sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Ruotsista Nepaliin ja Venäjältä Grönlantiin, 2019 yhteenveto ja vuoden parhaat levyt!


Makoilen mökilläni Sallassa. Radio Suomi raikaa ja ulkona on pilkkopimeää, vaikka kello on melkein yhdeksän. Pääsin viimein avaamaan talvi- ja laskukauden alkuviikosta ja nyt alla on jo muutama skinnaus- ja hissipyydapäivä sekä Sallassa että Pyhällä. Ai että olinkin kaivannut tätä! Talvi saapui tänä vuonna pohjoiseen poikkeuksellisen aikaisin ja siitä lähtien olen kotona kuolannut hangille ja (uuden) laudan päälle pääsyä. Lähden iltapäiväksi taas hiihtelemään ylämäkeä, mutta sitä ennen ajattelin perinteiseen tapaan kirjailla taas ylös yhteenvedon kuluneesta vuodesta ja tietenkin listata vuoden levyt!

Auringonnousu Kaukasuksella elokuussa

2019 oli oikeastaan kaikilla mittareilla hyvä vuosi. Niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Jos nyt jätetään ne ilmiselvät, että pysyin taas terveenä ja raittiina ja lapsikin onnistui ainoastaan katkaisemaan kätensä sähköpotkulaudalla, pois, niin parhauksiin voi ensinnäkin lukea sen, että pystyin elättämään itseni läpi vuoden vaellustouhuilla. Firman liikevaihtokin on kasvamaan päin jo neljättä vuotta peräkkäin, eli hommia riittää. Niistä kiireisimpänä piti tänäkin vuonna Partioaitan reissut Ruotsiin ja hyvänä kakkosena tuli Aventuran matkanjohtajan tehtävät Elbrusilla, Grönlannissa ja Nepalissa. Pitkiä vaelluksia vedin yhteensä yhdeksän, matkapäiviä kertyi hieman yli 160.

Työni suola on asiakkaat. Tänäkin vuonna mukana matkasi älyttömän hienoja ihmisiä ja matkaan tarttui myös liuta uusia ystäviä. Ensimmäistä kertaa mukana oli myös vanhoja sellaisia, kun serkkuni Jussi sekoili mukana Kebnekaisella ja Elbrusille pääsin kiipeämään hyvän ystäväni Vilman kanssa. On etuoikeus saada olla mukana todistamassa (ja ehkä myös vähän auttamassa), kun ihmiset ylittävät itseään ja toteuttavat unelmiaan. Valtava kiitos kaikille mukana olleille, teidän ansiostanne saan tätä työtä tehdä!

Thorong-La -sola ja Aventuran ryhmä Nepalissa lokakuussa

Kebnekaisen Östra leden Ruotsissa heinäkuussa. 
Allekirjoittaneelle 13. kerta näissä maisemissa, Jaskalle ja Totelle ensimmäinen.

Muutamia ”ensimmäisiä” osui näille reissuille: Oulangassa jouduin ensimmäistä kertaa evakuoimaan asiakkaan kesken vaelluksen sairastumisen takia ja Kebnekaisella jouduin ensimmäistä kertaa kääntämään koko ryhmän alas ennen huippua huonon kelin takia. 2019 kesällä sain myös uuden kollegan, kun aiemmin vaelluksia kanssani vetänyt Marko päätti ansaitusti nauttia kesästään lomaillen ja mukaani Ruotsiin apuoppaaksi lähti ensimmäistä kertaa Petri. Parempaa korvaajaa en olisi voinut saada ja odotan innolla, että pääsemme jatkamaan yhdessä hommia uudella vuosikymmenellä.

SE O PETRIIIIIIIIIIIIII

Yksi pitkäaikainen oma unelmani toteutui syksyllä, kun pääsin viimein opastamaan Nepaliin. Viime hetken hälytyksellä kalenteriin tullut Annapurna Cirquitin vaellus oli monella tapaa dream come true ja jää ikimuistoisena mieleen. Ikävä kyllä ei pelkästään hyvällä, vanha ystäväni Jukka teki itsemurhan ollessani reissussa ja tieto tavoitti minut vaelluksen alkupäivinä. En voi väittää, etteikö suru-uutinen olisi vaikuttanut matkaani.

Oulangan, Ruotsin kesän, Grönlannin, Venäjän ja Nepalin lisäksi keväällä skinnailtiin Pyhällä ja syksyllä käytiin Venlojen vaelluksen kanssa vielä kerran Kebnekaisella. Olin juhannuksen ja marraskuun välillä kotona ainoastaan kymmenkunta yötä. Silti – tai ehkä siksi? – työvuosi oli siis kaikinpuolin erinomainen ja pitää olla tyytyväinen, että olen saanut palapelini rakennettua niin, että tällä hommalla elää. En minä Ferrarilla ajele, mutta uudella Toyotalla sentään, ja se riittää minulle oikein hyvin.

Kebnekaisen laakso on aika eeppinen ruska-aikaan!
Kuva Venlojen vaelluksen reissulta syyskuussa

Henkilökohtaisella puolella asetin ennakkoon itselleni tälle vuodelle muutaman konkreettisen tavoitteen: Tuolpagornin kraaterin laskun Ruotsissa ja että uskaltaisin alkaa liidaamaan jäällä. Molemmat toteutuivat ja koen kehittyneeni jääkiipeilyssä sekä offarilaskussa taas vähän lisää. Viikot Itävallassa ja Norjassa toki auttoivat myös. Lisäksi uskaltauduin mukaan Karhunkierroksen 34:n kilometrin NUTS-juoksuun, jonka toukokuussa kellotin reiluun kuuteen tuntiin. Ai että olin itsestäni ylpeä! Ja olen. Seuraavaksi ehkä maratoni?

Pitkään himoitsemani Tuolpagornin kraaterin laskin viimein huhtikuussa.

Liidihommia treenaamassa Helsingin Pirunkalliolla maaliskuussa

Nepaliin minun ei alun perin pitänyt tänä vuonna lähteä ollenkaan, mutta sattuman kautta päädyin kuitenkin yrittämään Cholatsen nousua uudelleen ja siitä tuli lopulta vuoden päätavoitteeni, joka onnistui yli kaikkien odotusten! Niinpä kehtaan sanoa kehittyneeni myös high altitude -kiipeilijänä tänä vuonna, etenkin kun alla oli myös erinomaisesti mennyt Elbrus. Löysin ja venytin omia rajojani taas vähän lisää. 

Cholatse, Nepal, 1.11.2019. 6440m.

Olen fyysisesti elämäni parhaassa kunnossa. Cholatsen huiputus oli ehkä jollain tasolla sen mittari, mutta kyllä sen ihan arjessakin huomaa. Syynä ja syypäänä on hyvän duunipohjan ja treenin lisäksi fyssarini Matti Hänninen, jonka kanssa olen tehnyt hommia nyt puolisentoista vuotta. Matin ansiosta kehoni toimii paremmin kuin koskaan, mikä sitten taas mahdollistaa tehokkaamman harjoittelun ja sitä kautta tulokset. Seuraava mittari onkin sitten keväällä viisiviikkoinen Meran ja Baruntsen huiputusyritys Nepalissa. 

Baruntse vaatii kunnon lisäksi myös psyykeeltä paljon. Pääkoppa on sekin ollut ihan hyvässä kuosissa kuluneen vuoden, mutta kyllähän henkisen puolen ja itsensä kanssa on aina parannettavaa. Elän usein melko omassa maailmassani ja jonkinlaisessa välinpitämättömyyden kuplassa, jonka sisällä teen töitä joskus ehkä liikaakin. Siitä kärsii joskus lähipiiri ja se aina vähän harmittaa. 

Elbrusin huipulla elokuussa, melko tasan viisi vuotta ensimmäisen kertani jälkeen.

Uskon vakaasti siihen, että kun tekee sitä, mitä rakastaa, ja järjestelmällisesti pyrkii kohti tavoitteitaan, on ne sitten isoja tai pieniä, hyvät asiat tulevat luokse väkisinkin. Että kun enemmän painelee kaasua kuin jarrua, niin juttuja tapahtuu. Pitää vain muistaa myös nauttia matkasta. Niin koen tehneeni tänä vuonna ja ehkä siksi 2019 onkin ollut minulle erinomainen. Ja siksi laitan vakionopeudensäätimen päälle ensi vuodeksikin. 

Ennen ensi vuodesta puhumista pitää kuitenkin kirjoittaa ylös se tärkein, eli vuoden levyt! Tuntuu, että myös musarintamalla tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen hyvä. 2019 julkaistiin aivan järjetön määrä uutta hyvää musiikkia ja parhaiden listaaminen oli paljon haastavampaa kuin yleensä. Siksi en pystynyt pitäytymään ainoastaan kymmenessä levyssä, kuten aiempina vuosina. Mutta koska olen aikuinen (täytinhän tänä vuonna 40), saan listata niin monta kuin haluan! Tässä siis parhaat musiikkijulkaisut vuosimallia 2019, ilman perusteluja eikä missään erityisessä järjestyksessä:

Candlemass - The Door to Doom
Beast In Black - From Hell With Love
Tryer - Ei kuole koskaan
Pyhimys & Saimaa - Olisinpa täällä
VLTIMAS - Something Wicked Marches In
Nile - Vile Nilotic Rites
Borknagar - True North
Robert Pehrsson’s Humbucker - Out of the Dark
Bombus - Vulture Culture
Mayhem - Daemon
Millencolin - SOS
Cattle Decapitation - Death Atlas
Lapinpolthajat - Lauluja Suomesta
Devourment - Obscene Majesty

NUTS Karhunkierroksen maalissa kaikkeni antaneena toukokuussa




maanantai 9. joulukuuta 2019

Kiitos Nosturi 1999-2019!


Palasin viikonloppuna kahden keikan verran eläkkeeltä musahommiin ja loppuunmyytyyn Helsingin Nosturiin, missä Dimebag Beyond Forever -porukalla vedettiin keikat viimeistä kertaa. Nyt se on kaputt ja koko talokin kohta purettu. Oli aika haikea fiilis.

Keikan tuotto, noin 10 000 euroa, lahjoitetaan Helsingin elävän musiikin yhdistys Elmu ry:lle. Rahalla on tarkoitus kunnostaa ja parantaa Elmun Roihupeltoon nousevia uusia treenikämppiä, joista sitten joskus tulevaisuudessa nuoret muusikonalut voivat ponnistaa uusille loppuunmyydyille lavoille. Kiitos kaikille lipun ostaneille!

Nyt on musahommat tehty ja edessä on paluu uusille vanhoille urille. Minä lähden Lappiin ja avaan viimein talvikauden. 


tiistai 3. joulukuuta 2019

Vielä kerran, pojat!


Tuntuu, että Nepalista paluuni jälkeen ei ole muuta kuin satanut. Aika pimeä ja märkä oli marraskuu tänä vuonna, joten ei ihme, että jengillä tuntui olevan kuupat vähän jumissa tässä kaamoksen alla. Itseäni lähinnä on väsyttänyt koko ajan. Viime viikonloppuna, samalla, kun käännyttiin joulukuun puolelle, saatiin kuitenkin viimein pieni maistiainen talvea tänne eteläänkin. Kävin sukuloimassa mökillä ja viemässä kynttilän isovanhempieni haudalle talvisodan 80-vuotis alkamispäivän kunniaksi kauniissa talvisäässä. Kyllä se sieltä taas tulee! Kunnolla availen kauden viimein ensi viikolla, kun suuntaan pohjoiseen lasku- ja kiipeilyhommat mielessä.

Talvisodan alkamisesta tuli lauantaina kuluneeksi 80 vuotta

Sitä ennen on kuitenkin aika palailla hetkeksi eläkkeeltä täällä kotona. Tällä viikolla tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun järjestin viimeisen keikkani Helsingin Nosturissa, ja sen kunniaksi palaan taas pariksi päiväksi musahommiin järjestämään kaksi keikkaa lisää samaisessa talossa! 

Lopettaessani hommat viisi vuotta sitten lupasin, että jos Dimebag Beyond Forever -yhtyeemme joskus vielä päättää jotain tehdä, niin olen kyllä mukana. Ja niinhän siinä kävi, että palaamme vielä kahdeksi illaksi. Perjantaina soitellaan pienempi keikka Helsingin Nosturin alakerrassa ja lauantaina laitetaan hokkarit naulaan loppuunmyydyn tuhatpäisen yleisön edessä saman talon pääsalissa. Sitten uskaltaisin väittää, että homma on siinä. 

DBF:lla on erityinen paikka sydämessäni. Sen kanssa tein aikanani ensimmäiset loppuunmyydyt keikkani Suomen isoimmilla venueilla. Kierrettiin jätkien kanssa 2006-2014, soiteltiin tuhansille ihmisille Panteraa ja samalla kerättiin rahaa hyvään tarkoitukseen. Vähintään yhtä tärkeää kuin se soittaminen oli kiertueiden oheistoiminta ja bändistä tuli meille kaikille vähän kuin toinen perhe, jonka kanssa joulukuun alut aina vietettiin. Näin viiden vuoden tauon jälkeen onkin ollut ihan älyttömän siistiä saada porukka taas kasaan ja ensi viikonloppu, samalla kun vedetään raudankovat keikat Nosturilla, tulee olemaan iloinen reunion parinkymmenen karvanaaman kesken. Voinee pitää jonkinsortin ihmeenä, että kahdenkymmenen keski-ikäisen ukkelin porukasta ainoastaan kolme ei päässyt mukaan, yleensä kun tuntuu olevan haaste saada edes kolme perheellistä kaveria samaan paikkaan kahville. Ehkä se kertoo jotain siitä, miten paljon projekti on meille kaikille merkannut. 

Joulukuussa 2009 meiltä paloi kiertuebussi Tampereen moottoritielle. Uutisten myötä keikat myytiin loppuun hetkessä. Muistan Aamulehden otsikon hyvin: "Kuului vain pamaus, kuvailee hevimanageri".

Sivuhuomautuksena todettakoon, että paras koulu vaellus-, tai miksi tahansa oppaaksi, on ollut DBF:n kiertuemanagerointi. Kun vuosikausia pyöri äijien kanssa keikkabussilla pitkin Suomea, on vaikea keksiä enää mitään, mikä pääsisi yllättämään. Aika hyvin on kaikenlainen crisis management hallussa. Tarviskohan SDP apua? 

Syyt DBF:n ja allekirjoittaneen hetkelliselle paluulle ovat aika yksinkertaiset, jos niitä nyt oikeastaan tarvitsee kenellekään edes selittellä: Rundi ja bändi perustettiin 15 vuotta sitten kunnioittamaan Panteran kitaristi Dimebag Darrellia, joka murhattiin lavalle kesken keikan joulukuussa 2004. Viimeisen keikkamme teimme murhan 10-vuotispäivänä, mutta eikö 15-vuotispäivä ole ihan yhtä hyvä? Dimebagin veli, Panteran rumpali Vinnie Paul kuoli viime vuonna ja jo silloin alkoi porukassa olla pientä poreilua, että pitäisikö jotain tehdä Vinnien kunniaksi. Mies kuitenkin mm. lähetti meille käsin (jurrissa) kirjoittamansa kirjeenkin vuonna 2009. Homma jäi kuitenkin vielä ajattelun tasolle, mutta kun uutinen ja vahvistus Helsingin Nosturin purkamisesta tuli, niin päätettiin että nyt on aika, jos vielä kerran jotain halutaan. Koska Nosturi oli meille aina tärkeä, siellä oli vuosittain rundin päätöskeikka.

Kirje Panteran rumpalilta, Dimebagin veljeltä Vinnie Paulilta:

Finland! 
Thank you for the tribute and love for my brother, it means so much to me. 
Stay "Stronger than all", Thank You!
- Vinnie Paul
Dimebag lives forever


Sitä se oli myös minulle. Minulla oli toimisto talossa useamman vuoden ajan ja avaimet oviin. Olen katsellut ja järjestänyt Nosturissa varmaan satakunta keikkaa, touhunnut kaikenlaista ja se oli aina yksi suosikkivenueistani Suomessa. Onkin todella haikea fiilis katsella, kun talo menee moukarin alle ja yksi parhaista keikkapaikoista lähtee alta, mutta samalla on mahtavaa, että pääsin järjestämään taloon jotain vielä kerran! Ja vielä mahtavampaa on, että se jotain on Dimebag Beyond Forever. 

Loppuviikko tulee olemaan siispä melkoinen nostalgiatrippi ja isojen miesten halailurinki samalla, kun Dominationin breakdown murjoo kohta lopullisesti kaatuvia Nosturin seiniä vielä kerran. Mä vedän shortsit jalkaan ja juoksentelen Nosturin portaita pari päivää varmaan noin 20 000 askelen tahdilla. On muuten varmaan vähän kevyempää touhua nykykunnossa verrattuna aiempiin vuosiin. Ei mennyt Cholatse hukkaan!


PS. Vierailuni keikan tiimoilta Radio Rockin Elämäni soundtrack -ohjelmassa löytyy täältä



tiistai 26. marraskuuta 2019

Kesän keikat pilas mun Tuskan


Ja minä kun olin ajatellut, että pääsisin ensi kesänä viiden vuoden tauon jälkeen Tuska-festivaaleille. Olin ajoittanut työkuviot kerrankin niin, että lähtisin Ruotsiin viikkoa edelliskesiä myöhemmin ja näin voisin nauttia pitkästä aikaa Suvilahden pörinästä joku pillimehu kädessä Helsingin helteessä. Mutta sitten työt tapahtui. Kesän 365 Klubin keikkojen oheen tuli muutama firmakeikka juurikin Ruotsiin ja juurikin Tuskan päälle, joten sen Mercyful Faten on nyt sitten paras olla soittamatta siellä!

Muutenkin on hassua, että haaveilen kesäjutuista ja lomailusta samalla, kun tiedän vallan hyvin, että juhannuksesta lokakuulle olen tyystin kiinni töissä. Tai ehkä haaveilen juuri siksi? Mietin, että olisipa siisti viettää kesää niin, että voisi ihan ex-tempore vain heittäytyä yöttömien öiden vietäväksi, käydä mökeillä ja festareilla ja purjehtimassa ja hortoilla tyhjiä kaupungin katuja ja ja ja. Oikeastihan en varmaan edes mitään noita tekisi, koska olen tylsä keski-ikäinen ja mukavuudenhaluinen tylsimys, mutta mielikuva noista on kiva. Ja houkutteleva ehkä juuri siksi, että tiedän, että todellisuudessa kesät ovat minulle työsesonkia.

Kesämeno in my dreams

Onneksi tykkään työstäni, koska ensi vuodelle niitä taas riittää! Sain viime viikolla lyötyä lukkoon vuoden 2020 hommat, ainakin pääpiirteittäin. Voi olla, että muutama keikka tulee vielä loppuvuodelle, mutta kevät ja kesä ovat kuitenkin nyt kasassa! Että jos vaikka joululahjaa mitetiskelet, niin tuossa olisi mistä valita. Muutama uutuuskin saatiin mukaan, vapaalaskuviikko Käsivarren erämaahan ja Kebnekaisen Östra leden, mutta muuten näyttää varsin tutulta kalenteri grönlanteineen ja sarekeineen. Ensi vuoden jälkeen olen käynyt Kebnekaisella 18 kertaa, alkaakohan olla jo jonkin sortin Suomen ennätys?  

Alkaa olla tuttua touhua

Tuskan festaripettymystä lievittämään joku voisi nyt buukata heinäkuun lopulle Bad Religionin Suomeen, kun kerran Euroopassa tuolloin ovat. Anyone? Ja toukokuun lopulle on turha mitään keikkoja kysellä, koska silloin menen Saksaan katsomaan NOFXia, Pennywisea ja Face to Facea ja kuvittelemaan, etten oikeasti ole se keski-ikäinen tylsimys. Pitäisköhän värjää tukka esim oranssiksi?

Kaikki ensi vuoden vaellukset ovat nyt myynnissä, tervetuloa mukaan! 



24.-28.6. Kebnekaise (privakeikka)



7.-11.9. Venlat Goes Kebnekaise
12.-15.9. Kebnekaise (privakeikka)




tiistai 19. marraskuuta 2019

Harmaa arki ei oo niin harmaa


Tässä alkaa taas elämä voittaa. Pari viikkoa se tolkuton kooma ja väsymys kesti, mutta pikkuhiljaa olen alkanut päästä taas rutiineihin kiinni. Aloitin juoksulenkit viime viikolla ja huomasin, miten paljon olenkaan niitä kaivannut! Tässä on nyt useampi kuukausi mennyt töiden takia niin, että juoksuhommat ovat jääneet varsin vähälle, joten kävin varovasti viiden ja kahdeksan kilsan lenkit nakuttamassa ja ai hitto että tuntui hyvältä! Ja kyllä muuten juoksu kulki, kun on melkein pari kuukautta norkoillut yli 4000 metrin korkeudessa.

Viikonlopun vietin mökillä Sipoossa, missä sielläkään en ole kesäkuun jälkeen ehtinyt käymään. Myös pieruverkkariaika on ollut kesän ja syksyn varsin kortilla töiden takia, joten mökillä oleminen ilman mitään varsinaista tekemistä tuntui sekin aika hyvältä. Kuten todettu, alkaa elämä voittamaan. 

Teini lähti innoissaan mökille

Ylipäänsä on aika mukava saada taas  kaupunkirutiinit pyörimään. Juoksu, treeni, lapsen koulu, ystävät ja kaikki normaali tekeminen on tietyllä tavalla luksusta, kun on ollut viisi kuukautta tien päällä koko ajan. Rauhallinen aamuespresso sohvalla ja uusien levyjen kuuntelu ovat sellaisia, mistä haaveilin monta kertaa teltan pohjalla Nepalissa ja Grönlannissa. Nyt olen aamuisin hionut Vuoden levyt 2019 -listaani samalla, kun NHL pyörii taustalla. Pari viikkoa sitten kotiin palatessa hieman jopa jännitti arjen asettuminen, mutta nyt, kun sen pahimman väsymyksen on saanut taitettua, tämä on aika jees. 

Hyvin maistuvien juoksuhommien lisäksi kävin viime viikolla pitkästä aikaa fyssarilla, jonka kanssa katsoimme uuden treenisuunnan tulevalle talvelle ja keväälle. Puolitoista vuotta sitten aloittamani harjoittelu on tuottanut hyvää tulosta jalkojen osalta ja ongelmat nilkkojen ja polvien kanssa alkavat olla korjatut. Se näkyi etenkin kesällä töissä, missä olin paljon edellisvuosia vahvempi, ja se tietenkin heijastui myös Cholatselle. Nyt treeniä aletaan ohjaamaan enemmän liikkuvuuden parantamiseen ja coren vahvistamiseen, jotta saadaan keski-ikäinen äijä pysymään työ- ja vuoriondiksessa tulevinakin vuosina. Uusi ohjelma keskittyy siis enemmän yläkropan tekemiseen ja testasin sen kunnolla ensimmäistä kertaa eilen. Olen melko varma, että fyssarini on oikeasti vain sairas sadisti, joka nauttii siitä, että nelikymppinen semiläski tekee melkein kuolemaa kotona. No, ehkä tuo tuosta hiljalleen lähtee kulkemaan ja toivottavasti tuloksia voidaan sitten kattella keväällä Baruntsella.

Eka lihaskuntotreeni kotona puoleen vuoteen. Moro.

Ravasin viime viikon ahkerasti myös Partioaitan ja Matkatoimisto Aventuran väliä suunnittelemassa ensi vuotta. Hitto, sehän on jo viides kesä edessä, kun Partioaitan kanssa reissuja tehdään! Niin se aika jne. Suunnitelmat vuoden 2020 vaelluksista ovat varsin valmiina ja niitä julkistellaan myyntiin tässä tulevina viikkoina. Pitää olla kyllä älyttömän tyytyväinen, että on saanut niin hyvät yhteistyökumppanit mukaan ja että töitä piisaa. Facebookin muistot-toiminto muuten muistutti tänään, että tasan viisi vuotta sitten keksin päähänpistona hakea opaskouluun Eerikkilään.


Treeni, työ ja rutiinit ovat kivoja, mutta kaikista eniten tässä silti odotellaan jo talvea. Kävin eilen vahingossa ostamassa uuden splitin ja viime viikolla huolsin ja laitoin valmiiksi jääkiipeilyvarusteet. Nyt lasken tässä aamuespressojeni lomassa päiviä, että pääsen kamoja taas käyttämään. Niitä on 22. 

Kohta vanha taipuu taas!

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Väsyttää!

Kuvan piirsi Matti Westerlund

Väsyttää, tuntuu, ettei tämä jetlägi ala taittumaan millään. Nukun kyllä ihan ok yöunia, sellaista minulle normaalia kuutta tuntia, mutta jos menee yhdeksältä nukkumaan, niin kello on kolme, kun silmät aukeavat. Mikä sitten johtaa siihen, että illalla seitsemän aikaan alan pilkkimään sohvalla. 

Aikaero Nepaliin on kolme tuntia ja 45 minuuttia (I know, tosi outo), eli kolmelta kun nousee, se on Himalajan aikaa seitsemän. Oikeastaan koko menneen reissun rytmini oli pitkälti sellainen, että menin nukkumaan kahdeksan-yhdeksän aikaan illalla ja heräsin neljän kieppeillä. Eli puoliltaöin Suomessa. Ehkä siksi tämä on nyt niin vaikea kääntää. Onneksi ostin viime viikolla uuden television ja monen vuoden haaveilun jälkeen hankin Viaplayn kanavat, mikä tarkoittaa sitä, että herätessäni aamuyön tunteina voin viimein katsoa NHL:ää livenä! Ostin myös vahingossa uuden auton.

Uusi työjuhta Lapin matkoja varten

Muutenkin on kyllä ollut tosi väsynyt ja uupunut olo. Se ei johdu pelkästään fyysisesti rankasta Cholatsesta, vaan luulisin, että tässä painaa kehoa koko kulunut työsesonki, joka alkoi jo juhannuksesta. Olen sen jälkeen – ennen viime viikkoa siis – nukkunut ainoastaan kymmenkunta yötä kotona. Vietin viisi viikkoa Ruotsissa, seitsemän viikkoa Nepalissa ja välissä tein Elbrusin ja Grönlannin vaellukset, joten ei lienee ihme, että äijä on vähän poikki. Kun kropalla on viimein lupa väsähtää, se niin tekee. 

Ajattelin palailla treenirutiineihin hiljalleen tällä viikolla. Oikeastaan on aika mukavaa, että seuraavat kuukaudet ovat varsin rauhallisia, niin oikeasti saa niistä rutiineista taas myös kiinni. Mieli tekee juoksemaan ja kohta alkaa jääkiipeily- ja laskukaudetkin. Ajattelin ottaa varaslähdön parin viikon päästä Lapissa, missä kuvien perusteella on jo ihan mieletön talvi! Kävin eilen fyssarilla, joka päivitti treeniohjelmaani seuraaville kuukausille myös kotona ja vaikka vielä tuntuukin väsyneeltä, eikä huvittaisi edes aloittaa, odotan kyllä jo, että pääsen harjoittelun makuun. Nyt tähdätään ensi huhti-toukokuun Baruntsen reissuun ja kunhan tästä saan jalat liikkeelle, niin viitenä päivänä viikossa pitäisi treenata.

Talvi kävi Helsingissäkin viime viikolla!

Muilta osin seuraavat kuukaudet menevät silti hengähtämisen piikkiin. Varasin tammikuulle parin viikon skinnailut Itävaltaan, helmi-maaliskuussa jatkan FINLAV-lumivyöryteknikon koulutustani Ylläksellä ja Abiskossa, hiihtoloman vietän lapsen kanssa Lapissa, mutta työhommiin palailen vasta maaliskuun lopulla Pyhällä ja Kilpisjärvellä. Siitä sitten tosiaan viideksi viikoksi Nepaliin huhtikuussa ja kesä 2020 näyttää jo mukavan kiireiseltä taas Ruotsissa ja Grönlannissa. Että ehkä tällainen väsymys ja loma on tässä kohtaa ihan sallittua ja jopa suositeltavaa. Sen verran tässä kuitenkin saa jo touhuta, että järjestän parin viikon päästä – viiden vuoden tauon jälkeen – pari keikkaa Helsingin Nosturiin! Dimebag Beyond Forever -projekti esiintyy viimeistä kertaa vuodenvaihteen jälkeen purettavassa keikkatalossa, jonka uumenissa entinen toimistonikin sijaitsi. Pyynnöstä palasin siis promoottorin eläkepäiviltä kahdeksi illaksi vanhoihin hommiin järkkäämään muutaman rokkishown. On kyllä ollut nasta puuhastella näitäkin hommia pitkästä aikaa. Ei tehdä tästä kuitenkaan tapaa.

Kymmenen vuotta sitten Dimebag Beyond Forever -kiertueen keikkabussissa 
oli vähän actionia. Jos vähän iisimmin tällä kertaa...

Samalla, kun silmät on jo tulevissa jutuissa, niin pieni pala Cholatsea vieraili eilen Helsingissä. Pasang Sherpa, jonka kanssa kiipesimme pari viikkoa sitten, pölähti yhtäkkiä kaupunkiin ja laittoi viestin, että hei, I have your summit certificate with me! Yllättävä ja mukava kohtaaminen. Hänen mielestään Suomessa oli kylmä ja ihmeellisen vähän liikennettä. Siistein juttu oli, että liikennevaloissa on sellainen nappi, jota voi painaa ja sitten valot vaihtuvat jalankulkijalle vihreäksi!

Dai!

Kello on 4:50 ja kirjoittelin tämän tekstin Winnipeg-Colorado -ottelun toisella erätauolla. Peli jatkuu, gotta go!





torstai 7. marraskuuta 2019

Cholatse fuckin' SMASHED, dude.


Sain eilen aamulla aivan hillittömän yskäkohtauksen keittiössä. Lapsi pelästyi murolautasen äärellä, että pitääkö tässä nyt alkaa soittelemaan faijalle ambulanssia, kun se ei saa henkeä, nenästä ja silmistä valuu vettä ja räkää ja jotain epämääräistä möhnää ja se meinaa lyhistyä lavuaarin ääreen. Parin minuutin jälkeen kohtaus meni ohi ja sain juotua lämmintä vettä, joka auttoi kuivaan kurkkuun. Pakko myöntää, että pelästyin vähän itsekin. Tämä oli koko Cholatsen reissuni vaarallisin ja pelottavin hetki. 

Viikko sitten perjantaina kello 8:15 seisoin viimein, toisen yritykseni jälkeen, 6440-metrisen Cholatsen huipulla Nepalissa. Olin kiivennyt taukoamatta puolestayöstä eteenpäin ja edessä oli vielä laskeutuminen takaisin alas basecampiin, joka ottaisi lopulta noin kymmenen tuntia. Päivä oli siis yhteensä 18-tuntinen kylmässä, todella kuivassa ilmassa huohottaen ja raskaasti hengittäen ja se ei tehnyt hyvää kurkulle eikä varmaan keuhkoillekaan. Niinpä toin tuliaisina kotiin brutaalin, kuivan yskän, joka ei meinaa vieläkään hellittää.

Itse matkalla mitään ongelmia ei ollut. Ei terveys- tai muitakaan. Taisin lopulta olla ainoa retkikunnassamme, jota mitkään harmit eivät vaivanneet. Viime vuoden vatsataudin ja sitä seuranneen keskeyttämisen jäljiltä oli erityisen tarkka kaikesta, mitä  tein. Buffi pysyi naamalla koko vaelluksen basecampiin, leirissä pesin käsiä jatkuvasti ja vältin sormien joutumista suuhun. Olin päättänyt, että tällä kertaa homma ei ainakaan tyssää mihinkään typeriin amatöörivirheisiin hygienian kanssa. Pidin koko ajan vähän liikaa vaatteita päällä, ettei pääsisi vilustumaan, ja join lämmintä juomaa 3-4 litraa päivässä. Söin mahdollisimman hyvin ja nukuin pitkiä yö- ja päiväunia läpi matkan. Siinäpä ne tärkeimmät aseet onnistumiseen ovat. Pysy terveenä, syö, nuku. Apunani toki oli lisäksi se, että olin jo valmiiksi sopeutunut ohueen ilmaan Annapurna Cirquitilla ja miksen Elbrusillakin. 

Kathmandu - Namche 45 mins

Aloitimme reissun lentämällä jälleen Kathmandusta koptereilla suoraan Namcheen, mistä muutaman päivän jälkeen vaelsimme Dolen ja Machermon kautta Cholatsen basecampiin. Oikeastaan jo koko trekki oli yhtä juhlaa viime vuoteen verrattuna, jolloin vietin kaksi päivää ja yötä paskoen kaiken, mitä kehostani lähti ruokamyrkytyksen jäljiltä erinäisiin reikiin majatalojen vessojen lattioissa. Pönttöjä kun Khumbussa harvemmin on. Nyt join aamukahvin Dolessa hymyillen, se oli ensimmäinen matkalle asettamani benchmark, jonka piti mennä edellisvuotta paremmin. Pikakahvi oli pahaa, mutta silti täydellistä.

Sää oli tänä vuonna varsin ailahteleva, kuten oli ollut jo Annapurna Cirquitilla muutamaa viikkoa aiemmin. Yleensä lokakuun lopulla keli on varsin vakaa ja päivien kaavat samanlaisia: aamulla paistaa, iltapäivällä tulee pilviä ja yöksi taas kirkastuu. Nyt kahden viikon matkalla oli lumisateisia päiviä enemmän kuin aurinkoisia ja sää oli paljon arvaamattomampi. Sekä vaelluksella, että basecampissa saatiin useaan kertaan talvi niskaan. 

Cholatse basecamp. Välillä auringossakin. 

Altitude Junkiesin retkikunta oli tänä vuonna suhteellisen iso, mukana oli 13 kiipeilijää, 6 kiipeävää sherpaa sekä neljän hengen keittiöhenkilökunta ja Phil, Junkiesin omistaja ja retkikunnan johtaja. Minun lisäkseni mukana oli Elin Ruotsista, Mathiaz ja Alesandro Sveitsistä, Steve ja Ian Briteistä, Laurenz Hollannista ja jenkit Keir, Dylan, Ted, Craig, Chris ja Paul. Ryhmähenki oli vahva ja kaikki tulivat paremmin kuin hyvin toimeen keskenään. Elämä perusleirissä keskittyi vaihtelevan sään takia pitkälti messitelttaan, missä päivisin katseltiin leffoja Dylanin läppäriltä ja pelattiin korttia. Varsin hyvin viihdyin myös itsekseni omassa teltassani pääasiassa musiikkia kuunnellen ja lepäillen. 

Teimme kaksi rotaatiota vuorelle ennen huiputusta. Ensin 5100 metriin ns. crampon pointille, minne veimme hakut ja jääraudat valmiiksi odottelemaan, ettei niitä suotta tarvitsisi kanniskella koko ajan pitkin mäkeä ylös alas, ja toisen high campiin 5600 metriin. Molemmat reissut olivat minulle taas niitä onnistumisen benchmarkeja, viime vuonna kun en lopulta päässyt missään vaiheessa edes yläleiriin asti. Nyt nousu 40-70 asteisen headwallin päälle oli melkeinpä silkkaa nautintoa kahden hakun kanssa touhutessa. Viimein pääsin oikeasti kiipeämään Cholatsea! Rotaatioiden jälkeen olo oli hyvä ja itseluottamusta piisasi, nyt piti enää odotella sopivaa sääikkunaa.

1. rotaatio 5100 metriin. Takana näkyy Cholatsen jääputous ja sen yllä kovin pieneltä
näyttävä headwall, jonka yläpuolella yläleiri sijaitsee. Todellisuudessa 
korkeusero jäätikön alareunanja leirin välillä on yli 500 metriä.

Sellainen aukesi 31. lokakuuta. Parin todella tuulisen päivän jälkeen näytti siltä, että marraskuun ensimmäiselle päivälle ei pitäisi tulla keliä juuri lainkaan ja taivaan pitäisi olla kirkas. Niinpä lukitsimme vaihdoehdon ja lähdimme seuraavana aamuna ylös. Lokakuun viimeisenä päivänä maassa lepäsi tuore lumikerros, mutta aamun hiljalleen valjetessa aurinko alkoi sulattaa sitä unholaan samalla, kun pakkasin reppuun huiputukseen tarvittavat varusteet. Aamiaisen jälkeen lähdin nousemaan ensin kohti crampon pointia, siitä Cholatsen jäätikköä ja lopulta headwallia, jonka päällä high camp seisoi ja mistä seuraavana yönä olisi tarkoitus suunnata huipulle. Luurit korvissa ja musat päällä otin todella iisisti koko päivän säästellen voimia tulevaan. Reitti oli jo rotaatiopäiviltä (ja viime vuodelta) tuttu, se kiemurteli ensin hiekkapolkua crampon pointille ja siitä koko vuoren viheliäisimmän osuuden, tunnin kivimurskassa loikkimisen, läpi jäätikön reunalle. Jäätikkö oli varsin hyvässä kunnossa ja todella luminen tänä vuonna. Pari kuumottavaa lumisiltaa ja isoa railoa matkalle osui, mutta niistä selvisi pitämällä vauhtia yllä ja menemällä nopeasti ohi. Emme tehneet köysistöjä jäätikölle ja pääasiassa nousin yläleiriin asti koko matkan yksikseni musiikin mukana lauleskellen. Olin kuuden tunnin päätteeksi perillä. 

Matkalla ylös keskellä jääputousta. Kuvassa taitaa olla Chris. 

High camp 5600m. Taustalla huiputuspäivän aloittava kivipyramidi.

Cholatsen high camp seisoo noin 5600 metrissä pienen solan päällä vuoren lounaisharjanteen (SW ridge, perusreitti) alapäässä. Kallioiden suojaan oli ahdettu pieniä telttoja, joiden uumenissa pitäisi yrittää muutama tunti unta saada ennen lähtöä. Saavuin leiriin parahikseni juuri ennen upeaa auringonlaskua, joka valaisi Cho Oyun yli 8000-metrisen huipun punaisellaan. Nautiskelin puoliväkisin kuivamuonan ennen pimeän tuloa ja kuuden aikaan kömmin makuupussiini Laurenzin viereen nukkumaan. Herätys olisi yhdeltätoista ja lähtö kahdeltatoista.

Ei siinä liikoja tullut kyllä nukuttua. Ennen telttaan ahtautumista nauttimani litran urheilujuoma lähetti minut noin tunnin välein ulos kuselle ja väliajat menivät lähinnä kääntyillessä. Yllättävää kyllä, kylmä ei ollut. Vähän ennen yhtätoista otin herätyskellon suosiolla pois päältä ja aloin valmistautumaan lähtöön. Paul ja Elin olivat sopineet saman lähtöajan kuin minä, mutta suurin osa porukasta suunnitteli suuntaavansa mäkeen vasta yhden-kahden aikoihin. Mathias, hullu, päätti skipata koko yläleirin kokonaan ja lähti kiipeämään 900 metriä alempaa suoraan basecampista kello 23. Koska olin hyvissä ajoin valmiina, päätin lähteä Elinin ja Paulin edeltä jo matkaan. Mathiaksen otsalamppu näkyi kaukana alhaalla jäätiköllä. Olin ensimmäinen koko porukasta ylempänä mäessä, joten mukaani lähti Phurba Sherpa supportiksi. Lopulta Phurba kiipesikin kanssani oikeastaan koko päivän.

Oli Halloween. Elin pukeutui cyborgiksi.

Reitti Cholatsen huipulle on pelkkiä kapeita harjanteita. Eniten olin jännittänyt ensimmäistä osaa, joka nousee ja kiertää noin satametrisen kivisen pyramidin ennen kuin alusta muuttuu lumeksi. Jääraudat, irtokivi ja minä emme oikein kohtaa, joten pieni jännitys housuissa lähdin koko porukan ensimmäisenä pyramidia kiipeämään. Sherpat olivat onneksi fiksanneet köydet paikalleen paria päivää aikaisemmin, joten varsinaista tippumisen vaaraa ei ollut, olettaen että köydet ja ankkurit pitävät. Pimeässä oli helppo keskittyä vain seuraavaan askeleeseen ja jännittämäni ensimmäinen osuus meni lopulta varsin kivuttomasti. Kiviseinien jälkeen tarjolla oli vielä vähän mixtamaisempaa alustaa ennen kuin harjanne kapeni ohueksi lumilipaksi, joka johti armoa antamatta koko ajan ylemmäs. Lepopaikkoja ei juurikaan ollut, joten liikkeellä oli vain pysyttävä. Käteni alkoivat paleltua melko ilkeästi ja jossain kohtaa tuntokin alkoi kadota. Meinasin jo, että näinkö tässä pitää luovuttaa koko homma, jottei sormia menettäisi, mutta Phurban kaivaessa repustaan yhden kemiallsen kädenlämmittimen pääsin taas peliin mukaan. Vaihtelin sitä hanskojen välillä samaan tahtiin, kun nousukahva ja hakku vaihtelivat paikkaa reitin edetessä. Olin alunperin ajatellut kiivetä koko reitin kahdella hakulla käyttäen microtractionia varmistimena köyteen, mutta matkan edetessä nöyrryin suosilla jumaroimaan, se oli niin paljon energiatehokkaampaa ja myös helpompaa. Ihan sama, ei tänne tyylin perässä ollut tultu, ainoastaan huipun. 

Ensimmäinen tauon paikan tapainen tuli pitkän harjanteen päätteeksi ison serakin alle, missä siinäkään ei kauaa halunnut viihtyä. Pieni huikka vettä ja energiageeli naamaan ja eteenpäin. Ajantaju oli mennyt ihan tyystin, mutta luulen, että olin kerrostalon kokoisen jäälohkareen alla noin neljän tunnin jälkeen. Siitä reitti jatkui traversena pääharjanteen alapuolella kohti toista headwallin tapaista osiota. Matkalle osui mm. 6-7 metriä korkea lähes pystysuora jääseinä, muuten en juurikaan muista mitä kaikkea vastaan tuli. Jotain railoja ja harjanteita kai, korkeutta tässä kohtaa oli jotakuinkin 6200 metriä. Koin matkalla useammankin kerran todella erikoisen fiiliksen, jossa ikään kuin poistuin omasta kehostani ja seurasin tekemisiäni ulkopuolelta. Havahduin siihen aina välillä, fiilistä on todella vaikea selittää. Ihan kuin olisin tavallaan nukkunut ja nähnyt unta Cholatsen kiipeämisestä. Lienee jotain korkeuden, rasituksen, nukkumattomuuden ja syömättömyyden tekosia. Näitä hetkiä oli monia ja ehkä niiden johdosta en muista reitistä oikeastaan paljoa mitään, muistan vain transsimaisuuden tunteen.

Aurinko alkoi hiljalleen nousta, mutta ikävä kyllä se tuli vielä harjanteen väärältä puolelta traversen aikana, joten lämpöä möllykkä ei juurikaan tarjonnut. Valoa kuitenkin sentään. Vasta noin 150 metriä huipun alapuolella, mistä viimeinen veitsenterämäinen ridge lähti nousemaan, myös lämpö tavoitti minut. Muistan kuinka katsoin jonkun kiipeävän ylläni (tässä kohtaa useampikin porukasta oli ohittanut minut jo, myös mm. basecampista asti kiivennyt Mathiaz) ja hän nousi harjanteen päälle auringonvaloon. Tunsin suurta helpotusta, että kohta minäkin olen tuossa ja päästessäni viimein huippuharjanteen alkuun pidin päivän ensimmäisen kunnon tauon. Istuskelin auringossa kymmenisen minuuttia lämpöä imien. Tässä kohtaa aloin olla varma, että homma on hanskassa ja huipulle päästään, se melkein näkyi jo! Enää tunnin verran kapeaa harjannetta ylös ja viimeinen nousu jyrkän seinän yli ja olisin perillä! It’s in the bag!

Otin huiputuspäivänä matkalla tasan kaksi valokuvaa. Tässä niistä toinen kohti Gokyon laaksoa.

Cholatsen huippu on melko tasainen pläntti, jonka reunassa on pieni lumipyramidi. Se on kuitenkin sen verran sketsi ja romahdusvaarassa vuoren pohjoisseinälle, mistä on rapea parin kilometrin tiputus alas, joten hyväksyimme kaikki huipuksi sen alapuolella olevan tasanteen. Saavuin sinne kello 8:15, reilun kahdeksan tunnin kiipeämisen jälkeen. Kai siinä jotain juhlittiin ja otettiin kuvia, mutta en muista mitään valtaisaa tunnekuohua tai riemua. Taisin olla aika poikki ja toisekseen, mielessä kummitteli jo edessä oleva paluu alas ja tietoisuus siitä, että tämä homma on kunnolla paketissa vasta, kun olen turvassa basecampissa. Istuskelimme huipun alapuolelle, polttelimme porukalla juhlallisesti piippua ja söimme snackseja ennen alaslähtöä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tuulta ei ollut juuri nimeksikään. Fiilis oli aika hieno. 

SUMMIIIIIIIIIIIT klo 8:15

Kauaa siitä ei kuitenkaan raaskinut nauttia, joten ei muuta kuin kasi köyteen ja vauhdilla mutta turvallisesti alas! Paluumatkalta muistan, että hymyilytti aika paljon. Että hitto vie, sehän onnistui! Nyt vain tarkkana alas. Pari jännityksen hetkeä tuli matkalla, ensin kun löysin vahingossa pienen jääluolan sen ohuen seinämän romahdettua allani niin, että flengasin köydessä rintaa myöten luolan sisään ja toisen kerran jäärautani tarttuessa housunlahkeeseen juuri tietenkin sillä kapeimmalla harjanteella ja kaaduin polvilleni. Pulssi ponnahti varmaan kolmeensataan keräillessäni itseäni polun reunasta tuhatmetrisen pudotuksen yläpäässä. Matkalla alas Cholatsen molmemminpuolisen exposuren vasta tajusi, pimeässä kun ei – ehkä onneksi – ympärilleen nähnyt. Suurin osa reitistä oli joitain kymmeniä senttejä leveää harjannetta, jonka molemmin puolin olisi yhdellä loikalla päässyt vähintään kilometrin alas päin. Aika monta wtf-hetkeä matkalla olli, että tästäkö mä olen muka aamulla kiivennyt? Paluun keljuin osuus oli aamulla matkan aloittanut kivipyramidi, kun en jostain syystä älynnyt rapeloida sitä alas kasilla, vaan laitoin ainoastaan lehmänhännän kiinni ja liukastelin kivellä ja soralla menemään käsin köysistä roikkuen. Syytän väsymystä, tämänkin olisi varmaan voinut tehdä helpommin. Saavutin high campin joskus kahden aikoihin.

Päivän henkisesti raskain hetki oli lähteä pienen tauon jälkeen yläleiristä viimeiseen laskuun kohti basea. Olin niin poikki, että olisin vain halunnut jäädä aurinkoon makaamaan, enkä enää koskaan liikkua, mutta matkan oli jatkuttava, jos täältä joskus poiskin piti päästä. Halusin ehdottomasti olla alhaalla ennen pimeän tuloa, joten ei auttanut kuin pakata makuupussit ja kamat reppuun ja lähteä tiputtelemaan. Vielä headwallin verran aurinkokin paistoi, mutta päästessäni jäätikölle pilvet velloivat päälle ja näkyvyys meni nollaan. Jäärautojen tallaama polku oli kuitenkin onneksi selkeä ja haahuilin jääputouksen tottuneesti alas viimeistä kertaa. Edellisyönä yläleirissä ollessamme jossain vaiheessa hiljaisuuden rikkoi valtava jyrinä ja nyt vyöryn lokaatiokin selvisi. Jostain Cholatsen eteläiseltä facelta oli romahtanut serakki alas ja se oli murskaantunut jäätikölle pitkin polkuamme. Onneksi kukaan ei ollut matkalla sen tapahtuessa, metrin läpimitaltaan olleet lohkareet reitillä olisivat tehneet pahaa (lue: kuolettavaa) jälkeä osuessaan.

Toinen päivän kuvistani. Laurenz matkalla alas viimeistä harjannetta ennen huippua.

Matka baseen oli hidas mutta leppoisa. Jossain vaiheessa luovuin tavoitteestani olla perillä ennen pimeän tuloa, koska totesin ääneen, ettei sillä ole mitään väliä, olen joka tapauksessa tänään perillä ja tämä homma on ohi. Pidin muutaman pidemmän tauon matkalla ja join viimeiset veteni toivoen, että keittiöhenkilökunnan sherpat tulisivat taas vastaan polulla mehukannu kourassaan, kuten olivat aiemmalla rotaatiokierroksella tehneet. Ja tulivathan he. Se oli paras mehu, mitä olen koskaan juonut. Parisataa metriä ennen basecampia oli jo pimeää, mutten vaivautunut enää kaivamaan lamppua repustani. En vain jaksanut. Köpöttelin hiljakseen perille ja kymmentä yli kuusi, kahdeksantoista tuntia starttini jälkeen, työnsin naamani messiteltan ovesta sisään ilmoittautuakseni perille. Sain raikuvat aplodit muilta jo palanneilta. Takanani oli vielä noin puolet porukasta. Olin kiivennyt Cholatsen.

Kuoriuduin varusteistani teltallani ja laitoin kaikki mahdolliset vaatteet päälle. Olin niin nestehukkainen, että kylmänväristyksiä ei voinut pidätellä vaikka olisi pukeutunut mihin lumileopardin taljaan. Olin ollut liikkeellä kaksi päivää syömättä ja parilla litralla vettä samalla, kun punnersin fyysisesti raskaimman rupeaman, mitä olin koskaan tehnyt. Mutta ai että olin onnellinen! Sain upotettua väkisin pari ranskanperunaa ja palan kakkua, jolla juhlistettiin huiputustamme. Yksitoista kolmestatoista lähtijästä oli päässyt huipulle (Craig ja Steve keskeyttivät nousunsa pian yläleirin jälkeen) ja Phil ja sherpat mukaanlukien huipulla kävi 19 kiipeilijää. Se on käsittääkseni ennätys Cholatsella yhdelle päivälle. Viimeisimmät palasivat leiriin vasta yhdeksän jälkeen, mutta kaiken kaikkiaan kaikilla oli mennyt kaikki hyvin. Raahauduin ruokapöydästä telttaan kahdeksan aikaan tietäen, että seuraavana aamuna helikopteri noutaisi meidät Kathmanduun. Homma oli paketissa.

Kotiin!

Kathmandussa syötiin ja juotiin hyvin pari päivää. Ahkerimmilla juhlat olivat varsin railakkaat ja Vino Bistron pöydissä pidettiin puheita. Muistelimme Philin kanssa Samulia ja minulle matkan tunteikkaimmat sanat olivat Philin ”Sammy would be so fuckin proud of you”. Luulen, että niin olisikin. Lähtiessään tuhannen jurrissa kohti kotiaan Phil tuli vielä halaamaan ja kuiskasi korvaani, että ”you smashed it, dude. Absolutely fuckin SMASHED it.” 

Niin muuten tein, perkele. 

THANK YOU