sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Tuulten riivaama Kebnekaise


Partioaitan klubilaisten järjestyksessään viides Kebnekaisen vaellus oli itselleni kymmenes kerta alueella ja vähitellen kehtaan jo alkaa kutsumaan Ruotsin korkeinta kukkulaa kesätoimistokseni. Mukaan lähti  tällä kertaa 13 klubilaista ja apuoppaaksi ensimmäistä kertaa Marttisen Petri, kun Marko, jonka kanssa olen aiemmin Ruotsin keikat tehnyt, päätti kerrankin käyttää kesälomansa lomailuun, eikä telttailuun minun kanssani.Ymmärrän miestä hyvin.

Jo muutamaa päivää aiemmin säätiedotukseen oli ilmestynyt uhkaavia puhurin kuvia, kun tuulet alueella alkoivat nousta ja ennuste tarjosi huipulle yli 20 m/s. Myöskään Kebnekaisen tunturiasema ei säästyisi puhallukselta ja laaksoonkin ennustettiin yli 15:ttä metriä. Jännäksi menisi. Sadetta ei sentään pahemmin ollut luvassa. 

Perinteinen lähtökuva Nikkaluoktassa

Matka tunturiasemalle sujui leppoisasti parissa osassa ja olimme perillä hyvissä ajoin toisen päivän iltapäivänä. Teimme leirin aseman taakse tuttuun paikkaan, mutta tuulen ollessa jo tässä vaiheessa mojova, jätimme teltat perinteisen leiriharjanteen tälle puolen, jotta tarjolla olisi edes jonkin verran suojaa. Sää oli onneksi edelleen kuiva ja koska seuraavien kolmen päivien ennuste oli pitkälti samanmoinen, päätimme lähteä ainakin yrittämään huipulle seuraavana aamuna. Kebnekaisen laakson vuorinelikko – Singi, Tuolpagorni, Vierramvare ja Kebne – olivat koko lähestymisen ajan olleet kostean pilven peitossa, mutta toivo eli, että pahin sinkki hieman hälvenisi seuraavana päivänä.

Kebnekaise Fjällstation, mun kesätoimisto

Lähdimme liikkeelle kuuden aikaan. Matka kulki kohti Tuolpagornia ja kasvoille puhalsi vastatuuli. Se oli kuitenkin vielä maltillinen ja hieman toivoin, että luoteesta tuleva myräkkä jäisi Vierramvaren ja Kebnekaisen taakse vuorten suojatessa reittiä. Osan matkaa toive toteutuikin, mutta hiljalleen ylemmäs noustessa puuskat alkoivat olla jo aika kovia. Pidimme tauon nk. Kattilalaaksossa ennen uusia (hienoja!) sherpaportaita, jotka nousevat Tuolpagornin ja Vierramvaren satulaan. Lunta ei tänä vuonna ollut tuhannen metrin korkeudessa enää juurikaan, ainoastaan lyhyt nousu kiviportaiden lomassa. Joinakin kesinä tässäkin on vielä ollut kokonainen lumirinne!

Satulasta aloitimme nousun Vierramvaren rinteille, missä tuuli alkoi edelleen yltyä. Muutama asiakas kääntyi jo näillä main takaisin alas epävarman fiiliksen tai vanhan sotavamman takia. Nousimme pilven sisään, missä tuuli jatkoi yltymistään ja välillä satoi lunta. Aloimme olla pakkasrajassa ja kivet allamme olivat tuulen puolelta alkaneet jäätymään, mikä alkoi nostaa riskiä. Etenkin laskeutuessa Kaffedaleniin Vierramvaren toiselle puolelle tämä tulisi olemaan ongelma.

Lähellä Vierramvaren huippua. Takavasemmalla näkyy Tuolpagorni, jonka kraaterin 
kävimme laskemassa huhtikuussa

Sinne asti ei lopulta kuitenkaan tarvinnut lähteä edes katsomaan. Päästessämme Vierramvaren huipulle puuskat olivat jo luvattua yli 20 metriä sekunnissa, näkyvyys heikko ja jäinen hile piiskasi naamaa. Oli varsin helppoa tehdä päätös, että emme enää jatka eteenpäin kohti Kebnekaisen huippua, minne matkaa olisi ollut vielä 2-3 tuntia. Siihen vielä paluu päälle, niin olisimme saaneet viettää myrskyssä yli viisi tuntia. Siihen kun vielä lisäsi ennusteen, joka kertoi kelin, jos mahdollista, vain yltyvän iltapäivää kohti, ja ne jäiset kivet, me lähdimme pois. Pettymys varmasti monelle, mutta ainoa oikea ratkaisu. 

Vierramvare, 1711m, oli matkamme käännöspiste. Saatiin sentään huiputuskuva!

Paluu tunturiasemalle meni turhautumista niellessä. Itselleni päätös oli toki varsin selkeä, mutta moni asiakas oli luonnollisesti lopputulokseen pettynyt, Kebnekaisen huippua kun tänne oli kuitenkin lähdetty hakemaan. Seuraavaan aamuun mennessä fiilikset olivat kuitenkin jo paremmat ja myrskyssä vietetyn yön jälkeen tilanne oli helppo hyväksyä. Pari telttaa oli revennyt rikki ja monella yöunet jääneet vähiiin, kun puuskat tunturiasemallakin – siis 1400 metriä Kebnekaisen huipun alapuolella – iskivät liki 30 m/s voimalla!

Vietimme lepopäivän damagea korjaillen ja telttojen kiinnityksiä vahvistellen ennen pientä päiväkävelyä boulderilaaksoon, iltapäivän saunaa ja illan dinneriä. Ruoan jälkeen, ensimmäistä kertaa moneen päivään, tuuli hieman tyyntyi, ainoastaan tehden tilaa kevyelle sateelle. Edessä oli enää paluumatka Nikkaluoktaan seuraavana päivänä.

Keliä pukkaa

Aamulla sateet väistyivät puolipilvisen taivaan tieltä, mutta samalla tuuli palasi, tällä kertaa mojovampana kuin kertaakaan aiemmin. Se onneksi puhalsi meille myötäisesti lännestä, jolloin selässä olleet rinkat hieman suojasivat kulkuamme. Harvemmin kuitenkaan itsekään on tullut vaellettua sellaisessa kelissä, jossa tuuli tarratessaan rinkkaan meinaa heittää raavaammankin kaverin kyljelleen pois polulta. Sanalla sanoen puuskat olivat välillä ihan hillittömiä! Onneksi edes paikoitellen niitä pääsi pensaikkoon suojaan. 

Viimeisen jekun myrsky teki meille venesatamassa, mistä meidän piti alkuperäisen suunnitelman mukaan ottaa kyyti kohti Nikkaluoktaa ja lyhentää näin vaelluksestamme 5-6 kilometriä pois. Kuitenkin, kovan tuulen takia veneet eivät pystyneet liikennöimään, joten vaihtoehtojen ollessa vähissä kävelimme lopulta koko 20:n kilometrin matkan Tunturiasemalta Nikkaluoktaan. Pakko nostaa hattua kaikille mukanaolleille, tilanteen oltua varsin turhauttava, soraäänet jäivät vähiin. Kaikki ottivat nätisti lakin kouraan, ymmärsivät tilanteen ja laittoivat jalan toisen eteen. Kun viimein Nikkaluoktan iltapäivällä saavutimme, oluet olivat ansaitut ja hymyt leveät. 

20 kilometriä myöhemmin Nikkaluoktassa jo hymyilytti

Kymmenes Kebnekaisen reissuni oli siis varsin tapahtumarikas. Tämä oli itselleni kolmas kerta täällä, kun jouduin täällä kelin takia kääntymään takaisin alas ennenaikaisesti, mutta asiakaskeikkana ensimmäinen. Sen verran monta kertaa olen kuitenkin tuolla maailman kukkuloilla käynyt kääntymässä kesken matkan (Aco, Mt. Blanc, Cholatse anyone?), että tiedän kyllä koska ratkaisu on järkevä. Yhtä lailla tiedän, ettei kääntyminen koko reissua pilaa tai tee siitä jotenkin vähempiarvoista. Lopulta huippua oleellisempaa klubimatkoilla on kuitenkin yhteinen kokemus, uudet ihmiset ja viiden päivän reissu upeissa maisemissa. Jos polusta jää muutama kilometri kulkematta, se on silti yhtä arvokas!


Parin viikon päästä luvassa on uusi yritys seuraavan ryhmän kanssa, sitä ennen kuitenkin Sarekiin!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti