keskiviikko 30. syyskuuta 2015


Nuuksio 29.9.2015, Kolmoislammen leirintäpaikka

Nuuksio on kotimetsäni. Olen käynyt siellä säännöllisesti 7-vuotiaasta lähtien ja edelleen  sieltä löytyy aina jotain uutta! Vedimme alkuviikosta 27 kilometrin haikin pitkin ja poikin kansallispuiston aluetta ja monta minulle ennennäkemätöntä paikkaa tuli vastaan. Sää oli syyskuun lopulle upea ja nukuimme taivasalla tähtitaivaan suojassa. Kaikki tämä alle 30 kilometrin päässä kotoa. Onnenpekka. 

sunnuntai 27. syyskuuta 2015



Tästä ulkona olemisessa on minulle kyse. Rauhasta. Se jotenkin huokuu tästä kuvasta, jonka nappasin torstaina illalla. Kanootit näyttävät mielestäni vanhalta pariskunnalta, jotka vähän nojailee toisiinsa hiljaa katsellessaan usvaista järveä. 

Näitä hetkiä ei pysty täysin selittämään. Ne pitää kokea.


perjantai 25. syyskuuta 2015

Seven Summits

Ensimmäinen vuori, jolle kiipesin, oli Mount Cheget Etelä-Venäjän Kaukasuksella. Kyseessä oli aklimatisaatiopäivä ennen suuntaamista matkani pääkohteen Mount Elbrusin basecampiin heinäkuussa 2014. Chegetin 3650-metriseltä huipulta aukesi uskomaton näkymä sen edessä seisovalle Elbrusille. Se oli se lopullinen hetki, kun rakastuin vuoriin. 

En tiedä mikä se oli mikä niissä kiinnosti, mutta jotenkin Elbrusin massiivisuus vei jalat alta. Jälkeenpäin olen jäsennellyt ajatuksen niin, että vuorilla olen ymmärtänyt oman pienuuteni. Sen, kuinka lopulta olen vain pieni merkityksetön kasa atomeja tässä kokonaisuudessa. Ja olen aina ajatellut, että jos itse olen lopulta niin pieni, kuinka isoja ongelmani oikeastaan voivat olla? Se on kovin lohduttava ajatus ja pistää asioita perspektiiviin. Se on se, mitä vuoret ovat minulle opettaneet.

Paria päivää myöhemmin seisoin Euroopan korkeimman vuoren, Mount Elbrusin huipulla ja huusin. Olin päätynyt retkikuntaan mukaan puolivahingossa edellisenä syksynä ja aloittanut harjoittelun, joskin ei minulla ollut mitään hajua mihin sitä oli tullut ryhdyttyä. En ollut kiipeillyt koskaan aiemmin, mutta raitistuttuani ja parannuttuani vaikeasta masennuksesta olin etsinyt uusia haasteita elämääni kun ystäväni heitti ehdotuksen ilmoille, että lähdetäänkö kiipeämään Euroopan katolle. Kymmenen kuukauden ajan treenasin fyysistä kuntoa ja yritin opiskella vuorista kaiken, mitä kotioloissa pystyin. Elbrusin reissu meni yllättävän hyvin kokemukseen ja kuntoon nähden. 


Matkalla Mount Elbrusin huipulle 30.7.2014

Laskeutuessamme alas Elbrusin basecampista onnistuneen huiputuspäivän päätteeksi joku totesi, että ei ikinä enää. Pudistelimme päitämme ja mietimme, että tulipahan tehtyä mutta eiköhän tämä ole tässä. Vaan ei se ollut. Jo seuraavana aamuna päätimme lähteä seuraavaksi Kilimanjarolle.

Palasin kotiin. Olo oli tyhjä, nöyrä ja voittamaton samaan aikaan ja tiesin haluavani lisää. Joitain viikkoja pyörittelin asiaa päässäni jokaiselta kantilta ja tiesin, että joko Seven Summitsista kiipeää yhden tai sitten kaikki, ei kahteen voi lopettaa. Ja jos kerran Kilimanjarokin oli jo sovittuna, ei se auttaisi kuin yrittää mennä loppuun asti. Päätin ottaa isoimmaan haasteen vastaan jonka tiedän ja tähdätä koko sarjaan. Päätin kiivetä Seven Summitsin.

Seven Summits, suomeksi vapaasti käännettynä ”seitsemän huippua”, ovat siis jokaisen maanosan korkeimmat vuoret. Se on klassinen vuorikiipeilyhaaste, jonka ensimmäisenä onnistuneesti kiipesi amerikkalainen Richard Bass viimeisellen matkansa vuonna 1985. Tänään listan suorittajia on muutama tuhat. Sen suurin haaste isoimpien huippujen lisäksi on hinta ja pääasiassa siksi yrittäijiä ei sen enempää ole. Tai ainakaan onnistujia. Olen laskeskellut, että seitsemän huipun matka kaikkine harjoitteluineen vaatii noin 200 000 euroa rahaa. Minulla ei ole hajuakaan miten summan lopulta aion kasata, mutta minulla on suunnitelmia. Ja kaikista eniten minulla on tahdonvoimaa ja se on oleva suurin aseeni. Euroopan Elbrusin ja Afrikan Kilimanjaron isäksi Seven Summitsin ns. Bassin listaan kuuluvat Australian Kosciuszko, Etelä-Amerikan Aconcagua, Pohjois-Amerikan Denali, Etelämantereen Mount Vinson sekä lopuksi tietenkin maailman korkein vuori Mount Everest Aasiassa. Australian Kosciuszko on ollut vuosia kiistelyn kohteena ja alkuperäisen Bassin listan oheen on tullut legendaarisen kiipeilijän Reinhold Messnerin mukaan nimetty lista, jossa Kosciuszko on korvattu Indonesiassa sijaitsevalla Puncak Jayalla perustuen sen sijaintiin Australian mannerlaatalla vaikka sen kotimaa onkin Aasian puolella. Vääntöä asiasta riittää, joten todennäköisesti suoritettuani Bassin listan, käyn Puncak Jayan, eli ns. Carstensz Pyramidin vielä kiipeämässä, niin eipä jää herra Messnerille spekuloitavaa. Tavoitteeni on suorittaa Seven Summits ennen kuin täytän 45, aikaa on siis yhdeksän vuotta. Ensimmäisen yritykseni Everestille, sikäli mikäli saan budjetin kasaan, teen 2022.

Elbrusille nousin siis 30. heinäkuuta 2014. Australian 2228-metrinen Kosciuszko on haasteen heittämällä helpoin osuus ja sen huipulla seisoin 20. maaliskuuta 2015. 

Mount Kosciuszkon huippu 20.3.2015

Alkuperäinen suunnitelmamme Kilimanjarosta kuivui lopulta kasaan, kun Elbrusin Suomi-joukkueestamme ainoastaan kaksi löi reissun lukkoon tulevalle joulukuulle. Nyt kuitenkin kävi niin, että ne kaksi, minä ja Kaukasuksella tapaamani tyttöystäväni, erosimme muutama viikko sitten, joten samalla meni Kilimanjaron reissu tältä vuodelta pesuveden mukana. Se ei kuitenkaan vaikuta lopulliseen aikatauluuni, koska vuosi 2016 oli alun perin suunniteltu välivuodeksi Eerikkilän eräopaskoulustani johtuen. Aion nyt kiivetä Kilimanjaron koulun päätyttyä, eli vuoden päästä syksyllä samalla, kun valmistaudun tammikuussa 2017 odottelevaan Aconcaguaan. Sen jälkeen tarkoitus on edetä rahoituksen järjestyessä Denalin kautta Vinsonille ja siitä Everestille.

Toki matka vaatii hurjan määrän harjoitusta ja se ei onnistu kuin isoilla vuorilla. Seven Summits -huippujen ohella edessä on siis lukuisia muita matkoja alkaen syksystä 2016, jolloin pyrin kiipeämään Kilimanjaron ohessa ainakin Ranskan Mont Blancille (4810m) sekä Indonesian Volcano Rinjanille (3726m). Ensimmäinen kiipeilymatkani Nepaliin on suunnitteilla kevätkaudelle 2017. Viimeisen vuoden aikana olen tehnyt matkoja Kosciuszkon onnistuneen huiputuksen lisäksi Norjaan Tamokiin ja Svartisenille, Ruotsin Kebnekaiselle sekä käynyt kahdesti Ranskassa 3156-metrisellä Cime du Gélas’lla Alppien eteläkärjessä. Kirjoitan näistä reissuista matkakertomukset tähän blogiin tulevina kuukausina. Olen oppinut valtavasti.



Suunnitelmani pääpiirteet ovat siis kasassa ja toteutuskin on alkanut. Toki sallin aikatauluun muutoksia eikä mikään osa matkasta ole lopulta kiveen hakattu, etenkään se, että Seven Summitsissa onnistuisin. Aikataulu varmasti tulee kokemaan muutoksia ja tarjoamaan haasteita edetessään, mutta se on elämää se. Eikä minulla ole kiire, vuoria kiipeillessä kiire ei saa olla. Myös elokuussa käynnistynyt vuosi Eerikkilän urheiluopiston eräopaskurssilla hieman katkaisee varsinaisen vuoritreenin mutta tarjonnee muilta osin hyviä aseita alkaneeseen matkaan mukaan. Välivuosi antaa myös hyvin aikaa suunnitelmien ja esimerkiksi rahoituksen suunnitteluun, joten ei aika hukkaan mene. Eihän se koskaan. 


Mount Elbrus kuvattuna Mt.Chegetin huipulta heinäkuussa 2014.


torstai 24. syyskuuta 2015


Tammelan Ruostejärvi tänään aamulla suunnilleen kello 7. 

Lähdimme eilen illalla ex-tempore yöreissulle Hämeen Luontokeskuksen laavulle ja taitoimme matkan järven poikki intiaanikanooteilla. Aamulla kuuden jälkeen herättyämme päivänvalon sarastaessa Ruostejärven peitti upea usva, jossa meloimme takaisin Eerikkilän Urheiluopistolle. Tunnelma täysin tyynellä järvellä oli taianomainen. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka jäävät mieleen. Ja näiden takia ulos kannattaa lähteä aina kun voi.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015


Iso-Melkuttimen rannalla 9.9.2015
Yksi hienoimpia nuotio- ja leiripaikkoja, jossa Etelä-Suomessa olen yöpynyt. Aurinko laski niemenkärjen toiselle puolelle ja nousi toiselta. Saatiin koko show.


sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Torronsuo 17.-18.9.2015

TORRONSUON KANSALLISPUISTO 17.-18.9.2015



Oman isoisoisäni sotien jälkeen rakentama mökki sijaitsee Punkalaitumella Vehkajärven rannalla. Parhaan lapsuudenajan ystäväni kesäpaikka seisoo puolestaan Tammelan Kaukolassa, noin 30:n kilometrin päässä Vehkajärveltä Hämeen järviylängön suuntaan. Näiden väliä liikkuen olen viettänyt suurimman osan lapsuuteni kesistä ja siksi tuntuikin oudolta, että matkan varrella sijaitseva Torronsuon kansallispuisto oli minulle täysin uusi tuttavuus sinne lähtiessäni viime torstaina.

Eerikkilän urheiluopiston autot jättivät meidät, 20 eräopasoppilasta kouluttajinemme, Idänpäänkallion kääntöpaikalle, mistä matkaa läheiselle laavulle oli naurettavat muutama sata metriä. Yksityismailla seisova laavu sijatsee aivan Torronsuon eteläreunassa mutta ei vielä kuulu kansallispuiston alueeseen. Poikkeuksellista kyllä, se on talkootyöllä yksityismaille rakennettu ja hyvin huollettu laavu, jonka vieressä seisoo lintutorni tarjoten uskomattoman näkymän valtavalle suoalueelle. Sää oli harmaa ja sumuinen mutta uskomattoman lämmin, ottaen huomioon, että elämme syyskuun puoliväliä. 

Vuonna 1990 kansallispuiston statuksen saanut Torronsuo on harvinaisen koskemattomana säilynyt keidasssuo, joka on saanut alkunsa viimeisimmän jääkauden vetäydyttyä kohti pohjoista. Se sijaitsee Tammelassa kakkostien länsipuolella hieman ennen Forssaa Helsingin suunnasta ajettaessa. Suon läpi kulkee pitkospuita ja talvisin latuverkosto, joiden ulkopuolelle ei kannata lähteä sompailemaan. Ei ainakaan ilman lumikenkiä, mikä oli hyvä vinkki kouluttajaltamme ensi kesälle. Kunhan ei yksin lähde ja kulkijoilla on mukana köysi, suota uskaltaa kuulemma melko vapaasti sulallakin ajalla lumikengin kulkea. Pitää läheä kokeilemaan! Torronsuon tärkeimmät nähtävyydet ovat Härksaaren mineraalilouhos sekä kurjet, joita pääsee seuraamaan runsaslukuisina lintujen pysähtyessä suolle ruokailemaan ja lepäämään muuttomatkoillaan. Suolla on myös tiettyinä vuodenaikoina rajoitettuja alueita, joilla liikkuminen on osittain tai täysin kiellettyä lintujen pesimärauhan takaamiseksi. Kannattaa siis tarkistaa kartat ennen lähtöä!

Teimme leirin Idänpäänkallioon pienelle kuusikon alle jääneelle aukiolle parkkipaikan läheisyyteen ja itse laavua käytimme ainoastaan tulipaikkana. Söimme siviilissä kokin paperit hankkineen kurssikaverimme Jimin valmistaman lihakeittollounaan pienessä tihkusateessa. Naurettavan hyvää! Puut löytyi huolletulta laavulta paikan päältä, mikä oli poikkeuksellisen hienoa, ottaen huomioon, että tilukset ovat tosiaan yksityiset. Ei voi kuin hattua nostaa omistajalle, joka on paikan rakentanut ja sitä ylläpitää ainoastaan retkeilijöiden iloksi. Luonnon arvostusta parhaimmillaan! Tai ainakin luonnon arvostajien arvostusta!

Soppa vatsassa lähdimme tekemään muutaman kilometrin retken vanhalle Härksaaren mineraalilouhokselle kansallispuiston puolelle. Idänpäänkalliosta lähti kivikkoinen polku Torronsuon läpi kulkeville pitkospuille, joskin samaan paikkaan olisi päässyt myös helpommin parkkipaikalta jatkuvaa hiekkatietä, jota käytimme paluumatkalla. Ehkä polkua kulkeminen oli kuitenkin niin maiseman kuin fiiliksenkin puolesta jotenkin erähenkisempää. Ja fiilis oli hyvä vaikka sade hieman uhittelikin vielä matkalla. Liikkuessamme joukolla yksi neljästä ryhmästämme toimii aina retkillämme oppaina ja harjoittelemme näin joukkojenhallintaa samalla, kun maastossa olemme. Soraäänet jossain perällä kiroilivat, että onko se nyt ihan pakko joka kerta pitkospuille astuessa huutaa, että varokaa, puut ovat liukkaat! 

Puolen tunnin haikin jälkeen kuuntelimme Härksaaressa opasryhmän pitämän historiikin paikallisista mineraaliesiintymistä sekä Nils Otto Nordenskjöldistä, joka niitä oli aktiivisesti alueella tutkinut. Nimihirviö taidetaan nykyään tuntea parhaiten lähinnä samannimisellä kadulla sijaitsevasta Helsingin vanhasta jäähallista, mutta tulipa opittua millä meriitein herra on oman kadun itselleen ansainnut. Luennon perään yritimme etsiä sienisatoa yhdessä opeteltavaksi tulevaaa sienitenttiämme varten. Vaan olipa kuivaa. Pari pulkkosientä, yksi valkokärpässieni ja puoliksi syöty tatti, siinä kaikki mitä 20 ihmistä kolmen vartin etsimisen jälkeen löysivät. En ole itse koskaan ollut sienestäjä, mutta voin vain kuvitella kaikkien Punavuoren hipsterien tuskan, kun maa ei oikein taida tänä syksynä antaa.

Köyhä sienisaalis mukanamme lähdimme palaamaan kohti leiriä, missä loppuilta sujahti tulilla istuessa, Eevan yövalokuvauskurssia kuunnellen ja makkaraa paistaen. Taisi joku vääntää Trangialla myös pizzaa. Hiljalleen yksi tuleva eräopas toisensa jälkeen hoippui telttaansa samalla, kun kurjet huutelivat laskeutuessaan suolle lepäämään matkallaan etelään.

Seuraavana aamuna herätys soi neljältä. Itse heräsin jo puolisen tuntia ennakkoon ihmettelemään vallitsevaa ilmatilaa. On syyskuun puoliväli ja teltassa oli yli 20 astetta lämmintä! Siirtyessäni ulos totesin kelin olevan sielläkin liki trooppinen. Ilmassa väreili jonkun tunnin päästä saapuvan Henri-myrskyn eturintama, joka puhalsi kosteaa hellekeliä päälle. Lähdimme liikkeelle puoli viideltä, eikä paljoa t-paitaa enempää pystynyt päälle vetämään! Talsimme hiljaisuudessa ja otsalamppujen valossa eiliseltä tuttua reittiä louhoksen ohi kunnes saavuimme suon suunnilleen kakko-luode -suunnassa ylittäville pitkospuille. Edelleen huudeltiin liukkaudesta, eikä kyllä syyttä vieläkään. Vaellusraudat olisi saanut olla! 

Taivalsimme muutaman kilometrin mittaisten pitkospuiden noin puoleenväliin ja pysähdyimme. Kaikki olivat hiljaa, samalla kun sammutimme otsalamput. Opastava ryhmä oli  reissua suunnitellessaan toivonut aamulle kirkasta tähtitaivasta ja auringonnousua, mutta en usko että kukaan lopulta edes harmitteli ilmaa peittävää sumua. Tunnelma oli harras ja liki uskonnollinen, kun ryhmämme seisoi pitkään täydessä hiljaisuudessa pilkkopimeällä suolla. Kaikki yhdessä mutta jokainen ainoastaan omien ajatustensa armoilla.

Läkähdyttävä kuumuus alkoi pikkuhiljaa väistymään alkavan sateen ja tuulen tieltä, joten oli aika jatkaa matkaa. Tiesimme myrskyn iskevän viimiestään yhdeksään mennessä aamulla, joten oli syytä saada ryhmä suojaan ja aamiaisen tekoon sitä ennen. Vaelsimme määränpäähämme Kiljamon luontotornille, missä tarkoitus oli pystyttää hätämajoitteista, eli ”pepoista”, leiri, jossa myrskyä pidellä. Matkaa Idänpäänkalliosta Kiljamolle kertyi pitkospuiden kautta lopulta noin kuusi kilometriä. Reitti toimii siis mukavana päiväretkenä, jos joskus vaikka perheen kanssa haluaa lähteä Torronsuota tutkimaan. 

Leiri pystyyn, kahvit tulille, aamiaista naamaan ja lepäämään! Siinä suunnitelma koko ajan yltyvässä säässä. Ukkonen uhitteli jo tuloaan komeasti jyrähdellen mutta päätti kuitenkin painaa meistä pohjoisen puolelta ohi. Hetken jo luulimme välttyneemme pahimmalta samalla, kun opastava ryhmä kävi lättyjen paiston kimppuun. Vaan tulihan se sieltä lopulta, ja suoraan kohdalle! Puuskat riepottelivat leiriä, vettä tuli yhtäkkiä kuin aisaa ja salamat iskivät lähipuihin ja -maastoon niin, että kallioperä alla tärähteli. Makoilimme kukin omissa hätämajoitteissamme ja ihmettelimme luonnon näytelmää samalla kuitenkin toivoen, ettei salama ihan siihen omaan puuhun iskisi. Puolisen tuntia se Ukko Ylijumala siinä yläpuolella riehui kunnes jatkoi matkaansa kohti itää. Kaikki kunnossa ja leiri piti, mitä nyt Pyry oli onnistunut asentaman avoimen seinänsä suoraan myrskytuulen suuntaan ja sai siitä palkkioksi läjän märkiä lehtiä ja vettä tuulen mukana sisään pepaansa. Lopulta niitä lättyjäkin oli tarjolla! 

30-tuntinen retki Torronsuolle alkoi olla ohi ja Eerikkilän autojen kurvatessa Kiljamon parkkipaikalle, luulen että jokaisella oli jo Ruostejärven rannassa odotteleva lämmin sauna mielessä. 

Vaikka sää ei meitä suosinut, Torronsuon kansallispuisto teki paikkana vaikutuksen! 10 000 vuotta vanha suo pikkuhiljaa laskeutuvan ruskan väreissä saa minut varmasti uudelleen vierailemaan. Ehkä niillä lumikengillä ensi kesänä? Ja ehkä se tähtitaivastkin näyttäytyy viimein silloin.


Myrskyvahdissa.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Vaikeinta maailmassa - heti uuden bändin ja firman nimen keksimisen jälkeen - on keksiä nimi uudelle blogille. Halusin ehdottomasti nimeen sanan ”luonto” ja virittelin mielessäni kaiken maailman sanamuunnoksia ja käännöksiä sen ympärille, kunnes päädyin niinkin tylsään ratkaisuun kuin Luontoilmiö. Osittain siksi, että se kertoo jo nimellään mistä on kyse, osittain koska halusin ytimekkään, yhden sanan nimen, joka kuvaa toimintaa parhaiten. En myöskään löytänyt ainakaan ensihaulla samannimistä blogia internetin syövereistä, joten tällä mennään! Ainakin kunnes joku toisin käskee.

Nimeni on Teemu Suominen. Opiskelen luonto- ja eräoppaaksi Eerikkilän urheiluopistossa Tammelassa, mistä valmistun elokuussa 2016. Olen helsinkiläinen, olen 36-vuotias ja rakastan ulkoilmaa. Harrastan vuorikiipeilyä ja tavoitteenani on kiivetä jokaisen maanosan korkein huippu vuoteen 2024 mennessä. Niin kutsutusta Seven Summits -haasteestani, sen alkukipinästä sekä taustoistani voi lukea lisää toisen blogini kotipaikasta osoitteesta www.soberismia.fi. En siis ala aihetta tässä kertaamaan. Sanotaan nyt vaikka vain niin, että tyhjiö loi unelman, jota nyt toteutan.

Luontoilmiö on minulle sitä, mitä koen ulkona. Se on enemmän kuin näkemieni tai tekemieni asioiden summa. Se on se tunne, kun kävelee metsään tai kiipeää vuorelle. Se hetki, kun jättää auton tai leirin taakseen ja suuntaa seikkailuun, oli se sitten tunnin, viikon tai kuukauden mittainen. Se on raitis ilma järven rannalla, iso lumiseinä matkalla maailman korkeimmalle huipulle ja ukkosmyrsky suolla. Se tunne, joka noissa hetkissä herää, on ainutlaatuinen. Ja se on se, mistä haluan tähän blogiin tavalla tai toisella kirjoittaa.

Luontoilmiö-blogi tulee sisältämään havaintoja ulkoilusta ja retkeilystä, matkakertomuksia reissuistani, kuvia, tekstiä, varustearvioita, kokemuksia ja paljon muuta. Tämä on oleva ulkoilublogi, joka samalla kun kertoo päivistäni luonnon helmassa, tarjoaa toivottavasti hyviä vinkkejä ja ideoita sinne haluaville. Pyrin kirjoittamaan ainakin kahdesti viikossa jotain ja kuvia tulee varmasti, ainakin näin alkuun, useamminkin. Kaikki kuvat ovat minun ottamiani.

Olen aina kirjoittanut tarpeeseen. Kirjoittaminen on minulle terapian muoto, joka sekä rauhoittaa, että auttaa minua jäsentämään ajatuksiani. Kirjoitan kuin kirjoittaisin päiväkirjaa. Se, että joku kirjoituksiani lukee, on tietenkin mukavaa ja jos joku niistä vielä jotain saakin, se on jo bonusta. Sillä mielellä Luontoilmiökin tulee pyörimään, kirjoitan ja kuvaan fiiliksen ja halun mukaan, joskus harvemmin, yleensä useammin. 

Oma ulkoiluhistoriani ulottuu 80-luvun Punkalaitumelle, missä kesät mökillä viettäen samoilin metsiä vaarini kanssa. Partioon liityin 7-vuotiaana ja olin toiminnassa melko aktiivisesti mukana aina parikymppiseksi asti, jolloin työelämä ja kiire olla aikuinen muka veivät kaiken ajan. Monta vuotta ehti väissä vierähtää ilman yhtäkään yötä metsässä, kunnes joitain vuosia sitten raitistuttuani löysin luonnosta parhaan mahdollisen vertaistuen uuteen elämääni. Palasin eräilyn pariin ja puolivahingossa päädyin kiipeämään Euroopan korkeimman vuoren, Elbrusin huipulle. Siitä alkoi hurahtamiseni vuoriin ja nyt tavoitteenani on nousta Mount Everestille vuoteen 2024 mennessä. Näillä näkymin lähden tekemään ensimmäisen yritykseni vuonna 2022. Viime syksynä mietittyäni tulevaisuuteni jälleen kerran uusiksi päätin hakea Eerikkilän urheiluopiston luonto- ja eräopaskurssille, joka on ammattitutkintoon valmistava koulutus. Haastattelun kautta pääsin sisään ja aloitin opinnot 19:sta muun metsäintoilijan kanssa elokuun alussa. Koulu tulee tarjoamaan varmasti paljon aihioita kirjoittamiseen ja se on osasyy miksi Luontoilmiö juuri nyt sai alkunsa. Se myös takaa sen, että tulevan vuoden tulen ulkoilemaan ehkä enemmän kuin koskaan.

Katsotaan mitä tästä tulee. Tervetuloa Luontoilmiön matkaan!


—————————————————————————————