Sain eilen aamulla aivan hillittömän yskäkohtauksen keittiössä. Lapsi pelästyi murolautasen äärellä, että pitääkö tässä nyt alkaa soittelemaan faijalle ambulanssia, kun se ei saa henkeä, nenästä ja silmistä valuu vettä ja räkää ja jotain epämääräistä möhnää ja se meinaa lyhistyä lavuaarin ääreen. Parin minuutin jälkeen kohtaus meni ohi ja sain juotua lämmintä vettä, joka auttoi kuivaan kurkkuun. Pakko myöntää, että pelästyin vähän itsekin. Tämä oli koko Cholatsen reissuni vaarallisin ja pelottavin hetki.
Viikko sitten perjantaina kello 8:15 seisoin viimein, toisen yritykseni jälkeen, 6440-metrisen Cholatsen huipulla Nepalissa. Olin kiivennyt taukoamatta puolestayöstä eteenpäin ja edessä oli vielä laskeutuminen takaisin alas basecampiin, joka ottaisi lopulta noin kymmenen tuntia. Päivä oli siis yhteensä 18-tuntinen kylmässä, todella kuivassa ilmassa huohottaen ja raskaasti hengittäen ja se ei tehnyt hyvää kurkulle eikä varmaan keuhkoillekaan. Niinpä toin tuliaisina kotiin brutaalin, kuivan yskän, joka ei meinaa vieläkään hellittää.
Itse matkalla mitään ongelmia ei ollut. Ei terveys- tai muitakaan. Taisin lopulta olla ainoa retkikunnassamme, jota mitkään harmit eivät vaivanneet. Viime vuoden vatsataudin ja sitä seuranneen keskeyttämisen jäljiltä oli erityisen tarkka kaikesta, mitä tein. Buffi pysyi naamalla koko vaelluksen basecampiin, leirissä pesin käsiä jatkuvasti ja vältin sormien joutumista suuhun. Olin päättänyt, että tällä kertaa homma ei ainakaan tyssää mihinkään typeriin amatöörivirheisiin hygienian kanssa. Pidin koko ajan vähän liikaa vaatteita päällä, ettei pääsisi vilustumaan, ja join lämmintä juomaa 3-4 litraa päivässä. Söin mahdollisimman hyvin ja nukuin pitkiä yö- ja päiväunia läpi matkan. Siinäpä ne tärkeimmät aseet onnistumiseen ovat. Pysy terveenä, syö, nuku. Apunani toki oli lisäksi se, että olin jo valmiiksi sopeutunut ohueen ilmaan Annapurna Cirquitilla ja miksen Elbrusillakin.
Kathmandu - Namche 45 mins
Aloitimme reissun lentämällä jälleen Kathmandusta koptereilla suoraan Namcheen, mistä muutaman päivän jälkeen vaelsimme Dolen ja Machermon kautta Cholatsen basecampiin. Oikeastaan jo koko trekki oli yhtä juhlaa viime vuoteen verrattuna, jolloin vietin kaksi päivää ja yötä paskoen kaiken, mitä kehostani lähti ruokamyrkytyksen jäljiltä erinäisiin reikiin majatalojen vessojen lattioissa. Pönttöjä kun Khumbussa harvemmin on. Nyt join aamukahvin Dolessa hymyillen, se oli ensimmäinen matkalle asettamani benchmark, jonka piti mennä edellisvuotta paremmin. Pikakahvi oli pahaa, mutta silti täydellistä.
Sää oli tänä vuonna varsin ailahteleva, kuten oli ollut jo Annapurna Cirquitilla muutamaa viikkoa aiemmin. Yleensä lokakuun lopulla keli on varsin vakaa ja päivien kaavat samanlaisia: aamulla paistaa, iltapäivällä tulee pilviä ja yöksi taas kirkastuu. Nyt kahden viikon matkalla oli lumisateisia päiviä enemmän kuin aurinkoisia ja sää oli paljon arvaamattomampi. Sekä vaelluksella, että basecampissa saatiin useaan kertaan talvi niskaan.
Cholatse basecamp. Välillä auringossakin.
Altitude Junkiesin retkikunta oli tänä vuonna suhteellisen iso, mukana oli 13 kiipeilijää, 6 kiipeävää sherpaa sekä neljän hengen keittiöhenkilökunta ja Phil, Junkiesin omistaja ja retkikunnan johtaja. Minun lisäkseni mukana oli Elin Ruotsista, Mathiaz ja Alesandro Sveitsistä, Steve ja Ian Briteistä, Laurenz Hollannista ja jenkit Keir, Dylan, Ted, Craig, Chris ja Paul. Ryhmähenki oli vahva ja kaikki tulivat paremmin kuin hyvin toimeen keskenään. Elämä perusleirissä keskittyi vaihtelevan sään takia pitkälti messitelttaan, missä päivisin katseltiin leffoja Dylanin läppäriltä ja pelattiin korttia. Varsin hyvin viihdyin myös itsekseni omassa teltassani pääasiassa musiikkia kuunnellen ja lepäillen.
Teimme kaksi rotaatiota vuorelle ennen huiputusta. Ensin 5100 metriin ns. crampon pointille, minne veimme hakut ja jääraudat valmiiksi odottelemaan, ettei niitä suotta tarvitsisi kanniskella koko ajan pitkin mäkeä ylös alas, ja toisen high campiin 5600 metriin. Molemmat reissut olivat minulle taas niitä onnistumisen benchmarkeja, viime vuonna kun en lopulta päässyt missään vaiheessa edes yläleiriin asti. Nyt nousu 40-70 asteisen headwallin päälle oli melkeinpä silkkaa nautintoa kahden hakun kanssa touhutessa. Viimein pääsin oikeasti kiipeämään Cholatsea! Rotaatioiden jälkeen olo oli hyvä ja itseluottamusta piisasi, nyt piti enää odotella sopivaa sääikkunaa.
1. rotaatio 5100 metriin. Takana näkyy Cholatsen jääputous ja sen yllä kovin pieneltä
näyttävä headwall, jonka yläpuolella yläleiri sijaitsee. Todellisuudessa
korkeusero jäätikön alareunanja leirin välillä on yli 500 metriä.
Sellainen aukesi 31. lokakuuta. Parin todella tuulisen päivän jälkeen näytti siltä, että marraskuun ensimmäiselle päivälle ei pitäisi tulla keliä juuri lainkaan ja taivaan pitäisi olla kirkas. Niinpä lukitsimme vaihdoehdon ja lähdimme seuraavana aamuna ylös. Lokakuun viimeisenä päivänä maassa lepäsi tuore lumikerros, mutta aamun hiljalleen valjetessa aurinko alkoi sulattaa sitä unholaan samalla, kun pakkasin reppuun huiputukseen tarvittavat varusteet. Aamiaisen jälkeen lähdin nousemaan ensin kohti crampon pointia, siitä Cholatsen jäätikköä ja lopulta headwallia, jonka päällä high camp seisoi ja mistä seuraavana yönä olisi tarkoitus suunnata huipulle. Luurit korvissa ja musat päällä otin todella iisisti koko päivän säästellen voimia tulevaan. Reitti oli jo rotaatiopäiviltä (ja viime vuodelta) tuttu, se kiemurteli ensin hiekkapolkua crampon pointille ja siitä koko vuoren viheliäisimmän osuuden, tunnin kivimurskassa loikkimisen, läpi jäätikön reunalle. Jäätikkö oli varsin hyvässä kunnossa ja todella luminen tänä vuonna. Pari kuumottavaa lumisiltaa ja isoa railoa matkalle osui, mutta niistä selvisi pitämällä vauhtia yllä ja menemällä nopeasti ohi. Emme tehneet köysistöjä jäätikölle ja pääasiassa nousin yläleiriin asti koko matkan yksikseni musiikin mukana lauleskellen. Olin kuuden tunnin päätteeksi perillä.
Matkalla ylös keskellä jääputousta. Kuvassa taitaa olla Chris.
High camp 5600m. Taustalla huiputuspäivän aloittava kivipyramidi.
Cholatsen high camp seisoo noin 5600 metrissä pienen solan päällä vuoren lounaisharjanteen (SW ridge, perusreitti) alapäässä. Kallioiden suojaan oli ahdettu pieniä telttoja, joiden uumenissa pitäisi yrittää muutama tunti unta saada ennen lähtöä. Saavuin leiriin parahikseni juuri ennen upeaa auringonlaskua, joka valaisi Cho Oyun yli 8000-metrisen huipun punaisellaan. Nautiskelin puoliväkisin kuivamuonan ennen pimeän tuloa ja kuuden aikaan kömmin makuupussiini Laurenzin viereen nukkumaan. Herätys olisi yhdeltätoista ja lähtö kahdeltatoista.
Ei siinä liikoja tullut kyllä nukuttua. Ennen telttaan ahtautumista nauttimani litran urheilujuoma lähetti minut noin tunnin välein ulos kuselle ja väliajat menivät lähinnä kääntyillessä. Yllättävää kyllä, kylmä ei ollut. Vähän ennen yhtätoista otin herätyskellon suosiolla pois päältä ja aloin valmistautumaan lähtöön. Paul ja Elin olivat sopineet saman lähtöajan kuin minä, mutta suurin osa porukasta suunnitteli suuntaavansa mäkeen vasta yhden-kahden aikoihin. Mathias, hullu, päätti skipata koko yläleirin kokonaan ja lähti kiipeämään 900 metriä alempaa suoraan basecampista kello 23. Koska olin hyvissä ajoin valmiina, päätin lähteä Elinin ja Paulin edeltä jo matkaan. Mathiaksen otsalamppu näkyi kaukana alhaalla jäätiköllä. Olin ensimmäinen koko porukasta ylempänä mäessä, joten mukaani lähti Phurba Sherpa supportiksi. Lopulta Phurba kiipesikin kanssani oikeastaan koko päivän.
Oli Halloween. Elin pukeutui cyborgiksi.
Reitti Cholatsen huipulle on pelkkiä kapeita harjanteita. Eniten olin jännittänyt ensimmäistä osaa, joka nousee ja kiertää noin satametrisen kivisen pyramidin ennen kuin alusta muuttuu lumeksi. Jääraudat, irtokivi ja minä emme oikein kohtaa, joten pieni jännitys housuissa lähdin koko porukan ensimmäisenä pyramidia kiipeämään. Sherpat olivat onneksi fiksanneet köydet paikalleen paria päivää aikaisemmin, joten varsinaista tippumisen vaaraa ei ollut, olettaen että köydet ja ankkurit pitävät. Pimeässä oli helppo keskittyä vain seuraavaan askeleeseen ja jännittämäni ensimmäinen osuus meni lopulta varsin kivuttomasti. Kiviseinien jälkeen tarjolla oli vielä vähän mixtamaisempaa alustaa ennen kuin harjanne kapeni ohueksi lumilipaksi, joka johti armoa antamatta koko ajan ylemmäs. Lepopaikkoja ei juurikaan ollut, joten liikkeellä oli vain pysyttävä. Käteni alkoivat paleltua melko ilkeästi ja jossain kohtaa tuntokin alkoi kadota. Meinasin jo, että näinkö tässä pitää luovuttaa koko homma, jottei sormia menettäisi, mutta Phurban kaivaessa repustaan yhden kemiallsen kädenlämmittimen pääsin taas peliin mukaan. Vaihtelin sitä hanskojen välillä samaan tahtiin, kun nousukahva ja hakku vaihtelivat paikkaa reitin edetessä. Olin alunperin ajatellut kiivetä koko reitin kahdella hakulla käyttäen microtractionia varmistimena köyteen, mutta matkan edetessä nöyrryin suosilla jumaroimaan, se oli niin paljon energiatehokkaampaa ja myös helpompaa. Ihan sama, ei tänne tyylin perässä ollut tultu, ainoastaan huipun.
Ensimmäinen tauon paikan tapainen tuli pitkän harjanteen päätteeksi ison serakin alle, missä siinäkään ei kauaa halunnut viihtyä. Pieni huikka vettä ja energiageeli naamaan ja eteenpäin. Ajantaju oli mennyt ihan tyystin, mutta luulen, että olin kerrostalon kokoisen jäälohkareen alla noin neljän tunnin jälkeen. Siitä reitti jatkui traversena pääharjanteen alapuolella kohti toista headwallin tapaista osiota. Matkalle osui mm. 6-7 metriä korkea lähes pystysuora jääseinä, muuten en juurikaan muista mitä kaikkea vastaan tuli. Jotain railoja ja harjanteita kai, korkeutta tässä kohtaa oli jotakuinkin 6200 metriä. Koin matkalla useammankin kerran todella erikoisen fiiliksen, jossa ikään kuin poistuin omasta kehostani ja seurasin tekemisiäni ulkopuolelta. Havahduin siihen aina välillä, fiilistä on todella vaikea selittää. Ihan kuin olisin tavallaan nukkunut ja nähnyt unta Cholatsen kiipeämisestä. Lienee jotain korkeuden, rasituksen, nukkumattomuuden ja syömättömyyden tekosia. Näitä hetkiä oli monia ja ehkä niiden johdosta en muista reitistä oikeastaan paljoa mitään, muistan vain transsimaisuuden tunteen.
Aurinko alkoi hiljalleen nousta, mutta ikävä kyllä se tuli vielä harjanteen väärältä puolelta traversen aikana, joten lämpöä möllykkä ei juurikaan tarjonnut. Valoa kuitenkin sentään. Vasta noin 150 metriä huipun alapuolella, mistä viimeinen veitsenterämäinen ridge lähti nousemaan, myös lämpö tavoitti minut. Muistan kuinka katsoin jonkun kiipeävän ylläni (tässä kohtaa useampikin porukasta oli ohittanut minut jo, myös mm. basecampista asti kiivennyt Mathiaz) ja hän nousi harjanteen päälle auringonvaloon. Tunsin suurta helpotusta, että kohta minäkin olen tuossa ja päästessäni viimein huippuharjanteen alkuun pidin päivän ensimmäisen kunnon tauon. Istuskelin auringossa kymmenisen minuuttia lämpöä imien. Tässä kohtaa aloin olla varma, että homma on hanskassa ja huipulle päästään, se melkein näkyi jo! Enää tunnin verran kapeaa harjannetta ylös ja viimeinen nousu jyrkän seinän yli ja olisin perillä! It’s in the bag!
Otin huiputuspäivänä matkalla tasan kaksi valokuvaa. Tässä niistä toinen kohti Gokyon laaksoa.
Cholatsen huippu on melko tasainen pläntti, jonka reunassa on pieni lumipyramidi. Se on kuitenkin sen verran sketsi ja romahdusvaarassa vuoren pohjoisseinälle, mistä on rapea parin kilometrin tiputus alas, joten hyväksyimme kaikki huipuksi sen alapuolella olevan tasanteen. Saavuin sinne kello 8:15, reilun kahdeksan tunnin kiipeämisen jälkeen. Kai siinä jotain juhlittiin ja otettiin kuvia, mutta en muista mitään valtaisaa tunnekuohua tai riemua. Taisin olla aika poikki ja toisekseen, mielessä kummitteli jo edessä oleva paluu alas ja tietoisuus siitä, että tämä homma on kunnolla paketissa vasta, kun olen turvassa basecampissa. Istuskelimme huipun alapuolelle, polttelimme porukalla juhlallisesti piippua ja söimme snackseja ennen alaslähtöä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tuulta ei ollut juuri nimeksikään. Fiilis oli aika hieno.
SUMMIIIIIIIIIIIT klo 8:15
Kauaa siitä ei kuitenkaan raaskinut nauttia, joten ei muuta kuin kasi köyteen ja vauhdilla mutta turvallisesti alas! Paluumatkalta muistan, että hymyilytti aika paljon. Että hitto vie, sehän onnistui! Nyt vain tarkkana alas. Pari jännityksen hetkeä tuli matkalla, ensin kun löysin vahingossa pienen jääluolan sen ohuen seinämän romahdettua allani niin, että flengasin köydessä rintaa myöten luolan sisään ja toisen kerran jäärautani tarttuessa housunlahkeeseen juuri tietenkin sillä kapeimmalla harjanteella ja kaaduin polvilleni. Pulssi ponnahti varmaan kolmeensataan keräillessäni itseäni polun reunasta tuhatmetrisen pudotuksen yläpäässä. Matkalla alas Cholatsen molmemminpuolisen exposuren vasta tajusi, pimeässä kun ei – ehkä onneksi – ympärilleen nähnyt. Suurin osa reitistä oli joitain kymmeniä senttejä leveää harjannetta, jonka molemmin puolin olisi yhdellä loikalla päässyt vähintään kilometrin alas päin. Aika monta wtf-hetkeä matkalla olli, että tästäkö mä olen muka aamulla kiivennyt? Paluun keljuin osuus oli aamulla matkan aloittanut kivipyramidi, kun en jostain syystä älynnyt rapeloida sitä alas kasilla, vaan laitoin ainoastaan lehmänhännän kiinni ja liukastelin kivellä ja soralla menemään käsin köysistä roikkuen. Syytän väsymystä, tämänkin olisi varmaan voinut tehdä helpommin. Saavutin high campin joskus kahden aikoihin.
Päivän henkisesti raskain hetki oli lähteä pienen tauon jälkeen yläleiristä viimeiseen laskuun kohti basea. Olin niin poikki, että olisin vain halunnut jäädä aurinkoon makaamaan, enkä enää koskaan liikkua, mutta matkan oli jatkuttava, jos täältä joskus poiskin piti päästä. Halusin ehdottomasti olla alhaalla ennen pimeän tuloa, joten ei auttanut kuin pakata makuupussit ja kamat reppuun ja lähteä tiputtelemaan. Vielä headwallin verran aurinkokin paistoi, mutta päästessäni jäätikölle pilvet velloivat päälle ja näkyvyys meni nollaan. Jäärautojen tallaama polku oli kuitenkin onneksi selkeä ja haahuilin jääputouksen tottuneesti alas viimeistä kertaa. Edellisyönä yläleirissä ollessamme jossain vaiheessa hiljaisuuden rikkoi valtava jyrinä ja nyt vyöryn lokaatiokin selvisi. Jostain Cholatsen eteläiseltä facelta oli romahtanut serakki alas ja se oli murskaantunut jäätikölle pitkin polkuamme. Onneksi kukaan ei ollut matkalla sen tapahtuessa, metrin läpimitaltaan olleet lohkareet reitillä olisivat tehneet pahaa (lue: kuolettavaa) jälkeä osuessaan.
Toinen päivän kuvistani. Laurenz matkalla alas viimeistä harjannetta ennen huippua.
Matka baseen oli hidas mutta leppoisa. Jossain vaiheessa luovuin tavoitteestani olla perillä ennen pimeän tuloa, koska totesin ääneen, ettei sillä ole mitään väliä, olen joka tapauksessa tänään perillä ja tämä homma on ohi. Pidin muutaman pidemmän tauon matkalla ja join viimeiset veteni toivoen, että keittiöhenkilökunnan sherpat tulisivat taas vastaan polulla mehukannu kourassaan, kuten olivat aiemmalla rotaatiokierroksella tehneet. Ja tulivathan he. Se oli paras mehu, mitä olen koskaan juonut. Parisataa metriä ennen basecampia oli jo pimeää, mutten vaivautunut enää kaivamaan lamppua repustani. En vain jaksanut. Köpöttelin hiljakseen perille ja kymmentä yli kuusi, kahdeksantoista tuntia starttini jälkeen, työnsin naamani messiteltan ovesta sisään ilmoittautuakseni perille. Sain raikuvat aplodit muilta jo palanneilta. Takanani oli vielä noin puolet porukasta. Olin kiivennyt Cholatsen.
Kuoriuduin varusteistani teltallani ja laitoin kaikki mahdolliset vaatteet päälle. Olin niin nestehukkainen, että kylmänväristyksiä ei voinut pidätellä vaikka olisi pukeutunut mihin lumileopardin taljaan. Olin ollut liikkeellä kaksi päivää syömättä ja parilla litralla vettä samalla, kun punnersin fyysisesti raskaimman rupeaman, mitä olin koskaan tehnyt. Mutta ai että olin onnellinen! Sain upotettua väkisin pari ranskanperunaa ja palan kakkua, jolla juhlistettiin huiputustamme. Yksitoista kolmestatoista lähtijästä oli päässyt huipulle (Craig ja Steve keskeyttivät nousunsa pian yläleirin jälkeen) ja Phil ja sherpat mukaanlukien huipulla kävi 19 kiipeilijää. Se on käsittääkseni ennätys Cholatsella yhdelle päivälle. Viimeisimmät palasivat leiriin vasta yhdeksän jälkeen, mutta kaiken kaikkiaan kaikilla oli mennyt kaikki hyvin. Raahauduin ruokapöydästä telttaan kahdeksan aikaan tietäen, että seuraavana aamuna helikopteri noutaisi meidät Kathmanduun. Homma oli paketissa.
Kotiin!
Kathmandussa syötiin ja juotiin hyvin pari päivää. Ahkerimmilla juhlat olivat varsin railakkaat ja Vino Bistron pöydissä pidettiin puheita. Muistelimme Philin kanssa Samulia ja minulle matkan tunteikkaimmat sanat olivat Philin ”Sammy would be so fuckin proud of you”. Luulen, että niin olisikin. Lähtiessään tuhannen jurrissa kohti kotiaan Phil tuli vielä halaamaan ja kuiskasi korvaani, että ”you smashed it, dude. Absolutely fuckin SMASHED it.”
Niin muuten tein, perkele.
THANK YOU
