Kun mukavan aurinkoinen kesäaamu muuttuu kahdessa minuutissa ensin vesisateeksi ja siitä nopealla siirtymällä rakeiksi, tietää olevansa Sarekissa. Koska juuri tätä Ruotsin suurin erämaa on, arvaamatonta ja armotonta. Se ei paljoa kysele. Missään muualla kuin Sarekissa en ole tuntenut olevani niin luonnon armoilla, vaikka monenmoista maastoa olen minäkin ehtinyt jo koluta.
Ehkä se on se, että Sarekissa todella tuntuu, että ollaan omillaan. Ei ole polkuja, eikä valmiita reittejä. Ei muita ihmisiä eikä edes puhelinyhteyksiä muihin ihmisiin. Ja kun koko ajan takaraivossa jomottaa tieto, että takaisin sivistykseen ei ihan hetkessä pääse, se lisää armottomuuden tunnetta. Kun sitten raekuuro alkaa äsken vielä aurinkoiselta taivaalta, se tuntuu jotenkin vielä rankemmalta kuin se oikeasti on, koska nyt ollaan kaukana kaikesta.
Äsken paistoi...
Se on kuitenkin juuri ne samat seikat, jotka tekevät Sarekista upean. Se jylhyys, yksinäisyys ja eristys. Niiden ansiosta Ruotsalaisessa erämaassa sielu lepää ja, kunhan vain pilvet edes hetken pysyvät loitommalla, maisemissa saa tuntea itsensä kerrankin todella pieneksi. Se on hassua, että vaikka kuinka on Himalajalla ja Andeilla käynyt, Sarekin ”vain” 2000-metristen huippujen välissä olo tuntuu paljon vielä pienemmältä. Se on paras fiilis.
Kaikkee o.
365 Klubin kolmas vaellus Sarekiin oli jälleen sitä itseään. Auringosta rakeisiin minuutissa vaihtuvaa arvaamattomuutta. Reitti Saltoluoktan asemalta Pietsjauren ohi Vuovresin massiivin yli Nienndoon ja sieltä Sluggan kautta takaisin Pietsjaurelle oli noin 70-kilometrinen, mikä on näissä maastoissa melkeinpä maksimi, jotta homma pysyy mukavana. Sarekiin lähtiessä voi aina tehdä tavoitteita ja suunnitelmia vaikka minkälaisista päivämatkoista, mutta niitä kannattaa olla valmis muuttamaan, kun ensimmäiset kivikot ja pajukot tulevat eteen. Kiire mihinkään ei kannata olla.
Kaikenlaisissa sääoloissa saavutimme Sarekin rajat toisena vaelluspäivänä ja teimme kolmantena leiristä käsin huiputusreissun Vuovnesvàràsjllle kevyemmässä varustuksessa. Siitäkin tuli puolivahingossa 20-kilometrinen päivä. Pari päivää myöhemmin ahkerimmat keräsivät reissusta vielä toisenkin huipun käytyään kirjoittamassa nimensä ikonisen Sluggan topissa olevaan vihkoon. Huippujen välissä käveltiin mättäitä ja kivikoita, ylitettiin jokia ja lumikenttiä ja nautittiin edes melko vakaista keleistä. Vähän sadetta, välillä aurinkoakin.
Paistoi siellä välillä vähän aamuaurinkokin
Kuuden päivän vaelluksella ehtii Sarekista lopulta raapaista hädin tuskin edes pintaa. Matka kansallispuiston rajalle vie helposti jo pari päivää ja kun paluuseen varaa saman, ei itse kohteesta ehdi nähdä kuin vilauksen. Mutta juuri sitä vilausta varten Nienndon laakso on erinomainen kohde. Sen reunoilla nousee toisella puolella Ähpárin upeat huiput ja jäätiköt ja toisella Ruotsin toiseksi korkein vuori Sarektjåhkkå. Kolmen laakson risteyksessa virtaa vuolaat kosket, jotka rauhoittuivat alhaalla ikonisiin turkooseihin järviin. Alueella ei yleensä liiku porojen lisäksi juuri muita, joka vuosi vastaan on tullut koko kuuden päivän aikana yksi toinen vaellusporukka. Huvittava yksityiskohta on se, että joka kerta ne ovat tulleet vastaan täsmälleen samassa kohdassa!
Yhden vaellusviikon aikana Sarekissa jokaisesta tulee virtojen ylittämisessä vähintään puoliammattilainen
Harvinainen sinitaivas Pietsjauren yllä!
Sarek on valtava ja poluttomuus ja reitittömyys alleviivaavat sen kokoa. Mutta vaikka kuinka pintaraapaisuksi kuusipäiväinen vaellus jää, se on vuosi toisensa jälkeen ihan älyttömän vakuuttava kokemus. Kun olisi aikaa ja, no, lisää aikaa, joku vuosi teksisi mieli syventää omaa alueen tuntemusta ja surffailla Sarekin vähän muissakin kolkissa. Rapadalenissa etelässä tai Ahkkan kupeessa pohjoisempana. Lääniä vaan on niin älyttömästi, että se alkaa vaatia jo eläkepäiviä, jotta Ruotsin suurimman erämaan ehtisi ottaa kunnolla haltuun. Sitä odotellessa onneksi tällaiset kuuden päivän pistotkin täyttävät vatsan varsin hyvin.
Vuovnesvàràsjn huipulla
Kiitos matkaseuralle tämänkertaisesta! Meillä oli mahtava seitsemän asiakkaan ryhmä, joka nöyrästi otti vastaan kaiken mitä eteen tuli. Joet, lumet, kivikot, pajukot ja ne raekuurot. Pahimmat sateet saatiin onneksi vasta paluumatkalle, mutta kyllä sitä ihmiset taas varsin tyytyväisiltä näyttivät päästessään läpimärissä kamoissa sunnuntaina takaisin Saltoluoktaan. Se on aina sellainen katkeransuolainen hetki, kun samalla on onnellinen, että saa viimein kuivat kalsarit jalkaan, mutta samalla toivoo, ettei reissu loppuisi koskaan.
Ensi kesänä taas!
At your service.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti