäätä, mutaa ja irtonaista kiveä. Joka askelmaa sai asetella aika tarkkaan jotta se piti. Sääliksi kävi niitä matkailijoita, jotka olivat päättänet lähteä yritykseensä ilman sauvoja. Nousuun meni noin tunti, jonka jälkeen päästiin Kebnekaisen naapuritunturin huipulle. 

Vierramvaren laki on paikka, jossa moni luovuttaa. Raskaan nousun jälkeen kun huipulla ymmärtää - ja ensi kertaa fyysisesti näkee - että sieltä pitää vielä laskeutua jyrkkä seinä alas ennen noin 40-asteista  pitkää loppunousua Kebnekaisen huipulle, moni totetaa, ettei kannata. Tai jaksa. Pienen sekunnin mekin mietimme, että mitäs nyt, mutta eihän siinä oikeasti vaihtoehtoja ollut. Huiputtamaan tänne oli tultu, joten ei muuta kuin eteenpäin perkele.

Pitkä laskettelu Vierramvaren ja Kebnekaisen väliseen satulaan tuntui hyvältä kiipeämisen sijaan, mutta koko ajan takaraivossa jomotti se fakta, että tämä pätkä on vielä noustava takaisin huiputuksen jälkeen, jos leiriin haluamme. Pidimme pidemmän tauon satulassa, tankkasimme ruokaa ja sulattelimme lumesta juomapullot täyteen vettä. Kahden huipun väliin vajaan parin tuhannen metrin korkeudessa jäävä notko oli myös melkoinen tuulitunneli ja lämpötilan laskiessa mitä ylemmäs nousi, alkoi olla jo viileä. Enää ei kesätakeissa pärjännyt. 

Ei muuta kuin mäkeen, sanoi kiipeilijä ja lähti painamaan. Loppunousu oli melko jyrkkä ja yritimme valita raon, jossa edessämme ei olisi paljoa väkeä potkimassa lumi- ja jääkokkareita syliimme. Lunta oli kuulemma vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen paljon, liki pari metriä, eikä se auringossa sulaessa ollut kovin mukavakulkuista. Joskin aiemmin päivällä huipulle suunnanneet olivat saaneet tehtyä melko hyvän polun ja askelmat matkallemme. Jyrkän puristuksen jälkeen Kebnekaisen huipun juurella tervehtivä autiotupa oli tervetullut näky, se kun tarkoitti että aloimme olla lähellä. Lyhyt tauko, ryhdistäytyimen ja loppukiito huipulle. Mäki loivenee selkeästi autiotuvan yläpuolella ja huippu tuli kummun takaa näkyviin noin vartin päästä. Vastaan tuli hymyileviä ja onnittelevia ihmisiä matkallaan alas ja tajusimme saavamme huipun ihan itsellemme, jos nyt kiirehtisimme. Tai niin luulimme, nImittäin noin kymmenen metriä ennen lopullista lakipistettä jalkojemme välistä vilisti yksi yli-innokas tunturisopuli, joka ilmeisesti päätti huiputtaa vielä meitä ennen. Nauratti.

Juhannuspäivä, pilvetön taivas ja täydellä tehollaan paistava kesäaurinko yllämme seisoimme Ruotsin korkeimman vuoren huipulla! Fiilis oli upea ja näkymä palkitsi. Loppumaton vuorijono Norjan suuntaan oli kuin missä tahansa keski-Euroopan keskuksessa. Jos on tottunut näkemään Ruotsista sataman, metron ja Tukholman Gamla Stanin, sai turisti nyt jotain ihan muuta! Koska huippu oli vain meidän, viivyimme siellä noin vartin, ennen kuin lähdimme laskeutumaan. Aikaa nousuun oli mennyt noin kahdeksan tuntia.

Kebnekaisen huippu 20.6.2015

Laskettelimme melko reipasta vauhtia alas satulaan, missä söimme lounaan. Pitkitimme sitä tarkoituksella, koska edessä oleva paluunousu Vierramvarelle ei houkutellut yhtään. Jossain vaiheessa aurinko kuitenkin piiloutui päivän edetessä viereisten tunturien taakse ja kylmä alkoi hiipiä puseroon, joten pakko se kai oli jatkaa. Kiroillessamme matkaamme ylös meitä vastaan juoksi maailman innokkain koira isäntänsä kanssa, jotka olivat vielä matkalla Kebnen huipulle. Ylös laelle päässessämme emme vaivautuneet pitämään enää taukoja, koska halusimme leiriin mahdollisimman pian. Vierramvaren toisen puolen kivi-muta-lumi-polku oli alas mennessä nousua huomattavasti hankalampi. Vielä kun siitä oli päivän mittaa kulkenut jokunen sata haikkaajaa ja aurinko pehmentänyt lopunkin lumen, sai askeltaan varoa toden teolla. Kyseiseen pätkään taisi tuhraantua aikaa toista tuntia ja pääsyämme seuraavaan satulaan huomasin olevani jo melko puhki. Matkaa oli tehty jo kymmenisen tuntia, että ei sinänsä ihmekään.

Aamulla nousua tehdessämme katselimme kivipolun vieressä jonkinlaista uomaa kulkenutta lumikenttää, joka oli selkeästi vanha joenpohja tai vastaava. Tulimme siihen tulokseen, että se olisi alaspäin mennessä huomattavasti kivipolkua nopeampi, koska lumella pystyy  juoksemaan ja päivärinkkoja voisi välillä käyttää liukureina. Väsyneinä laskettelimme joenuomaa alas vuorotellen nauraen ja kiroillen. Onneksi tiesimme leirin lähenevän kovaa vauhtia.

Matkalla alas kohti Tarfalan laaksoa.

Ja siinä se viimein oli. Maailman kaunein teltta, ainakin sillä hetkellä. Katselimme kelloa, joka näytti kuutta. Olimme olleet matkalla 13 tuntia. Nyt maistuisi uni mutta toisaalta, seuraavana päivänä olisi vielä yli 20 kilometriä taivallusta takaisin Nikkaluoktaan, jota ei haittaisi yhtään ottaa vähän jo tämän illan aikana kiinni. Vaikka kuinka teltta houkutteli sisäänsä, hetken pähkäiltyämme päätimme pakata sen silti pois ja lähteä vaeltamaan vielä vähän matkaa takaisin päin. Parhaana motivaattorina toimi parin kilometrin päässä vartova tunturiasema ja sen kahvila. Voi kunpa sitä täytekakkua olisi vielä!

Ei ollut. Mutta oli posliinivessat. Ja kahvia. Ja urheilujuomaa. Tankkaus- ja tyhjennyspysähdyksen jälkeen tallustimme vielä kolmisen kilometriä kohti autoa ennen kuin löimme hanskat tiskiin ja leiriydyimme. Takana oli 17 tuntia ja 27 kilometriä, joista noin 12 ylämäkeen, joten ei ihme, että uni tuli ennen kuin ehti melkein edes makuupussia avata. Olin juuri viettänyt elämäni parhaan juhannuksen.

Jotta kaikki ei kuitenkaan olisi liian helppoa ja mukavaa, seuraava aamu alkoi ehkä epämiellyttävimmällä tavalla, minkä voin vaeltaessa keksiä. Muutaman päivän rasitus, huono venyttely ja viileässä nukkuminen kostautuivat siinä kohtaa, kun tempaisin juuri pakatun täyden rinkan selkään. Jostain iski viiltävä kipu ja minulta lähti jalat alta. Noidannuoli sumensi silmät hetkeksi. 

Edessä olisi viitisentoista kilometriä vaellusta takaisin autolle. Ei naurattanut. Hetken mietimme, josko yrittäisi takaisin tunturiasemalle ja ottaisi sieltä kopterikyydin, mutta koska hetken hengittämisen jälkeen tuntui siltä, että selkä joten kuten kantaa, päätimme yrittää noin viiden kilometrin päähän venesatamaan. Siitä liikennöi kesäaikaan kuljetusvene, joka oikaisee matkaa noin kahdeksan kilometriä Nikkaluoktaan päin ja lyhentää näin vaellusta oleellisesti. Lyhyin, hitain ja kivuliain askelin lähdin köpöttelemään polkua eteenpäin toivoen, että veneen voi maksaa kortilla, käteistä kun ei taskussa enää ollut. Pääsimme rantaan ja veneeseen, maksukin onnistui ja huokaisin helpotuksesta. Parkkipaikalle ei vastarannan laiturista olisi enää kuin noin viisi kilometriä. Veneen ulkokannelta oli hyvä katsella Kebnekaisen loittonevaa huippua samalla, kun saamelaisten lippu liehui perässä salossa. 

Laaksoon valuva sulamisvesi on tehnyt solan pohjalle järven, jota pitkin pääsee kesäisin veneellä kohti tunturiasemaa ja toiseen suuntaan Nikkaluoktaan. 

Viimeiset kilometrit tuntuivat ikuisuudelta, ihan kuin polku ei loppuisi koskaan. Söimme vielä lounaan matkalta löytyvän riippusillan kupeessa lisäenergian tarpeeseen ja jatkoimme viimeiseen rypistykseen. Kuin kirsikkana aamun noidannuolen päälle onnistuin sotkemaan kengännauhani toisiinsa ja kaaduin jossain kohtaa rinkka selässä naama edellä pölyiseen polkuun. Vannoin, etten pue niitä kenkiä jalkaan enää ikinä. 

Kellon ollessa kutakuinkin neljä saavuimme viimein parkkipaikalle auton luo. Siellä odotelleet lenkkarit tuntuivat kevyimmiltä asioilta, mitä minulla on jaloissani koskaan ollut. Nopeat terassikahvit vielä Nikkaluoktan kahviossa ja maailman kevyimmät kengät pääsivät kaasupolkimen päälle. Enää neljäsataa kilometria Tornioon, missä odotteli hotelli. 

Voin kertoa, että sen lakanoissa nukuttiin makoisasti seuraavana yönä.

Tässä vielä heti reissun jälkeen koostettu videoblogi Kebnekaisen yöttömästä yöstä: