TORRONSUON KANSALLISPUISTO 17.-18.9.2015
Oman isoisoisäni sotien jälkeen rakentama mökki sijaitsee Punkalaitumella Vehkajärven rannalla. Parhaan lapsuudenajan ystäväni kesäpaikka seisoo puolestaan Tammelan Kaukolassa, noin 30:n kilometrin päässä Vehkajärveltä Hämeen järviylängön suuntaan. Näiden väliä liikkuen olen viettänyt suurimman osan lapsuuteni kesistä ja siksi tuntuikin oudolta, että matkan varrella sijaitseva Torronsuon kansallispuisto oli minulle täysin uusi tuttavuus sinne lähtiessäni viime torstaina.
Eerikkilän urheiluopiston autot jättivät meidät, 20 eräopasoppilasta kouluttajinemme, Idänpäänkallion kääntöpaikalle, mistä matkaa läheiselle laavulle oli naurettavat muutama sata metriä. Yksityismailla seisova laavu sijatsee aivan Torronsuon eteläreunassa mutta ei vielä kuulu kansallispuiston alueeseen. Poikkeuksellista kyllä, se on talkootyöllä yksityismaille rakennettu ja hyvin huollettu laavu, jonka vieressä seisoo lintutorni tarjoten uskomattoman näkymän valtavalle suoalueelle. Sää oli harmaa ja sumuinen mutta uskomattoman lämmin, ottaen huomioon, että elämme syyskuun puoliväliä.
Vuonna 1990 kansallispuiston statuksen saanut Torronsuo on harvinaisen koskemattomana säilynyt keidasssuo, joka on saanut alkunsa viimeisimmän jääkauden vetäydyttyä kohti pohjoista. Se sijaitsee Tammelassa kakkostien länsipuolella hieman ennen Forssaa Helsingin suunnasta ajettaessa. Suon läpi kulkee pitkospuita ja talvisin latuverkosto, joiden ulkopuolelle ei kannata lähteä sompailemaan. Ei ainakaan ilman lumikenkiä, mikä oli hyvä vinkki kouluttajaltamme ensi kesälle. Kunhan ei yksin lähde ja kulkijoilla on mukana köysi, suota uskaltaa kuulemma melko vapaasti sulallakin ajalla lumikengin kulkea. Pitää läheä kokeilemaan! Torronsuon tärkeimmät nähtävyydet ovat Härksaaren mineraalilouhos sekä kurjet, joita pääsee seuraamaan runsaslukuisina lintujen pysähtyessä suolle ruokailemaan ja lepäämään muuttomatkoillaan. Suolla on myös tiettyinä vuodenaikoina rajoitettuja alueita, joilla liikkuminen on osittain tai täysin kiellettyä lintujen pesimärauhan takaamiseksi. Kannattaa siis tarkistaa kartat ennen lähtöä!
Teimme leirin Idänpäänkallioon pienelle kuusikon alle jääneelle aukiolle parkkipaikan läheisyyteen ja itse laavua käytimme ainoastaan tulipaikkana. Söimme siviilissä kokin paperit hankkineen kurssikaverimme Jimin valmistaman lihakeittollounaan pienessä tihkusateessa. Naurettavan hyvää! Puut löytyi huolletulta laavulta paikan päältä, mikä oli poikkeuksellisen hienoa, ottaen huomioon, että tilukset ovat tosiaan yksityiset. Ei voi kuin hattua nostaa omistajalle, joka on paikan rakentanut ja sitä ylläpitää ainoastaan retkeilijöiden iloksi. Luonnon arvostusta parhaimmillaan! Tai ainakin luonnon arvostajien arvostusta!
Soppa vatsassa lähdimme tekemään muutaman kilometrin retken vanhalle Härksaaren mineraalilouhokselle kansallispuiston puolelle. Idänpäänkalliosta lähti kivikkoinen polku Torronsuon läpi kulkeville pitkospuille, joskin samaan paikkaan olisi päässyt myös helpommin parkkipaikalta jatkuvaa hiekkatietä, jota käytimme paluumatkalla. Ehkä polkua kulkeminen oli kuitenkin niin maiseman kuin fiiliksenkin puolesta jotenkin erähenkisempää. Ja fiilis oli hyvä vaikka sade hieman uhittelikin vielä matkalla. Liikkuessamme joukolla yksi neljästä ryhmästämme toimii aina retkillämme oppaina ja harjoittelemme näin joukkojenhallintaa samalla, kun maastossa olemme. Soraäänet jossain perällä kiroilivat, että onko se nyt ihan pakko joka kerta pitkospuille astuessa huutaa, että varokaa, puut ovat liukkaat!
Puolen tunnin haikin jälkeen kuuntelimme Härksaaressa opasryhmän pitämän historiikin paikallisista mineraaliesiintymistä sekä Nils Otto Nordenskjöldistä, joka niitä oli aktiivisesti alueella tutkinut. Nimihirviö taidetaan nykyään tuntea parhaiten lähinnä samannimisellä kadulla sijaitsevasta Helsingin vanhasta jäähallista, mutta tulipa opittua millä meriitein herra on oman kadun itselleen ansainnut. Luennon perään yritimme etsiä sienisatoa yhdessä opeteltavaksi tulevaaa sienitenttiämme varten. Vaan olipa kuivaa. Pari pulkkosientä, yksi valkokärpässieni ja puoliksi syöty tatti, siinä kaikki mitä 20 ihmistä kolmen vartin etsimisen jälkeen löysivät. En ole itse koskaan ollut sienestäjä, mutta voin vain kuvitella kaikkien Punavuoren hipsterien tuskan, kun maa ei oikein taida tänä syksynä antaa.
Köyhä sienisaalis mukanamme lähdimme palaamaan kohti leiriä, missä loppuilta sujahti tulilla istuessa, Eevan yövalokuvauskurssia kuunnellen ja makkaraa paistaen. Taisi joku vääntää Trangialla myös pizzaa. Hiljalleen yksi tuleva eräopas toisensa jälkeen hoippui telttaansa samalla, kun kurjet huutelivat laskeutuessaan suolle lepäämään matkallaan etelään.
Seuraavana aamuna herätys soi neljältä. Itse heräsin jo puolisen tuntia ennakkoon ihmettelemään vallitsevaa ilmatilaa. On syyskuun puoliväli ja teltassa oli yli 20 astetta lämmintä! Siirtyessäni ulos totesin kelin olevan sielläkin liki trooppinen. Ilmassa väreili jonkun tunnin päästä saapuvan Henri-myrskyn eturintama, joka puhalsi kosteaa hellekeliä päälle. Lähdimme liikkeelle puoli viideltä, eikä paljoa t-paitaa enempää pystynyt päälle vetämään! Talsimme hiljaisuudessa ja otsalamppujen valossa eiliseltä tuttua reittiä louhoksen ohi kunnes saavuimme suon suunnilleen kakko-luode -suunnassa ylittäville pitkospuille. Edelleen huudeltiin liukkaudesta, eikä kyllä syyttä vieläkään. Vaellusraudat olisi saanut olla!
Taivalsimme muutaman kilometrin mittaisten pitkospuiden noin puoleenväliin ja pysähdyimme. Kaikki olivat hiljaa, samalla kun sammutimme otsalamput. Opastava ryhmä oli reissua suunnitellessaan toivonut aamulle kirkasta tähtitaivasta ja auringonnousua, mutta en usko että kukaan lopulta edes harmitteli ilmaa peittävää sumua. Tunnelma oli harras ja liki uskonnollinen, kun ryhmämme seisoi pitkään täydessä hiljaisuudessa pilkkopimeällä suolla. Kaikki yhdessä mutta jokainen ainoastaan omien ajatustensa armoilla.
Läkähdyttävä kuumuus alkoi pikkuhiljaa väistymään alkavan sateen ja tuulen tieltä, joten oli aika jatkaa matkaa. Tiesimme myrskyn iskevän viimiestään yhdeksään mennessä aamulla, joten oli syytä saada ryhmä suojaan ja aamiaisen tekoon sitä ennen. Vaelsimme määränpäähämme Kiljamon luontotornille, missä tarkoitus oli pystyttää hätämajoitteista, eli ”pepoista”, leiri, jossa myrskyä pidellä. Matkaa Idänpäänkalliosta Kiljamolle kertyi pitkospuiden kautta lopulta noin kuusi kilometriä. Reitti toimii siis mukavana päiväretkenä, jos joskus vaikka perheen kanssa haluaa lähteä Torronsuota tutkimaan.
Leiri pystyyn, kahvit tulille, aamiaista naamaan ja lepäämään! Siinä suunnitelma koko ajan yltyvässä säässä. Ukkonen uhitteli jo tuloaan komeasti jyrähdellen mutta päätti kuitenkin painaa meistä pohjoisen puolelta ohi. Hetken jo luulimme välttyneemme pahimmalta samalla, kun opastava ryhmä kävi lättyjen paiston kimppuun. Vaan tulihan se sieltä lopulta, ja suoraan kohdalle! Puuskat riepottelivat leiriä, vettä tuli yhtäkkiä kuin aisaa ja salamat iskivät lähipuihin ja -maastoon niin, että kallioperä alla tärähteli. Makoilimme kukin omissa hätämajoitteissamme ja ihmettelimme luonnon näytelmää samalla kuitenkin toivoen, ettei salama ihan siihen omaan puuhun iskisi. Puolisen tuntia se Ukko Ylijumala siinä yläpuolella riehui kunnes jatkoi matkaansa kohti itää. Kaikki kunnossa ja leiri piti, mitä nyt Pyry oli onnistunut asentaman avoimen seinänsä suoraan myrskytuulen suuntaan ja sai siitä palkkioksi läjän märkiä lehtiä ja vettä tuulen mukana sisään pepaansa. Lopulta niitä lättyjäkin oli tarjolla!
30-tuntinen retki Torronsuolle alkoi olla ohi ja Eerikkilän autojen kurvatessa Kiljamon parkkipaikalle, luulen että jokaisella oli jo Ruostejärven rannassa odotteleva lämmin sauna mielessä.
Vaikka sää ei meitä suosinut, Torronsuon kansallispuisto teki paikkana vaikutuksen! 10 000 vuotta vanha suo pikkuhiljaa laskeutuvan ruskan väreissä saa minut varmasti uudelleen vierailemaan. Ehkä niillä lumikengillä ensi kesänä? Ja ehkä se tähtitaivastkin näyttäytyy viimein silloin.
Myrskyvahdissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti